The Lord of the Rings: The Return of the King ─ Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2003, 201 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Andy Serkis

Destroy it!

 

Fantasiatarun näyttävä loppuhuipennus liikkuu Tuomiovuoren liepeillä ja loppu lähestyy vääjäämättä. Sormussaattueen rippeet ovat mahdottoman edessä: Mordorin porteilla örkkien mahtavat armeijakunnat ovat liikekannalla, mutta Keski-maa on valmis sotimaan viimeiseen mieheen ja kääpiöön. Kaikkien ainoa toivo lepää yhden riutuneen hobitin harteilla.

Sormustrilogian kruunaava Kuninkaan paluu on loistelias lopetus tyylikkäälle kokonaisuudelle. Elokuvassa piisaa jännitystä, tunnetta ja hieman toimintaakin ─ kunnollista, perinteistä fantasiaa henkeäsalpaavine maisemineen ja outoine olioineen! Maratoonasin koko trilogian tällä kertaa extended-versioina (208 min., 223 min., 254 min.), mikä toki kysyi istumalihasten kestävyyttä. Pidennetyt  versiot ovat kestostaan huolimatta sangen onnistuneita ja lisäävät tarinaan mukavia tunnelmapalasia. Ensikatseluun hieman rytmikkäämmät teatteriversiot lienevät silti paras valinta.

Kuninkaan paluu oli elokuvavuoden 2003 ehdoton ykkösmenestys, jolle on vaikea löytää haastajaa niin menestyksessä kuin jälkimaineessa. Miljardiluokan lipputuloihin kohonnut elokuva voitti jokaisen 11 Oscar-ehdokkuudestaan (mm. paras elokuva): häikäisevä saavutus, johon harva filmi on koskaan yltänyt. Samassa sarjassa ovat toistaiseksi seurana vain Ben-Hur (1959) ja Titanic (1997). Erinomaisen elokuvasarjan menestyksen innoittamana syntyi sittemmin Hobitti-trilogia (2012─2014) ja viimeisimpänä sarja The Rings of Power (2022─). Suuren suosion aika on jatkunut, vaikka aivan LOTR-filmien ansaitsemaa ylistystä uudet tulokkaat eivät ole saaneet osakseen. Peter Jacksonin sormustrilogian ansioita on vaikea ylittää.

 

Pisteytys: 9/10

The Lord of the Rings: The Two Towers ─ Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2002, 179 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Christopher Lee, Andy Serkis

The battle for Middle-earth is about to begin.

Sormustrilogian keskimmäisessä osassa saattueen tiet erkanevat toisistaan. Yhtäällä hobitti- ja enttijoukko lähestyy Sarumanin (Lee) Rautapihaa ja toisaalla kääpiöt, haltiat ja ihmiset valmistautuvat taistelemaan örkkiarmeijaa vastaan. Sauronin tulenpalavan, kaikennäkevän silmän seuratessa sotatapahtumia, sormus kulkee salaisia reittejä kohti Mordorin hehkuvaa pätsiä.

 

Kaksi tornia noukkii taidokkaasti keskeiset osat kirjan polveilevista tapahtumista. Keskiosa on haastava kirja filmatisoida, sillä tarina äityy välillä puuduttavaksi, ilmassa on odottelun tuntua ja kaiken lisäksi  kertomus hajautuu eri paikkoihin. Filmiin on kuitenkin saatu oivaa rytmiä, ja parhainta antia ovat hetket maagisten enttien ja lieromaisen Klonkun (Serkis) kanssa. Hoveissa kiertely tuottaa suvantokohtia, joiden vastapainoksi kuitenkin tulee rymisevää taistelua ja miekankalinaa.

Monista onnistumisistaan huolimatta Kaksi tornia on hienoinen notkahdus kahden erinomaisen osan välissä. Se ei silti ole varsinainen moite, sillä elokuva on kaikesta huolimatta erittäin hyvä. Menestystäkin tuli: Sormuksen ritarit (2001) oli nostanut odotuksia siinä määrin, että Kaksi tornia kohosi komeasti vuoden 2002 tuottoisimmaksi elokuvaksi. Kuudesta Oscar-ehdokkuudesta tuli voitot äänistä ja erikoistehosteista, eikä filmi jäänyt rannalle muissakaan gaaloissa. Varsinkin erikoistehosteiden kehuminen on ansaittua, sillä elokuva suurine örkkiarmeijoineen on edelleen todella komean näköinen. Upeat entit ja Klonkun sietää mainita toistamiseen!

Pisteytys: 8/10

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring ─ Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2001, 178 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Sean Bean, Viggo Mortensen

I wish the ring had never come to me.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1954─1955) on fantasiakirjallisuuden kuningasteos. Kirjasta on tehty jokusia filmiadaptaatioita ja vielä sitäkin enemmän suunnitelmia, mutta ainoa suureen maineeseen ja kunniaan noussut on Peter Jacksonin (s. 1961) komea sormustrilogia. Sarjan avausosa Sormuksen ritarit mukailee ensimmäisen kirjan tärkeimpiä käänteitä: se kertoo valtasormuksen löytymisestä ja urheista hobiteista, jotka suostuvat toimittamaan kovan onnen helyn tuhottavaksi Mordorin uumeniin.

Sormuksen ritarit on loistava fantasiaelokuva. Tarinan kiehtova rytmi, komeat maisemat ja tekninen toteutus hämmästyttävät edelleen. Kirjaan verrattuna mukana on enemmän toimintaa kuin tunnelmointia, mutta filmi ei silti sorru liikaan koheltamiseen. Extended-versiot tarjoavat lisää Keski-Maahan upottavaa taikaa. Suren hieman hilpeän Tom Bombadilin poissaoloa, vaikka ymmärrän hyvin tehdyn rajauksen. Jacksonin mukaan Bombadilin tarinapätkä olisi ollut liian pitkä ja kokonaisuuden kannalta irrallinen. Tolkien-tulkinta on tehty huolellisesti ja harkiten.

 

Vuotensa jättimenestykseksi kohonnut Sormuksen ritarit sai kriitikot ja yleisömassat puolelleen. Elokuvan kolmestatoista Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta neljä pystiä (kuvaus, maskeeraus, sävellys & erikoistehosteet). Varsinainen jättipotti jäi lopulta trilogian päätösosaan (2003), joka kiistämättä kruunaa kokonaisuuden. Oma suosikkini on aina ollut tämä avausosa, niin elokuvana kuin kirjana. Kenties syynä on Konnun iloinen tunnelma, ensikohtaaminen sormussaattueen jäsenten kanssa ja ennen muuta edessä olevan seikkailun kutkuttava tuoksu.

Pisteytys: 10/10

LUUKKU 22: Kassamagneetti vuosikymmenen takaa

Kymmenen vuotta sitten uusi Bond-aika alkoi ja ensi-iltansa saivat muun muassa kolmas X-Men sekä Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. 1001-listalla ainoa viidestätoista vuoden 2006 elokuvasta, jota ei (ainakaan vielä) ole poistettu, on Pan's Labyrinth. Synkkä kauhufantasia pääsi valkokankaille 29.12., joten tasan 10 vuotta sitten ensi-iltaa on varmaan jo odoteltu innolla. Katsoin 2006-fiilistelynä erään vuoden suurimmista hittileffoista, jota ei 1001-listalta löydy. Tässäpä siis paluu kymmenen vuoden takaisen yleisömenestyksen pariin, kirjan mukaan lukien voitaneen varmaan puhua jopa ilmiöstä:

The Da Vinci Code - Da Vinci -koodi

Ohjannut Ron Howard

USA 2006, 149 min.

Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Tom Hanks, Audrey Tautou, Jean Reno, Ian McKellen

Symbologian professori  Robert Langdon (Hanks) tempaistaan mukaan salaperäiseen Louvressa tapahtuneeseen murhamysteeriin. Murhatun miehen jättämät viestit johdattavat Langdonin ja avuksi rientäneen poliisin Sophie Neveun (Tautou) suuren arvoituksen äärelle, jonka paljastumisen katolinen kirkko pyrkii kuitenkin kaikin tavoin estämään.

Luin Dan Brownin samannimisen kirjan (2003) suurin epäilyksin muutama vuosi sitten. Trilleri etenee kyllä hengästyttävää tahtia, mutta tarina on kirjoitettu kaikin puolin aivan surkeasti. Jos Brownin tekstin tökeryyksiä alkaisi eritellä punakynän kanssa, valmista ei tulisi pitkään aikaan. Erityisen typerää on, että Dan Brown pyrkii nojaamaan höpöhöpöfantasiansa tietynlaiselle todenperäisyydelle tarkistamatta kuitenkaan faktoja ja sortuen näin yksinkertaistuksiin ja naurettavan suuriin asiavirheisiin. On toki taito sekin, että onnistuu kertomaan fiktiota epäuskottavasti. Vain jotain mainitakseni, Robert Langdonin "asiantuntemus" on niin hataralla pohjalla, että yliopiston olisi kyllä jo syytä huolestua.

Alkuperäisteokselleen uskollinen elokuva on aivan yhtä huono kuin itse kirjakin. Parhammillaankin vain tusinatrilleriltä tuntuva Da Vinci -koodi on kuin Kansallisaarre (2004) ilman huumoria. Elokuvan vahvuudeksi on kuitenkin luettava sen erinomaiset näyttelijät: varsinkin Ian McKellen ja Jean Reno ovat rooleissaan oikein hyviä ja yrittävät pelastaa sen, mikä pelastettavissa on. Nimekäs tekijätiimi ei silti paljoa auta, lähinnä vain harmittaa, että hyvät näyttelijät ovat joutuneet mukaan tämmöiseen lähes kolmetuntiseen löysään pieruun. Elokuvan viat eivät rajoitu pelkkään huonoon pohjatekstiin, vaan monet ohjaukselliset ratkaisutkin ovat suunnilleen yhtä kökköjä kuin Brownin taidot kuvailla henkilöitään. Niinpä elokuvan katsominen on vain vaivaannuttavaa ja herättää ainoastaan ajatuksen siitä, miten tämä on voinut olla yksi ilmestymisvuotensa katsotuimpia elokuvia. Dan Brownin suursuosiota on kyllä vaikea ymmärtää. Kaikesta huolimatta tänäkin vuonna tuli jälleen ensi-iltaan Robert Langdonin uusin seikkailu Inferno. Nimi kertonee sisällöstä; ken elokuvaa katsomaan käy, saa kaiken toivon heittää.

Pisteytys:
3/10