lauantai 30. tammikuuta 2021

The Killing Fields - Kuoleman kentät (1984)

Ohjannut Roland Joffé
Iso-Britannia 1984, 141 min.
Biografia, Draama, Sota, Historia
Pääosissa: Sam Waterston, Haing S. Ngor, John Malkovich
 
The wind whispers of fear and hate.
 
Yhdysvaltalainen Sydney Schanberg (Waterston) toimii sotareportterina Kambodžan raunioilla. Eletään 1970-luvun alkua, jolloin Vietnamin sodan pommituksissa tuhoutunut maa on kriisissä ja luisumassa kohti kansanmurhaa. Schanbergin kollega ja tulkki Dith Pran (Ngor) katoaa kotimaansa loputtomille kuoleman kentille, ruumiskasojen päättymättömiin maisemiin. Yksi amerikkalainen toimittaja huomaa jäävänsä voimattomaksi diktaattori Pol Potin teurastuksen edessä, mutta hän aikoo silti tuoda ystävänsä takaisin helvetiksi muuttuneesta maasta hinnalla millä hyvänsä.
 
Kuoleman kentät on todellisten tapahtumen pohjalta dramatisoitu kertomus, jonka lähteenä on Kambodžan armottomuudessa oikeastikin työskennelleen Sydney Schanbergin Pulitzer-palkittu reportaasi. Toimittaja Dith Pranin selviytymistarina perustuu sekin todellisiin kokemuksiin ja kaiken lisäksi häntä näyttelevä Haing S. Ngor oli itsekin kokenut sodan kauhut. Hirveät sotakokemukset koskettavat ja kylmähermoisten toimittajien kohtaamat tilanteet kiristävät hetkittäin jännityksen äärimmilleen. Kerronnassa olisi silti hippunen tiivistämisen varaa ja välillä Schanbergin ja Pranin kotimaiden erilaisuutta alleviivataan liiankin tehokkaasti ─ pikkuvikoja nämä silti ovat.

Elokuvan ilmestyessä kuvatuista sotatapahtumista ei ollut kulunut kuin muutama vuosi ja Kambodža oli sotatilassa koko 1980-luvun. Muu maailma muisti edelleen tuoreeltaan Vietnamin sodan, jonka päättymisestä ei ollut vielä vuosikymmentäkään. Ajankohtaisuus ja koukuttava kerronta toivat Kuoleman kentille palkintoehdokkuuksia ja voittoja: seitsemästä Oscar-ehdokkuudesta kolme kääntyi voitoksi (kuvaus, leikkaus, Ngorin sivuosa). Vaikka Kambodžan tapahtumiin on nyt saatu ajallista etäisyyttä, eivät konfliktit ole maailmasta kadonneet. Sikäli ajankohtaisuus on säilynyt: Kuoleman kentät muistuttaa kylmäävästi diktatuurien vaarallisuudesta sekä sotien julmuudesta.

Pisteytys: 8/10

torstai 28. tammikuuta 2021

Ghostbusters - Haamujengi (1984)

Ohjannut Ivan Reitman
USA 1984, 105 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver

I ain't afraid of no ghosts!

Parapsykologiaan erikoistuneet tiedemiehet Peter Venkman (Murray), Ray Stantz (Aykroyd) ja Egon Spengler (Ramis) ovat juuri purkittaneet ihka ensimmäisen aaveensa, kun yliopisto antaa heille kenkää. Aavekarkoitukseen erikoistuva liikeidea tarjoaa miekkosille toimeentulon, varsinkin, kun New York tuntuu jostain syystä kuhisevan kummituksia. Muinaisen tuhojumalan aiheuttamat ongelmat kenties ratkeaisivat tuota pikaa, jos vain ympäristöministeriö ei viskoisi kapuloita rattaisiin.

Kauhukomediaksikin lukeutuva Haamujengi yhdistelee sutjakasta huumoria ja hauskannäköisiä kummituksia, joita ei tarvitse pelätä. Hienoisen satiiriselta tuntuva komedia saa pontta varsinkin Bill Murrayn lakonisesta tyylistä, joka tosin voi välillä ärsyttääkin. Ylipäätään Ghostbusters-tiimin kemiat toimivat erinomaisesti ja elokuva on ennen kaikkea hyviin hahmoihin perustuva railakas hupailu. On hyvä, etteivät efektit ota tarinasta niskalenkkiä, vaikka ne sinänsä mainioita ovatkin.

Haamujengi oli vuoden 1984 toiseksi katsotuin elokuva maailmanlaajuisesti, mikä ei ole lainkaan huono saavutus. Elokuvan vaikutus populaarikulttuuriin on niin ikään ollut huomattava: korvamato-tunnari ja kummituslogo ovat varmasti tuttuja useimmille, vaikka filmiä ei olisi nähnytkään. Haamujengille on sittemmin tehty yksi jatko-osa (Ghostbusters II, 1989) ja yksi uusintaversio (Ghostbusters, 2016), joiden lisäksi uutukainen Ghostbusters: Afterlife on toivon mukaan saamassa monesti lykätyn ensi iltansa loppuvuodesta 2021.

Pisteytys: 8/10

tiistai 26. tammikuuta 2021

This Is Spinal Tap - Hei me rokataan! (1984)

Ohjannut Rob Reiner
USA 1984, 82 min.
Komedia
Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner

Lick my love pump!

Mokumentti This Is Spinal Tap seuraa kuvitteellisen brittiyhtyeen Spinal Tapin kiertuetta Yhdysvalloissa. Bändiä haastattelee dokumentaristi Martin Di Bergi (eli ohjaaja Reiner itse), joka saa todistaa rokkareiden elämän villeimmät käänteet ja kiihkeimmät draamat. Kolmen pysyvän jäsenen yhtyeessä rumpalit menehtyvät mystisesti, levyn kansitaide kuohuttaa, jäsenet torailevat keskenään ja keikkapaikallekin voi eksyä ─ mutta vastoinkäymisistä huolimatta rock'n'roll ei kuole.

Tv-sketsien pohjalta ideoitu This Is Spinal Tap herkuttelee mehevillä rock-kliseillä. Niistä riittää hupia kokopitkän elokuvan täytteeksi, vaikka tarina ehkä ei kantaisikaan enää tätä pidempään. "Dokumentissakin" on parodian henkeä: kamerat vaeltelevat vaivaannuttavan lähellä, tuovat välillä kehiin kysymyksiään esittävän dokumentaristin ja arkistokuvaakin esitellään. Mieleen tulee väistämättä Ricky Gervaisin The Office -sarjan (2001─2003) mustaan huumoriin vivahtava tyyli.
 
Hilpeä leffa viittaa hauskasti 1960─1980-lukujen rock-musiikin kehityskaareen ja tunnettuihin yhtyeisiin. Parodiassa ei törppöjä sanoja ja tolloja tekoja säästellä, mutta toteutus on tehty kaikella rakkaudella musiikkia, muusikoita ja faneja kohtaan. Elokuvan saaman suuren suosion ansiosta Spinal Tap muuttui todeksi ja keikkoja on riittänyt. Bändin fiktiivinen levytysura sai niin ikään täydennystä, sillä yhtye on oikeastikin levyttänyt peräti kolme albumia.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Paris, Texas (1984)

Ohjannut Wim Wenders
Länsi-Saksa, Ranska & Iso-Britannia 1984, 145 min.
Draama
Pääosissa: Harry Dean Stanton, Dean Stockwell, Hunter Carson
 
Is four years a long time?
 
Travis Henderson (Stanton) löytyy rähjäisessä kunnossa Teksasin erämaasta. Veli Walt (Stockwell) hakee vuosia kadoksissa olleen Travisin kotiinsa Los Angelesiin, jossa muistinsa menettänyt Travis ryhtyy hiljalleen etsimään yhteyttä itseensä, juuriinsa ja ympärilleen kerääntyneeseen perheeseen. Lopulta on tehtävä tiliä jälkipolvien kanssa, ja niinpä Travis lähtee poikansa Hunterin (Carson) kanssa etsimään Hunterin kadonnutta äitiä Teksasin syövereistä.

Toiveita, unelmia ja suuria pettymyksiä käsittelevä Paris, Texas on sympaattisin sävyin kerrottu surumielinen draama. Kertomuksen juonteet ovat sinällään traagisia, mutta pehmeä käsittelytapa luo tarinaan yllättävää lämpöä. Symbolinen road trip tuo mieleen Werner Herzogin Bruno S:n tarinan (1977), jossa muutama elämässään epäonnistunut saksalainen lähtee Yhdysvaltoihin etsimään parempaa elämää. Mutta kuten pessimistit tietävät sanoa, unelmat ovat pettymysten kivijalka.
 
Niin periamerikkalaiselta kuin Paris, Texas ulkoisesti näyttääkin, se on täysin eurooppalaista tuotantoa. Yhtäältä elokuva käsittelee yleisinhimillisiä aiheita ─ unelmia, pettymyksiä, muistoja ─ mutta myös suuria amerikkalaisteemoja. Matkan varrella kysytään monia olennaisia kysymyksiä vapaudesta ja sen hinnasta. Vertailukohdaksi sopii vaikkapa yhdysvaltalainen vapaiden teiden klassikko Easy Rider (1969). Eurooppalaisnäkökulma löytää miljööstä kiehtovia kuvakulmia, joissa suurten unelmien ja pettymysten maa näyttäytyy kuin unessa. Kultaisella palmulla palkittu elokuva oli aikalaismenestys, joka huomioitiin useissa eurooppalaisissa palkintojuhlissa; ei kuitenkaan Oscareissa.
 
Pisteytys: 9/10

perjantai 22. tammikuuta 2021

The Terminator ─ Terminator - tuhoaja (1984)

Ohjannut James Cameron
USA 1984, 107 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Michael Biehn, Linda Hamilton

Fuck you, asshole.

Vuonna 1984 ihmiskunta elää huoletonta onnen aikaa, mutta tarjoilijana työskentelevälle Sarah Connorille (Hamilton) annostellaan ensimakua tulevaisuuden kauhuista. Vuoden 2029 sotakentiltä saapuu Terminaattoriksi (Schwarzenegger) kutsuttu kyborgi, jonka ainoana päämääränä on tuhota Connor. Tappokoneen perässä kiitää vastarintataistelija Kyle Reese (Biehn), joka suojelee Connoria ja sysää hänet valmistautumaan kohti armotonta tulevaisuutta ja koneiden ylivaltaa.

Terminator ponnistaa 1970-luvun lopun slasher-elokuvien häpeilemättömästä B-tyylistä ja kokeilunhalusta, ja yhdistää energisen revittelyn pinnalla olleeseen dystopiabuumiin. Ikoniseksi kasvanut toimintaklassikko on täynnä mehevää jännitystä: tarinan tempo pitää tiukasti otteessaan, ja dystopiaan johtava juoni karmaisee maalaillessaan kuvan ihmiskunnan tulevaisuudesta teknologian armoilla. Liian vakavaksi meno ei silti muutu, sillä vähäpuheisena (ja -pukeisenakin) pullistelevan Arnold Schwarzeneggerin ytimekkäät one-linerit nykäisevät väkisinkin hymyn huulille.
 
Vasta uransa aloittaneen James Cameronin läpimurto rymisteli valkokankaille vaatimattomista lähtökohdista, mutta elokuvasta tulikin ennakoitua suurempi menestys. Suurta yleisöä ja kriitikoita miellyttänyt filmi kasvoi sittemmin kokonaiseksi elokuvasarjaksi, ja onpa aiheesta tehty niin pelejä, sarjiksia kuin tv-sarjakin (2008─2009). Erityisen hyvin leffalle vetää vertoja räjähtävä Terminator 2 (1991). Reilusti myöhemmin syntyneet jatko-osat (2003, 2009, 2015, 2019) eivät ole enää saavuttaneet kahden esikoisen veroista ikonista asemaa, vaikka ovatkin menestyneet aivan kohtalaisesti.

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Beverly Hills Cop - Beverly Hills kyttä (1984)

Ohjannut Martin Brest
USA 1984, 105 min.
Toiminta, Rikos, Komedia
Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Aston

You're some kinda cop, you know that!

Axel Foley (Murphy) on suulas ja kipakka poliisi, joka koettelee työnantajansa hermoja tempauksillaan. Kun Axelin ystävä murhataan ja tutkintaan lähetetään pari rauhallisempaa kaveria, napsahtaa mestarikytän pinna. Vuosilomansa varjolla Axel matkustaa Beverly Hillsiin nuuhkimaan murhamysteerin jälkiä ja aiheuttaa paikallisille poliiseille rutkasti päänvaivaa.

Beverly Hills kyttä on hilpeä toimintakomedia, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Menevän kasari-soundtrackin jammailun tahdissa kaahataan, ammuskellaan ja tehdään kepposia, eikä pitkästyä ehdi. Beverly Hills kyttä tuo raikkaita sävyjä vakavahenkisempien, 1970-luvulta tutuksi tulleiden poliisijännäreiden oheen. Sinällään tarinassa on vanhan kunnon poliisirainan ideaa, mutta komediaan onnistuneesti taipuvat näyttelijät tuovat filmiin oman sävynsä. Lupsakka huumori toimii pääasiassa mainiosti vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Ilmestymisvuotensa isoimmaksi kassamagneetiksi pompannut kyttäkomedia osoittautui varsinaiseksi kultasuoneksi. Menestystä lypsettiin sittemmin vielä kahdella jatko-osalla (1987 ja 1994), joiden lisäksi neljättä touhutaan paraikaa Netflix-tuotantona. Elokuvasarja teki Eddie Murphysta ison tähden, jonka uran nousukiitoa kolmososan floppi tosin hieman tasoitti. Mitäköhän tästä elokuvasta olisi tullut, jos pääosaan olisi päätynyt alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Sylvester Stallone?

Pisteytys: 7/10

maanantai 18. tammikuuta 2021

A Passage to India - Matka Intiaan (1984)

Ohjannut David Lean 
Iso-Britannia & USA 1984, 164 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Judy Davis, Victor Banerjee, Peggy Ashcroft, James Fox, Alec Guinness, Nigel Havers

Adventures do occur, but not punctually.

Kaksi yläluokkaista brittinaista saapuu Intiaan. Rouva Moore (Ashcroft) on tullut tapaamaan poikaansa Ronnya (Havers), joka työskentelee paikallisen oikeusistuimen palveluksessa. Kupletin juonena on tutustuttaa Ronny matkalle lähteneeseen Adelaan (Davis) ja tuudittaa nuori pari avioliiton satamaan. Reissu muuttuu kuitenkin odottamattomaksi seikkailuksi, sillä kohtaamiset paikallisväestön ja erilaisen kulttuurin kanssa saavat kokemattoman Adelan suunniltaan.

1920-luvun Intiaan sijoittuva elokuva tuo väistämättä mieleen toisen siirtomaateoksen, australialaisfilmin Huviretki hirttopaikalle (1975), jossa viktoriaanisen perinnön kasvattamat nuoret joutuvat kasvotusten heräävän seksuaalisuuden kanssa. Tässä elokuvassa kulttuurien kohtaaminen avartaa pidättyväisessä ilmapiirissä varttuneen Adelan sisintä ja tunneryöppy johtaa kriisiin. Taustalla häilyy Intian itsenäistymisliike ja ristiriita eri tavoin arvotettujen ihmisten välillä. Tämä tematiikka tosin voisi nousta vielä vahvemminkin yksilökokemukseen kiinnittyvän tarinan rinnalle.

Matka Intiaan jäi David Leanin viimeiseksi elokuvaksi. Massiivisista spektaakkeleista tunnettu ohjaaja pysyi yhä uskollisena perinteiselle mammuttityylilleen, ja kiistämättä elokuva onkin sangen näyttävä teos kiehtovine maisemineen. Tarinansa puolesta Matka Intiaan ei ole aivan yhtä hallittu kokonaisuus kuin Leanin parhaat klassikot Kwai-joen silta (1957) saatika Arabian Lawrence (1962). Filmi sai silti aikanaan hyvän vastaanoton sekä peräti 11 Oscar-ehdokkuutta ja kaksi voittoa ─ tismalleen saman määrän ehdokkuuksia kerännyt Amadeus (1984) vei silti pysteistä valtaosan, kenties tuoreemman otteen ansiosta. Matka Intiaan on tyylikäs päätös pitkälle uralle, vaikka ei Leanin ykkösteos olekaan.

Pisteytys: 7/10

lauantai 16. tammikuuta 2021

Amadeus (1984)

Ohjannut Milos Forman
USA, Ranska, Tsekkoslovakia & Italia 1984, 160 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge

Scribbling and bibbling, bibbling and scribbling.
 
Faktaan ja runsaaseen fiktioon perustuva Amadeus vie ajassa 1800-luvun alkuun. Vanha ja raihnainen säveltäjä Antonio Salieri (Abraham) yrittää itsemurhaa, ja sairaalassa toipuessaan hän vuodattaa katkerimmat muistonsa häkeltyneelle papille. Kertomus vie 1700-luvun Wieniin, jossa muuan eriskummallinen säveltäjänero Wolfgang Amadeus Mozart (Hulce) sai kateellisen Salierin raivon partaalle. Missä määrin Salieri lopulta vaikutti Mozartin ennenaikaiseen kuolemaan?

Amadeus on mielikuvituksellinen kertomus kateudesta, petoksesta ja lahjakkuudesta. Vaikka tarina perustuu todellisuuteen vain löyhästi, fiktio tuntuu tarpeeksi uskottavalta ajatusleikiltä, johon on hauska lähteä mukaan. Keksityn legendan ja todellisten tapahtumien (joita kaikkia emme tiedäkään) välillä säilyy hauskan kutkuttava arvuuttelun tasapaino. Mestarilliselta tuntuu sekin, kuinka lämminhenkinen elokuva voidaankaan saada aikaiseksi murhayrityksestä ja sen tunnustamisesta.

Varsinaisen Mozart-kuumeen synnyttänyt Amadeus oli yksi ilmestymisvuotensa menestysteoksista ja kohosi Suomessakin vuoden toiseksi katsotuimmaksi elokuvaksi. Elokuva keräsi liudan pystejä ja puhdisti Akatemian palkintopöydän voittamalla peräti kahdeksan Oscaria (mm. paras elokuva). Suosio on helppo ymmärtää, sillä Amadeus on loisteliasta draamaa, omaperäistä komediaa ja musiikin ilotulitusta poikkeuksellisen hulppeassa miljöössä. Pienet pätkät tunnetuista oopperoista maustavat tarinaa ja nekin on tehty sangen taitavasti. Mainio spektaakkeli.

Pisteytys: 8/10

torstai 14. tammikuuta 2021

Le dernier combat - Viimeinen taistelu (1983)

Ohjannut Luc Besson
Ranska 1983, 92 min.
Scifi
Pääosissa: Pierre Jolivet, Jean Bouise, Jean Reno

Bon... jour...

Postapokalyptiseen maailmaan sijoittuva Viimeinen taistelu (engl. The Last Battle) kohdistaa katseensa mieheen (Jolivet) ja tämän selviytymistaisteluun oudossa maailmassa. Katsojille tuntemattomasta syystä ihmiset ovat menettäneet puhekykynsä, eikä maailman tila saa sanallista selitystä. Ilmeisesti taustalla on jonkinlainen ympäristökriisi, sillä maailma täyttyy hiekalla ja taivaalta sataa outoja asioita. Samalla maailma hukkuu tavaraan: on diakuvia, seksinukkeja, rautaromua ja viinaa, kaikki samanaikaisesti sekä käyttökelpoista että täysin turhaa.

Monenlaisiin tulkintoihin kannustava elokuva tuntuu kapitalismikriittiseltä, ja nykypäivänä teema on helppo liittää myös ilmastonmuutokseen. Luolamaalauksen kaltaisia luomuksia taiteileva tohtori (Bouise) edustaa tarinassa hoivaa ja kulttuurin säilymistä. Ilman kieltä kulttuuri on vaarassa kadota; maailma on pelkkää kauppatavaraa ja vaistonvaraista hengissä pysymistä. Vaikka Viimeisen taistelun tematiikka tuntuu vakavalta ja edelleen aika ajankohtaiselta, on elokuvassa mukana keventävää mustaa huumoria: apeassa maailmassa räpiköinti tuntuu hieman surkuhupaisaltakin.

Mad Maxin (1979) ja vastaavien dystopioiden toiminnantäyteisen vakavamielisyyden päälle Viimeinen taistelu on nokkela lisä. Elokuvassa lienee raikkautta siksikin, että Viimeinen taistelu on vasta ensimmäinen kokopitkä elokuva Luc Bessonilta (1959─). Sittemmin Besson on jatkanut scifin parissa (mm. The Fifth Element - puuttuva tekijä, 1997), mutta urakoinut myös muiden lajien kanssa. Jean Renon roolihahmo väläyttää jo mieleen Bessonin palkkamurhaajatrillerin Léon (1994), jossa Reno näyttelee pääosaa. Vaikka moni Bessonin työ on saanut mainetta ja menestystä, Viimeinen taistelu on silti ohjaajan elokuvista ainoa 1001-listalle nostettu teos, joskin poistettu vuonna 2013.

Pisteytys: 7/10

tiistai 12. tammikuuta 2021

Once Upon a Time in America - Suuri gangsterisota (1984)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1984, 229 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Robert De Niro, James Woods, Elizabeth McGovern

I like the stink of the streets.

Kolmella eri vuosikymmenellä liikkuva Suuri gangsterisota kertoo amerikanjuutalaisesta katujen kasvatista David "Noodles" Aaronsonista (De Niro). Ura pikkurikollisina ja sittemmin kieltolain ajan gangsterina toi Noodlesille hyviä ystäviä, mutta myös murhetta ja kuolemaa. Erään epäonnisen keikan jälkeen New Yorkin kadut jäävät lopulta taakse, kunnes 1960-luvulla jokin kaiku menneestä saa entisaikaa paenneen Noodlesin palaamaan tutuille kulmille.

Sergio Leonen hulppean eeppinen testamentti on elokuvakerronnan juhlaa. Miljöö tuntuu niin autenttiselta, että kadut voi lähes haistaa. Mutta mikä lopulta on totta ja mikä kuvitelmaa? Häkellyttävän upeasti toteutetut siirtymät eri aikatasojen ja todellisuuksien välillä ovat teoksen parasta antia. Muistojen teemaa käsitellään suorastaan runollisesti, ja tietenkin ajatuksemme menneestä ovat aina jollain tapaa värittyneitä ja toisinaan nostalgian sävyttämiä. Kerronnassa kiehtovaa on sekin, että tapahtumat voi tulkita joko todellisina tai Noodlesin muistojen, haaveiden ja kuvitelmien tuotteena.
 
Suuri gangsterisota sai ilmestyttyään ristiriitaisen vastaanoton ja siitä on syyttäminen teatterilevitykseen päätynyttä, parituntiseksi saksittua tynkäversiota. Tunnetusti maine on sittemmin kasvanut, eritoten Leonen kuoleman jälkeen. Minulle elokuva on ihan omanlaisensa legenda, sillä teoksen ensikatselu toi aikanaan suoranaisen elokuvakerronnallisen valaistumisen ja elokuvat todella muuttuivat kiinnostavaksi taiteenlajiksi. Aiemmin täyden kympin elokuvasta on viime katseluilla löytynyt kauneusvirhe filmin naiskuvasta ja raiskauskohtauksista ─ niille on sinänsä tarinassa peruste, mutta tapahtumien jälkipyykki on kuvattu ällöttävän toksisen maskuliinisuuden linssien läpi, asian olisi voinut aivan hyvin esittää toisinkin. Paitsi onko siinäkin todellisuuden sijaan kyse Noodlesin muistosta, kuvitelmasta? Vai haluanko vain itse selittää asian parhain päin?

Pisteytys: 9/10

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Utu - kosto (1983)

Ohjannut Geoff Murphy
Uusi-Seelanti 1983, 104 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Anzac Wallace, Bruno Lawrence, Kelly Johnson

I feel no guilt.

Puolivälissä 1800-lukua Uusi-Seelanti oli sodassa. Taisteluita käytiin eurooppalaisvalloittajien ja maorien välillä, sillä alkuperäisväestö ei halunnut luovuttaa maitaan vieraiden käsiin. Näiden tapahtumien tiimellykseen sijoittuu Utu - kosto, jonka päähenkilö Te Wheke (Wallace) taistelee alkuun brittiarmeijan riveissä. Nähtyään sotilastovereidensa teurastaneen kotikylänsä asukkaat, Wheke tekee täyskäännöksen ja ryhtyy organisoimaan vastaiskuja kostaakseen brittien hirmutyöt.
 
Tunteikas teos tarkastelee alkuperäisväestön asemaa kolonialismin ikeessä. Tarinaa kerrotaan kiinnostavasti sekä brittien että maorien kannalta, ja sotatantereilta kaukana pysyvät siviilitkin joutuvat tahtomattaan väkivallan pyörteisiin. Utu pohtii verilöylyjen syitä ja seurauksia sekä sitä, miksi karismaattinen Te Wheke ei voi muuta kuin valita koston tien. Väkivallalla on aina pitkä varjo, ja näiden sotien perintöä niitetään Uudessa-Seelannissa edelleen.
 
Utu - kosto on tunnelmaltaan jopa hieman kummallinen, mutta silti tutuilla konventioilla rakennettu kertomus. Maori-perintöä kerrotaan hollywoodilaisittain, ja onpa elokuvaa jopa luonnehdittu sinällään osuvasti "maorien westerniksi". Menevä kertomus nousi aikansa ykkösteoksiksi kotimaassaan, mutta yleismaailmallinen aihe menestyi hienosti maailmallakin. Kolonialismi-teema on valitettavan tuttu aihe jokaisessa maailmankolkassa, joko suoraan tai välillisesti. Aihe on myös edelleen arka ja kipeä, minkä osoittaa jo vaikkapa Suomessa käytävän saamelaiskeskustelun tunteikkuus.

Pisteytys: 7/10

perjantai 8. tammikuuta 2021

The Natural - Voittajan paluu (1984)

Ohjannut Barry Levinson
USA 1984, 138 min.
Draama
Pääosissa: Robert Redford, Robert Duvall, Glenn Close, Kim Basinger
 
Do you wanna watch me sock a few dingers?
 
Nuori baseball-lupaus Roy Hobbs (Redford) on matkalla huipulle, mutta joutuu hautaamaan unelmansa saatuaan luodista. Vierähtää 16 vuotta, kunnes miltei nelikymppinen Roy viimein saa uuden mahdollisuuden todistaa häikäisevät taitonsa. Täysin tyhjästä ilmestyvän mystisen luonnonlahjakkuuden rehellisyys punnitaan, kun vaakakuppiin lastataan urheilupomojen salakähmäiset vedonlyöntirahat ja naisellinen viettelys.

Seuraan pesäpalloa, mutta baseballista en ymmärrä hölkäsen pöläystä, eivätkä lajia käsitä kaikki yhdysvaltalaisetkaan. Voittajan paluu onnistuu kuvaamaan lajia sen verran yksinkertaisesti ja kohokohtia korostaen, että huumaan pääsee helposti mukaan. Itse tarina on yllätyksetön ja jää urheilukohtauksille toiseksi. Kertomuksen symboliikka on lähes vaivaannuttavan kömpelöä, eikä jäyhän Robert Redfordin salaperäinen vaitiolo tee mysteeristä yhtään sen koukuttavampaa.

Romaaniin The Natural (1952) pohjautuva kertomus jää etäiseksi, johtuneeko se sitten vieraaksi jäävästä periamerikkalaisuudesta vai Royn hahmon liioitellusta sisäänpäinkääntyneisyydestä. Teemat ovat lähes kliseisiä amerikkalaisuuden kuvia: Roy nousee ryysyistä rikkauksiin ja tavallaan hän on myös oman onnensa seppä. Voittajan paluu menestyi aikanaan mukavasti ja sai pari Oscar-ehdokkuuttakin. Nostalgiseen menneisyyteen sijoittuva filmi tietenkin on jenkeissä urheiluelokuvien klassikko. Mutta milloinkas meillä tehtäisiin Tahko Pihkala -elokuva?

Pisteytys: 5/10

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Videodrome - tuhon ase (1983)

Ohjannut David Cronenberg
Kanada 1983, 87 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: James Woods, Sonja Smits, Debbie Harry

You'll have to learn to live in a very strange new world.

Body horror -kulttiklassikko Videodrome kuljettaa katsojansa dystopialta haiskahtavaan maailmaan. Tv-yhtiössä työskentelevä Max Renn (Woods) etsii toinen toistaan shokeeraavampia ohjelmia nälkäisten katsojien silmänruuaksi. Maxin huomio kiinnittyy salamyhkäiseen Videodrome-ohjelmaan, jossa esitetään erilaisia kidutuksia ja murhia. Ohjelman jäljille lähtevä Max uppoutuu äkkiarvaamatta outojen hallusinaatioiden ja vääristyneen todellisuuden maailmaan, josta ei ole paluuta.

Videodromen ilmestyessä elettiin aikaa, jolloin VHS-kasetit ja videonauhurit yleistyivät ja valtasivat markkinoita. Elokuva kysyy, kuinka valmiita olemme uuden teknologian edessä: erotammeko todellisuuden ja fiktion toisistaan? Makaaberin ällöttävät kohtaukset ovat osuvia ja parhaimmillaan hauskojakin. Omaakin vatsaa vääntää tuskallisesti, kun ase solahtaa Max Rennin sisuskaluihin, tekee siellä tuhojaan ja juurtuu lopulta Maxin uudeksi tuhoisaksi kädeksi. Nokkela vertaus väkivaltavaikutteiden imeytymisestä tuo mieleen Taksikuskin (1976) lopun.
 
Televisio- ja videoväkivallan rajoja ja mieltä pohtiva elokuva esittää tarkoituksellisen karmivaa kuvastoa. Liekö se yksi syy sille, miksi Videodrome floppasi lippuluukuilla; teoksen onkin myöhemmin pohdittu olleen "edellä aikaansa". Kiistämättä elokuvan nihilistinen mediakritiikki tuntuu aika puhuttelevalta täältä tulevaisuudesta käsin, kun pienet ruudut kulkevat mukanamme kaikkialle. Internet tulvii loppumattomana virtana videoita, jotka leviävät salamannopeasti ympäri maailman ja tahkovat valtavia katsojalukuja ennen kuin kukaan ehtii sanoa, olisiko tätä saanut katsoa.

Pisteytys: 8/10

maanantai 4. tammikuuta 2021

De vierde man - Neljäs mies (1983)

Ohjannut Paul Verhoeven
Alankomaat 1983, 102 min.
Draama, Trilleri, Rikos
Pääosissa: Jeroen Krabbé, Renée Soutendijk, Thom Hoffman
 
Do your thoughts often relate to death?
 
Kirjailija Gerald Revé (Grabbé) marinoi itseään viinalla ja satunnaisilla seksisuhteilla. Yhden yön juttu Christine Hasslagiin (Soutendijk) syvenee, mutta onnen sijaan läheisyys nostaa esiin pelkoja. Miestä nimittäin vainoavat kummat näyt ja oudot yhteensattumat. Kun Geraldille selviää, että Christinen kolme edellistä aviomiestä ovat menehtyneet onnettomuudessa, on hän vakuuttunut omasta neljännen miehen kohtalostaan. Ellei osa sitten lankea Christinen toiselle heilalle, houkuttavalle Hermanille (Hoffman), josta Gerald ei malttaisi pitää hyppysiään erossa...

Katolilaisuuden symboliikkaa ja homoseksuaalista himoa yhdistävä teos taipuu lähestulkoon psykologiseksi kauhuksi. Hyytävän tunnelmallisessa trillerissä nainen vie miehen turmioon mustan lesken tavoin, ja toista miestä himoitaan lähes uskonnollisella hartaudella. Piinaava synnintunto on tehdä Geraldin hulluksi, eikä katsojakaan voi aina olla varma, mikä näyistä on totta ja mikä harhaa. Erikoinen tunnelma ja eroottinen lataus toimivat, eikä runsas alastomuuskaan tunnu pelkältä päälleliimatulta tirkistelyltä ja keinolta haalia elokuvalle uteliaita katselijoita.
 
Neljäs mies (engl. The Fourth Man) jäi Paul Verhoevenin viimeiseksi eurooppalaisfilmiksi ennen Hollywoodiin siirtymistä, vaikka onpa ohjaaja palannut kotikentälleen vielä 2000-luvulla. Hitchcock-vaikutteista ammentava trilleri menestyi hyvin kotimaassaan ja pärjäsi oivasti maailmalla. Verhoeven yritti toisintaa elokuvan eroottisia jännitteitä samaan tarinaan pohjautuvassa elokuvassa Basic Instinct (1992). Jenkkiversiosta tuli vielä isompi hitti, mutta sen sisältö on täyttä sylttyä.

Pisteytys: 8/10

lauantai 2. tammikuuta 2021

Joulukuun elokuvat 2020

Mank
Ohjannut David Fincher
USA 2020, 131 min.
Biografia, Draama, Komedia
Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins




David Fincherin tyylikäs Hollywood-kuvaelma kertoo alkoholisoituneen Herman J. Mankiewiczin (Oldman) työskentelystä Citizen Kanen (1941) käsikirjoituksen parissa. Suhteellisen lyhyen ajanjakson kattava rajaus on onnistuneen tiivis mutta paljonpuhuva. Mank kertoo yhden elokuvan syntytarinan, ja onnistuu samalla avartamaan katsantonsa ylipäätään aikakauden studiojärjestelmään sekä yhdysvaltalaiseen elämäntapaan: näistä aineksista syntyi tietenkin Kanen tarinakin. Mustavalkoisena kuvattu filmi on kaiken lisäksi kaunista katsottavaa ja kuvastossa vilisee Citizen Kane -viittauksia, joiden bongailu on viihdyttävä lisä.

Pisteytys: 8/10

Neiti Aika
Ohjannut Elina Talvensaari
Suomi 2019, 60 min.
Dokumentti
 



Koskettavassa dokumentissa piirretään edesmenneen ihmisen elämäntarinaa. Ohjaaja Elina Talvensaari osti asunnon, jonka mukana tuli yksinäisenä kuolleen Sirkka-Liisan koko irtaimisto, esineineen, kirjeineen, valokuvineen, muistoineen. Kuka hän oli, millaisen elämän hän eli, keitä hän rakasti ja kenelle hän oli tärkeä? Toteutus on kunnioittava ja kerronnan eettisyyttä on mietitty, vaikka emmehän voi varmuudella tietää, halusiko Sirkka-Liisa päätyä filmitähdeksi.

Pisteytys: 8/10

Leto - Kesä
Ohjannut Kiril Serebrennikov
Venäjä & Ranska 2018, 126 min.
Biografia, Draama, Komedia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Roman Bilyk, Teo Yoo, Irina Starshenbaum
 
 
 
 
Raikkaassa venäläiselokuvassa sukelletaan 1980-luvun alkuvuosiin ja nuorison rock-huumaan. Neuvostorockin airueiksi kohoavat bändit Zoopark ja Kino, joiden päätähtien vaiheita Kesä seuraa ─ treenien ja keikkojen varjossa koetaan pieni kolmiodraamakin. Kerrontakeinot käsittelevät hienosti todellisuuden ja haaveiden suhdetta, koska Neuvostoliitossa rocktähden ura ei ihan vastannut läntisiä esikuvia. Cannes-palkittu, loistava soundtrack viimeistelee ihailtavan energisen elokuvan.

Pisteytys: 8/10

Zimna wojna - Cold War
Ohjannut Pawel Pawlikowski
Puola, Iso-Britannia, Ranska & Belgia 2018, 89 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Joanna Kulig, Tomasz Kot




Sodan raunioittamassa Puolassa syttyy romanssi laulaja Zulan (Kulig) ja pianisti-laulunopettaja Wiktorin (Kot) välillä. Vetovoima säilyy, vaikka rakkaustarina kärsiikin kahtiajakautuneessa maailmassa. Rakkauskertomuksen ohella Cold War kertoo aikakaudestaan, sodanjälkeisestä Euroopasta kahdelta puolen rautaesirippua. Haikean jazzin täyttämä tragedia on kuvattu henkeäsalpaavan kauniisti.

Pisteytys: 8/10

The Christmas Chronicles
Ohjannut Clay Kaytis
USA 2018, 104 min.
Fantasia, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Judah Lewis, Darby Camp, Kurt Russell




Hömppäelokuvassa sisarukset Teddy (Lewis) ja Kate (Camp) yrittävät taltioida joulupukin (Russell) videolle, mutta aiheuttavat pienen porokolarin. Kaksikko päätyy auttamaan pukkia joulun pelastamisessa ja siinä samalla sisarussuhdekin syvenee. Juoni on arvatenkin melko korni ja kliseinen, mutta onpa mukana pari pientä omaperäistä kikkaakin: ainakaan pukki ei ole mikään tusina-punanuttu!

Pisteytys: 4/10

Joulumaa
Ohjannut Inari Niemi
Suomi 2017, 92 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Milka Alroth, Anna Paavilainen, Eero Ritala, Martti Suosalo, Mari Rantasila, Tommi Korpela



Keski-ikäiset ystävykset Helena (Alroth) ja Anna (Rantasila) päättävät tempaista, ja lähtevät jouluksi maalle. Lomakohteessa odottaa nuoripari, jonka kriisit leväytetään joulupöytään samaan soppaan vieraiden ongelmien sekaan. Joulumaa on yllättävän mukavaksi kasvava draamakomedia, jossa avain joulurauhaan löytyy keskustelutaitoa ja itsensä kuuntelua opettelemalla.

Pisteytys: 7/10

Omoide no mânî ─ Marnie - tyttö ikkunassa
Ohjannut James Simone & Hiromasa Yonebayashi
Japani 2014, 103 min.
Animaatio, Fantasia, Draama
Pääosissa: Sara Takatsuki, Kasumi Arimura




Alakuloinen Anna-tyttö (Takatsuki) lähetetään maalle piristymään, ja kesälomakohteessa hän tutustuu salaperäiseen Marnieen (Arimura). Maagisen realismin ja vähäeleisyyden kautta kerrottu ystävyys- ja anteeksiantotarina on sinänsä kaunis, mutta omaan makuuni sentimentaalisuus nousee piinalliselle tasolle. Marnie (engl. When Marnie Was There) oli ilmestyessään studio Ghiblin viimeiseksi uhottu elokuva, mutta ei välttämättä sellaiseksi jää.

Pisteytys: 6/10

Patrik 1,5
Ohjannut Ella Lemhagen
Ruotsi 2008, 103 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Gustaf Skarsgård, Torkel Petersson, Tom Ljungman



Pariskunta Göran (Skarsgård) ja Sven (Petersson) yrittävät adoptoida taaperon, mutta pilkkuvirheen vuoksi perheeseen lähetetäänkin kapinan kyllästämä teini-ikäinen Patrik (Ljungman). Nuorisorikollisen ja homoparin yhteiselo vaikuttaa tuhoontuomitulta ajatukselta, mutta tavalla tai toisella kaikki järjestyy. Ennakkoluuloja ja vanhemmuuskäsityksiä pohdiskelevassa elokuvassa on turvallisen ennalta-arvattava rakenne ja hyvä sanoma.

Pisteytys: 6/10

Persepolis
Ohjannut Vincent Paronnaud & Marjane Satrapi
Ranska & USA 2007, 96 min.
Animaatio, Biografia, Draama
Pääosissa: Chiara Mastroianni, Catherine Deneuve, Danielle Darrieux



Tyylikäs animaatio perustuu Marjane Satrapin erinomaisiin Persepolis-sarjakuviin (2000─2003). Elokuvassa tarkastellaan Marjanen lapsuutta Iranissa, varhaisnuoruutta Ranskassa ja lopulta vaikeutta kuulua mihinkään. Teheranissa elettyyn teini-ikään kuului 1980-luvulla monien muiden maiden tapaan punk, mutta harvassa muussa valtiossa teinikapina täytyikin yhtäkkiä verhota huivilla ja häivyttää kokonaan. Samankaltaisia ristiriitoja piisasi niin paljon, että Satrapin vanhemmat lähettivät hänet viimeistelemään opintojaan Ranskaan. Animaatio toistaa taitavasti sarjakuvien kuvastoa ja on aihepiireiltään kiehtova, mutta ei ole aivan sarjisten veroinen.

Pisteytys: 8/10

Basic Instinct - vaiston varassa
Ohjannut Paul Verhoeven
USA & Ranska 1992, 127 min.
Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: Michael Douglas, Sharon Stone




Poliisi Nick Curran (Douglas) tutkii murhaa ja rakastuu pääepäiltyyn Catherine Tramelliin (Stone). Paul Verhoevenin eroottinen trilleri toistelee ohjaajan aiemman filmin Neljäs mies (1983) teemoja, mutta täysin epäonnistuen. Leffan maine perustuu ainoastaan tirkistelyyn, kun päätähti Sharon Stone hiostettiin vilauttelemaan ilman alusvaatteita. Rikosjutun selvittelyssäkään ei ole mitään kiinnostavaa. Ummehtunut filmi sai vielä täysin flopanneen jatko-osan Basic Instinct 2 (2006).

Pisteytys: 2/10

Jôi-uchi: Hairyô tsuma shimatsu - Laskeva aurinko
Ohjannut Masaki Kobayashi
Japani 1967, 128 min.
Draama
Pääosissa: Yôko Tsukasa, Toshirô Mifune, Gô Gatô




Masaki Kobayashin merkkiteoksiin lukeutuva Laskeva aurinko (engl. Samurai Rebellion) on kuin samuraiversio Romeosta ja Juliasta (1590-l). Nuori mies Ichi Sasahara (Tsukasa) on menettämässä rakkaan vaimonsa Yogoron (Gatô) lääniinherran itsekkäästä käskystä, joten hän astuu vastarintaan isänsä Isaburon (Mifune) kanssa. Keskeiseksi teemaksi nousee kunnia, jonka olisi mentävä rakkaudenkin edelle. Mutta mikä elämässä lopulta on tärkeää ja millaisessa maailmassa haluamme elää? Avioparin dramatiikan ohella keskeiseen osaan nouseekin Toshirô Mifunen esittämä mies, jonka on valittava perheonnen ja koko elämäntyönsä välillä.

Pisteytys: 8/10