13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

Il deserto rosso - Punainen erämaa (1964)

Ohjannut Michelangelo Antonioni

Italia & Ranska 1964, 117 min.

Draama

Pääosissa: Monica Vitti, Richard Harris, Carlo Chionetti

What should I do with my eyes? What should I watch?

Tehtaanjohtajan vaimo Giuliana (Vitti) masentuu. Hänen miehensä Ugo (Chionetti) on kykenemätön ymmärtämään vaimonsa tilaa, eikä hän liioin piittaa tehtaansa tupruttamista myrkkypilvistä. Giuliana etsii lohtua toisen miehen (Harris) sylistä, mutta vaaleanpunaisista hetkistä huolimatta onni ei löydy sieltäkään. Löytyykö maan päältä enää paratiisia?

Michelangelo Antonionin surumielinen Punainen erämaa (engl. Red Desert) tarkastelee masennusta, mutta ei turhaan etsi siihen syitä ja selityksiä. Masennuksen ohella elokuva puhuttelee nykypäivänä kasvaneen ilmastoahdistuksen vuoksi, vaikka lohduton tarina ei juuri helpotakaan oloa. Ainakin Punainen erämaa muistuttaa kauneuden olemassaolosta, vaikka sitten vieraannuttavan ympäristön keskellä. Elokuvan miljöö on suorastaan yksi tarinan henkilöistä, joka vaihtuvine väreineen heijastaa jatkuvasti Giulianan mielentilaa.

Punainen erämaa todella on kuvan juhlaa: jo mainittujen värien lisäksi kameroiden taltioima näkymä kiehtoo sumentuessaan ja tarkentuessaan, jättäessään taustalle ja kohdistaessaan katseen. Tunnelman täydentää elokuvan ääniraita, joka tuo mieleen futuristisen scifielokuvan; ainoa laulukin muistuttaa tehtaan pilliä. Elokuva on katsomisen arvoinen erityisesti esteettisten ansioidensa vuoksi, jos toki myös Antonionin omalaatuisen lakoninen ote on mielenkiintoinen. Ilmestyessään Punainen erämaa keräsi kehuja kauneudellaan ja palkittiin Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla.

Pisteytys:
8/10

La Notte - Yö (1961)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1961, 122 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Jeanne Moreau, Monica Vitti

Tonight I just feel like dying.

Giovannin (Mastroianni) ja Lidian (Moreau) avioliitto on muuttunut välinpitämättömyydeksi ja yhdessäolon rutiiniksi. Yhden vuorokauden aikana kumpikin etsii tahollaan tilaisuutta pettää puolisoaan, siihen kuitenkaan kykenemättä. Paikoilleen jumittuneessa tilanteessa molemmat jäävät lopulta yksin tunteidensa kanssa.

Avioparin kriisiä ja toisistaan vieraantumista käsittelevä Yö jatkaa Michelangelo Antonionin trilogiaa, jonka aloitti katoamismysteeri Seikkailu (1960). Yksinäisyyden teema yhdistää elokuvia, samaten kuin tarkkaan harkitut kuvasommitelmat. Yö on selkeästi edeltäjäänsä vivahteikkaampi ja tarkemmin hallittu kokonaisuus, tai ainakin sen symboliikka avautuu helpommin jo ensikatselulla. Elokuvien samankaltaisuuksiin lukeutuu myös niiden pohdiskeleva luonne: yksinäisyyden ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, vaan se pikemminkin tuodaan katsojan eteen ihmeteltäväksi eri näkökulmista.

Yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat nousevat esille myös tilan ja arkkitehtuurin kuvauksessa. Antonionin "tilan poetiikkaa" on analysoitu kiinnostavasti useissa esseissä ja artikkeleissa (ks. esim. täällä) tarkastellen esimerkiksi sitä, miten Antonionin elokuvien tilat eivät elämästä huolimatta ole aina elettyjä, vaan jollain tapaa outoja ja vieraita. Siinä missä Seikkailu sijoittui karuihin, liki autioihin saariin ja pikkukyliin, Yötä hallitsevat Milanon kadut eli urbaani tila jatkuvine äänineen sekä ihmisvirtoineen. Moderni ihminen on kaupungissa kotonaan kuin kala vedessä, mutta hyytävän kylmä yksinäisyys voi ympäröidä myös toisten ihmisten keskellä tai vierellä.

Pisteytys:

10/10

L'Avventura - Seikkailu (1960)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1960, 143 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Monica Vitti, Gabriele Ferzetti, Lea Massari

Why, why, why?

Michelangelo Antonionin (1912─2007) palkitussa draamassa joukko ystävyksiä lähtee kohtalokkaalle purjehdusretkelle. Karussa Välimeren saaristomaisemassa yksi joukosta (Massari) katoaa kuin tuhka tuuleen riideltyään miesystävänsä Sandron (Ferzetti) kanssa. Tuloksettomien etsintöjen jatkuessa Sandro ja kadonneen Annan ystävä Claudia (Vitti) lähestyvät toisiaan.

Varsin yksinkertaisesta juonestaan huolimatta Seikkailun teema on arvattavan monivivahteinen ja hieman vaikeasti avautuva. Selkeimpänä punaisena lankana on yksinäisyys: jokainen päähenkilöistä tuntuu jatkuvasti olevan joko oman tilan tarpeessa tai ajelehtivan syvällä omissa ajatuksissaan, toisaalta ajoittain yksinäisyys voi myös olla kutsumaton vieras. Yksinäisyyden käsittely toistui myös Antonionin kahdessa seuraavassakin elokuvassa Yö (1961) ja Kuumetta (1962), jotka niin ikään löytyvät 1001-listalta.

Seikkailu on rytmiltään viipyilevän hidastempoinen kertomus, mikä toki kauniissa maisemissa ei ole laisinkaan pahitteeksi. Tapahtumia ei lopulta ole paljoa ja suuri osa kohtauksista kuvaa pitkällisesti arkista ajelehtimista. Rauhalliseen rytmiin ei kuitenkaan voi täysin tuudittua, sillä hidas tarina saattaa yllättäen ottaa aimo loikan eteenpäin. Dramaturgisen rakenteensa puolesta Seikkailu on uraauurtavan moderni ja verrattoman mielenkiintoinen teos, vaikka kokeellisen pohdiskeleva kerrontatapa vaatiikin katsojalta hieman avarakatseisuutta ja kärsivällisyyttä.

Pisteytys:
8/10