Luukku #11 - Joulu on jo varastettu

Grinch, tuo vihreä ja karvalaikkuinen hirvitys, joka kehtasi varastaa joulun! Alunperin kiero monsteri tuli tutuksi Theodor "Dr. Seuss" Geiselin lastenkirjasta How the Grinch Stole Christmas! (1957), josta tehtiin televisioon samanniminen lyhytanimaatio vuonna 1966. Sittemmin tarina sai pari pienimuotoista jatko-osaa, ja onpa siitä tehty musikaaliversiokin. Vuonna 2000 puolestaan ilmestyi Ron Howardin ohjaama ja Jim Carreyn tähdittämä, imelän värikäs The Grinch. Olen nähnyt tuon version vuosia sitten ja virkistettyäni muistiani trailerin avulla totesin, ettei ole mitään syytä katsoa sitä hirvitystä enää uudelleen. Yäk. Päätin kuitenkin sivistää itseäni ensimmäisellä Grinch-animaatiolla, jonka kaiken järjen mukaan täytyy olla tuota etovaa 2000-luvun turautusta parempi. Vuonna 2017 on tiettävästi tulossa ensi-iltaan uusi Grinch-animaatio. Liekö se sitten tuota viimeisintä versiota parempi, jännityksellä odotamme.

Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas!

Ohjannut Chuck Jones

USA 1966, 26 min.

Animaatio, Lyhytelokuva, Komedia

Pääosissa: Boris Karloff

Joulu lähestyy ja sekös ei pienisydämistä, kärttyistä Grinchiä (Karloff) miellytä. Hän päättää varastaa joulun läheisen kylän asukkailta, jotta saisi mököttää rauhassa ja hiljaisuudessa. Kaikki ei kuitenkaan menekään suunnitelmien mukaan, sillä Grinch huomaakin, ettei joulun salaisuus piile lahjoissa tai koristeissa. Niinpä onnelliseksi lopuksi myös Grinch tavoittaa joulumielen.

Tämä alkuperäinen Grinch-animaatio ja 4. päivä arvioimani Jaska Jokusen joulu (1965) ovat hauskalla tavalla samankaltaisia lyhytanimaatioita: molemmat ovat kulutuskriittisiä televisioon tehtyjä jouluspesiaaleja, jotka ovat vielä ilmestyneet peräkkäisinä vuosina. Molemmat lyhärit ovat Yhdysvalloissa klassikoita, mutta suomalaisille kenties hivenen tuntemattomia. Joskin Grinch, tuo joulun ykköspahis, on tullut täälläkin tunnetuksi viimeistään vuoden 2000 elokuvan myötä. Sinällään sääli, koska tämä animaatio on rutkasti sitä kokoillan elokuvaa parempi!

Grinchin 1960-lukua henkivä animaatio on yksinkertaista, mutta hauskannäköistä. Boris Karloff on nappivalinta kertojaääneksi, ja lisäksi hauskat runomuodot sekä sukkelat sanankäänteet piristävät tarinaa. Myös tunnaribiisi on hauska! Muutamasta kohdasta olisi kyllä joutanut vähän tiivistämään, vaikka eihän tämä puolituntinen sentään ehdi pitkästyttämään. Vaikka liiemmin moitittavaa ei olekaan, Grinch ei kuitenkaan ole mitenkään äärettömän nerokas saati hulvaton klassikko.

Pisteytys: 7/10

The Bride of Frankenstein - Frankensteinin morsian (1935)

Ohjannut James Whale
USA 1935, 75 min.
Kauhu, Komedia, Scifi
Pääosissa: Boris Karloff, Colin Clive, Valerie Hobson, Ernest Thesiger, Una O'Connor

Friend... gooood...

Frankensteinin (1931) suurmenestyksen jälkeen Universal ryhtyi välittömästi kaavailemaan elokuvalle jatko-osaa. Frankensteinin morsian lukeutuukin harvojen arvostettujen jatko-osien joukkoon - onpa elokuvaa nimitetty tietyiltä osin jopa edeltäjäänsä paremmaksi. Tökerösti käynnistyvä elokuva jatkaa tarinaa siitä, mihin edellinen filmi päättyi: Frankensteinin hirviö (Karloff) onkin elossa ja lähtee kiertelemään lähiseudun metsiä. Samaan aikaan tohtori Pretorius (Thesiger) vaatii Henry Frankensteinia (Clive) kokoamaan morsiamen (O'Connor) aiemmalle luomukselleen.

Frankensteinin hahmoa on jatko-osassa pyritty kehittämään alkuperäisteoksen mukaiseksi. Hahmo syvenee ja muuttuu kiinnostavammaksi, ainoastaan Frankensteinin saama puhekyky tuntuu typerältä ja hämmentävältä ratkaisulta. Harvat hirviön rykäisemät repliikit muokkaavat herkästä, väärinymmärretystä hahmosta yhtäkkiä uhmaikäisen töksäyttelijän.

Elokuvan erikoinen tapa yhdistää kauhua ja komediaa jakaa taatusti mielipiteitä. Omasta mielestäni yhdistelmä toimii yllättävän hyvin, vaikka ymmärrän kyllä täysin myös heitä, joiden mielestä Frankensteinin morsian ei ole arvostustaan ansainnut. Sentimentaalinen näytteleminen ja hillittömät ylilyönnit suorastaan pursuavat camp-arvoa, jota kohtaan en voi olla tuntematta suurta viehätystä! Elokuvassa on myös kiinnostavia kontrasteja. Kun yhtenä hetkenä filmi kirvoittaa huutonaurut typeryydellään, kiinnittyy huomio hetken kuluttua upeisiin lavasteisiin tai jännittävään takaa-ajoon. Alkuhämmennyksen jälkeen elokuva kehkeytyy hauskaksi viihteeksi - joskaan ei missään nimessä vakavastiotettavaksi kauhuksi.

Pisteytys

8/10

The Black Cat - Musta kissa (1934)

Ohjannut Edgar G. Ulmer
USA 1934, 65 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Boris Karloff, Bela Lugosi, David Manners, Jacqueline Wells

Something strange about the cat...

Tuore aviopari, Peter ja Joan Allison (Manners & Wells), ovat viettämässä kuherruskuukauttaan Itä-Euroopassa. Matkalla pari tutustuu psykiatri Witus Werdegastiin (Lugas), joka on matkalla tapaamaan vanhaa ystäväänsä, herra Poeltzigia (Karloff). Matkalla sattuvan onnettomuuden myötä koko seurue päätyy majoittumaan oudon Poeltzigin kummalliseen taloon.

Musta kissa on saanut vaikutteita Edgar Allan Poen samannimisestä kertomuksesta vuodelta 1843, mutta yhtäläisyyksiä tarinan ja filmin välillä ei lopulta juurikaan ole. Satanistisia kulttimenoja ja maailmansodan traumoja käsittelevä elokuva oli yksi vuoden 1934 hittifilmeistä, jatkaen Universalin kauhuelokuvien sarjaa. Aiempien kassamagneettien Draculan (1931) ja Frankensteinin (1931) päätähdet Bela Lugosi sekä Boris Karloff esiintyivät tämän elokuvan myötä ensimmäistä kertaa samassa filmissä, ja menestyksekäs yhteistyö jatkui vielä useamman elokuvan verran.

Omalaatuista tunnelmaa elokuvaan luo yhtäältä epätyypillinen klassisen musiikin ääniraita, sekä myös saksalaisen ekspressionismin etäiset kaiut. Kaikista kiinnostavista ja omalaatuisista elementeistä huolimatta Musta kissa on myös hieman huvittava filmi - enimmäkseen tahattomasti. Sittemmin b-elokuvien parissa uransa luoneen ohjaajan Edgar G. Ulmerin ote ei kenties ole onnistunut hiomaan filmiä täyteen komeuteensa. Eritoten juoni etenee paikoin kömpelösti, sortuu hetkittäin älyttömyyksiin ja päättyen kehnohkoon loppukohtaukseen. Heikkouksistaankin huolimatta Musta kissa on varsin mielenkiintoista viihdettä, jota voi suositella ainakin kauhuklassikoiden ystäville.

Pisteytys:

7/10

Scarface - Arpinaama (1932)

Ohjannut Howard Hawks, Richard Rosson
USA 1932, 93 min
Rikos, Draama, Trilleri
Pääosissa: Paul Muni, Ann Dvorak, Karen Morley, Osgood Perkins, George Raft, Boris Karloff

The world is yours...

Gangsterileffojen kuningas Arpinaama paljastaa rujon kuvan 1930-luvun epävakaasta ilmapiiristä. Armitage Trailin romaaniin perustuva tarina rikollisliigojen yhteenotoista ei juuri kaunistele sanomaansa: tässä filmissä luodit viuhuvat ja aseet laulavat. Jos Arpinaama olisi tehty kaksi vuotta myöhemmin, olisi sensuuri pakottanut filmin melko erilaiseen muotoon.

Arpinaama sijoittuu kieltolain aikaiseen Chicagoon. Salakuljetus kukoistaa ja gangsterijengit hallitsevat kaupunkia. Johnny Lovon (Perkins) palveluksessa toimiva Tony Camonte (Muni) päättää ryhtyä pyörittämään omia bisneksiään. Keinoja kaihtamatta Tony kohoaa alamaailman huipulle, vikitellen siinä ohessa entisen pomonsa tyttöä Poppya (Morley). Rikollisen elämä ei kuitenkaan ole ruusuista, ja valta-aseman menettäminen käy nopeammin kuin sen saavuttaminen.

Elokuvan tähti Paul Muni oli aloittanut elokuvauransa vuonna 1926. Hänen ensimmäiset filminsä eivät olleet menestystarinoita, vaikka The Valiant (1929) toikin Munille Oscar-ehdokkuuden. Suuren yleisön suosioon ja Warner Brothersien tähdeksi Muni nousi kuitenkin juuri Arpinaaman sekä myöhemmin samana vuonna ilmestyneen vankiladraaman Olen vainottu kahlekarkuri (1932) myötä. Näistä jälkimmäisestä Muni oli myöskin Oscar-ehdokkaana parhaan miesnäyttelijän kategoriassa. Väkevien roolisuoritusten mies Paul Muni ei tuota pettymystä Tony Camontena, kylmäverisenä roistona, joka lopulta kuitenkin joutuu tunteidensa valtaan.

Kunnon gansterifilmin tapaan Arpinaama tarjoaa jännitystä ja rajua meininkiä, vahvoja roolisuorituksia ja visuaalisesti onnistuneita kuvakulmia. Elokuva on toimiva kokonaisuus, joka varmasti muuttuu vielä paremmaksi useammilla katselukerroilla. Rainasta tehtyyn vuoden 1983 uusintafilmatisointiin en tohdi tehdä vielä vertailua, varsinkin, kun uudemman filmin katselusta on allekirjoittaneella kulunut vuosikausia. Ehkä palaan asiaan viimeistään noin 700 elokuvan kuluttua, kun 1980-luvun Arpinaama on katseluvuorossa.

Pisteytys:

8/10

Frankenstein (1931)

Ohjannut James Whale
USA 1931, 71 min.
Kauhu, Scifi
Pääosissa: Colin Clive, Mae Clarke, John Boles, Boris Karloff

It's a monster!

Tieteilijä Henry Frankenstein (Clive) on läpimurron partaalla. Mies on rakentanut keinotekoisen ihmisen kuolleiden ruumiiden osasista ja aikoo herättää karskilta näyttävän ruumiin henkiin. Synkkänä ja myrskyisenä yönä luomus todella herää eloon, mutta pian kookas, mutta pohjimmiltaan kiltti monsteri lähtee karkuteille. Alkaa hurja ajojahti - kuka lopulta onkaan tarinan todellinen hirviö?

Mary Shelleyn romaaniin (1818) perustuva Frankenstein on yksi kauhugenren tärkeimpiä kulmakiviä sekä arvatenkin tunnetuin valkokangasversio Shelleyn teoksesta. Ensimmäinen Frankenstein-elokuva valmistui Yhdysvalloissa jo vuonna 1910 ja kirjoitushetkellä viimeisin tarinaan kytkeytyvä filmi (Burtonin Frankenweenie-uusinta) ilmestyi syksyllä 2012. Tämä vuoden 1931 versio on muodostunut suureksi klassikoksi, joka jo itsessään poiki liudan jatko-osia. 1001-listalla on näistä ensimmäinen, Frankensteinin morsian (1935).

Mitä alkuperäisteokseen tulee, tämä elokuva perustuu Shelleyn tarinaan vain löyhästi. Karsittu tarina on yksi Frankensteinin kompastuskivistä, mutta se ei silti tunnelmaa latista. Tarinasta on tavoitettavissa useita erilaisia teemoja ja tunneskaaloja, kun jännitys ja herkät kohtaukset vaihtelevat tasapainoisesti. Eräs kiehtova teema on tieteenteon moraali: äärimmäisyyksiin menevät kokeet ovat pelottavampi skenaario kuin itse Frankensteinin hirviö. Kaiken hyvän lisäksi Frankensteinin upeat lavasteet ovat kaunista katseltavaa ja visuaalisuus on yksi filmin valttikorteista. Kerrassaan kelpo kauhuklassikko.

Pisteytys:

8/10