Total Recall ─ unohda tai kuole (1990)

Ohjannut Paul Verhoeven

USA & Meksiko 1990, 113 min.

Scifi, Toiminta, Trilleri

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger,  Michael Ironside, Rachel Ticotin, Sharon Stone, Ronny Cox

I just had a terrible thought... what if this is a dream?

 

Douglas Quaid (Schwarzenegger) on tuiki tavallinen 2080-luvun raksatyöläinen. Mukavaa elämää varjostavat ainoastaan oudot painajaiset Marsista, vaikka miekkonen ei ole kuunaan punaisella planeetalla käynytkään. Mars kehkeytyy Quaidin pakkomielteeksi, mutta muistojen kaivelu johtaa vaarallisille vesille. Mitä syvemmälle Quaid uppoaa, sen hatarammaksi muuttuu todellisuus. Kuka oikeastaan on Douglas Quaid ja mitä hän on unohtanut?

 

Total Recall on räjähtävän toiminnantäyteinen ja juuri sopivan kömpelönhauska scifileffa, jonka ihastuttavan karmaisevat efektit vetävät vertoja The Thingin (1982) mielikuvituksellisuudelle. Molempien elokuvien häpeilemättömästä efektiemässäilystä vastasi tehostevelho Rob Bottin. Efektiensä ansiosta Oscar-palkittu elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää näyttävää toimintaa, vaikka Arskan muskelit saavatkin kovasti töitä. Muistamisen ja unohtamisen teemoja tuumiva elokuva on loistava yhdistelmä filosofista eksistentialismikriisiä ja komeaa viihdettä.

 

Elokuvan maailma muistuttaa hitusen Brazilin (1985) ja Blade Runnerin (1982) visioita tulevaisuudesta. Yhtymäkohdat Blade Runneriin selittyvät sillä, että molemmat elokuvat perustuvat Philip K. Dickin teksteihin. Tämän elokuvan pohjalla on scifilehdessä vuonna 1966 julkaistu lyhytkertomus We Can Remember It for You Wholesale. Teema on valtavan kiehtova: miten muistimme meitä määrittelee? Voidaanko muistoja myydä? Miten eri tavoin muistoja muokataan jo meidän tuntemassamme todellisuudessa? Samasta aihiosta on ponnistanut toinenkin Total Recall -elokuva (2012), joka ei ole menestynyt aivan ysäriversion veroisesti.

Pisteytys: 8/10

Nema-ye Nazdik ─ Close-Up (1990)

Ohjannut Abbas Kiarostami

Iran 1990, 98 min.

Dokumentti, Rikos, Draama

Pääosissa: Hossain Sabzian, Abbas Kiarostami, Mohsen Makhmalbaf

When spite comes along, art dons a veil.

Abbas Kiarostamin (1940─2016) dokufiktio kertoo köyhästä miehestä, joka teeskenteli olevansa elokuvaohjaaja Mohsen Makhmalbaf. Elokuva seuraa herkeämättä huijauksesta syytetyn Hossain Sabzianin oikeudenkäyntiä. Oikeusistuntoa täydentävät takaumakohtaukset: miten tilanteeseen päädyttiin, miten mies jäi kiinni? Lopulta Sabzian tapaa ihailemansa Makhmalbafin ja tarina saa kauniin päätöksensä anteeksiantavaisen ystävyyden hengessä.

Kuka voi olla taiteilija? Miten taide vaikuttaa meihin? Entä köyhyys? Kuka taiteen omistaa? Close-Up on häkellyttävän monikerroksinen elokuva, vaikka se on idealtaan ja rakenteeltaan melko yksinkertainen. Taidetta ja erilaisia identiteettejä käsittelevä teos kutkuttaa mukavasti aivosoluja. Kaiken lisäksi elokuvan rytmi on sikäli vetävä, että katsoja ei herpaannu edes pitkän oikeusistunnon aikana. Esitystapa on arkisen rehellinen, minkä ansiosta jo elokuvan alussa tuntee olevansa osa Teheranin kaduilla kulkevaa kuvausporukkaa.

 
Close-Up oli alkusysäys Abbas Kiarostamin kansainväliselle maineelle. Kiarostamista on tullut yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja arvostetuimmista iranilaisohjaajista, jonka omaperäisiä teoksia on palkittu niin Cannesissa kuin Venetsiassakin. Uuden aallon suuri nimi Jean-Luc Godard on ylistänyt Kiarostamin tuotantoa, eikä ihme, sillä iranilaisohjaajan filmeissä uuden aallon opit ovat läsnä. Close-Up on rajoja rikkovaa, vapautunutta tarinankerrontaa ─ taiteen tutkimista taidetta tekemällä.

Pisteytys: 8/10

Sex, Lies, and Videotape ─ Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989)

Ohjannut Steven Soderbergh

USA 1989, 100 min.

Draama

Pääosissa: Andie MacDowell, James Spader, Peter Gallagher, Laura San Giacomo

Let's make a videotape.

 

Ann (MacDowell) ja John (Gallagher) riutuvat tympeältä tuntuvassa avioliitossa. Samalla kun Ann pui terapiassa inhoaan siskonsa Cynthian (San Giacomo) edustamaa räväkkää seksuaalisuutta kohtaan, John ja Cynthia tapaavat säännöllisten seksitreffien merkeissä. Ilmaa puhdistava myrsky on valmis alkamaan, kun Johnin vanha ystävä Graham (Spader) saapuu kaupunkiin ja tuo mukanaan erikoiset videonauhansa sekä vapauttavan todenpuhumisen lahjan.

Steven Soderberghin (1963─) esikoisohjauksessa on omaperäinen tuntu. Lähtökohdiltaan tavalliset hahmot ovat erikoisia persoonia, jotka muodostavat yllättävän kiinnostavan suhdesopan. Näyttelijöiden tulkinnoissa on välittömyyttä, aitoa läsnäoloa ja monia erilaisia puolia. Kolmekymppisten aikuisten ihmissuhteita käsittelevä elokuva ei ole muutenkaan tasapaksu valtavirran suhdedraama, vaan sävyltään tutkiskelevampi. Idea sinänsä on simppeli: monimutkaiset suhdekuviot muuttuvat yksinkertaisiksi, kun totuus valkenee ja salailu päättyy. Solmujen purkamisen jälkeen on taas hetken verran helpompi hengittää.

Seksiä, valheita ja videonauhaa on pienen budjetin independent-elokuva, joka menestyi ilmestyttyään verrattain erinomaisesti. Elokuva palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla ja vasta 26-vuotiaasta Soderberghistä tuli kaikkien aikojen nuorin pystin saaja, ennätys on voimassa edelleen. Seksiä, valheita ja videonauhaa on raikas draama ihmissuhdekuvausten ystäville, mutta mielenkiintoista katsottavaa siksikin, että teoksella on ollut voimakas vaikutus indie-elokuvien nousuun ja suosioon 1990-luvulla.

Pisteytys: 7/10

Goodfellas ─ Mafiaveljet (1990)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1990, 146 min.

Rikos, Draama, Biografia

Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci

 

I always wanted to be a gangster.

 

Gangsteri Henry Hillin elämäkertaan (Nicolas Pileggi: Wiseguy, 1985) perustuva Mafiaveljet on yksi kaikkien aikojen parhaista mafiaelokuvista. Elokuvan päähenkilö Henry Hill (Liotta) on haaveillut gangsteriurasta jo pikkupoikana. Innokas nuorukainen aloittaa hanttihommista ja ottaa hiljalleen paikkansa uudessa perheessään Jimmy Conwayn (De Niro) ja Tommy DeViton (Pesci) rinnalla. Huumekartelli pyörii ja luodit laulavat New Yorkin kujilla, mutta huipulla tuulee aina.

Mafiaveljet on taattua Martin Scorsesen ytimekästä kerrontaa, milteipä Scorsesea parhaimmillaan. Thelma Schoonmakerin leikkausten rytmi antaa elokuvalle täydellisen tempon: kestoa tarinalla on lähes kolme tuntia, mutta aika kuluu kuin siivillä. Soundtrack ja äänimaisema, miljöö sekä näyttelijät ovat niin ikään nappiosumia. Scorsese palasi samankaltaisiin tunnelmiin ja tarinaan The Irishmanin (2020) myötä; onnistuminen sekin, mutta ei aivan vedä vertoja Mafiaveljille.

Erinomaiseen menestykseen kohonnut Mafiaveljet loisti palkintogaaloissa. Oscarin sai vain Joe Pesci hienosta, räjähtävän energisestä ja kylmäävästä sivuroolista ─ osuvaa, että Pescin seuraava ehdokkuus tuli The Irishmanista. Mafiaveljet on parhaimmillaan juuri henkilöhahmojensa ansiosta: Robert De Niron tyylinäyte on tuttua laatutavaraa ja tuoreempi kasvo Ray Liotta pärjää konkareiden rinnalla mainiosti. Sääli, ettei Liottan ura menestyksestä huolimatta lähtenyt erityiseen nousukiitoon. Hahmot ovat aitoja, arvaamattomia ja inhimillisiä, mutta he elävät elokuvatähtien elämää. Mafiaveljien lopussa väläytetään tavallisen tallaajan arkea, Henry Hillin toista elämää, josta elokuvamainen gangsteritodellisuus on kaukana. Hetken elämä olikin kuin elokuvaa!

Pisteytys: 9/10

Pretty Woman (1990)

Ohjannut Garry Marshall

USA 1990, 119 min.

Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Julia Roberts, Richard Gere

I want the fairy tale.

Häikäilemätön bisnesmies Edward Lewis (Gere) törmää kohtalon oikusta prostituoituun Vivian Wardiin (Roberts). Uusi tuttavuus tuntuu niin raikkaalta tuulahdukselta, että Edward palkkaa Vivianin viikoksi seuralaisekseen erilaisiin liiketapahtumiin. Liikesuhteeksi määritelty kumppanuus muuttuu hiljalleen syvemmäksi ja rakastavaisten elämä on suurten muutosten edessä.

Pretty Woman on vanha kunnon tuhkimotarina ja melko yllätyksetön romanttinen komedia. Pieni ennalta-arvattavuus ei silti haittaa, sillä elokuvassa on omanlaistaan vetovoimaa ja pääparin välistä kemiaa. Naisvartaloita hivelevä miehinen katse tuntuu jo vanhanaikaiselta, alkuasetelma on hirveä ja prostituutiosta jää turhan ruusuinen kuva, mutta hahmot ja tarina pelastavat paljon. Pretty Womanissa kyse on ennen kaikkea sadusta, joka ei onneksi etene ainoastaan rikkaan, vanhemman miehen ehdoilla. Vivianin hahmo on itsenäinen toimija, joka ei alistu mihin tahansa kohteluun.

 

Elokuvan ehdoton tähti on Viviania loistavasti tulkitseva Julia Roberts, jonka elokuvaura oli vasta aluillaan. Hollywoodin unelmamaailma otti Robertsin nopeasti syleilyynsä: ensimmäinen Oscar-ehdokkuus tärähti elokuvasta Teräskukat (1989) ja Pretty Womanin ansiosta Roberts oli ehdolla jälleen seuraavassa gaalassa. Voittoa ei vielä tullut kummastakaan, mutta ura urkeni. Pretty Woman oli jättimenestys, joka viimeistään teki nuoren taiturin maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Ilmestymisvuotensa kolmanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi kohonnut Pretty Woman ei aivan suotta ole muodostunut lajityyppinsä klassikoksi. Kepeä viihde puree edelleen.

Pisteytys 6/10

Dip huet seung hung ─ The Killer (1989)

Ohjannut John Woo

Hongkong 1989, 111 min.

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Chow Yun-Fat, Danny Lee, Sally Yeh

Buddy, this ain't no kindergarten.

Salamurhaaja Ah Jong (Yun-Fat) suostuu vastaanottamaan uransa viimeisen keikan, sillä hän tarvitsee rahaa elämänsä ainoaan hyvään tekoon. Ah Jong tuntee syyllisyyttä aiheutettuaan ihailemansa kapakkalaulaja Jennyn (Yeh) sokaistumisen, ja kaivattujen rahojen on määrä mennä Jennyn silmäleikkaukseen. Harmi vain, ettei salamurhaajalla juuri ole luotettavia kollegoita ─ pian Ah Jongin kannoilla vaanii piinkova kyttä Lee Ying (Lee).

The Killer on tärähtävää toimintaa, loputonta luotien laulua ja vereen sekoittuvaa melankoliaa. Juoni on tarpeeksi yksinkertaistettu, mutta henkilötarinoissa on sopivasti syvyyttä. Nykynäkökulmasta Jennyn hahmosta tosin on tehty aika tuskastuttavan avuton myötäilijä, mutta ajan patina antakoot sen anteeksi. Eivät muutkaan sivuhahmot toisaalta niin mietittyjä ole, sillä näytelmän keskellä ovat viholliset, ystävät ja taistelutoverit Ah Jong sekä Lee Ying.

Kunniaa ja ystävyyttä käsittelevässä The Killerissä on juuri oikea annos draamaa, mutta pääpaino on näyttävässä toiminnassa. Taisteluiden koreografiat ovat uskomattoman taitavasti mietittyjä, eikä siksi ole ihmekään, että elokuva on toiminut merkittävänä vaikuttimena lukuisille muille toimintaelokuville. Elokuvan faniksi on tunnustautunut esimerkiksi Quentin Tarantino, jonka fanit nauttinevat The Killerin paukuttelusta taatusti. Elokuvan osakseen saama menestys toimi Hollywood-menolippuna sekä ohjaaja John Woolle (1946─) että päätähti Chow Yun-Fatille (1955─), vaikka The Killer on tainnut ainakin toistaiseksi jäädä molempien suurimmaksi mestariteokseksi.

Pisteytys: 8/10

Hitlerjunge Salomon ─ Europa Europa (1990)

Ohjannut Agnieszka Holland

Saksa, Ranska & Puola 1990, 112 min.

Draama, Sota, Historia

Pääosissa: Marco Hofschneider, René Hofschneider, Julie Delpy

Are you really German?

Kristalliyö muuttaa juutalaisnuorukaisen elämän selviytymistaisteluksi. Solomon Perel (Hofschneider) löytää karmaisevan piilopaikan vihollisen silmien alta, sillä hän päätyy hitlerjugendin jäseneksi. Taustan salaaminen on vaikeaa ja kaikkein raastavinta on seurata, kuinka uskonveljiä teurastetaan. Elokuvan katsojaa kauhistuttaa sekin, että kertomus pohjautuu todellisen Solomon Perelin (1925─) muistelmateokseen (1989). Mies itse tekee lyhyen cameoroolin aivan elokuvan lopussa.

Europa Europa kuvaa todenmukaisesti toisen maailmansodan kauhuja yhden nuoren miehenalun silmin. Välillä painajaismaiset tapahtumat muuttuvat absurdiksi uneksi, joiden musta huumori tuntuu pitävän päähenkilön jollain tapaa järjissään ─ diktaattorit valssaavat ja pienet ihmiset kärsivät. Erinomaisen vastaanoton saanut selviytymistarina sai hyvin näkyvyyttä maailmalla. Suomessa elokuvaa tosin ei juuri olla esitetty, mikä on kiistämättä sääli.

 

Koskettava sotadraama on puolalaisohjaaja Agnieszka Hollandin (1948─) tunnetuimpia teoksia. Holokausti, uskonto ja erilaiset väkevät poliittiset teemat toistuvat monissa muissakin Hollandin elokuvissa. Tässä teoksessa tuntuu olevan jotain henkilökohtaista, sillä Holland oli itsekin paennut sotaa kotimaastaan vain vuosikymmentä aiemmin. Europa Europan hyvä menestys avasi ohjaajalle tien Hollywoodiin, mutta tällä vuosituhannella Holland on palannut juurilleen Euroopan maaperälle.

Pisteytys:
8/10

My Left Foot ─ Minun elämäni (1989)

Ohjannut Jim Sheridan

Irlanti & Iso-Britannia 1989, 103 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Hugh O'Conor, Brenda Fricker, Kristen Sheridan, Fiona Shaw

A broken body's nothing compared to a broken heart.

CP-vammainen Christy Brown (Day-Lewis/O'Conor) viettää lapsuutensa ja nuoruutensa köyhässä työläisperheessä. Kovan taistelun tuloksena Christy saa perheensä ymmärtämään, ettei hänen vammansa suinkaan tarkoita älyllistä vajavaisuutta. Sinnikäs nuorukainen opettelee käyttämään luomistyönsä välineenä vasenta jalkaansa, ainoaa käyttökelpoista raajaansa. Taide tuo Christylle kuuluisuutta ja vaurautta, mutta ei välttämättä onnea.

Tositapahtumiin perustuva Minun elämäni pohjautuu Christy Brownin omaelämäkerralliseen romaaniin Vasen jalkani (1954). Päähenkilö kuvataan taitavasti moniulotteisena persoonana, eikä vammaisen täydy sopeutua altavastaajan osaan ─ pikemminkin muun maailman olisi sopeuduttava ja ymmärrettävä vammaisuutta paremmin. Daniel Day-Lewisin roolisuoritus on vaikea ja fyysisyydessään armoton, mutta taitava näyttelijä onnistui osassaan Oscarin ja Baftan arvoisesti. Christyn äitiä lämpimästi näyttelevä Brenda Fricker palkittiin myös sivuosastaan Oscarilla.

Minun elämäni sai koskettavan aiheensa ja onnistuneen käsittelytapansa ansiosta näkyvyyttä palkintogaaloissa, ylistystä kriitikoilta ja moninkertaiset lipputulot budjettiinsa nähden. Kehutut näyttelijät ovat elokuvan kantava voima, mutta kerrontakin on mukavan tasapainoista ja aitoa, jos nyt välillä hieman kömpelöäkin. Christy Brownin tarinassa on ikävää potentiaalia muuttua liian pinnalliseksi kyyneltentiristykseksi ja yksioikoiseksi vaikeuksista voittoon -kerronnaksi (vrt. Kaiken teoria, 2014), mutta elokuva pysyy onneksi rehellisellä tiellä.

Pisteytys: 7/10

Drugstore Cowboy (1989)

Ohjannut Gus Van Sant

USA 1989, 81 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Matt Dillon, Kelly Lynch, James Le Gros, Heather Graham

I was once a shameless full-time dope fiend.

 

Bob Hughes (Dillon) on nelihenkisen narkkarijengin keulakuva. Villiä ja vapaata elämäntapaa ylläpidetään apteekkiryöstöillä, joiden saalis tosin hupenee aina liian nopeasti ahnaiden käyttäjien kärsineisiin suoniin. Kolhut seuraavat toisiaan ja viikatemies vierailee, mutta vasta tarpeeksi monen onnettomuuden jälkeen Bob havahtuu ymmärtämään elämäntapansa turmiollisuuden.

Monipuolisen uran tehneen Gus Van Santin (1952─) ensimmäiset ohjaustyöt syntyivät 1970─1980-lukujen taitteessa. Drugstore Cowboy on vasta toinen Van Santin kokopitkä ohjaustyö ja se sai erinomaisen vastaanoton kriitikoilta sekä näkyvyyttä palkintogaaloissa. Menestys tasoitti tietä kohti suurempaa suosiota, vaikka Van Santin varsinainen valtavirtamenestys koitti vasta 1990-luvun puolivälin jälkeen. Drugstore Cowboy toimi hyvänä vauhdittajana myös pääosaa näytelleen Matt Dillonin ja säveltäjä Elliot Goldenthalin urapoluilla. Coolin koleat sävelmät eivät liene Goldenthalin parhaita, mutta käyvät hyvin yksiin soundtrackilla soivien pop-sävelmien kanssa, jotka juurruttavat elokuvan tapahtuma-aikaansa 1970-lukuun.

Drugstore Cowboy kuvaa yhteiskunnan laitamilla elävien ihmisten omaehtoista elämää turhia kaunistelematta. Narkkareiden arjen seuraaminen ei ole mieltäylentävää viihdettä, mutta pahimmat ankeudet tasapainotetaan onnistuneesti siivulla mustaa huumoria. Valtavirrasta poikkeavaa elämäntapaa ei silti kauhistella tai karnevalisoida. Elokuvassa on paljon samaa kuin hieman tunnetummassa addiktiklassikossa Trainspotting (1996), joka myös luottaa komedian ja realismin räväkkään liittoon. Ysärileffan fanit viihtynevät myös tämän jenkkiversion äärellä.

Pisteytys: 8/10

Field of Dreams ─ Unelmien kenttä (1989)

Ohjannut Phil Alden Robinson

USA 1989, 107 min.

Fantasia, Draama

Pääosissa: Kevin Costner, Amy Madigan, James Earl Jones, Ray Liotta

If you build it, he will come.

Maissifarmari Ray Kinsella (Costner) elelee leppoista arkea perheensä kanssa Iowassa, kunnes eräänä päivänä hän kuulee outoja ääniä. Koska kuiskaukset eivät jätä miestä rauhaan, Ray päättää totella salaperäisiä ehdotuksia ja rakentaa pellolleen baseball-kentän. Puuha on järjetön, mutta se kannattaa: pian mahdottomatkin unelmat käyvät kentällä todeksi mitä ihmeellisimmillä tavoilla.
 

Unelmien kenttä perustuu maagista realismia edustavaan W. P. Kinsellan Shoeless Joe -romaaniin (1982). Unelmien toteutumista käsittelevä tarina muistuttaa haaveilun ihmeellisestä voimasta ja päämäärien taiasta ─ kun tarpeeksi jaksaa yrittää, kaikki voi kääntyä hyväksi, on yksi elokuvan sanomista. Ainakaan unelmiaan ei kannata unohtaa! Toisaalta Rayn kentällä käy ilmi, etteivät kaikki haaveet saa tilaa toteutua, mutta ne voivat aina tehdä tilaa jollekin uudelle. Unelmien kenttä ei onneksi ole pelkkää amerikkalaisen unelman siirappista fantasiaa, vaan sivujuoniksi on punottu tärkeitä tarinoita jokaisen ihmisen vastuusta paremman maailman puolesta. 

 

Mukavasti menestynyt Unelmien kenttä oli ehdolla muutamaan Oscariin ja sai aikanaan kehuja pehmeästä lähestymistavastaan. Kiistämättä elokuva on lämminhenkisen lupsakkaa draamaviihdettä, mutta omaan makuuni kerronta on hieman turhan sentimentaalista. Ainakin Unelmien kenttä on tietystä valtavirtaisuudestaan huolimatta omaperäinen teos. Ihan vastaavia elokuvia ei nimittäin juuri tule mieleen, ellei sitten Tim Burtonin reaalimaailman fantasiaseikkailu Big Fish (2003).

Pisteytys: 6/10

Batman (1989)

Ohjannut Tim Burton

USA & Iso-Britannia 1989, 126 min.

Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: Michael Keaton, Jack Nicholson, Kim Basinger

You ever dance with the devil in the pale moonlight?

Bob Kanen luoma sarjakuvahahmo Batman on seikkaillut valkokankaalla useiden eri sovitusten voimin. Camp-henkisten sydämiä lämmittää taatusti tv-sarjan pohjalta syntynyt trikoosankarikomedia Batman (1966). Jos kuitenkin kaipaa sarjakuvista tuttua vakavampaa tunnelmaa, on Tim Burtonin versio sovituksista onnistunein ja tasapainoisin. Batman taltioi taitavasti sarjakuvakerronnan tyylin ja tunnelman, Gotham Cityn ekspressionistisen synkkyyden ja viittasankarin traagisen mystisyyden.

Batman kertoo tutun tarinan miljonääri Bruce Waynesta (Keaton), joka taistelee öisin rikollisuutta vastaan lepakkomieheksi pukeutuneena. Töitä riittää, sillä Gotham Cityn rikollisuus on karannut käsistä ja uusi superrikollinen Jokeri (Nicholson) pistää ranttaliksi oikein kunnolla. Kaksoiselämään haastetta tuo romanssi kuvajournalisti Vicki Valen (Basinger) kanssa.

 

Valtavaan menestykseen noussut Batman oli vuoden 1989 katsotuimpia elokuvia. Synkkä viihdeleffa ei ole onnistunut vain hienon miljöönsä vuoksi, vaan myös tarina on toimivan napakka. Danny Elfmanin Grammy-palkittu score jää mieleen ja jylhää musiikkia täydentävät Princen loistavat lepakkotanssit. Koska Batman oli suuri menestys, jatko-osia osattiin odottaa. Michael Keatonin tähdittämä Batman ─ paluu (1992) sijoittuu vielä Tim Burtonin taikamaailmaan, mutta sitä seuranneet, uusien tekijätiimien Batman Forever (1995) ja Batman ja Robin (1997) olisivat monien mielestä saaneet jäädä tekemättä.

 

Pisteytys: 8/10

When Harry Met Sally... ─ Kun Harry tapasi Sallyn (1989)

Ohjannut Rob Reiner

USA 1989,  95 min.

Romantiikka, Komedia, Draama

Pääosissa: Billy Crystal, Meg Ryan, Carrie Fisher, Bruno Kirby

We could never be friends!

 

Eletään 1970-luvun loppua, kun nuoret Harry Burns (Crystal) ja Sally Albright (Ryan) tutustuvat yhteisten ystäviensä välityksellä. Ensitapaaminen kääntyy välinpitämättömäksi inhoksi, mutta kun kaksikon tiet viiden vuoden päästä kohtaavat, jää tapaaminen hieman paremmin mieleen. Hiljalleen alkava ystävyys syvenee, mutta voisiko Harryn ja Sallyn välillä olla jotain enemmänkin?

Harryn ja Sallyn ystävyyden kestopuheenaihe on Harryn esittämä väite siitä, etteivät mies ja nainen voi olla keskenään ystäviä seksuaalisen jännitteen vuoksi. Hieman varttuneempana Harry korjaa puheitaan: ystävyys onnistuu, jos molemmat ovat varattuja. Väite on joka tapauksessa väsynyt, sanottiin se sitten tosissaan tai vitsillä. Tämän vuoksi olisi ihanaa, jos leffa kuvaisikin vain ystävyyttä, mutta tietenkin lopputuloksena on vääjäämätön romanssi pitkällisen vitkuttelun päätteeksi. Ärsyttävää, vaikka aidon oloinen ystävyyskin ehditään todistaa ennen lemmenleikkeihin syöksymistä.

Kun Harry tapasi Sallyn ei silti ole aivan luokaton romcom, siis jos sietää lajityypille ominaisia, stereotyyppisiä mies-nais-vastakkainasetteluita. Elokuvan kaava ei onneksi ole täysin luutunut, sillä Harry ja Sally ovat keskenään melko tasaveroiset kumppanit, olivat he sitten keskenään riidoissa, ystäviä tai rakastavaisia. Kun Harry tapasi Sallyn on yksi vuosikymmenensä maineikkaimpia romanttisia komedioita, joka keräsi kiitosta eritoten käsikirjoituksestaan ja näyttelijöiden sinällään ihan kivoista roolisuorituksista. Aidosti hauskoja kohtauksiakin on saatu mukaan: parhainta antia ovat tarinaa rytmittävät pätkät, joissa vanhat pariskunnat kertovat hellyyttävän hilpeällä tavalla oman rakkaustarinansa.

Pisteytys: 6/10

Elokuun elokuvat 2021

Helene

Ohjannut Antti Jokinen

Suomi 2020, 121 min.

Biografia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Laura Birn, Johannes Holopainen, Krista Kosonen, Pirkko Saisio

Helene Schjerfbeckin (1862─1946) muotokuva on kaunis ja rosoinen, mutta jäykkä, turhan etäiseksi jäävä. Ihailen taitavia näyttelijöitä, jotka kantavat elokuvaa kömpelöstä dialogista huolimatta. Nimiroolissa näyttelevä Laura Birn taltioi Helenen niin hyvin, ettei elokuvan suomenkielisyyskään jää liikaa kiusaamaan.

Pisteytys: 6/10

 

The Lion King - Leijonakuningas
Ohjannut Jon Favreau

USA, Iso-Britannia & Etelä-Afrikka 2019, 118 min.

Animaatio, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Donald Glover, Beyoncé, Seth Rogen, Chiwetel Ejiofor

Disneyn uusinta- eli rahastusversio Leijonakuninkaasta (1994) toistaa tutun tarinan. Elokuva on sinänsä häikäisevän hienosti animoitu, mutta huvittavaa kyllä, liiankin realistiset eläimet tekevät vauhdikkaasta tarinasta kiusallisen pökkelön. Parhaita ovat oikeastaan vain ne hetket, kun kukaan ei puhu mitään. Tarina ja musiikit toki ovat edelleen hyviä, mutta niistä on parempi nauttia alkuperäisteoksen myötä.

Pisteytys: 3/10

The Craft - Noitapiiri

Ohjannut Andrew Fleming

USA 1996, 101 min.

Draama, Fantasia, Trilleri

Pääosissa: Robin Tunney, Fairuza Balk, Neve Campbell, Rachel True

Teinitytöt kiinnostuvat taikavoimista ja onnistuvat valjastamaan Manon-jumaluuden voimat käyttöönsä. Parhaimmatkin taiat kuitenkin kostautuvat. Naiivi ja kliseinen teinielokuva pursuaa ysäritunnelmaa, ja siksi se on jokseenkin viihdyttävä kaikessa kiusallisessa hellyyttävyydessään. Aikanaan leffa oli sangen suosittu ja taisin itsekin katsoa tämän 1990-luvun lopulla, jostain syystä leffa tuntui silloin paljon paremmalta... Jos teininoitien tarinasta ei saa tarpeekseen, on Noitapiirille vastikään tehty jatko-osa The Craft: Legacy (2020).

Pisteytys: 4/10

Dirty Dancing - kuuma tanssi

Ohjannut Emile Ardolino

USA 1987, 100 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Jennifer Grey, Patrick Swayze

On kesä 1963 ja nuorison tanssijalka vipattaa. Aikansa suosittua tanssigenreä edustava filmi on viihdyttävä, vaikka tarina onkin tusinatavaraa: rikas tyttö rakastuu köyhään tanssinopettajaan ja se on menoa. Soundtrack on mainio, olkoonkin, että sävelletyt kasaribiisit eivät ihan istu 1960-luvun maailmaan ─ mutta unelmien teinirakkaushan on ajatonta!

Pisteytys: 7/10

Tenebre - Pelkoa ei voi paeta

Ohjannut Dario Argento

Italia 1982, 101 min.

Trilleri, Kauhu

Pääosissa: Anthony Franciosa, Giuliano Gemma, Daria Nicoldi

Dario Argenton kultakauden giallo kertoo rikoskirjailija Peter Nealista (Franciosa), joka saa kyseenalaisen ihailijan. Mystinen mies kopioi Nealin kirjojen murhia ja yksi kerrallaan miehen lähipiirin naiset saavat surmansa perin tutuilla tavoilla. Elokuvassa on hurmiollisen loistava soundtrack ja kuvaus on taitavaa. Tarina etenee vähän pöhkösti, mutta silti ihan viihdyttävällä tavalla.

Pisteytys: 7/10