El Topo (1970)

Ohjannut Alejandro Jodorowsky

Meksiko 1970, 125 min.

Lännenelokuva, Avantgarde

Pääosissa: Alejandro Jodorowsky, Robert John, Mara Lorenzio

 

Bury your first toy and your mother's picture.

 

El Topo on häkellyttävä surrealistinen lännenelokuva. Psykedeelinen tarina kertoo miehestä nimeltä El Topo (Jodorowsky), joka kulkee halki verilöylyjen ja loputtoman hiekan kohti valaistumista. Poikansa kanssa matkustava mies etsii neljää mestaria, jotka hänen on määrä voittaa. Luoti luodilta muuttuu tehtävä yhä vaikeammaksi ja epäilyttävämmäksi. Kuolleiden mestareiden oppeja meditoivasta El Toposta tulee jumalallinen pelastaja, jonka on kuitenkin kohdattava poikansa jälleen.

 

Kauniilta houreunelta tuntuva El Topo ottaa vaikutteita spagettiwesterneistä, mutta loppua kohti tunnelma vyöryy kohti fellinimäistä sirkusta. Surrealismi vie ajatukset lajin mestariin Luis Buñueliin. Eri elementtien yhdistelmä on iloista leikittelyä, ja luovaa kokeellisuutta voi vain ihailla. Elokuva on vuosien saatossa jakanut mielipiteitä, eikä trippi välttämättä maistu kaikille. Ei yllätä, että teoksen faneiksi ovat tunnustautuneet kummia filmejä tehneet David Lynch ja Samuel Fuller.

Alejandro Jodorowsky (1929─) on ehtinyt elämänsä aikana paneutua esittävän taiteen ohella psykologiaan ja filosofiaan, ja El Topon tapaan mies on ehtinyt toimia jonkinlaisena henkisenä gurunakin. Ohjaajan intohimot selittävät El Topossa vilisevää symboliikkaa ja henkisyyttä, joiden kaikkien huomaamiseen ja ymmärtämiseen tarvittaisiin vähintään muutama katselukerta. Aivan ensinäkemältä lienee vain parasta nauttia ihanasta outoudesta ja häikäisevistä maisemista!

Pisteytys:

8/10

Trop tôt/Trop tard - Too Early/Too Late (1981)

Ohjannut Danièle Huillet & Jean-Marie Straub

Ranska & Egypti 1981, 100 min.

Dokumentti

The Peasants will rise up

Ranskalais-egyptiläinen dokumentti Trop tôt/Trop tard on köyhyyttä käsittelevä elokuvaessee. Vakaasti liikkuva kamera taltioi ranskalaisia ja egyptiläisiä maisemia kuin tasaista tahtia kääntyvä katse. Pysähtyminen tuntuu mielenosoitukselta. Kuvaan tarttuu peltoja, teitä, ihmismassoja ja lehmälaumoja, mutta ei ketään erityistä päähenkilöä. Ihmisen ─ eritoten talonpoikien ja työläisten ─ kädenjälki kuitenkin näkyy kaikkialla, minne kamera katsookin.

 

Kertojaääni (esim. Danièle Huillet) keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka suuri osa alueen asukkaista on huono-osaisia tai millaisia taisteluita talonpojat ovat näissä paikoissa kokeneet. Friedrich Engelsiäkin siteerataan. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kotimaasta Ranskasta alkava dokumentti päättyy 1950-luvun Egyptiin, jolloin maassa alkoi arabisosialismin aika. Kuvaushetkellä Egypti tosin oli jo täysin toinen maa, jossa sosialismi oli hylätty ja tuloerot olivat kasvaneet hurjasti. Elokuvan ensi-illan tienoilla Hosni Mubarak nousi presidentiksi ja toi mukanaan korruption kitkerät tuulet.

 

Trop tôt/Trop tard on näennäisesti hyvin yksinkertainen teos, mutta silti ihmeen runsas ja ajatuksiaherättävä. Täytyy kyllä myöntää, että hidastempoinen elokuva on melko puuduttavaa seurattavaa, ja sen katselu olisi antoisinta täysin virikkeettömässä ympäristössä. On nimittäin melko ihailtavaa, miten yksinkertaisilla tavoilla elokuva tarkkailee eteen avartuvaa ympäristöä juuri sellaisena kuin se on. Näennäisesti mitään ei tapahdu, mutta katsettaan tarkentamalla huomaa, että tavallisten ihmisten arki on käynnissä jatkuvasti jokaisessa kuvassa. Historia on alati läsnä.

Pisteytys:

6/10

Wavelength (1967)

Ohjannut Michael Snow
Kanada & USA 1967, 45 min.
Avantgarde
Pääosissa: Hollis Frampton, Lyne Grossman

Living is easy with eyes closed, misunderstand all you see.

Ensimmäiset kokeelliset, taiteen konventioita ravistelevat avantgarde-elokuvat syntyivät 1920-luvulla tuhoisan suursodan jälkeensä jättämän kauhun myötä. Tunnetuin varhainen avantgarde-elokuva on Andalusialainen koira (1929), jonka perintö ilmenee seuraavan suursodan aikana syntyneessä lajityypin klassikossa Meshes of the Afternoon (1943). Vireä ja kapinallinen 1960-luku oli avantgarde-elokuville mitä parhain kasvualusta: vuosikymmenen aikana syntyi liuta elokuvakerrontaa venyttäviä teoksia, joiden joukkoon lukeutuu myös lajityyppinsä merkkiteos Wavelength.

Avantgarde-elokuvistaan ja monesta muustakin taiteestaan tunnettu Michael Snow (1929─) pyrkii elokuvassaan käsittelemään maailman kokemisen tapaa. Elokuvakokemuksen kannalta keskeisimmät aistit ovat tietenkin näkö ja kuulo, joille elokuva tarjoaa elämyksiä. Kuitenkin nuo elämykset ovat vain illuusioita, toden ja epätoden rajalla liikkuvia kuvia ja ääniä. Wavelength korostaa ideaansa toimimalla julmana illuusion tirehtöörinä: kuva kulkee jopa kuolevan miehen ohitse järkähtämättömällä varmuudella, ja kimeäksi nouseva ääniraita ylittää inhimillisen toiminnan äänet.

Teknisesti ottaen Wavelenght on 45 minuutin mittainen zoomaus yhden huoneen laidalta sen vastapäiseen seinään. Ikkunoiden takana vilahtelee liikennettä, vuorokaudenajat vaihtuvat ja huoneessakin käväisee muutama ihminen ─ yksi kuolemassa ja toinen hälyttämässä apua. Katse kiinnittyy kuitenkin aivan muualle kuin ympäröivän maailman tapahtumiin. Kaiken taustalla surisee häiritsevä ääniaalto, joka johdattaa katsojan kohti yllättäviä laineita. Elokuva on raskasta ja kiistämättä hetkittäin myös aika tylsää katsottavaa, mutta sen idea on silti kiinnostava ja ajatuksiaherättävä.

Pisteytys:
7/10

Report (1967)

Ohjannut Bruce Conner
USA 1967, 13 min.
Lyhytelokuva, Underground, Avantgarde, Dokumentti

Something is terribly wrong!

Taiteilija Bruce Conner (1933─2008) tutkii avantgarde-dokumentissaan presidentti John F. Kennedyn murhan (1963) riepottelua tiedotusvälineissä. Lyhytfilmi koostuu Kennedyn murhaa käsitelleistä uutispätkistä ja jokusista muistakin arkisto-otteista. Kaikki klipit on leikattu ja liimattu shokeeraavaksi kollaasiksi, joka kertoo sekä presidentin murhan herättämistä tunteista että median kerrontakeinoista.

Puistatuksia ja pelkoa herättävää taidetta luonut Conner ohjasi elämänsä aikana lähes kolmekymmentä lyhytelokuvaa, joista Report on parhaiten tunnettu. Se ei ole ihme, sillä Kennedyn salamurhan tapaus on näihin päiviin saakka herättänyt kiinnostusta, ja murhaa on prosessoitu eri taidelajien kautta hämmästyttävän paljon. Kaikista näistä kulttuurituotteista Report on perin kiehtova siksi, että murhamysteerin sijaan se kiinnittää huomion Kennedy-tragedian kerronnan tapaan.

Reportin idea on valtavan nerokas, eikä filmiä ymmärtääkseen tarvitse matkata 1960-luvulle asti. Elokuvan kritiikki kohdistuu siihen, kuinka media kaupallistaa tunteita nostattavat tapahtumat ja lypsää niistä irti kaiken mahdollisen ja mahdottoman sammuttaakseen uteliaan yleisön kyltymättömän janon. Nykypäivästä katsoen Reportia tekee mieli tulkita pisteliäänä kuvauksena varsinkin Yhdysvaltojen pelkoa lietsovista uutisista, ja onpa julkisuuden henkilöitä riepotteleva tyyli Suomessakin tunnistettava eritoten iltapäivälehtien osalta. Unohtaa ei sovi myöskään Reportin pyrkimystä herättää katsojassaan uteliaan shokin tuntemuksia keinolla millä hyvänsä: elokuvan alkupuolella silmät sulkeutuvat väkisinkin, mutta kuuntelua ei silti malta lopettaa...

Pisteytys:
8/10

Sedmikrásky - Tuhatkaunokit (1966)

Ohjannut Vera Chytilová
Tsekkoslovakia 1966, 74 min.
Komedia
Pääosissa: Ivana Karbanová, Jitka Cerhová

How do you know you exist?

Vera Chytilován (1929─2014) Tuhatkaunokit (engl. Daisies) päästää irti kaksi miesten maailmassa turhautunutta nuorta naista. Marie-nimiset naiset (Karbanová & Cerhová) päättävät lyödä kaiken läskiksi, ahmia kiellettyjä hedelmiä, juopua väärässä paikassa, aiheuttaa paheksuntaa ja tulla hemmotelluiksi. Tsekkoslovakialaista uutta aaltoa edustava Tuhatkaunokit kritisoi yhteiskunnallista piittaamattomuutta, räjäyttää liudan tabuja ja antaa 1960-lukulaisen feminismin kukoistaa valtoimenaan.

Surrealismilla ja dadalla sävytetty anarkistinen komedia viehättää räväkkyydellään, joka ilmenee upeiden hahmojensa ohella muissa napakoissa kerrontakeinoissa kuten erivärisinä räpsyvissä filttereissä. Tyyli on yhtäältä korostetusti oman aikansa kuva, mutta samalla elokuva tuntuu hämmästyttävän tuoreelta ja viisikymppisenäkin aivan täysin uudelta. Vaikutelma syntyy siksi, ettei aivan vastaavaa teosta taida olla olemassakaan. Rajoja rikkovia naiselokuvia toki on muitakin: tunnettuna, jos toki tyyliltään kovin erilaisena esimerkkinä mieleen nousee ensimmäisenä Thelma ja Louise (1991).

Arvata saattaa, ettei Tsekkoslovakian valtionjohdolla mieli keittänyt mettä Tuhatkaunokkien ansiosta. Yleisöjä miellyttänyttä filmiä ei silti saatu lakaistua maton alle, oli ainoastaan tyytyminen Chytilován uran hankaloittamiseen. Ohjaaja päätyi epäviralliselle mutta tiukasti kontrolloidulle mustalle listalle vuosikymmeneksi, eikä Chytilován työskentelyä tehty turhan helpoksi senkään jälkeen. Se on sääli, vaikka uusiakin teoksia vielä syntyi. Kuitenkin olisi ollut kiehtovaa, jos Chytilová olisi päässyt luomaan lisää nokkelia aikalaiskommentaareja juuri 1960-luvun kiihkeään todellisuuteen. Onneksi Tuhatkaunokit sentään tarjoavat makeaa mahan täydeltä.

Pisteytys:

10/10

Hold Me While I'm Naked (1966)

Ohjannut George Kuchar
USA 1966, 17 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Underground
Pääosissa: George Kuchar, Donna Kerness

A lot of things in life, worth living for.

Hold Me While I'm Naked kertoo ohjaajasta (Kuchar), jonka olisi määrä saada näyttelijä (Kerness) riisuutumaan otoksia varten. Tilanne äityy vaivaannuttavaksi ja vaikeaksi. Ohjaaja-näyttelijä George Kuchar (1942─2011) tunnetaan underground-lyhytelokuvistaan, joita laatimassa on usein ollut myös kaksoisveli Mike Kuchar.

Tarkoituksellisen rosoinen äänimaailma, surkeat kuvakulmat sekä tyylitellyn kehno näyttelijäntyö ovat tyypillistä Hollywood-parodiaa, jonka avulla tutkitaan elokuvailmaisun rajoja ja mahdollisuuksia. Kuchar vie tämän niin kutsutun lo-fi-estetiikan lähestulkoon banaalille asteelle ja kameran filmille on tallentunut suoranainen tökeröyksien virta. Vaivaannuttavia kuvakulmia etsivä kamera viilettää surullisissa kulisseissa ja pysähtyy toisinaan tarkastelemaan Kuckharin kasvoja mahdollisimman epäimartelevassa valossa.

Hold Me While I'm Naked osuu suoraan campin ytimeen kaikessa värikylläisyydessään ja tahallisessa mauttomuudessaan. Camp esteettisenä tyylinä oli elokuvan ilmestyessä ajankohtainen pohdinnan aihe, sillä elokuvantekijä-esseisti Susan Sontagin huomiotaherättänyt Notes on "Camp" (1964) -essee oli vastikään ilmestynyt. Hold Me While I'm Naked on omasta kummallisesta katsantokulmastaan perin kiinnostavaa ajankuvaa ja huonoudessaan aivan hauska, mutta ei silti herätä ainakaan allekirjoittaneessa kovin suuria tunteita tai ajatuksia.

Pisteytys:

6/10

Vinyl (1965)

Ohjannut Andy Warhol
USA 1965, 70 min.
Underground
Pääosissa: Gerard Malanga, Tosh Carillo, Edie Sedgwick

You're a bad boy, a bad boy, you'll be a bad boy!

Pop-kuvastostaan tunnettu Andy Warhol (1928─1987) muistetaan parhaiten kuvataiteilijana, mutta 1960-luvulla hän antoi myös runsaskätisen panoksensa aikakauden underground-elokuvataiteelle. Läpeensä kokeellinen Vinyl pohjautuu Anthony Burgressin romaaniin Kellopeliappelsiini (1962), jonka tunnetumpi elokuva-adaptaatio syntyi Stanley Kubrickin ohjaamana vuonna 1971. Tämänkin elokuvan niin kutsutussa juonessa seurataan siis pahoille teille ajautunutta nuorukaista, joka joutuu itse kidutettavaksi ja mielenmuokkauksen kohteeksi.

Vinylin tapahtumat junnaavat epärytmikkäästi yhden tiiviisti rajatun mutta syvän kuvakehyksen sisällä ─ aivan kuin katsoisi elävää taulua. Kaikki elokuvan kohtaukset ja henkilöt on sullottu tuohon yhteen paikallaan pysyvään kuvakehykseen, sen keskelle, laidoille ja perälle. Ulkopuolelta, taideteoksen luojien ja katsojien maailmasta kuvaan tunkeutuvat tahalliset ja tahattomat taustaäänet. Taulun edessä ällistelevät katsojat seuraavat muutamien sivunäyttelijöiden esimerkkiä, ja tarkkailevat puolihuolimattomasti komposition keskellä silloin tällöin herääviä tapahtumia.

Asetelma on vallankumouksellisuudessaan hauska, sillä tarkoituksena on tietenkin ravistella elokuvateollisuuden vakiintuneita muotoja. Tuttuutta rikkoo myös harkittu välinpitämättömyys: näyttelijät ovat surkeita ja äänet puuroutuvat. Kokeellinen Vinyl tutkii elokuvaa taiteenlajina ja vapauttaa katsojan totutusta elokuvakokemuksesta, vaikka ei oikeastaan tuokaan tyrkylle juuri mitään uutta. Elämys saattaa olla konventioihin tottuneelle katsojalle puuduttava, vieläpä kun tunnin mittaisessa filmissä on enimmäkseen pelkkää toistoa. Tarkoituksena ilmeisesti on, että katsoja voi välillä antaa katseensa harhailla myös elokuvan raamien ulkopuolelle. Tarina odottaa kyllä kehyksissään.

Pisteytys:
7/10

Scorpio Rising (1963)

Ohjannut Kenneth Anger
USA 1964, 28 min.
Lyhytelokuva, Underground
Pääosissa: Bruce Byron

What fools these Mortals be!

Kenneth Anger (1927─) ei ole Hollywoodin valtavirran suuria nimiä, mutta underground-lyhytelokuvien saralla hän on todellinen konkari. Jo lapsena ohjausuransa aloittaneen Angerin tunnetuin työ Scorpio Rising tuo valkokankaalle nahkaan ja niitteihin pukeutuneita moottoripyöräjengiläisiä. Homoeroottinen lataus on ilmeinen ja muutamassa nopeassa leikkauksessa vilahtaa tarkoin varjeltua paljasta pintaa.

Scorpio Rising rakentuu pääasiassa 1950-luvun popkuvaston vankalle perustalle, mutta elokuvassa hyödynnetään myös kristinuskon ja natsien symboliikkaa. Scorpio Rising antaa tutuille merkeille jälleen uuden elämän: nahka-asuisten motoristien kohtaamisissa kipu ja sadismi kietoutuvat nautintoon ja vapauteen. Elokuva puhuttelee samalla seksuaalisuuden esteettisyyden tematiikalla, jota ilmennetään 1970-luvulla suosioon nousevissa Robert Mapplethorpen valokuvissa ja Tom of Finlandin piirroksissa.

Rock'n'rollin ikonisilla sävelillä täydellisesti rytmitetty Scorpio Rising kaahaa vauhdikkaalla tempolla valtavirran ja alakulttuurin risteyskohtaan. Rasvaleteistä, sarjakuvista ja James Deanin kasvoista on kasvanut kapina, joka on jo muuttunut säännöistä piittaamattomaksi vapaudeksi. Ei liene vaikea arvata, että elokuva aiheutti ylimääräistä työpainetta sensuurinvartijoille, mutta siveyden aika oli jo vähitelleen ohitse. Scorpio Rising sai positiivisen vastaanoton ja yhdessä muiden aikansa underground-elokuvien tapaan tasoitti tietä taiteellisen ilmaisun vapaudelle.

Pisteytys:

8/10

Flaming Creatures (1963)

Ohjannut Jack Smith
USA 1963, 45 min.
Avantgarde, Underground, Komedia
Pääosissa: Francis Francine, Sheila Bick, Judith Malina

Be-bob-a-lula, she's my baby...

Undergroud-elokuvan tienraivaajan Jack Smithin (1932─1989) avantgardistinen queer-elokuva Flaming Creatures vie katsojansa New Yorkin salattuihin huoneisiin. Kohtalaisen juonettomassa kuvastossa drag-hahmot ehostautuvat, tanssivat ja lopulta antautuvat raiskaus-orgioiden vietäviksi. Hetkittäin villisti poukkoilevan kameran katse yltyy intensiiviseksi tuijotukseksi, ja myös musiikit sekoittuvat kakofoniaksi. Välillä toistensa kehoista huumaantuneiden, lemmekkäästi painivien hahmojen ylle laskeutuu täysi hiljaisuus.

Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.

Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.

Pisteytys:
7/10

Blonde Cobra (1963)

Ohjannut Ken Jacobs
USA 1963, 33 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Underground
Pääosissa: Ken Jacobs, Jack Smith

"Life is a sad business." -Greta Garbo

Mies, jonka järjen valo vaikuttaa himmenneen, haahuilee asunnossaan oksentaen 1930─1950-lukujen yhdysvaltalaisia populaarikulttuurin vaikutteita. New Yorkin underground-mestari Ken Jacobs (1933─) loi ystävänsä Jack Smithin (1938─1989) kanssa häkellyttävän puolituntisen Blonde Cobran, jossa kaksikko poukkoilee Jacobsin asunnossa mitä erilaisimmissa asustuksissa siteeraten Greta Garboa ja höpötellen niin orgioista kuin jumalastakin. Elokuvan ensiesitys oli yhtä aikaa Smithin ohjaaman Flaming Creaturesin (1963) kanssa.

Blonde Cobra muistuttaa lapsuudessa tehtyjä sekopäisiä kotivideoita ja c-kasettien äänityksiä, jotka nekin pohjautuvat tekijöiden omalaatuiseen huumorintajuun ja erilaisten populaarikulttuurin vaikutusten kierrättämiseen. Kyse on lopulta Hollywood-parodiasta, mutta myös asteittaisesta vapautumisesta Hollywood-kuvaston luomista rajoitteista. Absurdi kokonaisuus on toki täysin älytön, mutta myös aika koominen, villin vapautunut ja juuri siksi melko tarkkanäköinen aikalaiskommentaari.

Lisäkontekstia Blonde Cobran erikoislaatuisuudelle antaa eritoten 1960-luvulla voimissaan ollut happening-taide, johon elokuva voitaneen lukea kuuluvaksi. Performanssitaidetta edeltävä happening kiteytyy taiteen elämiseen hetkessä, vallitsevien taidekäsitysten kritisointiin ja esimerkiksi surrealismin perintöön. Elementit ovat vahvasti läsnä myös Blonde Cobrassa, jonka teatteriesityksiin Smith oli laatinut ohjeistuksen: keskeiseen esiintyjän rooliin pääsee koneenkäyttäjä, jonka tehtävänä on soittaa esityksen päälle radiota. Radio jäi nyt kotikatsomossa kokematta, mutta ehkäpä ensi kerralla!

Pisteytys:

8/10

Heaven and Earth Magic (1962)

Ohjannut Harry Smith
USA 1962, 66 min.
Animaatio, Avantgarde, Surrealismi

The loss of a very valuable watermelon.

Avantgarde-animaatio Heaven and Earth Magic herättää vanhat lehtileikkeet eloon kummallisessa unenomaisessa maailmassa. Elokuvan juoni on absurdi, eikä sitä välttämättä ymmärtäisi ilman ohjaajan laatimaa selostusta. Tiiviisti: päähenkilö kärsii vesimelonin katoamisesta aiheutuneesta hammassärystä ja lääkärireissu vie hänet taivaallisiin maisemiin. Erikoislaatuisen animaation vaikutteita on taatusti soljunut ainakin Terry Gilliamille, sillä Heaven and Earth Magic tuo väistämättä mieleen kuuluisat Monty Python -animaatiot.

Harry Smith (1923─1991) oli esoteriasta, okkultismista ja antropologiasta vaikutteita ammentava boheemi taiteilija sekä näkyvä hahmo eritoten New Yorkin beatnik-skenessä. Muutamien kokeellisten elokuvien ohella Smith muistetaan ansiokkaan folk-laulujen antologian American Folk Music (1952) laatimisesta. Moni Smithin elokuvista jäi kesken, ja myös Heaven and Earth Magic vei vuosikausia valmistuakseen. Ensimmäinen versio julkaistiin jo 1956, mutta lopullinen työ tuli valmiiksi vasta 1962.

Heaven and Earth Magic on älyttömyydessään raskasta seurattavaa, mutta hiljalleen siitä kasvaa outo mieliteko, joka ainakin herättää mukavia ajatuksia taiteen päämääristä. Ihmiseloon kuuluu tarve löytää asioista merkityksiä, ja juuri tuon kyltymättömän halun vuoksi moni aivosoluja haastava absurdi tai abstrakti taideteos jää vaille ymmärrystä. Smithin maaginen maailma saattaa olla täynnä symboleita, mutta varmaksi en menisi asiaa vannomaan. Epävarmuus teoksen päämäärästä saattaa jäytää, mutta harmistunut tietämättömyyden tunne voi olla myös löytö itsessään, ehkäpä jopa vapauttava nautinto.

Pisteytys:
6/10

Dog Star Man (1961─1964)

Ohjannut Stan Brakhage
USA 1961─1964, 78 min.
Avantgarde, Surrealismi
Pääosissa: Stan Brakhage

The man.

Kokeellisten elokuvien uranuurtajan Stan Brakhagen (1933─2003) ykkösteos Dog Star Man on matka syvälle ajatusten syövereihin. Viiteen osaan jaettu elokuva alkaa abstraktiolla, jonka välähtelevät kuvat vaihtuvat vähitellen miltei kerronnalliseen osioon: näemme miehen (Brakhage) könyävän lumista rinnettä ylös koiransa kanssa. Ponnisteluun kietoutuvat uudet oudot kuvat, värit ja visiot.

Perin vaikeaselkoista, mutta siltikin mielenkiintoista Dog Star Mania on luonnehdittu kosmosta kuvaavaksi luomismyytiksi sekä psykologiseksi tarkasteluksi ihmismielen ja ajatusten toiminnasta. Kokonaisuus on nerokas, joskin ensikertalaiselle myös hemmetin raskasta katsottavaa. Brakhagen neljästäsadasta elokuvasta moni on kestoltaan vain minuutteja, joten ehkäpä näinkin kokeellisen yhdysvaltalaiselokuvan katselu olisi helpompaa aloittaa pienemmistä makupaloista. Hämmentävästä kokemuksesta huolimatta mielenkiinto jäi kytemään, joten jospa lyhyempiin teoksiin tutustumalla Brakhagen "visioiden taide" avautuisi kokonaisvaltaisemmin.

Eritoten Dog Star Mania katsoessa mieleen nousi ajatus siitä, kuinka ympäristö vaikuttaa elokuvan kokemiseen. Viihteen vaatimuksella marinoiduissa elokuvateatterin pehmeissä penkeissä Dog Star Man aiheuttaisi lähes kiukkua käsittämättömyydellään, sielun huutaessa sirkushuveja. Sen sijaan aisteja viehättävästi avaava taidemuseo olisi kiinnostava paikka elokuvan katsomiseen ja sen monipuoliseen tutkimiseen muiden teosten ja selitetekstien rinnalla. Kotisohvalla into pysyi laimeahkona ja myönnän huokailleeni aika raskaasti... Kaikenlaisiin savotoihin sitä ryhtyykin, mutta pohtikohan elokuvan mies samaa? Lopulta löysin Brakhagen surrealistisesta luomuksesta itseni.

Pisteytys:

6/10

La Jetée - Kiitorata (1962)

Ohjannut Chris Marker
Ranska 1962, 28 min.
Lyhytelokuva, Draama, Scifi
Pääosissa: Davos Hanich, Hélène Chatelain, Jean Négroni

On the tenth day, images begin to ooze like confessions.

Pariisi on tuhoutunut kolmannessa maailmansodassa ja radioaktiivinen säteily uhkaa elämää koko maapallolla. Entisen suurkaupungin raunioissa, maanalaisissa käytävissä elää joukko sodasta selviytyneitä. Tiedemiehet lähettävät miehen (Hanich) aikamatkalle menneisyyteen ja tulevaisuuteen, tavoitteenaan löytää apua ja pelastaa ihmiskunta täydelliseltä tuhoutumiselta.

Kiitorata on erikoinen elokuva jo muotonsa vuoksi, sillä se koostuu pääasiassa still-kuvista. Huomio kiinnittyy korostetusti leikkauksiin ja kameran kulkuun liikkumattomien kuvien yllä. Tunnelmaltaan elokuva ei kuitenkaan ole pysähtynyt, päinvastoin ─ kuitenkaan liike ei niinkään tapahdu tilassa, vaan ajassa ja nopeasti vaihtuvissa hetkissä. Elokuvaruno pohtii aikaa, sen katoavaisuutta ja myös ihmiskunnan kohtaloa. Kiehtova dystopiatarina on lyönyt leimansa aikamatkustusscifiin: eritoten inspiraatiota Kiitoradasta on ammentanut aikamatkustusklassikko 12 apinaa (1995).

Katsoin Chris Markerin (1921─2012) eriskummallisuudessaan vaikuttavan lyhytelokuvan pari vuotta sitten Yle Teeman elokuvafestivaalin tarjonnasta, teksti ensikatselusta on luettavissa täällä. Nyt toisella katselukerralla runollisen Kiitoradan kuvaamat muistijäljet ja tulevaisuuden kuvat on hieman herkullisempaa ottaa vastaan, kun tietää jo mitä odottaa. Huomioni kiinnittyi tällä kertaa kuvan lisäksi elokuvan yksinkertaistettuun, joskin silti runsaaseen äänimaisemaan. Kun kuvat välähtävät silmien ohi muistojen tavoin, turvallinen kertojaääni (Négroni) ottaa roolin tarinan jatkuvuuden kannattelijana ja muistojen läpi luotsaajana.

Pisteytys:

9/10

Limite (1931)

Ohjannut Mário Peixoto
Brasilia 1931, 120 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Olga Breno, Tatiana Rey, Raul Schnoor

Limite = Border. Maailman rajalla.

Limiten tarina alkaa avomereltä. Yksinäisessä paatissa lojuu kolme epätoivoista matkustajaa, mies ja kaksi naista, joilla ei tunnu olevan juuri sanottava toisilleen. Muistot täyttävät veneen ja lopulta upottavat sen. Kuinka tähän päädyttiin ja minne kohtalo heidät vie? Vaikka kertomus varsinaisesti käynnistyy venekohtauksesta, elokuvan alkukuva on kuitenkin kuva naisesta ja käsiraudoista. Samaan kuvaan palataan vielä lopuksi. Kuvan luoma intensiivinen vaikutelma imaisee heti mukaansa.

Limite on varsinainen elokuvaharvinaisuus: se on brasilialaisen ohjaajan Mário Peixoton ainoa teos ja avantgardistinen kuvaelma ihmissuhteista. Elokuva on toteutukseltaan rohkean kokeellinen ja ehkäpä juuri siksi se tuntuu ihmeen modernilta ja paljon nuoremmalta kuin onkaan! Limite on saanut vaikutteita aikansa elokuvista, mutta se myös toimi innoittajana muille elokuvantekijöille. Kokeellista elokuvaa ihailivat muun muassa Sergei Eisenstein sekä Orson Welles. Vuonna 2015 brasilialaiset elokuvakriitikot asettivat Limiten ykköspaikalle sadan parhaan brasilialaiselokuvan listalla.

Niin huikean ainutlaatuiselta kuin koko filmi tuntuukin, sen kahden tunnin kesto on turruttava. Jokainen kohtaus on viipyilevä ja kamera tuntuu etsivän jatkuvasti uusia näkökulmia tarkastella ja pohdiskella tapahtumahetkiä. Elokuvaan keskittyminen on lajityypin omalaatuisuuden vuoksi hieman haasteellista ─ mitään kun ei oikein osaa ennakoida ja katsoessa on väkisinkin tavallistakin skarpimpana. Lievästä uuvuttavuudestaan huolimatta Limite on kokemisen arvoinen elokuva. Se on myös kiehtova oppitunti elokuvakerronnan keinoista: kuvan ansiosta asioita voi sanoa valtavan upein keinoin, toisinaan jopa paremmin kuin dialogin avulla. Myös tämän vuoksi oli virkistävää palata listalla pitkästä aikaa mykkäelokuvien pariin, kirjoitushetkellä kun 1001-projekti on edennyt jo 1950-luvun alkuun.

Pisteytys:
8/10

Meshes of the Afternoon (1943)

Ohjannut Maya Deren & Alexander Hammid
USA 1943, 14 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Surrealismi
Pääosissa: Maya Deren, Alexander Hammid

(Epä)todellisuuksia.

Kokeellinen ja omalaatuinen, minimibudjetilla toteutettu Meshes of the Afternoon on kuuluisien avantgarde-taiteilijoiden Maya Derenin ja Alexander Hammidin taidonnäyte. Maya Deren (1917-1961) oli taiteilija, esseisti ja teoreetikko, joka oli kiinnostunut ajan ja tilan esilletuonnista elokuvailmaisussa. Derenin tunnetuimmaksi jäänyt teos, Meshes of the Afternoon, on toiminut vahvana vaikuttimena uudenlaista ilmaisua etsiville elokuvantekijöille: esimerkiksi David Lynchin erikoinen tuotanto tuntuu saaneen vahvoja vaikutteita tästä Derenin merkkiteoksesta. Ennen kuin seuraavan kerran katsot Mulholland Driven (2001), katso ensin tämä!

Meshes of the Afternoon on kuin uni unessa, kiehtova ja pyörryttävä, lukemattomien vaihtoehtojen maailma. Nuori nainen nukkuu kotonaan, mutta uni ei ole rauhallista. Viikatemiestä muistuttava olento, naisen useat versiot itsestään ja symboliset ydinelementit, kuten veitsi, avain ja kukka toistuvat surrealistisessa kuvakertomuksessa jättäen lopullisen tulkinnan täysin katsojan mielikuvituksen vastuulle.

Tyylilaji tuo mieleen surrealismin kuuluisat teokset, eritoten mieleen palaa Luis Buñuelin Andalusialainen koira (1929) tai Kulta-aika (1930). Näitä valtavirrasta poikkeavia elokuvia yhdistää todellisuuden hämärtyminen ja unenomainen epäloogisuus, joka sotkee perinteisen ja totutun tarinankerronnan kaavan. Sen sijaan tilalla on jotain hypnoottista ja tajunnanräjäyttävää, jonka pariin on välttämätöntä palata useamman kerran oivaltaakseen jotain uutta.

Pisteytys:
10/10

The Man with the Movie Camera - Mies ja elokuvakamera (1929)

Ohjannut Dziga Vertov
Neuvostoliitto 1929, 68 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti, Avantgarde
Pääosissa: Mikhail Kaufman

Mies ja apparaatti.

Elokuvateatterin yleisö asettuu paikoilleen. Valot himmenevät ja orkesteri on valmiina soittoon - pian kuva heijastuu valkokankaalle ja elokuva voi alkaa. Tästä elokuvan katselemisen tilanteesta alkaa Mies ja elokuvakamera, joka on elokuvana varsin erikoislaatuinen: se on sekä dokumentti elokuvan teosta että suurkaupungin elämää esittelevä kaupunkisinfonia. Tämän elokuvan katselu on miltei kuin viettäisi erään päivän Moskovan ytimessä, tuolloin vuonna 1929.

Dziga Vertovin tavoitteena oli näyttää elokuvan keinoin elämää sen todellisessa muodossaan. Näinpä tämäkin elokuva esittelee lyhyen kestonsa aikana valtavan määrän ihmisten jokapäiväisiä toimia, suuria ja pieniä, arkisia ja juhlavia. Elokuvassa nähdään niin syntymä kuin hautajaissaattuekin, ankarasti puurtavia työläisiä ja vapaa-ajan viettoa uimarannalla. Yhdessä hetkessä katsoja osallistuu nuoren naisen aamutoimiin, välillä kamera seuraa babushkoiden keskustelua torilla. Vaikka varsinaista juonta ei ole, tapahtumat on ryhmitelty teemoittaisiksi kokonaisuuksiksi. Mies ja elokuvakamera esittelee myös laajan kirjon elokuvan teon tekniikkaa, kuten erilaisia leikkauksia sekä erikoisefektejä, ja nähdäänpä filmissä hieman animaatiotakin.

Vaikka elokuva onkin aina tekijöidensä subjektiivinen näkemys, tai Vertovin mukaan konstruktio, Mies ja elokuvakamera tavoittaa toki tiettyä realismia ja siinä on aitouden tuntua. Kamera ja katsojuus ovat elokuvassa läsnä mielenkiintoisella tavalla. Onko katsoja arjen tirkistelijä vaiko tietoinen tuijottaja, jolle kameramies esittelee elämän eri puolia? Avioeropapereita kirjoittamassa oleva pariskunta peittää kasvonsa kameralta, mutta rintaliivejä päälleen pukeva nainen ei tunnu tietävän katsojan olemassaoloa.

Tämän elokuvan katselu on erittäin mielenkiintoista ja kokemuksena ainutlaatuinen. Vastaavanlaisia filmejä toki on muitakin ja eritoten 1920-luvulla kaupunkisinfoniat olivat suosittuja - täytyy tosin todeta, että kovin montaa sellaista en ole vielä nähnyt. Erityislaatuista tässä filmissä on myös elokuvanteon eri puolien esiintuonti: mukana ovat tekniikka, kameran ja kuvaajan esittely sekä elokuvanäytännön yksityiskohdat. Vaikka lähtökohdat ovatkin varsin simppelit, Mies ja elokuvakamera on valtavan monipuolinen elokuva, joka täytyy ehdottomasti katsoa vielä uudelleen.

Pisteytys:
8/10

An Andalusian Dog - Andalusialainen koira (1929)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1929, 16 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Surrealismi, Avantgarde
Pääosissa: Simone Mareuil, Pierre Batcheff, Luis Buñuel, Salvador Dalí

Alkukohtaus. Silmät auki!

Silmää viilletään partaveitsellä, kämmenestä ryömii muurahaisia, mies vetää perässään kahta flyygeliä. Andalusialainen koira on kokoelma järjettömiä unenomaisia kuvia, jotka herättävät häkellyttävyydellään välittömästi katsojan mielenkiinnon. Osa kohtauksista on vastenmielisiä, osa vain puhtaasti oudon selittämättömiä. Kaikki on kuitenkin jotenkin tuttua, sillä elokuva noudattaa unimaailman logiikkaa. Kokonaisuutta on turha edes yrittää järkeillä, ainakaan valvetilassa.

Tiedostamatonta tavoitteleva surrealismi oli eritoten maailmansotien välisen ajan ilmiö. Tyylisuunta etsi inspiraatiota unista ja alitajunnasta, joissa todellisuus vääristyy tai ainakin ilmenee hyvin erikoisella tavalla. Andalusialainen koira on yksi surrealismin tunnetuimpia ilmentymiä ja edustaa loistavasti tyylisuuntansa erityispiirteitä. Lisäksi se on yksi ehdottomasti tunnetuimpia lyhytelokuvia: erityisesti alkukohtauksen karmiva kuva on takuulla tuttu kaikille vähääkään elokuvia harrastaville.

Kenties eniten puhetta elokuva on aiheuttanut merkityksillään tai pikemminkin niiden puuttumisella. Mitä elokuvan tapahtumat tarkoittavat? Onko tarkoitus järkyttää, sekoittaa mieltä, kertoa jotain syvällistä? Voidaanko elokuvaa ylipäätään tulkita? Parasta toki on, ettei oikeaa vastausta tuskin ole edes olemassa. Luulen, että Andalusialaisen koiran voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa, mutta tapahtumia tuskin tarvitsee yrittää ottaa haltuun saati järkevöittää. Se tuskin ainakaan on tämän filmin syvin olemus, päinvastoin.

Pisteytys:

8/10