Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

Levoton veri (1946)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1946, 91 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Regina Linnanheimo, Eino Katajavuori, Toini Vartiainen

 

Rakastanko minä, tai edes rakastinko?

Kaksi sisarta, Sylvi (Linnanheimo) ja Outi (Vartiainen), rakastuvat samaan mieheen. Vanhempi lääkäri Valter (Katajavuori) jakaa rakkauttaan molemmille nuorille naisille, mutta astuu lopulta avioon Sylvin kanssa. Kun pariskunnan elämässä tapahtuu traaginen käänne, Valter muistaa vanhan suolan ja Outi vastaa lemmenkutsuun. Mutta sokeutunut Sylvi aavistaa, että jotain on tekeillä...

Kohtalokkaan dramaattinen Levoton veri kuohuu ja aaltoilee! Tarina kulkee uusiin käänteisiin juonitellen ja tunteita äärimmilleen kasvattaen. Valojen ja varjojen syvät kontrastit korostavat hahmojen moraalivalintoja, joihin he syöksyvät puhtaasti tunne edellä. Tarinassa pyhät perhearvot ovat koetuksella ja vääryydet ajavat hahmoja järjettömyyksiin. Arkitodellisuudesta erottuva elokuva on suorastaan saippuaoopperamainen, mutta ei kuitenkaan muutu ylilyönneiksi.

 

Teuvo Tulio (1912─2000) tunnetaan rohkeasta ohjaustyylistään. Tässäkin elokuvassa on roimasti paheellisia suhteita ja suoranaista erotiikkaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että aikalaiskriitikot olisivat kääntäneet elokuvalle selkänsä. Regina Linnanheimo antautuu ilmeikkääseen rooliinsa piinattuna vaimona, ja Linnanheimo palkittiin osastaan Jussi-pystillä. Jälkimaineeltaan filmi lukeutuu Tulion arvostetuimpiin töihin, josta ohjaaja itse oli syystäkin ylpeä.

Pisteytys: 8/10

Love & Friendship (2016)

Ohjannut Whit Stillman

Iso-Britannia, Irlanti, Ranska & Hollanti 2016, 90 min. 

Romantiikka, Komedia, Draama

Pääosissa: Kate Beckinsale, Morfydd Clark, Xavier Samuel, Tom Bennett

 

Facts are horrid things.

Jane Austenin Lady Susan -kirjeromaaniin (n. 1794, julk. 1871) perustuva elokuva on sanailevaa säätyläissatiiria romanttisilla höystöillä. Love & Friendship kertoo leskestä, lady Susan Vernonista (Beckinsale), joka pyrkii naittamaan itsensä ja tyttärensä Frederican (Clark). Perheen alati hupenevat vauraudet on turvattava, vaikka sitten tyytymällä rikkaisiin mutta hömelöihin sulhaskandidaatteihin! Mutta mitä käy, kun tosirakkaus astuu vauraiden naimakauppojen tielle?

Love & Friendship on on viehättävästi tyyliteltyä periodielokuvaa. En ole lukenut alkuperäiskertomusta, mutta elokuvasta syntyy vaikutelma, että adaptaatiossa on onnistuttu hyvin. Austenille ominainen viiltävän älykäs sanailu ja rivien välistä tehtävät nasevat tulkinnat ovat filmin parasta antia. Rakkaustarinan ystävätkään tuskin joutuvat pettymään, kun lopulta koittaa klassinen valinta oikean ja väärän puolisokandidaatin välillä. Koomiset sivuhahmot luovat aviokiemuroihin omanlaistaan huumoria, mutta kiinnostavimpia ovat viekkaat ja viisaat naiset.

Ilahtuneita arvioita saanut elokuva lukeutuu Austen-filmatisointien parhaimmistoon, sillä se tuo taitavasti esille Austenin kyvyn humoristiseen yhteiskuntakritiikkiin. Tarina tuntuu samaan aikaan tutulta ja tuoreelta. Uutuudenviehätys syntyy siitä, ettei tätä nimenomaista kertomusta ole filmatisoitu kertaakaan aiemmin, eikä postuumisti julkaistu kirjakaan ole erityisen tunnettu. Toisaalta tuntuu, että Susan Vernonissa ja hänen seurapiireissään olisi aineksia enempäänkin. Love & Friendship jättää samaan tunnelmaan kuin ohjaaja Whit Stillmanin menestysteos Metropolitan (1990). Elokuvat ovat hieman eri maailmasta, mutta molemmissa piikitellään yläluokkaa ja seilataan laajan hahmokaartin kanssa vauraissa pidoissa. Kelpo draamoja molemmat, mutta vielä ripaus sitä jotain...

Pisteytys: 7/10

Jerry Maguire - elämä on peliä (1996)

Ohjannut Cameron Crowe

USA 1996, 139 min.

Draama, Romantiikka, Komedia 

Pääosissa: Tom Cruise, Renée Zellweger, Cuba Gooding Jr.

 

Show me the money!

 

Urheilumanageri Jerry Maguire (Cruise) kyseenalaistaa alansa ongelmat. Onko raha tärkeämpää kuin asiakkaat? Jerryn eettinen herätys kuitenkin johtaa potkuihin, eikä miehen auta kuin perustaa oma firma ja viedä mukanaan ainoa asiakas, joka jää jäljelle. Nouseva jalkapallotähti Rod Tidwell (Gooding Jr.) ja lempeä sihteeri Dorothy Boyd (Zellweger) tukenaan Jerry Maguire saa uudenlaisen bisneksen pyörimään ─ siinä samalla syntyy yksi ystävyys ja kaunis rakkaustarina.

Jerry Maguire hellii juppienjälkeisen ajan pehmeitä arvoja. Rakkaus on tärkeämpää kuin raha mutta ei elokuvassa menestystäkään kaihdeta. Kiistämättä tuntuu jo lähtökohtaisesti hupsulta, että kapitalistinen manageribisnes voisi olla muutakin kuin tuotesijoittelua ja dollarinkuvia. Lopulta tarina kertookin tutusta amerikkalaisesta unelmasta, jonka sentään voi Maguire-opeilla saavuttaa vähemmälläkin huutamisella ja rahassa piehtaroinnilla. Yksilön pärjäämisen eetos ydinperhearvoineen ei silti unohdu kokonaan.
 

Kassamagneetiksi kasvanut elokuva keräsi positiivisia arvioita ja nappasi viisi Oscar-ehdokkuutta.  Cuba Gooding Jr. sai voiton räväkästä sivuosastaan, Tom Cruisekin oli ehdolla ja Renée Zellwegerille filmi merkitsi läpimurtoa Hollywoodin tähtitaivaalle. Alun perin Jerry Maguiren pääroolia oli kaavailtu Tom Hanksille, mutta ehkäpä Cruisen tähdittämänä elokuva sai vähän toisenlaista särmää. Lopulta elokuvasta taidetaan muistaa lähinnä muutamat onelinerit, mutta pehmeää ysärielokuvaa kaipaaville filmi tuonee herttaista optimismia ja menneen ajan lämpimiä sävyjä.

Pisteytys: 6/10

37°2 le matin - Betty Blue (1986)

Ohjannut Jean-Jacques Beineix

Ranska 1986, 120 / 185 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Jean-Hugues Anglade, Béatrice Dalle

 

It's beautiful but it's not real.

Pöytälaatikkokirjailija Zorg (Anglade) aloittaa lemmensuhteen nuoren Bettyn (Dalle) kanssa. Intohimo muuttuu rakkaudeksi, jossa on omat haasteensa: Bettyn impulsiivisuus ja Zorgin rauhallisuus kuitenkin täydentävät toisiaan. Köyhä mutta vapaa parivaljakko kiertää ympäri Ranskaa töiden, asuinpaikkojen ja haaveiden perässä, kunnes onnellisuuden aika on vääjäämättä ohitse.

Betty Blue on visuaalisesti vastustamattoman kaunis elokuva. Auringonpaahteiset kuvat ja iltahetkessä soiva saksofoni saavat haaveelliseksi, vaikka tarinassa on tasapainona ankaraa realismia. Bettyn kokemat pettymykset ja mielen horjuminen syvenevät elokuvan edetessä. Käänne on kiinnostava, sillä alkuun epäilin filmin kuvaavan naishahmoja vain kulahtaneen mieskatseen kautta. Mukana lienee ripaus sitäkin, ajan patinan hengessä, mutta myös paljon muuta. Hahmojen kehitys ja pariskunnan yhteys syvenevät eritoten pidemmässä ohjaajan versiossa, joka ei kestostaan ja ajoittaisesta ajelehtimisestaan huolimatta tunnu ylipitkältä.

 

Jean-Jacques Beineixin omalaatuinen postmodernismi tunnetaan eritoten upeasta trilleristä Diiva (1981). Betty Blue on toista lajityyppiä, mutta filmeissä on samanlaista hetkien taikaa ja vuosikymmenensä sykkivää tunnelmaa. Betty Blue menestyi aikanaan Diivaa näyttävämmin: elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen Oscarin ja Baftan saajaksi, ja Cesareissakin tuli monta ehdokkuutta. Suosiosta huolimatta elokuva on saanut osakseen hyvin ristiriitaisia arvioita. Osin se johtunee siitä, ettei Zorgin ja Bettyn suhdetta, matkantekoa saati mielenliikkeitä selitetä puhki. Beineix siirtyi myöhemmällä urallaan pääasiassa dokumenttien pariin, joten harvassa ovat Betty Bluen ja Diivan kaltaiset salaperäiset fiktiot.

Pisteytys: 7/10

Bus Stop - Bussipysäkki (1956)

Ohjannut Joshua Logan 

USA 1956, 96 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Marilyn Monroe, Don Murray, Arthur O'Connell

 

I hate you and I despise you!

 

Maalaispoika Beau (Murray) lähtee ensi kertaa suureen kaupunkiin. Kovaäänisen ja ylettömän itsevarman Beaun tavoitteena on voittaa suuri rodeokilpailu ja ehkäpä siinä sivussa tavata ensi kertaa tyttöjä, kenties löytää vaimo kotiinviemisiksi. Kapakkalaulaja Cherié (Monroe) osoittautuu Beaun silmissä enkeliksi, mutta mitäpä laulaja tuumaa Beaun emännänottoaikeista?

Omalaatuinen slapstick-komedia on kepeää katsottavaa, vaikka tarina ei ihan ole kestänyt aikaa. Karsea cowboy-hahmo on viiltävää alfauros-parodiaa. Pahinta on se, että juntti saa rellestää ja kaikki vain seuraavat naisen kokemaa nöyryytystä sivusta! Beaun hahmo toki on tarkoituksellisen korostettu tollo ja hänestä leivotaan katsojien naurun kohdetta. Lopussa möykkääjä saa onneksi tilaisuuden kasvaa ihmisenä. Bussipysäkin katselu ei varsinaisesti luo romanttista tunnelmaa, vaikka huumorissa onkin vinksahtaneella tavalla toimiva tasonsa.

 

Joshua Loganin romanttinen komedia ylsi aikanaan mukaviin lipputuloihin ja nappasi muutamia palkintoehdokkuuksia. Kriitikot pitivät eritoten päätähtien roolisuorituksista. Niitä voikin hieman kehaista: Don Murrayn osa on tarkoituksella räiskyvän yliampuva ja Marilyn Monroe tasapainottaa kokonaisuutta taitavasti hienovaraisemmalla tunneilmaisulla. Bussipysäkin jälkimaine on kantanut sen verran, että sittemmin se on lisätty The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalle.

Pisteytys: 6/10

Sing Street (2016)

Ohjannut John Carney

Irlanti, Iso-Britannia & USA 2016, 106 min.

Draama, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Ferdia Walsh-Peelo, Lucy Boynton, Jack Reynor

 

This is life, Conor. Drive it like you stole it.

 

Nuori Conor Lalor (Walsh-Peelo) kamppailee teini-iän tuskien kanssa 1980-luvun Dublinissa. Perheriitoja, jatkuvaa rahapulaa ja ankaraa koulukuria pakeneva Conor perustaa bändin, joka tähtää tähtiin. Musiikillinen linja hakee muotoaan, mutta yhteissoitto toimii. Bänditouhujensa ansiosta lauluja rustaava Conor onnistuu lähestymään ihanaa, tavoittamatonta Rafinaa (Boynton), jonka katse tähyää jo parempaa elämää kaukana Lontoossa.

Sing Streetin teinitarina ei ole ennenkuulumaton: nuorukainen kapinoi (lempeästi) auktoriteetteja vastaan ja kokee kaihoisia sydänsuruja. Kuitenkin Sing Street laulaa tutun veisun sydämeenkäyvällä sympatialla. Kevyesti kulkevaa tarinaa seuraa mielellään, eikä vaikeuksiin jäädä jankkaamaan liikaa. Pohjavire on positiivinen ja iloinen, vaikka vaikeuksia riittää joka nurkalla: tavallaan tyylilaji on kitchen sink -realismia, jossa on kitkeryyden sijaan roimasti toivoa.

Irlantilaisohjaaja John Carney muistetaan eritoten läpimurtofilmistään Once (2007), joka kertoo köyhien muusikoiden haaveista Dublinin koleilla kaduilla. Sing Streetissä on samaa kotikutoista tunnelmaa ja lämpöä. Sundancessa ensi-iltansa saanut elokuva otettiin vastaan kehuen, vaikka filmistä ei tullutkaan Oncen kaltaista hittiä. Näiden elokuvien ystäviä ilahduttanee tieto siitä, että tänä vuonna ensi-iltansa on määrä saada Carneyn seuraava musiikkielokuva Power Ballad (2026).

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

8. luukku: 80 vuotta sitten (Minun on kosto, 1945)

I'll never let you go. Never, never, never!

Vaikka vuosi 1945 oli ankara ja katkera, elokuvateollisuus porskutti. Aikalaistodellisuus kuitenkin heijastuu monissa elokuvissa, kuten Roberto Rossellinin neorealistisessa draamassa Rooma, avoin kaupunki (1945) ja John Hustonin lyhytdokumentissa San Pietron taistelu (1945). Upea ranskalainen historiaromanssi Paratiisin lapset (1945) sen sijaan vie kauas sotatapahtumista, mutta sen tuotanto-olosuhteet olivat sodan vuoksi poikkeuksellisen vaikeita.

Vuoden 1945 suurimpia hittifilmejä olivat muun muassa Alfred Hitchcockin psykoanalyysiin sukeltava Noiduttu (1945) ja Billy Wilderin Oscar-menestys, alkoholistidraama Tuhlattuja päiviä (1945). Päivän luukusta esiin hiipivä jännäri oli myös vuotensa tuottoisimpien filmien arvostettua kastia. Siinä ollaan kesäisissä tunnelmissa, mutta elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa jouluna 1945. Tämähän sopii siis oivasti kesänkaipuuseen tuiskujen keskellä!
 

 

Leave Her to Heaven - Minun on kosto
Ohjannut John M. Stahl

USA 1945, 110 min.

Draama, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Gene Tierney, Cornel Wilde, Jeanne Crain

 

 

 

 

Kirjailija Richard Harland (Wilde) rakastuu viehättävään Ellen Berentiin (Tierney) ja pari purjehtii pikavauhtia avioliiton satamaan. Avio-onni kuitenkin säröilee nopeasti, sillä Ellen ei siedä miehensä aikaavievää työtä, tilaa vieviä sukulaisia saati ylipäätään mitään häiriöitä, jotka kiilautuvat tiiviin yhdessäolon väliin. Ja yrittääkö Ellenin oma sisar Ruth (Crain) vikitellä Richardia? On tullut aika kostaa ─ Richardille, Ruthille ja kaikille.

Minun on kosto on erikoinen film noir -elokuva, sillä se on kuvattu hehkuvissa technicolor-väreissä ja tarina sijoittuu suurelta osiin heleisiin kesämaisemiin. Värikäs kesämökkijännäri palkittiinkin parhaan värikuvauksen Oscarilla. Ihmissuhdedraamassa on häivähdys Douglas Sirkin myöhempien melodraamojen tunnelmaa, joskaan ei yhtä täyteläistä kuin mitä Sirk parhaimmillaan on. Ellen Berentin hahmo on jäytävä ja luo ympärilleen piinaavaa jännitystä. Hahmon motiivit jäävät silti vaillinaiseksi, vaikka niitä selitetään liiankin auliisti.

Venäläissyntyinen ohjaaja John M. Stahl (1886─1950) muutti Yhdysvaltoihin jo lapsena ja aloitti Hollywood-uransa 1910-luvun alussa. Minun on kosto edustaa jo uran loppuvaihetta ja on myös Stahlin parhaiten tunnettuja teoksia. Aikanaan elokuva oli vuoden 1945 katsotuimpia filmejä, joka sai katsojavirtojen ohella osakseen positiivisia arvioita. Mieleenjäävänä lajityyppiyhdistelmänä elokuva on edelleen katsomisen väärti.

Pisteytys: 7/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Anna Karenina, 1935)

Doomed to bliss and despair.

 

Tänään juhlitaan 90-vuotiaita! Heidän kunniakkaaseen joukkoonsa lukeutuvat muun muassa AA-liike, Monopoly-lautapeli, Elvis Presley ja Yleisradion ohjelma Lauantain toivotut levyt, jota esitetään edelleen! Vuosi 1935 ei itsessään tarjonnut suuria aiheita riemujuhlaan. Varsinkin Saksassa tunnelma synkkeni: yleinen asevelvollisuus astui voimaan ja hakaristiliput vedettiin salkoon. Voimaan astui monia lakeja, jotka rajoittivat "ei-arjalaisten" toimintaa. Vuoden tunnelma oli masentava, mutta sentään elokuvat tarjosivat todellisuuspakoa. Siirtykäämme rakkauden ilojen ja surujen vietäviksi!

 

 

Anna Karenina
Ohjannut Clarence Brown

USA 1935, 95 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Greta Garbo, Fredric March, Maureen O'Sullivan

 

 

 

Leo Tolstoin Anna Karenina (1875─1877) on upea suurromaani, joka kietoutuu venäläiseliitin arkeen ja juhlaan. Tarinan teemat eivät voisi olla suurempia: rakkautta ja onnettomia avioliittoja, kaupungin ja maaseudun jyrkkiä eroja, yläluokan ja rahvaan välisiä kiihkeitä jännitteitä... Vetävä tarina on syystäkin klassikko ja saanut osakseen valtavan monia filmatisointeja. Niistä tunnetuimpia ja rakastetuimpia on tämä karismaattisen Greta Garbon tähdittämä versio.

Tolstoin kirjassa on niin monia suuria teemoja, ettei elokuvan mitassa ehdi kovin helposti tavoittaa niitä kaikkia. Tässä filmatisoinnissa tutkitaan ensisijaisesti rakkauden kurjuutta ja ihanuutta ─ kauas jää tsaarinaikainen venäläisyhteiskunta! Oikeastaan se kajahtelee vain hahmojen nimissä, mutta muuten tarina on silkkaa Hollywoodin glamouria. Onnettomista lemmenpareista tarkasteluun on säästetty vain keskeisin, Anna Karenina (Garbo) ja kreivi Vronski (March).

Koska Tolstoin romaani on niin täyteläisen pakahduttava, sen luettuaan elokuva tuntuu väistämättä lattealta lohdutuspalkinnolta ja haalealta muistolta. Filmatisointi ei silti ole missään nimessä huono: erityiskiitos tästä kuuluu aina valloittavalle Greta Garbolle, joka tavoittaa eläväisesti Anna Kareninan traagisen olemuksen. Rooli ei ollut Garbolle ensimmäinen Tolstoi-tulkinta, sillä hän oli esittänyt Anna Kareninaa jo mykkäelokuvassa Love (1927). Tämä versio on kuitenkin uskollisempi Tolstoin tarinalle ja jälkimaineeltaan tunnetumpi. Viehättävää katsottavaa, mutta silti suosittelen erityisesti Tolstoin romaania, jonka ajaton viehätys pitää taatusti otteessaan.

Pisteytys: 7/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Varietee, 1925)

Die drei Artinellis!

Satavuotiaissa elokuvaklassikoissa on sekä syvää draamaa että kuplivan kepeää huumoria. Vuoden suosituin elokuva oli aikansa lähihistoriaa ja tuoreita traumoja käsittelevä sotadraama Suuri paraati (1925), joka vie ensimmäisen maailmansodan surullisiin muistoihin. Hyvin menestyivät myös legendaarisen Rudolph Valentinon tähdittämä viihteellinen romanssi Kotka (1925) ja Harold Lloydin hupsu opiskelukomedia Keltanokka (1925). 

Jälkiviisaan arvion mukaan elokuvavuoden 1925 suurin merkkiteos lienee Charlie Chaplinin mestarillinen Kultakuume (1925), joka keinuu taidokkaasti synkistä alhoista kuplivaan iloon. Toinen nimekäs klassikko on Sergei Eisensteinin vimmainen Panssarilaiva Potemkin (1925), joka järisytti elokuvien rytmiä ja muotoa. Klondiken kylmyys ja Odessan satamakaupungin kaaos jäävät kuitenkin nyt taakse, sillä päivän elokuvassa suunnataan Saksaan ja tartutaan trapetsiin!

 

 

Varieté - Varietee
Ohjannut Ewald André Dupont

Saksa 1925, 104 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Rikos

Pääosissa: Emil Jannings, Lya De Putti, Maly Delschaft

 

 

 

 

Wintergartenin kuuluisa varietee-teatteri oli Berliinin tunnetuimpia hurvittelupaikkoja. Vuonna 1887 avattu varietee viihdytti yleisöjä aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin se tuhoutui pommituksissa. Uusi teatteri aloitti toimintansa vuonna 1992. Tämän elokuvan teatteri kuitenkin vie iloisen 1920-luvun tunnelmiin: räväkkään, riemuitsevaan ja jännittävään urbaaniin humuun! Mutta kulisseissa kuohuu muukin kuin samppanja...

Varietee (engl. Variety) kertoo kohtalokkaasta draamasta, joka kätkeytyy hulppeiden näytösten ilonpidon taakse. Teatterin johtaja Huller (Jennings) haluaa palkata uuden tanssijan (De Putti), jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Draama on tasapainoilua trapetsilla: aluksi temput onnistuvat, mutta vähitellen jännitys sakenee ja tragedia johtaa suureen onnettomuuteen.

Vauhdikkaita trapetsinumeroita ja jännittäviä rakkausdraamoja kuvaava Varietee tunnetaan eritoten Karl Freundin (1890─1969) taidonnäytteistä kameran takana. Freundin tunnetuihin varhaistöihin lukeutuvat myös muun muassa ekspressionistinen kauhuelokuva Golem (1920) sekä legendaarinen scifidystopia Metropolis (1927), kaikki innovatiivisia taidonnäytteitä lennokkaasta kamerankäytöstä. Kuvauksen lisäksi Varietee on draamana onnistunut ja jännittävä. Emil Jannings tekee takuvarman roolityön hahmona, jonka persoona ja elämänhistoria avautuvat tarinan edetessä vähitellen. Taidokas ja kuvakerronnaltaan kekseliäs mykkäklassikko!

Pisteytys: 8/10

Leaving Las Vegas (1995)

Ohjannut Mike Figgis

USA 1995, 111 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Nicolas Cage, Elisabeth Shue, Julian Sands

 

We both know that I'm a drunk.

 

Alkoholisoitunut elokuvakäsikirjoittaja Ben Sanders (Cage) päättää ryypätä itsensä hengiltä. Perhe ja työpaikka ovat jo menneet, eikä jäljellä ole muuta kuin iso kasa tuohta. Paksut seteliniput lompakossaan Sanders kaahaa kohti Las Vegasia, jossa hän tapaa elämän kolhiman prostituoidun, Seran (Shue). Kaksikko löytää yhteyden ja rakkauden, jossa kumpikaan ei tuomitse toista. Vääjäämätön luisu kohti tuhoa ei kuitenkaan pysähdy edes suuren rakkauden edessä.

 

Surumielinen addiktiodraama perustuu John O'Brienin samannimiseen romaaniin (1990). Tarinan inspiraationa on kirjailijan oma alkoholismi, joka lopulta johti itsemurhaan: elokuvan teko oli juuri aloitettu, kun suruviesti saavutti filmiryhmän. Alkoholismin, menetyksen ja yksinäisyyden painolasti tuntuu todelliselta, vaikka rakkaustarinan myötä suru saa Hollywood-hopeareunuksensa. Elokuva ei toimisi ilman sitä, mutta romanssi voisi olla erilainen. Eritoten sentimentaalinen loppu pilaa pakahduttavan syöksykierteen. Näyttelijät antavat silti kaikkensa ja kannattelevat tarinaa heikoillakin hetkillä. Varsinkin Nicolas Cage paneutui rooliinsa antaumuksella, maksaansa säästelemättä.

 

Leaving Las Vegas on, heikkouksineenkin, piinavan raadollinen kuvaus elämän aallonpohjilta. Alkoholia ja ryyppyreissuja ei glorifioida missään vaiheessa, eikä elokuvaa katsellessaan todellakaan tee mieli kulauttaa viskipaukkua. Vaikka elokuvan synkkä tarina ei innostanut Hollywood-studioita ja rahoituksen saanti oli tiukassa, valmistuneen elokuvan vastaanotto oli lopulta erittäin positiivinen. Nicolas Cage voitti taitavasta viinanhuuruisesta roolistaan Oscarin, joka ainakin toistaiseksi on jäänyt Cagen ainoaksi akatemiapystiksi.

 

Pisteytys: 7/10

My Beautiful Laundrette - Poikien pesula (1985)

Ohjannut Stephen Frears

Iso-Britannia 1985, 97 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Gordon Warnecke, Daniel Day-Lewis

 

Just to get us through, Omo.

 

Nuori Omar (Warnecke) pääsee mukaan setänsä pesulabisnekseen. Kunnianhimoinen Omar saa työtoverikseen vetelehtijä-Johnnyn (Day-Lewis), lapsuudentoverinsa, jonka kanssa pesulapuuhat lipeävät pian lemmiskelyksi. Rakkaus ja bisnes lupaavat onnea, mutta pakistanilaistaustaisen Omarin vaivoina ovat Johnnyn skinhead-kaverit ja oman suvun pyrkyrit suurine odotuksineen.

Musta huumori ja saippuakuplina pulppuava musiikki keventävät raskaiden teemojen tarinaa. Rasismi kukoistaa, sukulaiset piinaavat ja nuoren yrittäjän taival on esteitä täynnä. Huolettomia hetkiä syntyy siitäkin, että Omarin ja Johnnyn romanssi on ihanan välitön ja kasuaali. Daniel Day-Lewisin rooli on kiinnostava: hän on riehuvan rasistijengin ykkösmies ja samalla Omarin rakastaja, kiihkeä ja mutkaton kaikissa toimissaan. Näyttelijän monipuolisuutta osoittaa osuvasti se, että Poikien pesulan kanssa saman ensi-iltapäivän jakoi Hotelli Firenzessä (1985). Day-Lewisin roolit ovat kuin yö ja päivä!

Poikien pesula ei ole yhtä nimekäs kuin Hotelli Firenzessä, mutta se on saanut silti osakseen poikkeavan paljon huomiota. Tv-elokuvaksi tehty draama sai ilmestyessään niin paljon kehuja, että se pääsi teatterikierrokselle ja oli jopa ehdolla käsikirjoitus-Oscarin saajaksi. Sittemmin elokuva on huomioitu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla, ja filmi on jopa nostettu British Film Instituten sadan parhaan brittifilmin harvalukuiseen joukkoon. Poikien pesulan menestyksen ansiosta moni lupaava ura lähti nousuun: Daniel Day-Lewisin ohella elokuvan maine vauhditti säveltäjä Hans Zimmerin ja ohjaaja Stephen Frearsin uria. Tästä elokuvasta sai lisäksi alkunsa tunnettu tuotantoyhtiö Working Title. Yksi pieni pesula ja melko merkittävää elokuvahistoriaa!

Pisteytys: 7/10

The Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat (1995)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 1995, 135 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Meryl Streep, Clint Eastwood, Annie Corley, Victor Slezak 

 

This kind of certainty comes but just once in a lifetime.

Kotirouva Francesca Johnson (Streep) valmistautuu viettämään yksinäisiä hellepäiviä, sillä hänen perheensä lähtee muutaman päivän matkalle. Äidin ja vaimon vapaapäivät saavat odottamattoman käänteen, sillä Francesca salamarakastuu paikkakunnalla vierailevaan valokuvaajaan, Robert Kincaidiin (Eastwood). Huumaavat päivät päättyvät liian nopeasti, mutta rakkaus ei unohdu. Vuosikymmeniä myöhemmin Francescan lapset Carolyn (Corley) ja Michael (Slezak) saavat lopulta kuulla äitinsä salaisesta rakkaudesta ja toteuttaa hänen viimeisen toiveensa.

Hiljaiset sillat on haikea ja realistinen draamaromanssi. Vaikka Francescan ja Robertin rakkaustarina on syvyydessään satumainen ja elämää sijoilleen nyrjäyttävä, kerronnassa pysyy tolkku ja uskottavuus. Surumielisyys voisi langeta turhaan sentimentaalisuuteen, mutta siltä onneksi vältytään. Nopeasti syvenevässä romanssissa on sopivassa suhteessa rakastumisen ihmeellisyyttä ja arjen realiteetteja. Francescan lapsia seuraava kehyskertomus katkaisee ajoittain pääparin välisen taian, mutta toisaalta juonilinja täydentää tarinaa taitavasti.

Maltillista sydämenläpätystä aiheuttava Hiljaiset sillat perustuu Robert James Wallerin samannimiseen bestseller-romaaniin (1992). Alkuperäisteoksen hittipotentiaali täyttyi elokuvassakin, joka oli lippuluukuilla sangen suosittu. Kriitikot kehuivat, mutta ainoa Oscar-ehdokkuus tuli Meryl Streepille. Ehdokkuus oli tuolloin jo rutiininomaisesti Streepin kymmenes. Roolisuorituksessa on näyttelijän taattuja elkeitä ja Clint Eastwood asettuu taitavasti elämäänsä pohtivan Francescan pariksi. Pätevästi rakennettu, rauhallinen romanssi rakkaudenkaipuisille.

Pisteytys: 8/10

The Freshman - Keltanokka (1925)

Ohjannut Fred C. Newmeyer & Sam Taylor

USA 1925, 77 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Harold Lloyd, Jobyna Ralston, Brooks Benedict

 

There's the man to model yourselves after!

 

Harold Lamb (Lloyd) aloittaa college-opintonsa intoa puhkuen. Lukukauden ensimmäisinä päivinä yli-innokas nuorukainen saa huomata, ettei porukkaan pääsy olekaan aivan helppoa. Haroldista tulee tahtomattaan vuosikurssinsa klovni, jonka kommellukset ovat yleinen vitsailun aihe.  Sinnikkään asenteensa ansiosta Harold onnistuu kilvoittelemaan tovereidensa suosiosta juhlissa ja urheilukentällä, mutta tärkeintä on kuitenkin erään hurmaavan neidon (Ralston) rakkaus.

 

Vauhdikkaita opiskelijarientoja kuvaava Keltanokka on tasapainoinen komedia, jossa Harold Lloyd esiintyy itselleen tyypillisenä sympaattisena tohelona. Vaikka tarina ja sen lähtökohdat ovat tuttuja, kokonaisuus on raikas ja hauska. Mukana on rahtunen aika vakavaakin draamaa, sillä Haroldin yksinäisyys on pohjimmiltaan pakahduttavan surullista. Nuorukainen tekee mitä vain saadakseen suosiota ja ystäviä, mutta saa osakseen vain pilkkaa. Loppukohtaus kruunaa kaiken upealla katharsiksellaan, josta ei puutu huumoria ja urheiluotteluiden huimaa jännitystä.

Keltanokka oli valtava menestys ja näyttävä kassamagneetti. Elokuvan ohjaajina toimivat jo tuttuun tapaan Fred C. Newmayer ja Sam Taylor, jotka olivat ohjanneet useita Lloyd-elokuvia yhdessä ja erikseen. Tunnetumpina töinä Keltanokan ohella on mainittava Turvallisuus viimeiseksi (1923). Tämän elokuvan jälkeen Newmayer lähti kuitenkin uusien tuulien perään, mutta Lloydin menestys jatkui siitä huolimatta vielä useiden elokuvien verran. Vanhojen klassikoiden tenho kantaa edelleen: Keltanokka on mainio elokuva vaikkapa lukuvuodenaloittajaisiin ja opiskeluaikojen muisteluun. Mutta nähdäänkö elokuvassa aherrusta, kirjoja ja pänttäämistä? Ei lainkaan!

Pisteytys: 8/10

Witness - Todistaja (1985)

Ohjannut Peter Weir 

USA 1985, 112 min.

Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Harrison Ford, Kelly McGillis, Lukas Haas

 

You be careful out among them English!

Pennsylvanian amish-yhteisö tempautuu tahtomattaan mukaan suurkaupungin paheelliseen elämään. Nuori poika Samuel (Haas) joutuu vahingossa murhan ainoaksi silminnäkijäksi: käy ilmi, että murhamies on kaidalta polulta suistunut kyttä, joka haluaa peittää jälkensä. Samuelin ainoa luotettava suojelija on etsivä John Book (Ford), jonka omakin henki on pian vaarassa. Ainoa turvapaikka on Samuelin kotitila, jossa John kohtaa odottamattoman rakkauden.

 

Todistaja yhdistää kaksi hyvin erilaista lajityyppiä. Elokuva on trilleri ja rakkaustarina samassa sievässä paketissa: välillä murhajännitys miltei unohtuu, mutta lopussa on taas luvassa kovaa kyytiä. Rakkauden ja jännityksen tunnelmat vaihtelevat sulavasti. Amish-arki rauhoittaa suurkaupungin sykettä ja antaa perinteiseen tappotarinaan persoonallista sävyä. Avonainen rakkaustarina on tunnusteleva, sillä täysin eri taustoista tulevien Johnin ja Rachelin (McGillis) keskinäinen vetovoima vaatii sillanrakentamista. Voiko pari saada toisensa?

Jos romanssia ja rikostarinaa käsiteltäisiin erillisinä kokonaisuuksinaan, ne tuntuisivat melko tyypillisiltä tuulahduksilta 1980-luvun valkokankailta. Todistaja on riittävän tuttu ja omaperäinen helpoksi menestystarinaksi: kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli kaksi voittoa (käsikirjoitus ja leikkaus) ja monessa muussakin filmigaalassa satoi suosiota. Käsikirjoituksen ja Harrison Fordin roolityön ohella ohella kehuja sai varsinkin Maurice Jarren sävellystyö. Elokuva ei ole Peter Weirin ikimuistoisin ohjaustyö, mutta pätevästi tehty ja persoonallinen viihde-elokuva.

Pisteytys: 7/10

Summertime - Kesäinen romanssi (1955)

Ohjannut David Lean

Iso-Britannia, USA & Italia 1955, 100 min.

Komedia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Katharine Hepburn, Rossano Brazzi

 

My dear girl, you are hungry. Eat the ravioli.

 

Kauneutta rakastava Jane Hudson (Hepburn) saapuu unelmalomalleen Venetsiaan. Rakkaus ei ole kohdellut Janea silkkihansikkain, mutta onhan hänellä kameransa ja seikkailunhalunsa! Lemmenhuuma kuitenkin yllättää Janen, sillä muuan italialainen mies iskee häneen silmänsä. Kohtalokkaiden tapaamisien jälkeen Jane ei voi väistellä tunteitaan, joita Renato de Rossi (Brazzi) hänessä herättää. Mutta voiko lempeen luottaa?

Kesäinen romanssi edustaa heleästi aikanaan suosittua matkailuelokuvaa. Buumin aloitti romanttinen Loma Roomassa (1951) ja sen suosio on tainnut vaikuttaa tähänkin reissuun. Filmejä yhdistää komediallinen kepeys, valintoja täynnä oleva rakkaustarina ja ihana, ikuinen Italia. Kesäinen romanssi käyttää anteliaasti filmiä kuvatessaan kelluvan kaupungin nähtävyyksiä ja elämyksiä. Charmikkaan loman ohella elokuvan parasta antia on Katharine Hepburn, joka on tapansa mukaan hurmaavan karismaattinen. Vastanäyttelijä Rossano Brazzi ei yllä samaan vetovoimaan kuin Hepburn, mutta eipä hän tarinan päätähti olekaan.

Brittiläisen David Leanin ohjaustöistä muistetaan eritoten Kwai-joen silta (1957) ja Arabian Lawrence (1961). Kesäinen romanssi ei ole ohjaajan nimekkäin teos, mutta elokuva on silti merkkipaalu Leanin uralla. Tämä Leanin ensimmäinen Hollywood-filmi oli lähtölaukaus näkyvälle kansainväliselle uralle, jolla hittejä piisasi. Niistä huolimatta Kesäinen romanssi säilyi Leanin omana suosikkina ohjausuraltaan. Eipä siis lainkaan turha matka! Sitä paitsi Kesäinen romanssi mahdollistaa edelleen upealla tavalla Venetsian ihmeistä nauttimisen kotisohvalta käsin: nähtävästi melkoiset turistivirrat ovat olleet kaupungin riesana jo 1950-luvulla.

Pisteytys: 7/10

The New World (2005)

Ohjannut Terrence Malick

USA & Iso-Britannia 2005, 135 min.

Draama, Historia, Romantiikka

Pääosissa: Colin Farrell, Q'orianka Kilcher, Christian Bale

 

Did you find your Indies, John? You shall.

 

Valkopurjeiset englantilaisalukset saapuvat uuden mantereen rannoille. Vuosi on 1607 ja pian vehreille rannoille nousee Jamestownin siirtokunta. Kapteeni John Smith (Farrell) on joutua hirtetyksi kapina-aikeistaan, mutta säästää henkikultansa ja pääsee tekemään tuttavuutta paikalliseen alkuperäisväestöön. Läheisen heimon nuori prinsessa (Kilcher) vetää Smithin sydäntä puoleensa. Metsien siimeksestä ja naisen syleilystä löytyy aito paratiisi, jonka retkikunta olemassaolollaan myrkyttää yhä pysyvämmin. The New World perustuu Pocahontaksen tuttuun tarinaan, vaikka muuttaakin tapahtumat aikuisten väliseksi rakkaustarinaksi.

Terrence Malickin ura alkoi kolmella harvakseltaan ilmestyneellä mestariteoksella. Tällä vuosituhannella elokuvia on tullut aiempaan verraten nopeaa tahtia, mutta filmien laatua on pidetty heikkona. The New World ja sitä seurannut The Tree of Life (2011) jakoivat vielä mielipiteet: osa puolustaa Malickin filosofista visiota intohimoisesti, toisia verkkainen haahuilu tuskastuttaa. Minun mielestäni The Tree of Life menee jo valtaosin tyhjänpäiväiseksi hourailuksi, eikä tämä elokuva ole kaukana samasta kiusallisen uljaasta lätinästä. Miksi niin? Aloitetaan kuitenkin kehuilla.

The New Worldin pikkutarkka luontokuvaus on Malickille tuttuun tapaan kaunista ja äänisuunnittelu on tehty pieteetillä. Esteettisyys viiltää: tällaisesta maailmastako olemme luopuneet ja yhä luovumme? Ylipäätään elokuva on enemmän tunnetta kuin klassista Hollywood-draamaa ja se on kiistämättä kaunista itsessään. The New World onnistuu rakentamaan tunteisiinvetoavan kuvauksen kolonialismista ja uuden mantereen valloituksesta. Vanhaa maailmaakin onnistutaan lopussa katsomaan uusin silmin. Alkuperäisväestöä kuvataan sinänsä kunnioitukseen pyrkien, mutta silti he jäävät tarinassa oudon romantisoituun osaan. Q'orianka Kilcher tulkitsee kauniisti Pocahontasiin perustuvaa hahmoa, mutta hänen äänensä peittyy. John Smithin valjusta hahmosta ei saa lainkaan otetta ja Colin Farrelin roolisuoritus on onttoa kulmienkurtistelua. Romanssi ainoastaan oudoksuttaa; tarina ei toimi ja ajatusäänet alkavat ärsyttää. Lopputekstien alkaessa mietin: onneksi ei tarvinnut rypeä läpi 150 minuutin mittaista harvinaisversiota. Vai olisivatko hahmot siinä saaneet paremman mahdollisuuden?

Pisteytys: 6/10

Här börjar äventyret - Täällä alkaa seikkailu (1965)

Ohjannut Jörn Donner 

Suomi & Ruotsi 1965, 84 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Harriet Andersson, Matti Oravisto, Claude Titre

 

Olen väsynyt sinuun ja tähän pikkukaupunkiin.

 

Keskikesän kukkeassa Helsingissä kaivataan, rakastetaan ja riudutaan. Ruotsalainen muotisuunnittelija Anna Englund (Andersson) on saapunut kaupunkiin tapaamaan rakastettuaan, arkkitehti Toivo Pajusta (Oravisto). On aika asettaa piste lyhyelle mutta kiihkeälle suhteelle, sillä Annan kintereillä kulkee pitkäaikainen heila, ranskalainen liikemies Jacques (Titre). Intohimot vetävät puoleensa ja jättävät silti etäälle ─ kenet Anna valitsee?

Täällä alkaa seikkailu kuvaa tyylikkäästi aikakautensa Helsinkiä kansainvälisyyden ja suomalaisuuden ristipaineessa. Elokuvassa puhutaan monia kieliä ja Helsinki toimii kohtaamispaikkana, mutta juro suomalaisuus pilkistää muutamissa hetkissä taka-alalta. Elokuva on kiinnostava pari toiselle saman vuoden Helsinki-filmille Onnenpeli (1965): molemmat teokset kuvaavat rakkautta kesäisessä pääkaupungissa, jolla on tarinassa keskeinen rooli. Yhteistä on myös vaikuttuminen ranskalaisesta uudesta aallosta, joskin tunnelma on aivan erilainen. Onnenpeli on kepeä ja Donnerin visio puolestaan raskas, täynnä Michelangelo Antonionin elokuvien vieraantuneisuutta (esim. Yö, 1961)

 

Vaikka Jörn Donnerin Helsinki-kuvaelmassa on hienot hetkensä, tarinana elokuva ei ole erityisen mieleenjäävä. Tympeintä on dialogi, joka on toisinaan lähes koomisen kömpelöä. Moni kriitikko on kiinnittänyt huomion samaan kiusallisuuteen ja osa aikalaiskommentaattoreista piti elokuvaa pitkäveteisenä. Elokuva sai toki kehujakin, ja Täällä alkaa seikkailu palkittiin muun muassa valtion elokuvapalkinnolla sekä käsikirjoitus-Jussilla. Kansainvälisyyttä korostava elokuva pääsi levitykseen maailmalle, vaikka kansainvälistä hittiä siitä ei tullutkaan. Kotimaassa lippuluukuilla kuitenkin kävi iloinen kassakoneen kilkatus ja haikeasta kaupunkiromanssista tuli varsin suosittu.

Pisteytys: 6/10

2 yötä aamuun (2015)

Ohjannut Mikko Kuparinen

Suomi & Liettua 2015, 84 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Marie-Josée Croze, Mikko Nousiainen

 

I don't speak english.

 

Kaksi työmatkalaista kohtaa liettualaisessa hotellissa. Ranskalainen Caroline (Croze) pakenee arkensa ongelmia työntekoon ja irtosuhteisiin, kun taas suomalainen Jaakko (Nousiainen) takoo rahaa menestyvänä artistina. Yhden illan kohtaaminen muuttuu kahden päivän syvälliseksi tutustumiseksi, sillä tulivuoren sylkemä tuhkapilvi peittää Euroopan ilmatilan.

2 yötä aamuun avaa kerroksiaan hitaasti. Caroline ja Jaakko suhtautuvat toisiinsa uteliaasti, mutta olettavat enemmän kuin kuuntelevat. Lopulta ennakkoluulot väistyvät. Käsikirjoitus on kiinnostava ja paljastaa kaksikon tarinasta vain tarpeellisen. Parannettavaa olisi oikeastaan vain kömpelössä dialogissa ja pääparin keskinäisessä kemiassa, joka jää hieman puolitiehen. Vai onko sillä oikeastaan väliä? Pääasia on, että satunnainen kohtaaminen ja paikalleen pysähtyminen käynnistävät jotain uutta. Suureen rakkaustarinaan ei silti riitä rahkeita. Ehkä se ei ole tarkoituskaan. Lopulta hotellihuoneet siivotaan ja edellisöiden vieraat unohdetaan.

Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Kuparinen on työskennellyt urallaan pääosin tv-sarjojen parissa. Elokuvan vaatimaan tiiviimpään muotoon löytyisi näemmä rahkeita, sillä 2 yötä aamuun on vasta Kuparisen toinen kokopitkä filmi ja sellaisena varsin hallittu. Vähäeleinen draama jäi kyllä ilmestyessään hieman varjoihin, vaikka moni arvio olikin positiivinen. Sääli, ettei seuraavasta ohjaustyöstä ole vielä tietoa. Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaaniin (2012) pohjautuva filmatisointi on ilmeisesti jäissä, vaikka aihe olisi taatusti kertomisen väärti.

Pisteytys: 6/10