Ai no korîda - Aistien valtakunta (1976)

Ohjannut Nagisa Ôshima
Japani & Ranska 1976, 98 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Eiko Matsuda, Tatsuya Fuji

A girl like you can stab a man's heart without a knife.

Entinen prostituoitu Sada Abe (Matsuda) saa työpaikan hotellista ja aloittaa kiihkeän suhteen pomonsa Kichizon (Fuji) kanssa. Romanssi muuttuu yhä intohimoisemmaksi ja lemmenleikit uskaliaammiksi. Koska Kichizo on naimisissa, Sadan mustasukkaisuus yltyy, ja pariskunnan seksikokeilut käyvät yhä väkivaltaisemmiksi. Kertomus pohjautuu todelliseen Sada Abeen, prostituoituun, joka lopulta surmasi rakastajansa.

Monesti kielletty ja suuresti paheksuttu, mutta myös erotiikan mestariteokseksi kehuttu Aistien valtakunta (engl. In the Realm of the Senses) käsittelee seksuaalisuutta eritoten naisen näkökulmasta. Rajut ylilyönnit korostavat aihetta toisaalta taitavasti, mutta ehkä hieman liikaakin. Rohkea elokuva sisältää aitoja seksikohtauksia, joita piisaakin lähes koko elokuvan keston verran. Kontroversiaali teos oli kuvattava salassa, eikä näyttelijöiden löytäminen ollut ensinkään helppoa. Onko Aistien valtakunta pornoa vai taidetta? Voiko porno olla taidetta?

Aistien valtakunta herättää pohtimaan, milloin erotiikan tai seksin kuvaamisesta tulee tabu. Miksi tietyn rajan ylittäminen tuntuu kiusalliselta tirkistelyltä ja missä tuo raja kulkee? Tässäkin elokuvassa kamera tuntuu olevan paikalla liian intiimisti, hieman salaa ja välillä julkeasti ─ mutta toisaalta lempivää pariskuntaa ei haittaa muiden läsnäolo, koska he osaavat sulkea maailman ulkopuolelleen. Elokuvan tarina sijoittuu 1930-luvun Japaniin, mutta militantti todellisuus häivähtää vain muutamassa otoksessa. Pariskunta pakenee arkea intohimon ja aistikokemusten pariin, parempaan maailmaan. Puolentoista tunnin seksimaraton (alkuperäinen kesto on vielä pidempi) tosin tuntui yllättävän puuduttavalta katsoa, vaikka elokuvan idea onkin osuva ja miljöö on kaunis.

Pisteytys:
7/10

Stroszek - Bruno S:n tarina (1977)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa 1977, 115 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Bruno Schleinstein, Eva Mattes, Clemens Scheitz

I imagined that things would be different in America.

Alkoholisoitunut katumuusikko Bruno (Schleistein) vapautuu vankilasta ja elämä saa jälleen uuden alun. Kotikonnuilla Berliinin köyhissä kortteleissa olot tuntuvat kuitenkin kurjilta, joten höpsähtäneen naapurin (Scheitz) yllyttämänä Bruno päättää lähteä Yhdysvaltoihin. Miesten mukaan liittyy prostituutiolla itsensä elättävä baarituttava (Mattes). Vaan löytyykö parempaa elämää edes oman onnensa seppien luvatusta maasta?

Kuten Werner Herzogin aiemmassa elokuvassa Aguirre - Jumalan viha (1972), myös tässä elokuvassa eurooppalaiset kylvävät suuret haaveensa Amerikan vaurautta versovaan maaperään. Vaikka rikkaudet odottavat, eivät kaikki silti voi niitä saavuttaa. Kun suuret unelmat törmäävät tavallisen elämän kanssa, on lopputulos oikeasta kulmasta tarkasteltuna aika tragikoominen ─ ainakin tämän lähestymistavan kautta vastukset tuntuvat helpommilta kestää.

Bruno S:n tarina on omaperäinen arkinen sirkus: elokuvan maailma on samanaikaisesti kylmä ja lämmin sekä kummallinen ja tuttu. Henkilöiden spontaanit teot meinaavat samalla sekä itkettää että naurattaa, mutta joka tapauksessa heihin suhtautuu lämminhenkisesti. Osa elokuvan tunnelmasta johtuu päähenkilöä näyttelevästä, aivan oikean elämän kolhimasta muusikosta Brunosta, jonka persoonan kanssa Herzogilla oli kädet täynnä työtä. Tämä elokuva kuitenkin oli jo yhteistyön toinen hedelmä. Vangitsevan rehellinen filmi!

Pisteytys:
8/10

Novecento - 1900 (1976)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1976,  317 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Robert De Niro, Gérard Depardieu, Dominique Sanda, Donald Sutherland

If you don't use it, it gets rusty.

Italialaisella maaseudulla syntyy vuonna 1900 kaksi poikaa. Alfredoksi (De Niro) kastettu lapsi on vauraan maanomistajaperheen vesa, kun taas Olmo (Depardieu) syntyy vähäosaiselle työläisäidille. Eroistaan huolimatta Alfredo ja Olmo ystävystyvät, mutta vuosisadan mullistukset pyrkivät viemään tovereita vastakkaisiin suuntiin. Olmo varttuu kiihkeäksi kommunistiksi ja työläisten oikeuksien puolustajaksi, mutta Alfredo katsoo läpi sormien, kun fasistit valtaavat maan. Palaako vanha ystävyys, kun sodat on sodittu ja tilinteon aika lopulta koittaa?

Bernardo Bertoluccin viisituntinen spektaakkeli on punasävyinen ja tulenkatkuinen kuvaelma 1900-luvun ensimmäisestä puolikkaasta. Yhteiskunnan epäkohdat nousevat voimakkaasti esille, vaikka toisinaan hienovaraisempikin kerronta olisi riittänyt. Fasismin nousun kuvaamisessa ei niin ikään säästellä katsojan tunteita, vaan pääpahis Attila (Sutherland) suorittaa toinen toistaan karkeampia rikoksia. Kunnon katharsis on tietenkin luvassa ja väläys siitä nähdään jo elokuvan alussa.

1900 on parhaimmillaan eeppinen ja tyylikäs historiadraama kuohuvista vuosikymmenistä, mutta elokuvan järjetön pituus puuduttaa. Samaa mieltä taisivat olla myös studiopomot, jotka pakottivat ohjaajan palaamaan leikkauspöydän ääreen. Bertolucci oli tarkoittanut elokuvansa katsottavaksi kahdessa osassa, mutta levitykseen päätyikin erimittaisia versioita. Alkuperäisen elokuvan ongelmaksi nousee juuri pituus: toisinaan kerronta jumittuu paatokseen tai sortuu ylilyönteihin alleviivatessaan sanomaansa, eivätkä kaikki tarinan poimut siksi aivan perustele paikkaansa. Epätasaisuus kiusaa, vaikka katselukokemus jääkin lopulta plussan puolelle.

Pisteytys:

7/10

Voskhozhdenie - Nousu (1976)

Ohjannut Larisa Shepitko

Neuvostoliitto 1976, 111 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Vladimir Gostyukhin, Boris Plotnikov

Judas.

Toisen maailmansodan itäisillä rintamilla vaeltaa pieni joukko nälkäänäkeviä siviileitä ja sotilaita. Kaksi nääntynyttä partisaania lähtee etsimään ruokaa, mutta pahaksi onneksi vastaan tulee saksalaisten partio. Kuoleman uhka häilyy vankisellissä ja kuulusteluhuoneessa, ja pelko nostaa päätään. Sairauden heikentämä Sotnikov (Plotnikov) osoittautuu isänmaalliseksi ja urheaksi mieheksi, mutta vahva Rybak (Gostyukhin) antaa periksi kauhun tunteelle.

Moraalia ja inhimillisyyttä tarkasteleva Nousu (engl. The Ascent) käsittelee teemojaan koskettavasti ja jättää katsojalle aikaa eläytyä keskeisten henkilöiden kokemuksiin. Näyttelijät ovat sitä paitsi aivan erinomaisia. Itse tarinassa toki on pieni häivä isänmaallista mahtipontisuutta, oletettavasti neuvostosensuurin liennyttämiseksi, mutta patrioottinen sankaruus jää onneksi vain sivujuonteeksi. Elokuva meinasikin jäädä julkaisematta, koska uskontoallegoria ja moraali korostuvat filmissä huomattavasti propagandaa enemmän.

Nousu jäi lupaavan ohjaajan Larisa Shepitkon (1938─1979) viimeiseksi teokseksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa etsiessään kuvauspaikkoja seuraavalle projektilleen. Onneksi Shepitko ehti kuitenkin menestyä vielä elinaikanaan, sillä kaunis ja riipaiseva Nousu oli maailmanlaajuinen menestys. On universaali totuus, että sota on täynnä kärsimystä ja epätoivoisia tekoja ─ sankareista puhutaan paljon, mutta ovatko kärsivät ihmiset taipuvampia asettumaan Juudaan rooliin? Jos elokuvan teemat ylittävät valtakuntien rajat, ovat ne myös alati ajankohtaisia. Monien muiden Mosfilmin elokuvien tapaan myös tämä teos löytyy Youtubesta englantitekstityksin, joten elokuvasta pääsee onneksi nauttimaan helposti tänäkin päivänä.

Pisteytys:

9/10

Network - Kasvot kuvaruudussa (1976)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1976, 121 min.
Draama
Pääosissa: William Holden, Faye Dunaway, Peter Finch, Robert Duvall

I'm mad as hell!

Pitkän linjan uutisankkuri Howard Beale (Finch) uhkaa tehdä itsemurhan suorassa uutislähetyksessä. Mies on saanut kenkää alhaisten katsojalukujen vuoksi, mutta yllättävä tunteenpurkaus saakin lukemat taas rajuun nousuun. Tv-pomot haistavat rahan, eikä silloin väliä ole sillä, onko Beale totuuden torvi vai harhainen ja sairas. Bealen vanha työtoveri Max Schumacher (Holden) puolustaa asialinjaa ja inhimillisyyttä, mutta nyt puhaltavat uudet tuulet.

Ohjaaja Sidney Lumet ja käsikirjoittaja Paddy Chayefsky ovat pistäneet omakohtaista tunnetta peliin, sillä kummankin ura alkoi aikanaan juuri television parissa. Kasvot kuvaruudussa on melko rankkaa draamaa tiedonvälityksen kaupallistumisesta, vaikka tavallaan kai elokuvaa voi pitää satiirinakin. Joka tapauksessa elokuva puri kriittisellä sanomallaan aikalaisyleisöön ja palkittiin neljällä Oscarilla. Nerokkaan käsikirjoituksen lisäksi pystejä saivat näyttelijät, joiden kiivaat roolisuoritukset ja ärhäkät monologit ovat kyllä kehunsa ansainneet.

Elokuvan monitasoinen ja ajatteluun usuttava käsikirjoitus ohjaa pohtimaan lähdekriittisyyttä, ahneutta ja maailman muuttumista. Vaikka media on muuttunut rajustikin sitten 1970-luvun, eivät elokuvan teemat sinällään ole vanhentuneet. Väkisinkin mieleen nousee ajankohtaisesti Trumpin "fake news" -retoriikka ja ylipäätään yhdysvaltalainen pelotteluhenkinen uutisointikulttuuri, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Tiedon paikkaansapitävyydestä voidaan hieman joustaa, jos on mahdollista vedota tunteisiin ─ niin tehdään rahaa ja komeita katsojalukuja.

Pisteytys:

8/10

Rocky (1976)

Ohjannut John G. Avildsen
USA 1976, 120 min.
Draama
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers

You're gonna eat lightnin' and you're gonna crap thunder!

Rocky Balboa (Stallone) on amatöörinyrkkeilijä, joka tienaa pikkusummia rahanperintäkeikkojen avulla. Sisältöä ankeisiin päiviin tuo Rockyn ihastus Adrian (Shire), mutta muuten elämä tuntuu valuvan hukkaan. Yllättävä mahdollisuus muutokseen kuitenkin koittaa, kun nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Apollo Creed (Weathers) valitsee summanmutikassa Rockyn vastustajakseen. Mainostemppuna järjestettävä ottelu on Creedille pelkkä hyväntahtoinen näytösottelu, mutta Rocky ottaakin homman vastaan tosissaan.

Sylvester Stallone oli täysi tuntemattomuus ja tyhjätasku, kun hän keksi idean Rockyn käsikirjoituksesta ja sai sen runnottua tuotantoon saakka. Elokuva on tuhkimotarina, joka kuvaa sekä Rockyn että Stallonen nousukiitoa tähtitaivaalle. Ei oikeastaan olisi ollut edes ihme, jos Stallone olisi voittanut roolistaan Oscarin, vaikka hän ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Rockyn saama parhaan elokuvan pysti kyllä vähän ällistyttää. Tosin Yhdysvalloissa aikalaisyleisöihin saattoi vedota sekin, miten tyypillinen amerikkalaisen unelman tarina Rocky on jo syntytarinansakin puolesta.

Rocky on kyllä erikoinen elokuva: tarina on naiivi ja toteutus kömpelö, mutta silti filmi on kummallisen mukaansatempaava ja viihdyttävä. Rosoisen kotikutoinen tarina on viattomasti toivoa täynnä ja usko omien rajojen ylittämiseen on rajaton! Mahdottoman mahdollistumista tykitellään lisäksi iskevillä ja ikonisilla sävelmillä, vaikka Eye of the Tigerin sointia ei vielä tässä ensiosassa kuullakaan. Rocky oli ilmestymisvuotensa suosituimpia elokuvia, ja maine on johtanut viiteen jatko-osaan sekä kahteen spin-offiin, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2018.

Pisteytys:
8/10

Dog Day Afternoon - Hikinen iltapäivä (1975)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1975, 125 min.
Rikos, Komedia, Draama, Biografia
Pääosissa: Al Pacino, John Cazale, Penelope Allen, Charles Durning

I'm robbing a bank because they got money here.

Eräänä kuumana kesäpäivänä mieskolmikko poikkeaa pankkiin ryöstöaikeissa. Joukon johtaja Sonny (Pacino) saa pian huomata, ettei suunnitelma ollutkaan vedenpitävä: pankissa ei ole tarpeeksi rahaa, yksi apulainen lähtee livohkaan ja pankkivankien hyysäämisessäkin on oma vaivansa. Pian pankkia piirittävät poliisivoimat, media ja viihteennälkäiset ihmisjoukot. Kymmenen minuutin keikasta tulee tuntikausien istunto, ja pakeneminen käy yhä vaikeammaksi.

Hikinen iltapäivä yhdistää kutkuttavan hyvin nolojen tilanteiden huumorin ja jännittävän panttivankidraaman. Elokuva on saanut inspiraationsa tositapahtumista ja arvatenkin juuri siksi kertomus tuntuu niin realistiselta. Tosielämän pankkiryöstäjä John Wojtowicziin pohjautuva päähenkilö on mielenkiintoinen hahmo ja kertomuksen taustalta paljastuva suhdesoppakin on ilmeisesti tosipohjainen. Aikansa homovihamielinen ilmapiiri puistattaa, mutta elokuva itsessään on tekoaikaansa nähden avarakatseinen ja jopa rajoja rikkova. Päähenkilö paljastuu kenties biseksuaaliksi, eikä vastaavaa myönnytystä oltu Hollywoodissa juuri nähty.

Al Pacinon hyvä roolisuoritus tuntuu erityisen mehevältä myös siksi, että 1970-luvun alkupuolella Pacino esiintyi itsevarman voittajan rooleissa (esim. Kummisetä, Serpico). Hermostunut Sonny sen sijaan ei ole mikään mafiahommien tai edes näpistysten ammattilainen, vaikka haparoiden yrittääkin pitää tilanteen kontrollissa. Myöskään panttivangeiksi jäävä pankin henkilökunta ei aina käyttäydy ihan sillä tavalla, mitä katsoja ehkä odottaisi. Ilmassa on jännitystä, mutta tilanteen venyessä iloitaan jo televisioon pääsystä, eikä aseistettuihin miehiin suhtauduta enää lainkaan pelokkaasti. Väkivaltaviihde kutkuttaa, vaikka ase välillä osoittaisikin omaan kalloon!

Pisteytys:
8/10

À bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (1960)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1960, 90 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg

Shall we steal a Cadillac?

Viimeiseen hengenvetoon (engl. Breathless) on ranskalaisen uuden aallon big bang -klassikko. Elokuva sysäsi lopullisesti vanhat traditiot raiteiltaan, vaikka muutoksen tuulet olivat jo voimakkaasti mukana edellisvuonna syntyneissä elokuvissa 400 kepposta (1959) ja Hiroshima, rakastettuni (1959). Jean-Luc Godardin tavoitteena oli uudistaa elokuvakerronta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Erikoinen sävy syntyy esimerkiksi hyppyleikkauksista, jalkautumisesta Pariisin kaduille ja vapaamielisestä suhtautumisesta niin käsikirjoitukseen kuin ohjaamiseenkin.

François Truffaut'n käsikirjoittama tarina kertoo pariisilaisista vetelehtijöistä. Päähenkilö Michael  tai Lazlo (Belmondo) yrittää elää yhtä coolisti ja välinpitämättömästi kuin elokuvien Humphrey Bogart. Mies varastaa auton, ampuu poliisin ja pakenee. Tavoitteena on häipyä lopulta Italiaan, mutta ennen suurta karkumatkaa on kuitenkin vietettävä aikaa amerikkalaisen heilan Patrician (Seberg) kanssa. Michaelin elämäntapa johtaa vääjäämättömästi kohti viimeistä hengenvetoa, mutta ehkä juuri siksi tarina sykkii elämää ja on yhtä levoton kuin nuoruus itse.

Mullistava elokuva sai aikanaan hyvän vastaanoton ja teos menestyi esimerkiksi Berliinin elokuvajuhlilla. Toisaalta taas Suomen sensuuriviranomaiset pistivät röyhkeän elokuvan aluksi pannaan, mutta elokuvan ensi-ilta sentään koitti jo vuonna 1964. Viimeiseen hengenvetoon on säilyttänyt raikkautensa näihin päiviin asti, vaikka sen keksimiä elementtejä onkin sittemmin käytetty toistamiseen ja kehitelty edelleen. Silti elokuvan nokkelat pienet teot pakottavat ajattelemaan ja analysoimaan kerrontaa uudella tavalla. Elokuvanautintoa parhaimmillaan!

Pisteytys:

10/10

Suspiria - tappavat huokaukset (1977)

Ohjannut Dario Argento
Italia 1977, 92 min.
Kauhu
Pääosissa: Jessica Harper, Stefania Casini, Joan Bennett, Alida Valli

What do witches do?

Saksalaiseen balettikouluun saapuu uusi oppilas, yhdysvaltalainen Suzy Bannion (Harper). Koulun johtajatar ei näyttäydy oppilaille, mutta kurista ja nuhteesta huolehtii madame Blanc (Bennett) ja tiukka tanssinopettaja Tanner (Valli). Eipä aikaakaan, kun Suzy jo kokee opinahjossaan kummallisia sattumuksia, joille on vaikea löytää luonnollista selitystä. Pian Suzy sairastuu ja joutuu vuodelepoon ─ samaan aikaan moni muu koulun entinen oppilas joutuu surmatyön uhriksi.

Dario Argenton tunnetuin kauhuelokuva jatkaa 1970-luvun italialaista giallo-perinnettä. Varsin samanlaiset elementit olivat olemassa jo Argenton esikoiselokuvassa Kuoleman lintu (1970): kummassakin teoksessa nuoret naiset joutuvat salaperäisen murhaajan uhreiksi. Suspiria tosin vie kertomuksen yliluonnolliselle tasolle ja johdattaa päähenkilön pohtimaan, mikä on totta ja mikä harhaa. Samaa ideaa käsittelee Roman Polanskin Rosemaryn painajainen (1968), josta Suspiria on arvatenkin myös saanut inspiraatiota.

Suspiria valloittaa kieroutuneen unenomaisella tunnelmallaan. Hehkuvan värikäs tyyli ja valojen avulla tapahtuva kerronta on mieleenpainuvaa, kuten myös italialaisen progebändi Goblinin hypnotisoivat sävellykset. Erikoinen sävy elokuvaan syntyy myös dialogista, joka alun perin kirjoitettiin lapsinäyttelijöille. Argento jatkoi Suspirian tunnelmissa myös muutamissa myöhemmissä elokuvissaan, jotka kuitenkaan eivät enää ole toistaneet samaa menestystä. Kauhuklassikoksi muotoutunut Suspiria kuitenkin sai uusintaversionsa Luca Guadagninon ohjaamana vuonna 2018.

Pisteytys:

8/10

The Hills Have Eyes - Yön silmät (1977)

Ohjannut Wes Craven
USA 1977, 90 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Robert Houston, Dee Wallace, Michael Berryman

We're gonna be french fries! Human french fries!

Cartereiden perhe on pakkautunut asuntovaunuun lähteäkseen lomalle Los Angelesiin. Nevadan erämaassa auto kuitenkin päätyy penkkaan ja on lähdettävä hakemaan apua. Valitettavasti onnettomuuspaikan läheisillä kukkuloilla elää yhteiskunnasta vieraantunut mutanttiperhe, jolle ihmisliha maistuu paremmin kuin hyvin. Avunhuudot kaikuvat tyhjyyteen, kun kannibaalit nappaavat yhden tunkeutujan kerrallaan...

Wes Craven (1939─2015) muistetaan menestyksekkäistä kauhuelokuvistaan, joista Yön silmät edustaa ohjaajan varhaistuotantoa. Craven aloitti uransa 1970-luvun alussa ja kohosi ensimmäisillä filmeillään pieneen, mutta lupaavaan kulttimaineeseen. Miehen varsinainen läpimurto oli Painajainen Elm Streetillä (1984), jota sittemmin seurasi esimerkiksi suosittu Scream-teinislashereiden sarja (1996─2011). Eksploitaation ja puukkohippasten ystävät kenties nauttivat myös Yön silmien jahdista, joka tosin tarjosi minulle vain tuokioittain hieman keskinkertaista kauhuviihdettä.

Yön silmät on painajaismainen road movie, joka on ottanut vaikutteita eritoten Teksasin moottorisahamurhaajasta (1974). Aivan yhtä mehevään kauhuun elokuva ei yllä, vaikka karmiva musiikki ja klassiseen tapaan varjoissa hiipivä uhka parhaimmillaan toimivatkin ihan kelvollisesti. Pakettiin kuuluu myös korviavihlovasti kirkuva nainen, jonka osasta tuli Dee Wallacelle sittemmin varsinainen valttikortti. Craven ohjasi vielä elokuvalle jatko-osan vuonna 1984 ja nuoremman sukupolven kauhuohjaajat rakensivat tarinan uudelleen vuosina 2006 ja 2007.

Pisteytys:

6/10

Close Encounters of the Third Kind - Kolmannen asteen yhteys (1977)

Ohjannut Steven Spielberg
USA 1977, 137 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Richard Dreyfuss, François Truffaut, Teri Garr, Melinda Dillon

Have you recently had a close encounter?

Emme sittenkään ole maailmankaikkeudessa yksin! Seikka valkenee tavalliselle perheenisälle ja duunarille Roy Nearylle (Dreyfuss) yllättävän ufo-havainnon myötä. Työt ja perhe saavat jäädä sivuun, kun Roy uppoutuu pakonomaisesti mielensä syövereihin kaivertuneisiin salaisiin viesteihin. Kohtalotoveriksi löytyy yksinhuoltajaäiti Jillian Guiler (Dillon), ja pian kaksikko lähtee tien päälle vaistojensa viemänä. Erikoiset havainnot eivät ole jääneet huomaamatta myöskään tutkijoilta, joiden salaiset tutkimusasemat vetävät ufoja kohdanneita ihmisiä puoleensa magneetin lailla.

Vakava, mutta lapsenmielisellä riemulla tehty scifielokuva oli jo toinen Steven Spielbergin megahitti. Erinomaisesti menestyneen Tappajahain (1975) jälkeen syntynyt Kolmannen asteen yhteys tuotti myös jättitulot ja keräsi palkintoehdokkuuksia. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tosin tuli pysti vain kuvauksesta, joka kiistämättä on tehty tyylillä. Ikoniseksi muodostuneesta perunamuussivuoresta hypnotisoitunut Richard Dreyfuss ei saanut pääosastaan edes ehdokkuutta, mutta saman vuoden gaalassa voiton toi romcom Rakkaus ei sula sateessakaan (1977).

Taitaa kuitenkin olla niin, että ällistyneen perheenisän sijaan elokuvan varsinaisessa pääosassa on kiehtova kohtaaminen tuntemattoman elämänmuodon kanssa. Kolmannen asteen yhteys ottaa vaikutteita 1950-luvun scifileffoista, mutta tyylikkäät efektit vievät ulkoavaruuden vieraiden kohtaamisen aivan uudelle tasolle. Tehosteet näyttävät hyvältä edelleenkin ja niistä olisi kyllä Oscar ansaittu, mutta voiton kisassa vei tietenkin näyttävä Star Wars (1977). Varsinainen avaruusmanian vuosi! Kolmannen asteen yhteys pysyy kuitenkin vakaasti maan kamaralla ja leikittelee erilaisilla kysymyksillä, joita avaruusolentojen kohtaaminen voisi herättää. Millaisia ufot ovat? Entä avaruusolennot? Kuinka heidän kanssaan kommunikoidaan? Samat teemat kiehtovat edelleenkin: lähimenneisyydessä niitä on jälleen tutkinut esimerkiksi menestyselokuva Arrival (2016).

Pisteytys:
8/10

Huhtikuun elokuvat 2020

Stan & Ollie
Ohjannut Jon S. Baird
Iso-Britannia, Kanada & USA 2018, 98 min.
Biografia, Draama, Komedia
Pääosissa: Steve Coogan, John C. Reilly

Stan & Ollie kuvaa legendaarisen koomikkokaksikon Stan Laurelin (Coogan) ja Oliver Hardyn (Reilly) uran loppuvaiheita. Kaiken vääjäämätön päättyminen vetää mielen haikeaksi, mutta sentään duon elämäntyönään tehtailemat hulvattomat vitsit jäävät elämään. Surullisenkauniissa tarinassa ei olla tietenkään unohdettu keventävää huumoria. Sen suhteen turvaudutaan onneksi Laurelin ja Hardyn omaan ääneen, eikä nykyelokuville tyypillisiin tusinavitseihin. Steve Coogan ja John C. Reilly sopivat rooleihinsa erinomaisesti!

Pisteytys: 8/10

Varda par Agnès - Varda, Agnèsin silmin

Ohjannut Agnès Varda

Ranska 2019, 115 min.

Dokumentti, Biografia

Agnès Vardan (1928─2019) viimeiseksi elokuvaksi jäänyt dokumentti kertoo Vardan omasta pirskahtelevasta ja luovasta elokuvaurasta. Osansa saavat myös Vardan taideteokset, installaatiot ja valokuvat. Varda osoittautuu jälleen kerran loistavaksi tarinankertojaksi, sympaattiseksi persoonaksi ja ihailtavaksi visionääriksi! Upea joutsenlaulu.

Pisteytys: 8/10

At Eternity's Gate ─ Van Gogh - Ikuisuuden porteilla

Ohjannut Julian Schnabel

Irlanti, Sveitsi, Iso-Britannia, Ranska & USA 2018, 111 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Willem Dafoe, Rupert Friend, Oscar Isaac

Vincent van Goghista (1853─1890) on tehty lukuisia elokuvia, mutta myös Ikuisuuden porteilla on tervetullut lisä biografioiden joukkoon. Elokuvan tavoitteena on eri tavoin eläytyä luomisen kuumetta ja elämisen tuskaa poteneen taiteilijan asemaan, ja filmi onnistuukin tehtävässään hyvin. Tarkoituksellisen ailahteleva ja konkreettisestikin heiluva kerronta on välillä raskasta seurata, mutta toisaalta se tuottaa kyllä samaistumisen kokemuksia kovia kokeneen van Goghin elämään. Tietenkin teos tavoittaa myös kiehtovasti van Goghin taiteen voimakkaat värit ja ilmaisun henkilökohtaisuuden. Roolissaan upeasti eläytyvä Willem Dafoe sai työstään Oscar-ehdokkuuden ─ vuoden muihin ehdokkaisiin nähden Dafoe olisi kyllä ehdottomasti ansainnut itse palkinnonkin.

Pisteytys: 7/10

Utvandrarna - Maastamuuttajat

Ohjannut Jan Troell

Ruotsi 1971, 151 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Eddie Axberg

Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-kirjasarja (1958─1959) kertoo 1850-luvulla Yhdysvaltoihin muuttavasta ruotsalaisperheestä. Siirtolaisten muuttoaikeet ja vaivalloinen matka maailman toiselle laidalle kuvataan tyylikkäästi kirjasarjan nimikkoelokuvassa, joka menestyi hyvin ja sai jopa viisi Oscar-ehdokkuutta. Liv Ullmann ja Max von Sydow tulkitsevat loistavasti kirjojen päähenkilöitä: Kristina luottaa jumalaan, mutta Karl Oskaria johdattaa järki ja käytännön kokemus. Erilaisten, mutta toisilleen läheisten hahmojen kautta avartuu kiinnostava tarkastelukulma siirtolaisten kokemuksiin.

Pisteytys: 8/10

Nybyggarna - Raivaajat

Ohjannut Jan Troell

Ruotsi 1972, 102 min.

Draama, Historia, Lännenelokuva

Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Eddie Axberg

Raivaajat jatkaa siirtolaisperheen tarinaa siitä, mihin Maastamuuttajat jäi. Nilssonien perhekunta on päässyt Yhdysvaltoihin ja edessä on uudisraivaajien raskas arki. Elokuvan lopussa kirjoitetaan viimeinen kirje Ruotsiin: vanhemmista aika jättää ja heidän lapsensa ovat unohtaneet esi-isiensä kielen. Sivujuonessa kuvataan perhekuntaan kuuluvan nuorukaisen Robertin (Axberg) kovia kokemuksia lännen kultakentillä. Myös Raivaajat menestyi hyvin ja oli ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin saajaksi.

Pisteytys: 8/10

Apollo 11

Ohjannut Todd Douglas Miller

USA 2019, 93 min.

Dokumentti, Historia

Valtavasta aikalaismateriaalin massasta taitavasti koottu dokumentti vie Neil Armstrongin ja kumppaneiden matkassa kuuhun ja takaisin. Tarina on tuttu ja lopputulos tiedetään, mutta aikalaisten jännitys tarttuu silti! Elokuvan näkökulma on järkevästi rajattu vain tieteellisiin saavutuksiin, eikä elokuva pyrikään kertomaan kaikkea. Jos haluaa eläytyä astronautin asemaan tutisevassa kopperossa, Ensimmäisenä kuussa (2018) on aivan hyvä fiktio aiheesta, se sivuaa hieman (tiede)politiikkaakin.

Pisteytys: 8/10

Lion

Ohjannut Garth Davis

Iso-Britannia, Australia & USA 2016, 118 min.

Draama, Biografia

Pääosissa: Sunny Pawar, Dew Patel, Nicole Kidman

Viisivuotias intialaispoika Saroo (Pawar) katoaa suurkaupungin vilinään, päätyy orpokotiin ja lopulta varttuu aikuiseksi ottovanhempien luona Australiassa. Aikuisena Saroo (Patel) etsii biologisen perheensä Google Earthin avulla. Tositapahtumiin perustuva tarina on hämmästyttävä ja siihen on kiinnostavaa tutustua, mutta ei se silti yksinään riitä kaksituntisen elokuvan materiaaliksi. Koska kokopitkä leffa on kuitenkin pitänyt vääntää, on pistetty isot viulut soimaan ja pullistettu nyyhkykertomus äärimmilleen. Lion olisi parempi elokuva, jos siinä oltaisi kunnianhimoisemmin yritetty kertoa jotain muutakin, vaikkapa sitten kansainvälisistä adoptioprosesseista tai intialaisesta yhteiskunnasta. Mutta koska pääosassa on sentimentaalisuus, Dev Patelin roolisuorituskin on lähinnä naurettavan pateettinen. Kummastuttaa, miten mokoma lässytys oikein sai kuusi Oscar-ehdokkuutta.

Pisteytys: 4/10

Godzilla: King of the Monsters

Ohjannut Michael Dougherty

USA 2019, Japani, Kanada & Meksiko 2019, 132 min.

Scifi, Toiminta

Pääosissa: Kyle Chandler, Vera Farmiga, Millie Bobby Brown

Godzilla (2014) herätti tunnetun japanilaishirviön jälleen kerran henkiin ja nyt maanalaisten jättimonstereiden päiväunet ovat taas päättymässä. Siinä missä edellisleffa oli vielä jotenkin siedettävää hupia, tämä elokuva on surkeinta sontaa, mitä hetkeen olen katsonut. Godzilla: King of the Monsters nyhjöttää kuolettavan pitkiä ikuisuuksia sotilasbunkkereissa, joissa viritellään teennäistä draamaa. Pikselimössöiset hirviöt rääkyvät silloin tällöin ja murskaavat pari taloa, mutta ei niistäkään ole piristysruiskeeksi. Kelvollisten näyttelijöiden taidot menevät täysin hukkaan.

Pisteytys: 1/10

Aladdin

Ohjannut Guy Richie

USA 2019, 128 min.

Animaatio, Seikkailu, Musikaali

Pääosissa: Mena Massouri, Naomi Scott, Will Smith, Marwan Kenzari

Piirroselokuva Aladdinin (1992) uusintaversio kertoo tutun tarinan katurotasta (Massouri), lampun hengestä (Smith), prinsessasta (Scott) ja pahasta Jafarista (Kenzari). Kertomusta on päivitetty esimerkiksi muuttamalla Jasmin feministisemmäksi hahmoksi ─ nämä muutamat ideat ovat toki sinänsä ihan hyviä, mutta valitettavasti koko elokuvan toteutus on tuskastuttavan haparoiva. Heikon laadun kruunaa väsyttävän tylsämielinen huumori. Eikö näitä tismalleen samanlaisia vitsejä olla jo jankattu tarpeeksi? Will Smith onnistuu hyvin roolissaan lampun henkenä, mutta se ei paljoa pelasta.

Pisteytys: 3/10

Missing Link - Huippujengi Himalajalla

Ohjannut Chris Butler

USA 2019, 93 min.

Animaatio, Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Hugh Jackman, Zach Galifianakis, Zoe Saldana

Sir Lionel Frost (Jackman) on kunniaa kaipaava seikkailija, joka päätyy auttamaan yksinäistä isojalkaa (Galifianakis) seuranhakupuuhissa. Yhdenvertaisuutta käsittelevä tarina on moniulotteinen ja paikoin onnistuneen humoristinen, vaikka se sisältääkin omat kliseensä ja vauhtia on välillä liikaakin. Laika-studion animaatio on tuttuun tapaan hauskannäköistä ja huomioitiin Oscar-ehdokkuudella. Heikosti menestynyt leffa ei suinkaan ole studion parhaimmistoa, mutta ansaitsisi se silti enemmän kehuja kuin pyyhkeitä.

Pisteytys: 7/10