14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Parhaat vuotemme, 1973)

Can it be that it was all so simple then?

50 vuotta sitten Martin Scorsese teki läpimurtonsa raadollisella rikoselokuvallaan Sudenpesä (1973) ja Terrence Malick debytoi mestarillisella rikosdraamalla Julma maa (1973). Hittilistojen kärjessä keikkui monta sittemmin klassikoksi miellettyä filmiä, kuten hyytävä Manaaja (1973), teininostalgisointi Svengijengi'62 (1973) ja Oscareissa oivasti menestynyt veijarielokuva Puhallus (1973). Päivän elokuva kuuluu vuoden 1973 kuumaan hittikimaraan, mutta sen loisto on sittemmin hieman hiipunut. Vieläkö vanha romanssi on voimissaan?

 

 

The Way We Were - Parhaat vuotemme

Ohjannut Sydney Pollack

USA 1973, 118 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Barbra Streisand, Robert Redford 

Eletään 1930-luvun loppua, kun nuoret opiskelijat Katie (Streisand) ja Hubbell (Redford) tutustuvat. Kaksikko tuntee välitöntä vetovoimaa, vaikka huoleton opiskelijarenttu ja poliittisesti aktiivinen nuori nainen eivät löydäkään yhteistä säveltä. Vuodet vierivät ja aika tuo parin jälleen yhteen, eikä romantiikan taikaa voi enää väistää. Mutta voiko epätodennäköinen suhde koskaan toimia?

Katien ja Hubbellin hahmot ovat karkeasti veistettyjä, mutta ohjauksen ja näyttelijöiden ansiosta pääparin keskinäinen vetovoima toimii. Varsinkin hiljaisista kohtauksista rakentuu salaperäinen lemmenvoima, joka vetää puoleensa kahta tyyten erilaista ihmistä. Kokonaisuutena elokuva paranisi, jos tarinan ainekset ja motiivit olisivat jykevämpiä, mutta kyllä tämä haikeaksi rakkaustunnelmoinniksi välttää tällaisenaankin. Ainakaan aikalaisyleisöillä ei juuri tuntunut olevan valittamista!

Parhaat vuotemme menestyi aikanaan komeasti. Tarinan puolesta menestysreseptiä oli hyödynnetty jo paria vuotta aiemmin filmissä Rakkaustarina (1970), vaikka tämän elokuvan Hollywoodiin ja politiikkaan kietoutuva tarinalinja toki on omanlaisensa lisätwisti. Aikalaisarvioissa erityinen huomio kiinnittyi kertomuksen sijaan elokuvan koskettaviin musiikkeihin, joiden ansiosta filmi pokasi kaksi Oscaria, liudan Grammyja ja muutamia muitakin pystejä. Barbra Streisandin laulama haikean tunteellinen nimikkokappale The Way We Were kipusi vuoden hittilistoille, ja se on taattu korvamato pitkään elokuvan katselun jälkeenkin.

Pisteytys: 6/10

Eyes Wide Shut (1999)

Ohjannut Stanley Kubrick

USA 1999, 159 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Tom Cruise, Nicole Kidman, Sydney Pollack

No dream is ever just a dream.

 

Stanley Kubrickin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Eyes Wide Shut on erikoislaatuinen tutkielma miehen mielestä ja seksuaalimoraalista. Tarinan päähenkilö on lääkäri Bill Hadford (Cruise), jonka elämä järkkyy raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Alice (Kidman) kertoo pettämisajatuksistaan. Bill päätyy harhailemaan New Yorkin öisillä kaduilla seksiseikkailusta toiseen ja ajautuu lopulta keskiyön kummiin orgioihin. Yö muuttuu yhä oudommaksi, ja levottomia unia seuraavat piinalliset ajat.

Perfektionistina tunnettu Kubrick työsti teostaan niin suurella hartaudella, että elokuva kantaa edelleen Guinness-ennätystä kaikkien aikojen pisimmistä yhtäjaksoisista kuvauksista. Kubrickin elämäntyö oli ammennettu ja kaikki todellakin annettu, sillä ohjaaja menehtyi pian filmin valmistuttua. Jälkimaine ja keskustelu jäi kuulematta ─ ehkä hyvä niin, sillä arvostetun mestariohjaajan viimeinen työ otettiin vastaan ristiriitaisesti. Ohjaaja itse ehti tiettävästi julistaa Eyes Wide Shutin parhaaksi teoksekseen.

Eyes Wide Shut on ensivilkaisulta tavallinen tarina: stereotyyppiset, jopa täysin mitäänsanomattomat hahmot vaeltelevat verkkaan etenevän tarinan pyörteissä. Kun katsoo tarkemmin, kamera tuntuu luovan tarinaan sen suurimmat jännitteet ja poimivan mukaan vihjailevaa symboliikkaa. Kaikki valinnat elokuvassa ovat tietoisia ja sinänsä nokkelia: Eyes Wide Shut piikittelee osuvasti miesten valtaa ja patriarkaalisia käsityksiä naisen seksuaalisuudesta, mutta ei silti pääse irtaantumaan freudilaisista juuristaan. Elokuvassa on kiehtovia kerronnallisia piirteitä, tietynlaista synteesiä Kubrickin koko urasta, mutta en ole vaikuttunut kokonaisuudesta. Innoton tuomio on langetettu muuallakin: 1001-listalta filmi poistettiin jo 2004.

 

Pisteytys: 6/10

Out of Africa - Minun Afrikkani (1985)

Ohjannut Sydney Pollack

USA & Iso-Britannia 1985, 161 min.

Draama, Romantiikka, Biografia

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer

 

I'll mate for life. One day at a time.

 

Kirjailija Karen Blixenin (1885─1962) omaelämäkerrallisiin kertomuksiin pohjautuva Minun Afrikkani vie 1910-luvun Keniaan. Järkiavioliiton solminut Blixen asettuu paronimiehensä Brorin (Brandauer) tiluksille, jossa pariskunta ryhtyy viljelemään kahvia. Romanssittoman avioliiton vastapainoksi Karen rakastuu maahan, sen ihmisiin ja metsästäjään nimeltä Denys (Redford).

 

Vauraan eurooppalaisen asettuminen siirtomaahan on pyritty kuvaamaan kolonialismia romantisoimatta, mutta kannanotto jää haaleaksi. Karen Blixeniä on sittemmin kritisoitu kolonialistisesta maailmankuvastaan, joka aikansa ajattelumaailmassa toki ei ollut mikään poikkeus. Blixenin teokset eivät anna todenmukaista kuvaa Keniasta, saati sitten monimuotoisesta Afrikasta, vaan ovat osaltaan edesauttaneet vääristynyttä tapaa, jolla koko manner muualla maailmassa ymmärretään. Elokuvassa sentään kysytään varovaisesti, voiko maata ja ihmisiä omistaa, mutta pohdinta jää ilmaan. Hankalan kysymyksen ohi nousee Karenin ja Denysin romanssi, vaikka sekin on hieman laimeasti kuvattu. Denys jää jäyheydessään liiankin kaukaiseksi hahmoksi, mutta Karen on sentään kiinnostavampi pääasiassa Meryl Streepin tunteikkaan roolisuorituksen ansiosta.

Minun Afrikkani ei sentään jättänyt aikalaisyleisöjä kylmäksi, vaan nousi yhdeksi vuoden 1985 tuottoisimmista elokuvista. Teos sai peräti 10 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti hulppeat seitsemän kappaletta (mm. paras elokuva, ohjaus). On elokuvassa toki paljon hyvääkin, kuten valtavan kauniit maisemakuvat ja pittoreskit lavasteet ─ mutta ovatko ne sittenkin sitä valloitetun siirtomaan romantisoivaa kuvausta? "Afrikka" tuntuu olevan vain kulissi valkoisen, vauraan naisen kasvutarinalle tai epäkonventionaaliselle romanssille "villin" miljöön keskellä. Juonenkuljetus toimii sinällään ihan hyvin, vaikka elokuva onkin hieman ylipitkä. Piinaava ongelma on silti kriittisen katseen vähäisyys, minkä vuoksi elokuva ei oikein ole kestänyt aikaa.

Pisteytys: 5/10

Tootsie - lyömätön lyyli (1982)

Ohjannut Sydney Pollack

USA 1982, 116 min.

Komedia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Dustin Hoffman, Jessica Lange, Teri Garr

 

Shame on you, you macho shit head!

Äkkipikainen näyttelijä Michael Dorsey (Hoffman) on taitava työssään, mutta perfektionistisen luonteensa vuoksi hän jää toistuvasti ilman rooleja. Hätäratkaisuna Michael yrittää naamioida itsensä täysin tunnistamattomaksi ja muuntautuu topakaksi naiseksi nimeltä Dorothy Michaels. Omaperäinen Dorothy kohoaa tuota pikaa saippuasarjan tähdeksi, mutta naisen osa ei olekaan kovin helppo. Lääppiviä miehiä riittää kiusaksi asti ja oman rakkauselämän pyörittäminen mullistuu kertaheitolla!

Tootsie - lyömätön lyyli rakentuu samankaltaiselle perusidealle kuin screwball-klassikko Piukat paikat (1959). Lopputulos ei ole yhtä terävä ja hauska, vaikka ihan kelpo viihdettä Tootsie tarjoaakin. Tootsien kantavana ajatuksena on vääntää yhdelle kaksilahkeiselle ratakiskosta, millainen on naisen osa miehisessä maailmassa. Vähitellen entinen macho huomaa omankin toimintansa myrkyllisyyden ja ryhtyy parantamaan maailmaa omalla räväkällä tavallaan. Lähtökohta on sinällään hyvä ja ideasta saadaan aikaiseksi yksittäisiä onnistuneita vitsejä. Taiteilijuudestakin löydetään huumoria.

 

On toki hieman nurinkurista, että elokuvan ainoa toimiva, persoonallinen ja rohkea naishahmo onkin tosiasiassa mies. Ehkä se on ollut ihan tietoinenkin valinta? Nykypäivän #metoo-liikkeen kuohunnassa Tootsie tehtäisiin varmastikin hieman eri tavalla, mutta omana aikanaan tässäkin oli jo varmasti sanomaa kerrakseen. Tootsie oli yksi ilmestymisvuotensa suurmenestyksistä, ja se oli ehdolla peräti kymmeneen Oscariin ─ voiton vei ainoastaan Jessica Lange sivuroolistaan. Satiiria ja romantiikkaa yhdistävä Tootsie ei kenties ole kaikkien aikojen parasta romcomia, mutta menevillä kasarimusiikeilla vauhditettu filmi toimii silti hyväntuulisena viihteenä.

Pisteytys:

7/10