A Prairie Home Companion - Robert Altmanin huonot vitsit (2006)

Ohjannut Robert Altman

USA 2006, 105 min.

Draama, Komedia, Musikaali

Pääosissa: Garrison Keillor, Meryl Streep, Lily Tomlin, Lindsay Lohan, John C. Reilly, Woody Harrelson

 

This isn't really going to be your last show, is it?

 

A Prairie Home Companion oli varietee-tyylin radio-ohjelma, jota lähetettiin livelähetyksinä vuosina 1974─2016. Robert Altmanin elokuvassa ollaan ohjelman kuvitteellisessa viimeisessä lähetyksessä, jossa rutiineista pidetään kiinni. Tähtiensemblen kaarti tuo lavalle takuuvarmaa nostalgiaviihdettä ikivihreiltä radioaalloilta, mutta kulisseissa tapahtuu kummia. Mystiset hahmot lipuvat esityksen laitamilla ja heilläkin on sanansa sanottavanaan.

Robert Altmanin (1925─2006) viimeiseksi jäänyt ohjaustyö on ehtaa americanaa. Nostalgian lämmöstä huolimatta filmi jättää hieman etäälle. Film noirista karanneen etsivän sivurooli jää kiinnittymättömäksi sivujuonteeksi, lavasteissa hortoileva enkeli taas pääsee paremmin juoneen mukaan. Sekavuus ei kiusaa liikaa, kun ymmärtää, että monet paikalla haahuilevat ja omiaan lörpöttelevät hahmot kuuluvat Altmanin tyyliin. Miltei jokaisella on jokin huono vitsi kerrottavanaan, mutta se ei olisi sentään oikeuttanut ihan näin karseaan nimisuomennokseen.

Robert Altmanin huonot vitsit sai kotimaassaan lempeän vastaanoton, vaikka suureksi hitiksi omalaatuisesta filmistä ei ollutkaan. Täällä Pohjolan perukoilla kriitikot pikemminkin ähisivät tuskasta, eikä jokainen jenkkikään ymmärtänyt radiohönöilyn viihdearvoa. Hajanaisena huojuvasta tarinasta huolimatta elokuvassa on sympaattinen tunnelma, joka auttaa sietämään outoakin hortoilua. Ainakin nostalgisessa draamakomediassa on takuuvarma livelähetyksen tuntu.

Pisteytys: 6/10

Marathon Man - Maratoonari (1976)

Ohjannut John Schlesinger

USA 1976, 125 min.

Trilleri, Rikos 

Pääosissa: Dustin Hoffman, Laurence Olivier, Roy Scheider, Marthe Keller

 

Is it safe?

 

Thomas "Babe" Levy (Hoffman) treenaa maratonia varten, valmistelee väitöskirjaa ja pohtii edesmenneen isänsä keskenjäänyttä elämää. Suht huoleton arki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä, kun Henry-veli (Scheider) saapuu Baben kynnykselle vertavuotavana ja heittää henkensä. Pian Baben kannoilla ovat isot pahat rikolliset ─ mihin velipoika on oikein sekaantunut? Epäluulon sankka sumu laskeutuu, ja se paljastaa ainoastaan piileskeleviä natsirikollisia, kätkettyjä timantteja ja armottomia murhia.

Maratoonari on hiostava trilleri, joka perustuu William Goldmanin samannimiseen menestysromaaniin (1974). Yllätyksiä odottaa joka mutkassa, eikä päähenkilö tiedä, keneen luottaa. Paranoiaa kasvattava jännäri tarjoaa tuskallisia hetkiä eritoten heille, jotka potevat hammaslääkäripelkoa. Tyyliltään Maratoonari on rauhallisempi ja hiljaisempi kuin moni nykyaikainen trilleri, mutta se ei silti tarkoita jännityksen laimenemista. Kolea hiljaisuus vain korostaa tarinan armottomuutta ja Baben yksinäisyyttä karmeiden tapahtumien polttopisteessä.

 

Hyvään yleisömenestykseen kohonnut Maratoonari tunnetaan hyytävien kohtaustensa ohella pätevistä roolisuorituksista. Näyttelijälegenda Laurence Olivier on pakoileva rikollinen, tohtori Christian Szell, jonka julmuus on saanut innoituksensa natsilääkäri Josef Mengelestä. Olivier palkittiin osastaan Golden Globella ja Oscar-ehdokkuuskin tuli. Hieno saavutus, varsinkin, kun Olivier oli kuvausten aikaan vakavasti sairas. Elokuvan kulisseista tunnetaan tapaus, jossa Olivier ja nuoremman polven näyttelijä Dustin Hoffman sanailivat työtapojensa erilaisuudesta. Metodinäyttelemiseen luottava Hoffman tekee niin ikään hyvää työtä yksinäisenä nuorena miehenä, jonka maratonjuoksulle ei näy päätepistettä.

Pisteytys: 8/10

Paterson (2016)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA, Ranska & Saksa 2016, 118 min.

Draama
Pääosissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani

 

Sometimes an empty page presents more possibilities.

 

Bussikuski Patersonin (Driver) elo on arjen poetiikkaa. Runoilijamiehen viikko koostuu työpäivistä, luovista taukohetkistä, rakastavista hetkistä vaimon (Farahani) kanssa sekä iltaretkistä lähipubiin. Arki on tasaista, samankaltaista, ajoittain rosoista ja rahatonta, mutta jatkuvasti kaunista ja riittävän inspiroivaa, oikeastaan aika ihmeellistä. Viikonpäivät ovat rutiineja ja jatkuvaa toistoa, vaikka yksikään päivä ei ole tismalleen samanlainen kuin edeltäjänsä.

Paterson kehystää arkisen puurtamisen kauniiksi ja arvokkaaksi. Työläiselämä ei ole pelkkää kitsasta raatamista, katkeruutta ja tasapaksua selviytymistä, vaan kaunista itsessään. Amerikkalaista unelmaa ei täydy tavoitella. Elokuvan tyyli on toiveikas ja lämmin, hentoja hymyjä kirvoittava. Vastoinkäymisetkin johtavat aina jollekin uudelle reitille, joka on vielä kulkematta. Taiteen keskeneräisyys ja hetkessä syntyminen kurkistavat jokaisen nurkan takaa! Ainoa hivenen vaivaannuttava asia Patersonin maailmassa on perinteinen asetelma, jossa nainen hoitaa kotia ja mies hoitaa palkkatyön, olkoonkin, että Laura-vaimolla on omatkin bisneksensä.

 

Kriitikoiden ylistämä arkidraama sai ensi-iltansa Cannesissa. Elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta voitto tulikin toisaalta. Perheen Marvin-koiraa näyttelevä Nellie-bulldoggi sai Cannesin koirapalkinnon, ja aivan ansaitusti, sillä isäntäänsä inhoavan ja emäntäänsä rakastavan hauvan nuiva ylpeys on vertaansa vailla. Oivasti pärjäävät ihmisnäyttelijätkin. Kaunis elokuva kaikille arkeenpalaajille, elämän kauneuden etsijöille ja pöytälaatikkorunoilijoille.

Pisteytys: 8/10 

Sparrows - Turvattomat (1926)

Ohjannut William Beaudine & Tom McNamara

USA 1926, 109 min. 

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Mary Pickford, Gustav von Seyffertitz, Roy Stewart

 

Oh, Lord! This is us again!

 

Kurjan rämeen keskellä on ilkeän herra Grimesin (von Seyffertitz) tila, joka kätkee sisäänsä paheksuttuja salaisuuksia. Grimesin tilaa hoitavat kaltoinkohdellut ja kidnapatut lapset, joista surkeimmat paiskataan armotta suohon. Lapsikatraan vanhin on Molly (Pickford), joka toimii äitihahmona nuoremmille. Lasten pakoyritykset tyssäävät kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta heidän on pakko uhmata rämeen alligaattoreita ja upottavia suonsilmiä.

Turvattomat on traaginen tarina, joka kasvaa hiljalleen piinaavan jännittäväksi. Vauhdikas elokuva pelaa yksinkertaisilla elementeillä, jotka toimivat tunteisiin vetoavalla tavalla. Kontrastit ovat vahvoja: vastakkain ovat sadistinen pääpahis ja enkelparvea muistuttava lapsikatras. Aikansa supertähti Mary Pickford tekee hienon, ilmeikkään roolityön, jossa näkyy komediennen taituruus. Kuitenkin Pickford yritti elokuvalla uutta aluevaltausta vakavampien draamaelokuvien parissa, siinäkin puolessa monipuolinen näyttelijä onnistuu oikein hyvin.

 

Aikalaisille Turvattomat oli ajankohtainen, sillä lasten kidnappaukset nousivat tämän tästä uutisaiheiksi. Herra Grimesin "baby farm" eli lapsifarmi ei ollut täysin tuulesta temmattu juttu, sillä vastaavia oli olemassa oikeastikin. Elokuvasta ei tullut Pickfordin uran suurinta hittiä, vaikka se menestyikin oikein mukavasti ja kokonaisuudessaan kuuluu näyttelijän uran tunnetuimpiin teoksiin. Arvostettu mykkäklassikko järkyttää, jännittää ja viihdyttää edelleen!

Pisteytys: 8/10

The People vs. Larry Flynt ─ Larry Flynt - minulla on oikeus (1996)

Ohjannut Milos Forman

USA 1996, 130 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Woody Harrelson, Courtney Love, Edward Norton

 

Opinions are like assholes, everybody's got one.

Pornolehti Hustler perustettiin vuonna 1974 ja se ravisteli välittömästi Yhdysvaltain sananvapautta rajuilla sisällöillään. Lehden perustaja Larry Flynt (Harrelson) vaurastui, rakastui ja kehtasi rajattomasti. Sliipattuun Playboy-lehteen verrattuna Hustlerin tabuaiheet johtivat Flyntin moniin oikeusjuttuihin, joissa hän ei säästellyt sanan säiläänsä eikä rahojaan. Flyntin asianajaja, nuori Alan Isaacman (Norton) joutui kovaan koetokseen, mutta mitäpä hän ei tekisi puolustaakseen armaan kotimaansa arvoja! 

Larry Flynt -biografia yhdistelee oikeussalidraamaa mustaan komediaan. Teemoina ovat amerikkalainen unelma, Yhdysvaltojen kuuluisa vapauden eetos ja tässä tapauksessa eritoten sananvapaus. Nykypäivän konservatiivisessa ilmapiirissä vapaus tuntuu vitsiltä, mutta toisaalta miehinen tuhnu se vaan pitää pintansa edelleen. Larry Flyntin ja Hustlerin kyseenalaisuus esitetään lähinnä sananvapaussotana, eikä elokuva tahdo moralisoida. Husterin sisällöt, mitä kaikkea kontroversiaalia siellä sitten olikaan, jäävät sivuosaan vapauden taistossa. Elokuva on toteutettu vetävästi ja kaksituntinen hujahtaa ohi vauhdikkaasti.

Tsekkiohjaaja Milos Formanin Hollywood-ura käynnistyi 1970-luvulla, jota olivat jo edeltäneet tsekkiläisen uuden aallon teokset (esim. Palaa, palaa!, 1967). Larry Flyntin tekoaikoihin Forman oli jo moninkertaisesti palkittu ohjaaja, jonka uran tähtihetkiä olivat olleet muun muassa Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Amadeus (1984). Molemmat elokuvat olivat tuoneet Formanille ohjaus-Oscarin, ja myös Larry Flynt nousi ehdolle. Oscar jäi saamatta, mutta Euroopassa innostuttiin: elokuva pokasi Berliinin Kultaisen karhun, Formanin uran ainoan. Formanin uran elokuvien yhtenäinen teema on vapauden ihanne, jonka ylistys kumpusi nuoruuden neuvostoarjesta. Onpa hyvä, ettei Forman ole enää näkemässä, mitä Yhdysvalloille nykypäivänä kuuluu.

Pisteytys: 7/10

The Shootist - Revolverimies (1976)

Ohjannut Don Siegel 

USA 1976, 100 min. 

Lännenelokuva, Draama 

Pääosissa: John Wayne, Lauren Bacall, Ron Howard, James Stewart

 

It isn't always being fast or even accurate that counts.

Suuri asesankari John Bernard Books (Wayne) asettuu viettämään hiljaiseloa tuttuun pikkukaupunkiin. Väkivahvaa miesten miestä runtelee syöpä, joka antaa aikaa enää viimeisiin jäähyväisiin. Books saa vielä kerran kohdata entiset rakkaudet ja ystävät sekä antaa isällisiä neuvoja nuoremmilleen, mutta häntä jahtaavat myös kostonhimoisten vihollisten armeliaat luodit.

Revolverimies on kertomus elämän ehtoopuolelta ja sopii siten todellisen lännenlegendan haikeisiin hyvästeihin. Kyseessä on monien westernien vakiokasvo John Wayne, joka oli itsekin sairastanut yhden ankaran syövän. Toinen tauti runteli jo iäkkään näyttelijän sisuskaluja ja niinpä Revolverimies jäi uran viimeiseksi teokseksi. Wayne kuoli vuonna 1979. Elokuva sopii pitkän uran joutsenlauluksi, sillä tarina on draamallinen ja varsin rauhallinen, vaikka siinä maltillisesti paukutellaankin. Esirippu oli laskeutumassa perinteiselle lännengenrellekin.

John Wayne tuntuu viimeistään nykypäivänä kiusalliselta legendalta, sillä hän oli kovien arvojen kannattaja, Vietnamin sodan puolestapuhuja ja avoimen rasistinen jurnuttaja. Tämä maailmankuva joutaakin mennä. Jääräpäinen änkyröinti toistuu Waynen valkokangasrooleissakin, mutta tässä filmissä vastahankaisuutta ei juuri aisti. Revolverimies itsessään on saanut osakseen monien kriitikoiden ja elokuvantekijöiden suopeuden, juuri jäähyväistunnelmansa ansiosta. Elokuva on kaunis ja tasapainoinen, mutta jättää aavistuksen haaleaan tunnelmaan. Ehkäpä näinä ankarina ja kovasanaisina maailmanaikoina tuntuu hankalalta virittäytyä haikeaan olotilaan Waynen perinnön äärellä.

Pisteytys: 7/10

The Devil Wears Prada - Paholainen pukeutuu Pradaan (2006)

Ohjannut David Frankel

USA & Ranska 2006, 109 min.  

Komedia, Draama 

Pääosissa: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt 

 

A million girls would kill for this job.

 

Nuori toimittajanalku Andy (Hathaway) palkataan assistentiksi kuuluisan muotilehti Runwayn toimitukseen. Andy tosin ei tiedä muodista mitään ja tehtävät karsean Miranda-mogulin (Streep) alaisuudessa tekisivät kenet tahansa kaistapäiseksi. Andy päättää silti sinnitellä uranousun toivossa. Ainakin hän oppii matkalla yhtä sun toista muotimaailman erikoisuuksista ja itsestään.

Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen menestysromaaniin (2003). Elokuva alkaa sähäkkänä uratarinana ja lupailee mojovaa katharista, jossa muotimaailman itsekeskeiset pomot saavat nenilleen ja koko alallekin ehkä vähän nauretaan. Sellaista kuviota ei kuitenkaan ole odotettavissa, sillä Mirandan maailma toimii omilla ehdoillaan. Koko muotiseikkailu jää Andylle pelkäksi karmeaksi anekdootiksi uran varrella. Vai jääkö? Siitä taidetaan kertoa elokuvan jatko-osassa, joka saa ensi-iltansa keväällä 2026.

Aikansa hittielokuvan käsittelytapa tuntuu jo nykypäivänä auttamattoman väljähtyneeltä. Naisen kehoon ja toimijuuteen kohdistuvista ihanteista voi tehdä huumoria, mutta tässä elokuvassa vitsailu ei ole rakenteita kyseenalaistavaa. On vain vähän hassu juttu, että Andy on muotimaailmassa lihava ja tyylitön, eikä hänen oikeaoppisesti kuulu murjottaa saamastaan palautteista ─ vaan laihduttaa ja hankkia paremmat vaatteet. Juoni on valju ja vanhentunut, mutta on elokuvassa toki hyvääkin. Meryl Streep tekee tutun laadukasta roolityötä ja sai osastaan jälleen yhden Oscar-ehdokkuuden.

Pisteytys: 4/10

Lust for Life - Hän rakasti elämää (1956)

Ohjannut Vincente Minnelli & George Cukor 

USA 1956, 122 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Kirk Douglas, James Donald, Anthony Quinn

 

I'm not afraid of emotion.

Vimmainen biografia kertoo taidemaalari Vincent van Goghin (Douglas) aikuiselämästä. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Vincent elää kiihkeää uskonnollista vaihettaan ja lähtee saarnaajaksi noenmustaan kaivosyhteisöön. Taiteilijuus kuitenkin vie voiton: tavallisen työläisen kuvaukset vaihtuvat pian värikkäinä väräjäviin maisemiin, mutta samalla murenee taiteilijan mieli.

Pääosaa näyttelevän Kirk Douglasin kiihkeä ja fyysisesti taipuisa roolityö säväyttää. Taiteilijasta piirtyy kuva suurten tunteiden miehenä, joka näki värit kirkkaampina ja väreilevämpinä kuin moni muu. Roolista tuli Oscar-ehdokkuus ja voittokin olisi ollut ansaittu. Itse biografia perustuu Irving Stonen samannimiseen romaaniin (1934), joka on tosipohjaista fiktiota. En ole van Gogh -asiantuntija, mutta elokuva vaikuttaa pääpiirteissään realistiselta tulkinnalta taiteilijan vaiheista. Kaikkea elokuva ei halua tai ehdi käsitellä: esimerkiksi van Goghin myöhempi uskonnonvastaisuus ei tule esille. Muitakin vastaavia nyansseja riittänee, mutta kaikkea elokuvaan ei toki mahdukaan.

Hän rakasti elämää sai ilmestyessään pääasiassa ylistäviä arvioita kriitikoilta. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta voitto tuli Anthony Quinnille sivuosasta Paul Gauguinina, van Goghin kiivaana taiteilijakollegana. Sittemmin filmi on noteerattu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Vincent van Goghin värikäs ja traaginen elämä on innoittanut muitakin elokuvantekijöitä. Taidemaalarin vaiheista kertovat muun muassa upea animaatio Loving Vincent (2017) ja Willem Dafoen taitavas taiteilijatulkinta Van Gogh - ikuisuuden porteilla (2018).

Pisteytys: 8/10

A Scanner Darkly - Hämärän vartija (2006)

Ohjannut Richard Linklater 

USA 2006, 100 min. 

Animaatio, Rikos, Draama, Scifi

Pääosissa: Keanu Reeves, Robert Downey Jr., Woody Harrelson

 

What does a scanner see?

Philip K. Dickin scifiromaani Hämärän vartija (1977) kertoo maailmasta, jossa huumeiden vastainen sota on auttamattomasti hävitty. Tarina on dystopia, mutta se pohjautuu Dickin omiin huuruisiin kokemuksiin 1970-luvun huumepiireistä. Elokuvaversio sijoittaa tarinan 2000-luvulle. Miltei neljännes Yhdysvaltain väestöstä on koukussa aivoja mädättävään D-huumeeseen, minkä vuoksi on kehitetty ennennäkemätön valvontajärjestelmä salaisine agentteineen.

Tarinan päähenkilö on päihteisiin uponnut huumekyttä Bob Arctor (Reeves), joka kamppailee vaikeassa kaksoisroolissaan. Tukahduttava ja synkähkö rikosfilmi on viimeistelty vinolla huumorilla, joka estää uppoamasta liian syvälle huumehelvetin lohduttomaan maailmaan. Elokuva on toteutettu rotoskooppitekniikalla, eli alun perin filmille näytelty materiaali on animoitu jälkeenpäin. Vaikutelma on hieman unenomainen ja kuva häilyy kuin öljyinen veden pinta. Se sopii elokuvan tyyliin, jossa todellisuuden eri tasoja kyseenalaistetaan ja pohditaan, kuka saa katsoa ja ketä.

Hämärän vartija ei noussut ilmestyessään menestykseen, vaikka kokeellisuus saikin jokusia kehuja. Elokuva on jäänyt verrattain tuntemattomaksi siivuksi Richard Linklaterin uralla, kovasta tähtikaartista ja kulttikirjailijan pohjateoksesta huolimatta. Kontrasti vaikkapa pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen hittifilmiin School of Rockiin (2003) on ilmeinen, menestyksen, jälkimaineen ja ylipäätään elokuvien tyylin puolesta. Hämärän vartija on kiinnostavaa kyynistä scifiä, vaikka ajoittain paikoillaan jankkaava tarina ei tunnu etenevän mihinkään. Vai enkö vain ymmärtänyt Dickin tai Linklanterin nyansseja? Kaiken varalta lienee parasta suositella elokuvaa Dickin tuotantoa tunteville.

Pisteytys: 6/10

The Eagle Has Landed - Kotka on laskeutunut (1976)

Ohjannut John Sturges

Iso-Britannia & USA 1976, 135 min.  

Sota, Toiminta, Seikkailu 

Pääosissa: Michael Caine, Donald Sutherland, Robert Duvall 

 

More bloody foreigners!

Toisen maailmansodan taistelut käyvät kiivaana ja Saksan asema on kääntynyt tappiolliseksi. Häviävässä leirissä syntyy epätoivoisia ratkaisuja, kuten hätäinen juoni Winston Churchillin kidnappaamiseksi. Tuumasta toimeen: joukko saksalaisia luikahtaa Britanniaan ja asettuu valeasuissa pieneen kylään odottamaan pääministerin ohiajoa. Voiko temppu onnistua?

Kotka on laskeutunut perustuu Jack Higginsin samannimiseen hittijännäriin (1975). Karismaattisilla tähtinäyttelijöillä vahvistettu elokuva on parhaimmillaan hyvin viihdyttävää seurattavaa, eritoten lopussa, kun päästään viimein toteuttamaan villiä suunnitelmaa. Huumoriakin on mukana. Kokonaisuus jää silti aika keskinkertaiseksi. Tarina etenee turhan suoraviivaisesti ja alku on liian hidas. Syvällistä sisältöä elokuvassa ei ole: se on yksinkertaisesti sotaseikkailu, jossa viihde on etusijalla.

 

Suomalaisia elokuva kiinnostanee siksi, että alkupuolen osuuksia on kuvattu Rovaniemellä. Hetket jäävät lyhyiksi, mutta ehkäpä nekin nostivat aikanaan katsojalukuja: Kotka on laskeutunut nousi Suomessa vuoden 1976 kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon. Elokuva oli ylipäätään menestys lippuluukuilla, vaikka kaikkien aikojen sotaseikkailuiden parhaimmistoon se ei yllä. Elokuva jäi John Sturgesin viimeiseksi ohjaustyöksi. Aiemmalta uralta löytyy muitakin vastaavia toimintarainoja, kuten lajin klassikko Suuri pakoretki (1963). Kotka on laskeutunut ei yllä samaan rytmiin, mutta kelvannee se silti edelleen viihteeksi sota-aikaan sijoittuvien jännäreiden ystäville.

 

Pisteytys: 6/10

Letters from Iwo Jima - Kirjeitä Iwo Jimalta (2006)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 2006, 141 min.

Sota, Historia

Pääosissa: Ken Watanabe, Kazunari Ninomiya, Tsuyoshi Ihara

 

We can die here, or we can continue fighting.

 

Pienellä Iwo Jiman saarella käytiin tuhoisa taistelu helmi-maaliskuussa 1945. Japanin ja Yhdysvaltain joukkojen verisessä kohtaamisessa yli 20 000 sotilasta kuoli ja tuhansia haavoittui. Clint Eastwoodin sotaelokuva seuraa taistelutapahtumia japanilaisten näkökulmasta. Joukossa on isänmaallisia ja kunniantuntoisia miehiä, mutta myös heitä, jotka haluaisivat kotiin perheensä luo harjoittamaan ammattiaan. Kuka muka haluaa kaivaa omaa hautaansa hylätyllä saarella, kun oma elämä odottaa toisaalla? Kosmopoliitin kenraali Kuribayashin (Watanabe) kautta avautuu näkökulma yhdysvaltalaisten ja japanilaisten suhteisiin.
 

Kirjeitä Iwo Jimalta on poikkeava sotakuvaus, koska se pyrkii paikkaamaan sodassa syntyneitä haavoja. Ymmärtävä japanilaisnäkökulma on uutta, sillä Japani ei ole pelkkä vihollinen: asetelma on sodanvastainen ja hahmot inhimillisiä. Kerronta ei ole kuitenkaan erityisen hienovaraista ja oivaltavaa (vrt. Veteen piirretty viiva, 1998), vaan pikemminkin rautalangasta vääntelyä. Ehkäpä sitäkin tarvitaan, jotta sanoma menee perille. Clint Eastwood ohjasi elokuvalle parin, Isiemme liput (2006), joka kertoo samasta taistelusta yhdysvaltalaisten sotilaiden näkökulmasta. Olin aikeissa katsoa senkin, mutta tähtilippujen kohoaminen sotatantereilla tuntuu juuri nyt aiheena uuvuttavalta, oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas maailmansota.

Eastwoodin sotakaksikko sai positiivisen vastaanoton, joskin tämä japanilaisversio kohosi parivaljakosta hieman kehutummaksi. Ylipäätään molemmat elokuvat noteerattiin monien kriitikoiden top-listoilla, usein nimenomaan yhdessä, toisiaan täydentävinä teoksina. Kirjeitä Iwo Jimalta menestyi erityisen hyvin Japanissa, jossa elokuva sai kiitosta lähestymistavastaan ja autenttisesta toteutuksestaan. Japanilaiset näyttelijät, kieli ja maan oloihin perehtyminen eivät ole vieläkään itsestäänselvyyksiä Hollywood-tuotannoissa.

Pisteytys: 6/10

Fantastic Voyage - Fantastinen matka (1966)

Ohjannut Richard Fleischer

USA 1966, 100 min.

Scifi, Seikkailu 

Pääosissa: Stephen Boyd, Raquel Welch, Edmond O'Brien

 

But I don't want to be miniaturized!

Muuan tutkija joutuu salamurhayrityksen kohteeksi ja nyt vaarallinen verihyytymä uhkaa tehdä miehestä lopun. Mutta kiitos ja ylistys tieteen, jotain on sittenkin tehtävissä! Kutistettu pelastuspartio sukeltaa aluksellaan potilaan elimistöön ja matkaa kohti tuhottavaa hyytymää. Ensimmäinen matka ihmiskehon sisälle on vaarallinne ja kaiken lisäksi joku yrittää sabotoida sen etenemistä. Onko vihollinen soluttautunut vastapuolen verenkiertoon?

Fantastinen matka on herttaisen naiivia scifiä, jonka mahdottomuuksia on turha ryhtyä erittelemään. Leikkiin heittäytyminen on usein hauskempaa kuin virheiden erittely, mutta tämän elokuvan tapauksessa hölmöyksille ei voi olla nauramatta hyväntahtoisesti. Se on oikeastaan tarinan ainoa hupi, sillä seikkailu verisuonistossa on melko pitkäpiimäistä seurattavaa. Tarinan jännitteet ovat ennalta-arvattavia ja maisemat yksipuolisia, vaikka välillä Oscar-palkitut lavasteet viehättävätkin. Edistyksellisesti seikkailuryhmässä on naisjäsen (Welch), jonka taitoja tosin ajanmukaisesti epäillään. Lopulta tämäkin edistysasetelma sortuu, kun kaunis assistentti joutuu hengenvaaraan ja miesten pelastustaitoja koetellaan.

Nahkeasta suhtautumisestani huolimatta olen sitä mieltä, että Fantastinen matka on kiinnostava scifi-merkkipaalu. Elokuva nimittäin sai aikanaan hyvän vastaanoton ja sille on riittänyt faneja myöhemminkin. Elokuvantekijöiden pyynnöstä suosittu tieteiskirjailija Isaac Asimov julkaisi elokuvaan pohjautuvan kirjan (1966), joka sekin keräsi lukijoita. Elokuvan vaikutus näkyy monissa myöhemmissä scifikertomuksissa, sillä kutistumisideaa on hyödynnetty muun muassa Marvel-universumin sarjakuvissa ja elokuvissa (esim. Ant-Man, 2015). Ehkäpä ranskalainen animaatiosarja Olipa kerran elämä (1986) on niin ikään vaikuttunut Fantastisen matkan ihmeistä.

 

Pisteytys: 5/10

Jerry Maguire - elämä on peliä (1996)

Ohjannut Cameron Crowe

USA 1996, 139 min.

Draama, Romantiikka, Komedia 

Pääosissa: Tom Cruise, Renée Zellweger, Cuba Gooding Jr.

 

Show me the money!

 

Urheilumanageri Jerry Maguire (Cruise) kyseenalaistaa alansa ongelmat. Onko raha tärkeämpää kuin asiakkaat? Jerryn eettinen herätys kuitenkin johtaa potkuihin, eikä miehen auta kuin perustaa oma firma ja viedä mukanaan ainoa asiakas, joka jää jäljelle. Nouseva jalkapallotähti Rod Tidwell (Gooding Jr.) ja lempeä sihteeri Dorothy Boyd (Zellweger) tukenaan Jerry Maguire saa uudenlaisen bisneksen pyörimään ─ siinä samalla syntyy yksi ystävyys ja kaunis rakkaustarina.

Jerry Maguire hellii juppienjälkeisen ajan pehmeitä arvoja. Rakkaus on tärkeämpää kuin raha mutta ei elokuvassa menestystäkään kaihdeta. Kiistämättä tuntuu jo lähtökohtaisesti hupsulta, että kapitalistinen manageribisnes voisi olla muutakin kuin tuotesijoittelua ja dollarinkuvia. Lopulta tarina kertookin tutusta amerikkalaisesta unelmasta, jonka sentään voi Maguire-opeilla saavuttaa vähemmälläkin huutamisella ja rahassa piehtaroinnilla. Yksilön pärjäämisen eetos ydinperhearvoineen ei silti unohdu kokonaan.
 

Kassamagneetiksi kasvanut elokuva keräsi positiivisia arvioita ja nappasi viisi Oscar-ehdokkuutta.  Cuba Gooding Jr. sai voiton räväkästä sivuosastaan, Tom Cruisekin oli ehdolla ja Renée Zellwegerille filmi merkitsi läpimurtoa Hollywoodin tähtitaivaalle. Alun perin Jerry Maguiren pääroolia oli kaavailtu Tom Hanksille, mutta ehkäpä Cruisen tähdittämänä elokuva sai vähän toisenlaista särmää. Lopulta elokuvasta taidetaan muistaa lähinnä muutamat onelinerit, mutta pehmeää ysärielokuvaa kaipaaville filmi tuonee herttaista optimismia ja menneen ajan lämpimiä sävyjä.

Pisteytys: 6/10

One Battle After Another (2025)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2025, 161 min.

Trilleri, Toiminta

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Chase Infiniti, Teana Taylor

 

You know what freedom is?

 

Vallankumousryhmä French 75 kylvää pommeja ja vapautta. Ryhmän entinen aktiivi Bob (DiCaprio) on tätä nykyä päätoiminen pössyttelijä ja yksinhuoltajaisä, joka on unohtanut vanhat tunnuslauseet ja kiivaan toiminnan. Kun rauhallinen perhe-elämä on yllättäen uhattuna, Bob joutuu herättelemään uinuvat aivosolunsa. Vastassa on Willa-tyttären (Infiniti) kidnapannut häikäilemätön eversti Lockjaw (Penn), jonka menneisyydessä muhii mojovia salaisuuksia.

 

One Battle After Another on melkoinen pommi. Kiivaan toiminnan ja pikimustan satiirin keinoin elokuva jysäyttää estradille rehevän kuvauksen Yhdysvaltojen nykyfasismista. Rinnalla kulkee ajaton kertomus vanhemman ja lapsen suhteesta, erillisyyden hakemisesta ja toista kohden hapuilusta. Aiheita ja lajityyppejä on paljon yhteen elokuvaan mutta kokonaisuus pysyy ehyenä. Kestoakin toki on reilusti, kuten Paul Thomas Andersonin elokuville on tyypillistä, mutta ohjaaja hallitsee pidemmän mitan moitteetta. Andersonin paras elokuva tämä ei kuitenkaan ole.

 

Ylistävän vastaanoton saanut toimintatykitys saa nyökyttelemään myötämielisenä, jännittämään läkähdyttäviä takaa-ajoja ja ylipäätään uppoutumaan hulluun maailmaansa. Räikeät vastakkainasettelut tosin tuntuvat välillä laiskalta alleviivailulta ja pääosassa huuruileva Leonardo DiCaprio ei ole uransa parhaassa vireessä. Sean Penn sen sijaan tekee huikean roolityön monisärmäisenä pahiksena. Elokuvan ajankohtaisuus joka tapauksessa puree ja hyvä niin. One Battle After Another on paraikaa valokeilassa, sillä se on kahminut peräti kolmetoista Oscar-ehdokkuutta. Tilillä on jo pari parhaan elokuvan titteliä (Golden Globe, Bafta) sekä liuta muita pystejä ja ehdokkuuksia. Eiköhän Oscareissakin kuulla muutama kiitospuhe.

 

Pisteytys: 7/10

Assault on Precinct 13 - Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)

Ohjannut John Carpenter

USA 1976, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Laurie Zimmer 

Can't argue with a confident man.

Pahamaineiset rikosjengit vaeltavat Los Angelesin kaduilla, eivätkä säästä viattomia ohikulkijoita verenjanoltaan. Taistelut yltyvät täydeksi kaupunkisodaksi eräällä suljetulla poliisiasemalla, jonka sisälle lukittautuu sekalainen joukko selviytyjiä: poliisi, vanki ja pari sivullista taistelevat lopulta hengestään. Sähköt ja puhelinyhteydet ovat poikki, joten piileskelijät ovat oman onnensa nojassa.

John Carpenterin ura lähti nousukiitoon Halloweenin (1978) myötä. Slasher-kauhua edelsi jo kaksi kokopitkää elokuvaa, scifielokuva Dark Star (1974) ja tämä räväkkä eksploitaatiofilmi. Hyökkäys poliisiasemalle 13 on vielä pienen budjetin teos, mutta taidolla tehty. Musiikit, kuvakulmat ja rytmi ovat kaikki kohdillaan, eikä sykkivä jännitys herpaannu hetkeksikään. Tarinan vaikutteina näkyvät selvästi kauhuelokuva Elävien kuolleiden yö (1968) ja lännenklassikko Rio Bravo (1959).

 

Hyökkäys poliisiasemalle 13 edustaa näyttävästi 1970-luvun toimintafilmien tyyliä. Hahmoilla on merkitystä ja tarinan alussa henkilöitä pohjustetaan kaikessa rauhassa. Loppukamppailussa isot paukut eivät ratkaise, vaan selviytyjien taidot. Aikanaan elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen menestys ja sen raa'at kohtaukset aiheuttivat paheksuntaa. Vankka kulttimaine on rakentunut myöhemmin. Tarinasta on sittemmin tehty samanniminen uusintaversio (2005), joka ei kuitenkaan ole yhtä kehuttu saati nimekäs kuin Carpenterin hikinen tykittely.

Pisteytys: 7/10

Bus Stop - Bussipysäkki (1956)

Ohjannut Joshua Logan 

USA 1956, 96 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Marilyn Monroe, Don Murray, Arthur O'Connell

 

I hate you and I despise you!

 

Maalaispoika Beau (Murray) lähtee ensi kertaa suureen kaupunkiin. Kovaäänisen ja ylettömän itsevarman Beaun tavoitteena on voittaa suuri rodeokilpailu ja ehkäpä siinä sivussa tavata ensi kertaa tyttöjä, kenties löytää vaimo kotiinviemisiksi. Kapakkalaulaja Cherié (Monroe) osoittautuu Beaun silmissä enkeliksi, mutta mitäpä laulaja tuumaa Beaun emännänottoaikeista?

Omalaatuinen slapstick-komedia on kepeää katsottavaa, vaikka tarina ei ihan ole kestänyt aikaa. Karsea cowboy-hahmo on viiltävää alfauros-parodiaa. Pahinta on se, että juntti saa rellestää ja kaikki vain seuraavat naisen kokemaa nöyryytystä sivusta! Beaun hahmo toki on tarkoituksellisen korostettu tollo ja hänestä leivotaan katsojien naurun kohdetta. Lopussa möykkääjä saa onneksi tilaisuuden kasvaa ihmisenä. Bussipysäkin katselu ei varsinaisesti luo romanttista tunnelmaa, vaikka huumorissa onkin vinksahtaneella tavalla toimiva tasonsa.

 

Joshua Loganin romanttinen komedia ylsi aikanaan mukaviin lipputuloihin ja nappasi muutamia palkintoehdokkuuksia. Kriitikot pitivät eritoten päätähtien roolisuorituksista. Niitä voikin hieman kehaista: Don Murrayn osa on tarkoituksella räiskyvän yliampuva ja Marilyn Monroe tasapainottaa kokonaisuutta taitavasti hienovaraisemmalla tunneilmaisulla. Bussipysäkin jälkimaine on kantanut sen verran, että sittemmin se on lisätty The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalle.

Pisteytys: 6/10

The Color of Money - Suuret setelit (1986)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1986, 119 min.

Draama 

Pääosissa: Paul Newman, Tom Cruise, Mary Elizabeth Mastrantonio

 

You gotta have brains and you gotta have balls.

Eddie "Fast Eddie" Nelson (Newman) on eläköitynyt biljardimestari, joka ei kuitenkaan ole hylännyt tuttuja pelikuppiloitaan. Eddie ottaa oppilaakseen nuoren ja itsevarman Vincentin (Cruise), jonka näyttämisenhalu seisoo menestyksen tiellä. Eddien suoraviivaisessa biljardikoulussa Vincent etenee aina vain suurempiin ja rahakkaampiin pelipöytiin, mutta myös Eddiellä on matkan varrella paljon opittavaa. Kuka lopulta vie suurimman turnauksen jättipotin?

Suuret setelit on jatko-osa Robert Rossenin jännittävälle biljardi-draamalle Suurkaupungin hait (1961). Paul Newman uusii roolinsa takavuosien biljardihaina, joka nyt on kohonnut mentoroitavasta mentoriksi. Ekasta elokuvasta Newman sai Oscar-ehdokkuuden ja Suuret setelit toi lopulta voiton, pitkän ja taitavan uran ainoan akatemiapystin. Elokuva sai myös kolme muuta Oscar-ehdokkuutta ja varsin kiitettävän vastaanoton. Suuret setelit ei aivan yllä esiosansa tasolle maineessa tai laadussa, mutta se on silti taitava jatko-osa.

Erityisen hyvin Suuret setelit onnistuu siinä, että sen kasvutarina on moniulotteinen. Eddie ei jää taustalle hymisteleväksi papaksi, vaan hän on edelleen tiukasti pääosassa, vahvana ja vahvistuvana, sopivissa hetkissä hauraana. Hahmon tarina jatkuu. Kokonaisuutena elokuva ei silti ole parasta ja iskevintä Martin Scorsesea; ehkäpä 1980-luku ei ollut ohjaajan parasta kulta-aikaa, vaikka syntyneet filmit eivät missään nimessä ole huonoja. Suuret setelit on joka tapauksessa vetävä sporttileffa intohimosta ja itsensä etsimisestä, rehellinen ja viskinmakuinen tarina pölyisistä kuppiloista ja lumisilta takakujilta.

Pisteytys: 7/10

Beyond a Reasonable Doubt - Sähkötuoli odottaa (1956)

Ohjannut Fritz Lang

USA 1956, 80 min.

Rikos, Draama 

Pääosissa: Dana Andrews, Joan Fontaine, Sidney Blackmer

 

What about the risks?

Voiko syytön joutua sähkötuoliin? Kuolemanrangaistusta vastustava Austin Spencer (Blackmer) haluaa paljastaa Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän aukot. Sanomalehden omistava Spencer innostaa toimittaja Tom Garretin (Andrews) pistämään likoon itsensä ja maineensa: Garrett lavastaa itsensä syylliseksi ratkaisemattomaan murhaan ja Spencer dokumentoi projektin tarkasti. Aivan kaikkea nokkelat toimittajatkaan eivät osaa ottaa huomioon ja pian Garrett on pahassa pulassa.

Sähkötuoli odottaa on tarinaltaan jännittävä, mutta toteutukseltaan innoton elokuva. Sitä selittää elokuvan tuotantovaihe. Ohjaaja Fritz Lang oli ajautunut kärhämään Hollywood-studioiden kanssa, Joan Fontainen ura oli hiipumassa ja päätähti Dana Andrews kärsi vaikeasta alkoholismista. Lang ohjasi film noirinsa loppuun pitkin hampain, muutti pikimmiten takaisin Saksaan ja ilmoitti vihaavansa viimeiseksi jäänyttä Hollywood-teostaan. Saksassa syntyi vielä muutama heikosti menestynyt filmi, mutta aiemman mestariohjaajan ura oli jo vääjäämättä saapunut ehtoopuolelle.

 

Onnettomista tuontanto-oloistaan huolimatta Sähkötuoli odottaa on ihan kelvollinen rikosdraama, jossa on myös hyvät hetkensä. Armoton loppuratkaisu tosin tuntuu henkivän Langin ärtymystä ja piittaamattomuutta; toisenlainen suunta olisi voinut kasvattaa kokonaisuudesta kiinnostavamman ja ennen muuta uskottavamman. Saman käsikirjoituksen pohjalta on sittemmin tehty uusintafilmatisointi Väärä alibi (2009), joka tosin on menestynyt vielä Langin versiotakin heikommin.

 

Pisteytys: 6/10

Highlander - kuolematon (1986)

Ohjannut Russell Mulcahy

Iso-Britannia & USA 1986, 116 min.

Fantasia, Toiminta

Pääosissa: Christopher Lambert, Sean Connery, Clancy Brown, Roxanne Hart

 

There can be only one!

 

Connor MacLeod (Lambert) saa poliisit peräänsä, sillä häntä epäillään oudosta murhasta. Mies on syytön tapahtumaan, mutta hänen menneisyyteensä kuuluu vuosisatojen verran verenvuodatusta. MacLeod nimittäin lukeutuu harvalukuisten kuolemattomien joukkoon, joiden päiviä ei päätä mikään muu kuin kaulan katkaisu. Lopulta kuolemattomia on määrä jäädä henkiin vain yksi, ja nyt vuosisatoja jatkunut taistelu on jälleen käynnissä...

Hervotonta fantasiatoimintaa luritteleva Highlander on juoneltaan niin pöljä, ettei sen parissa voi olla viihtymättä. Elokuva alkaa mehevästi parkkihallissa käydyllä kankealla miekkailunäytöksellä ja siirtyy takaumien kautta 1500-luvun Skotlantiin, jossa MacLeod saa tietää erikoiskyvystään. Kuolemattomien olemassaolon syytä, tai mitään muutakaan, ei hirveästi selitellä: tämä tarina täytyy vain ottaa annettuna ja koittaa nauttia sen kömpelöstä viehätysvoimasta. Yksi mieleenpainuva ja sinänsä aivan toimiva elementti on Queenin musiikki, joka tahdittaa kummaa tarinaa.

Highlander ei saanut suurta suosiota ilmestyessään, mutta vähitellen elokuvalle on kertynyt kulttimainetta. Sen innoittamana tarina on saanut jatkoa peräti neljän elokuvan verran (1991, 1994, 2000, 2007). Tarinasta on niin ikään syntynyt animaatioita, pari tv-sarjaa ja aivan viime vuosina on kuhistu mahdollisesta uudelleenfilmatisoinnista. Kun tähän lisätään vielä sarjakuvat ja pelit, Highlander alkaakin vaikuttaa lopulta melko suositulta kasariviihteeltä. Tuskinpa vuosikymmenensä parasta toimintaa, mutta silti yllättävän ikimuistoista miekankalistelua.

Pisteytys: 6/10

Hands Up! - Rahat tai henki! (1926)

Ohjannut Clarence G. Badger

USA 1926, 70 min.

Mykkäelokuva, Komedia, Toiminta, Sota

Pääosissa: Raymond Griffith, Marian Nixon, Virginia Lee Corbin 

 

We haven't been introduced!

Koomikko Raymond Griffith (1895─1957) säkenöi pääroolissa lukuisissa mykkäelokuvissa, joista suuri osa on aikojen saatossa kadonnut. Siinä lienee syy siihen, miksi Griffithiä ei nykyisin juuri tunneta, vaikka hän oli aikanaan suosittu elokuvatähti. Rahat tai henki! on tätä nykyä yksi Griffithin tunnetuimpia teoksia, mutta silti melko heikosti tunnettu mykkäkomedian klassikko.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin. Sota syö varoja molemmilta osapuolilta, joten erään kaivosmiljonäärin varallisuus herättää huomiota kummassakin leirissä. Etelävaltioilla on valttikorttinaan muuan vakooja (Griffith), jolla on edessään melkoinen vastoinkäymisten taistelutanner ennen kultasuonen löytymistä. Luvassa on vaaroja, vauhtia ja sopiva ripaus lempeä!

Rahat tai henki! tuo mieleen Buster Keatonin sisällissotakomedian Kenraali (1926), vaikka tyyliltään mykkäkomediat ovat aivan erilaisia. Jos vertaa Griffithin herrasmiesvakoojaa muihin tunnetumpiin komediatähtiin, Keatonin ohella Chalie Chapliniin ja Harold Lloydiin, hahmo erottuu selvästi joukosta. Griffithin seikkailija on keikarimainen veijari, ehkä jopa hieman onnenonkija, joka osaa keplotella itsensä kuiville monenlaisesta pulmasta. Hahmo ei ole samalla tavalla sympaattinen tohelo kuin moni muu mykkäkomedian tähti, mutta tässäkin sankarissa on vauhdikasta vetovoimaa.

 

Pisteytys: 7/10