Vérités et Mensonges - V niin kuin väärennös (1973)

Ohjannut Orson Welles
Ranska, Iran & Länsi-Saksa 1973, 89 min.
Dokumentti
Pääosissa: Orson Welles, Oja Kodar

Art is a lie that makes us realise the truth.

V niin kuin väärennös (engl. F for Fake) on omaperäinen dokufiktio taidehuijareista ja elokuvaessee taiteesta ylipäätään. Tarkastelun kohteena on menestyksekäs taideväärentäjä Elmyr de Hory ja kokonainen valheiden verkko, joka miehen ympärille on punoutunut. Elokuvan kertojana toimii Orson Welles, jonka omakuvaksi teos hiljalleen tuntuu kasvavan. V niin kuin väärennös lupaa olevansa totta, mutta onko se? Ja kuka oikeastaan onkaan tarinan sankari, kuka konna?

Huijarien lumoissa aivot surisevat ylikierroksilla, sillä taitavassa elokuvassa on arvatenkin useita erilaisia kerroksia. De Horyn tarina on kiinnostava, mutta vielä kiehtovampi on ajatelma taiteen luomista illuusioista. Tässä elokuvassa Welles itsekin luo toinen toistaan kiinnostavampia kangastuksia ja venyttää kiinnostavasti dokumentin sekä totuuden rajoja. Wellesin pyrkimyksenä tosin oli luoda tämän teoksen myötä täysin uudenlainen elokuva, ja siinä mielessä filmin sullominen genrelokeroihin tekee sille hieman vääryyttä.

Orson Welles on loistava kertoja, joka osaa ilmiömäisesti luoda tarinaan jännitteitä ja imua. Karismaattinen mies kerää kuulijoita ympärilleen, vaeltaa tarkoin sommitelluissa otoksissa ja silminnähden nautiskelee valokeilastaan. Taikurina toimiva ohjaajalegenda kertoo huijauksista, joiden mestarillisesta esittämisestä hänet itsensäkin tunnetaan: varhaisin esimerkki on kuuluisa radiokuunnelma Maailmojen sota (1938), joka tunnetusti erehdytti useat kuulijat pitämään satua totena. Tässäkin tapauksessa taika syntyy Wellesin persoonasta ja näyttelijäntaidoista, mutta myös kerrontaa eteen päin vievistä leikkauksista, joista Welles on tunnettu jo Citizen Kanen (1941) ajoilta. Kiehtova elokuva, jonka parissa tulee aivan mielellään huijatuksi!

Pisteytys:
8/10

Campanadas a medianoche - Falstaff (1965)

Ohjannut Orson Welles
Espanja & Sveitsi 1965, 115 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Orson Welles, John Gielgud, Keith Baxter, Jeanne Moreau

We have heard the chimes at midnight...

Eletään sotaisia aikoja 1400-luvun alkuvuosien Englannissa. Kuningas Henry IV (Gielgud) tuskailee sotatouhujen ohella poikansa vuoksi, sillä prinssi Hal (Baxter) viettää vapaa-aikansa paikallisessa kapakassa vanhan pulskan ritarin Falstaffin (Welles) turmiollisessa seurassa. William Shakespearen eri kuningasnäytelmiin perustuva Falstaff (engl. Chimes at Midnight) on dramatisoitu alun perin teatterilavalle ja on dialogiaan myöten ehtaa, klassista Shakespearea. Elokuvatulkinta on raikas ja eloisa.

Falstaff nostaa päähenkilökseen useissa Shakespearen näytelmissä sivuhahmona seikkailevan vanhan juopottelijan Falstaffin, sydäntäsärkevän tragikoomisen hahmon, jota ohjaaja Orson Welles itse tulkitsee huikean karismaattisesti. Roolityöstä osuvan tekee Wellesin oma värikäs elämä, josta hän arvatenkin ammensi aineksia Falstaffin monisyisen hahmon ymmärtämiseksi. Pitkään haaveena siintänyt elokuvaprojekti oli sitä paitsi ehtinyt muhia Wellesin mielessä vuosikymmeniä, eivätkä edes tuotantovaiheen töyssyt heikentäneet vahvaa visiota. Ikimuistoisen roolin luovan Wellesin lisäksi myös muut näyttelijät tulkitsevat näytelmätekstiä oivallisesti.

Erityisen eläväksi Shakespearen klassikkonäytelmät hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen tulevat hienon kuvauksen ansiosta, joka on lähiotoksineen ja erikoisine kuvakulmineen perin tyypillistä Wellesiä. Varsin ikimuistoinen on erityisesti Shrewsburyn taistelun hallittu kaaos! Ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva on vuosien saatossa kohonnut Welles-klassikoksi, joka oli myös ohjaajan oma suosikki tuotannostaan. Ensinäkemän perusteella Falstaff tuntuisi olevan niitä elokuvia, jotka kasvavat yhä upeammaksi uusilla katselukerroilla.

Pisteytys:
8/10

Touch of Evil - Pahan kosketus (1958)

Ohjannut Orson Welles
USA 1958, 95 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh

A real sweet setup.

Autopommi räjähtää Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla Los Roblesin pikkukaupungissa. Tilanteen sattuu todistamaan meksikolainen huumepoliisi Ramon Miguel Vargas (Heston), mutta hän ei saa selvittää tapausta yksin. Pian paikalle nimittäin vaappuu kaidalta polulta poikennut poliisipamppu Hank Quinlan (Welles), joka ei kaihda keinoja saadakseen tapauksen käsiteltyä haluamallaan tavalla. Perin pohjin korruptoituneen Quilanin jokainen teko kuitenkin johtaa hänet askel askeleelta kohti vääjäämätöntä loppua rappion kyllästämässä kaupunkipahasessa.

Kuvauksellisten ja ylipäätään tyylillisten ansioidensa puolesta Pahan kosketus yltää lähes Citizen Kanen (1941) tasolle, ja tarinassakin on hieman vastaavia jännitteitä. Studiopomoja Wellesin omaperäinen visio ei tietenkään miellyttänyt, joten elokuva kävi läpi melkoisen myllyn ennen sen lopullista julkaisua. 1990-luvulla Pahan kosketus sai viimein arvoisensa kohtelun ja se pyrittiin restauroimaan alkuperäiseen asuunsa Wellesin muistiinpanojen pohjalta. Projektia luotsasi arvostettu leikkaaja ja äänisuunnittelija Walter Murch (mm. Ilmestyskirja. Nyt, 1979).

 

Elokuvan pahan kytän Hank Quilanin sinetöity kohtalo edustaa yhden aikakauden päätöstä, ja myös Pahan kosketuksen on katsottu edustavan film noirien klassisen kauden loppua. Elokuva jäi vieläpä Orson Wellesin (1915─1985) viimeiseksi kokopitkäksi Hollywood-ohjaukseksi, ehkäpä se myös on Wellesin viimeinen suuri mestariteos. 1960─1970-luvuilla Welles ohjasi vielä muutaman elokuvan Euroopassa sekä näytteli ja toimi kertojaäänenä kymmenissä teoksissa. Kuten vain suurelle taiteilijalle sopii, Wellesin elämä oli täynnä draamaa ja myyttisen ihmelapsen kohtalona oli tulla väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Onneksi "edellä aikaansa" olevat taiteelliset ansiot ehdittiin tunnustaa vielä Wellesin elinaikana, vaikka Pahan kosketus huomioitiinkin kunnolla vasta maestron kuoltua.

Pisteytys:
10/10

LUUKKU 14: Back to the swinging 16th century!

50 vuotta sitten maailma kuulosti Yellow Submarinelta, Bonanza-tunnarilta ja Vietnamin sotaa vastustavilta iskulauseilta. Tänään tarkastelussa on yksi vuoden 1966 suurista elokuvatapauksista ja brittielokuvien klassikoista, joka kuitenkaan ei ole päätynyt ainakaan 1001-listalle. Elokuva rohmusi hieman yllättäenkin kasan akatemiapalkintoja vuoden 1967 gaalassa: kahdeksasta ehdokkuudesta pystejä tuli kuusi ja joukkoon lukeutui myös parhaan elokuvan palkinto.

A Man for All Seasons - Kunnian mies
Ohjannut Fred Zinnemann
Iso-Britannia 1966, 120 min.

Draama, Historia, Biografia

Pääosissa: Paul Scofield, Robert Shaw, Wendy Hiller, Leo McKern, Orson Welles

1500-luvun Englannin kuningashuoneessa tapahtuu kummia. Kuningas Henrik VIII (Shaw) haluaa uusiin naimisiin, mutta katolilaisessa maassa avioeroa ei noin vaan myönnetä kuninkaallekaan. Niinpä Henry perustaa oman kirkkonsa, mutta ratkaisu ei miellytä kaikkia. Merkittävässä asemassa toimiva, kuninkaan ystävä filosofi Thomas More (Scofield) vastustaa kuninkaan naimapyrkimyksiä ja kirkkohullutusta viimeiseen asti. Moren vankkumaton omatunto ja moraali eivät vavahda edes kuolemantuomion uhatessa.

Näistä saarivaltion uskonpuhdistuksen varhaisvaiheista on kerrottu aikojen saatossa monen monta tarinaa, enemmän tai vähemmän väritettyinä versioina. Tämän elokuvan kertomus perustuu tositapahtumien ohella Robert Boltin samannimiseen näytelmätekstiin, jota oli jo hyödynnetty niin radiokuunnelmassa kuin teatterilavallakin. Kaksituntinen elokuva pureutuu aihepiiriin vakavalla otteella ja ilahduttaa visuaalisilla detaljeilla.

Kokonaisuudessaan Kunnian mies on aidolta tuntuva historiakuvaus, joka vie katsojan keskelle 1500-luvun hovielämää ja poliittis-uskonnollista draamaa. Onnistumisistaan huolimatta elokuva ei silti tunnu erityisen ikimuistoiselta elämykseltä. Täytyy myöntää, että kahden tunnin aikana ehdin pitkästyä kerran jos toisenkin, vaikka pääasiassa elokuva pitääkin otteessaan. Mikäli kaipaa matkaa 1500-luvun Englantiin, Kunnian mies toimii kyllä oivana matkalippuna.

Pisteytys:
6/10

Loppuhupina vielä viihdyttävä kuningastulkinta vuodelta 1965:

The Third Man - Kolmas mies (1949)

Ohjannut Carol Reed
Iso-Britannia 1949,  93 min.
Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: Joseph Cotten, Alida Valli, Orson Welles

The old limelight. The fall of the curtain.

Jännärikirjailija Holly Martins (Cotten) saapuu Wieniin tapaamaan vanhaa ystäväänsä Harry Limeä (Welles), mutta ehtiikin parahiksi vain hänen hautajaisiinsa. Martins saa myös pian kuulla, että Lime on sekaantunut rikollisiin puuhiin, kuolintapauksessakin vaikuttaa olevan epäilyttäviä piirteitä. Mysteerin vainuava Martins ei voi muuta kuin sukeltaa pintaa syvemmälle.

Voi pyhä jysäys! Tämä on yksi niitä elokuvia, joiden erinomaisuus on iskeä tajun kankaalle jo ensimmäisten minuuttien kuluessa ja jokaisella katselukerralla se jaksaa säväyttää. Mahtava rikosklassikko ei suotta ole ollut kaikkien aikojen kehutuimpien elokuvien listoilla vuosikymmeniä. Mieleenpainuva tunnusmusiikki, kieroutuvat kuvakulmat ja synkeän etäinen estetiikka syventävät kiehtovaa kerrontaa ja kaiken lisäksi jokainen näyttelijä tulkitsee taidokkaasti erinomaisesti käsikirjoitettuja hahmoja. Orson Wellesin kuuluisa sivurooli on unohtumaton, vaikkei Wellesiä edes nähdä elokuvassa kovin paljoa. Lyhyessäkin ajassa rooli vakuuttaa!

Kolmas mies on kiinnostava mysteeritarina petoksesta ja ystävyyden eri sävyistä, mutta ennen kaikkea se on oivaltava kertomus suursodan jälkeisestä maailmasta. Tapahtumapaikka on pahoin runneltu Eurooppa, jonne saapuu sinisilmäinen amerikkalaismies. Rikosmysteeristä innostuneelle b-luokan kirjailijalle vanhan mantereen koettelemukset ovat kuitenkin liian iso pala purtavaksi ja paikoitellen suuri arvoitus saa jopa koomisia sävyjä. Kolmas mies palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla ja parhaan mustavalkokuvauksen Oscarilla. Myöhemmin elokuva on useasti nostettu niin ikimuistoisimpien film noirien, brittifilmien kuin ylipäätäänkin maailman parhaimpien elokuvien listoille.

Pisteytys:
10/10

The Lady from Shanghai - Nainen Shanghaista (1948)

Ohjannut Orson Welles
USA 1948, 87 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Orson Welles, Rita Hayworth, Everett Sloane

Just pull the trigger.

Rehti merimies Michael O'Hara (Welles) hullaantuu Elsa Bannisteriin (Hayworth), joka tosin on jo naimisissa toisen miehen kanssa. Orastava kolmiodraama muuttuu äkkiarvaamatta murhajuonien rykelmäksi ja Michael joutuu tukalaan asemaan. Mikä on oikein ja mikä väärin? Everybody is somebody's fool...

Omalaatuiset, pienet tehokeinot tekevät Orson Wellesin film noirista erikoisen kokonaisuuden: esimerkiksi kertojanäänen sulautumat dialogiin ja Wellesille tyypilliset kuvakulmat luovat kummaa tunnelmaa. Yhdellä katselukerralla ei aivan ehdi käsittää kaikkia tarinan mahdollisuuksia, joita tuntuu olevan yhtä runsaasti kuin lopun kuuluisassa peilisalikohtauksessa on heijastuksia. Ehkäpä elokuvan tarkoituksena on kaikkinensa hämmentää katsojaa - siinä se nimittäin onnistuu erinomaisesti. Kiinnostavan lisänsä Michaelin ja Elsan romanssille tuo näyttelijöiden tosielämän tilanne. Welles ja Hayworth olivat kuvausten aikaan aviopari eron partaalla ja lopulta ero virallistuikin jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Elokuvan ensi-ilta oli Ranskassa jo vuoden 1947 joulukuussa, mutta niinpä vain 1001-listauksen mukaan elokuva on sijoitettu vuoteen 1948 Yhdysvaltain ensi-illan mukaan.

Euroopassa hyvin menestynyt Nainen Shanghaista sai Yhdysvalloissa varsin ristiriitaisen vastaanoton; elokuvan tuottajakaan ei ollut aivan varma siitä, mistä filmi lopulta kertoo. Wellesin tyylikäs ja monitulkintainen elokuva on ylistyssanansa ansainnut, mutta kritiikkiäkin on helppo ymmärtää: hetkittäin Wellesin kerronta saa aivosolut käymään hieman ylikierroksilla. Onko kyseessä klassinen kertomus hyvän ja pahan taistelusta tai yksilön sisäisestä kamppailusta? Näin ensikatselulla en saanut tästä klassikosta riittävän tiukkaa otetta, mutta täytynee palata tälle erikoiselle matkalle vielä uudemmankin kerran.

Pisteytys:

8/10

The Stranger - Muukalainen katosi (1946)

Ohjannut Orson Welles
USA 1946, 95 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Orson Welles, Edgar G. Ulmer, Loretta Young

I've never so much as even seen a Nazi!

Yhdysvaltoihin paennut natsitiedemies Franz Kindler (Welles) on juuri saanut uudella henkilöllisyydellä aloittamansa elämän asettumaan uomiinsa, kun tiedustelupalvelu viimein pääsee hänen jäljilleen. Etsivä Wilson (Ulmer) uskoo löytävänsä Kindlerin Harperin pikkukaupungista, ja tuota pikaa hän kohdistaa epäilynsä oudosti käyttäytyvään tuoreeseen sulhaseen, joka esiintyy nimellä Charles Rankin.

Muukalainen katosi  on Orson Wellesin kaupallisesti menestynein elokuva, joskin juuri siksi se on hieman heikko tekele. Welles oli pakotettu alistumaan studion sanelupolitiikalle, koska hänen edelliset elokuvansa omalaatuisine visioineen eivät olleet tuottaneet riittävästi tuohta. Visionääri-ohjaaja teki työtä käskettyä, mutta ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Siksipä voi varmaan hyvillä mielin sanoa, etten minäkään tästä elokuvasta mitenkään kamalasti innostunut, vaikka se onkin kelpo film noir.

Tarina piileskelevän natsin etsinnöistä on kiinnostava, mutta juonenkäänteet ovat myös jossain määrin naiiveja. Enkä oikein osaa sanoa, onko Wellesin oma näyttelijäntyö enemmän hyvällä tavalla creepya vai vaan vaivaannuttavan tönkköä. Ohjaajan persoonallinen tyyli on kuitenkin tunnistettavissa kautta linjan, ja niinpä tästäkin teoksesta irtoaa muutamia ikimuistoisia hetkiä, avainsanoina kellotornit ja holokaustikuvat.

Pisteytys:
7/10

The Magnificent Ambersons - Mahtavat Ambersonit (1942)

Ohjannut Orson Welles
USA 1942, 88 min.
Draama, Romantiikka, Historia
Pääosissa: Tim Holt, Joseph Cotten, Dolores Costello, Orson Welles

The magnificence of the Ambersons.

Esikoisohjauksensa Citizen Kanen (1941) jälkeen Orson Welles ryhtyi ohjaamaan Booth Tarkingtonin Pulitzer-palkittuun romaaniin (Mahtavat Ambersonit, 1918) pohjautuvaa tarinaa. Niin kirja kuin elokuvakin kertoo 1800-luvun mahtisuvusta, sen sopeutumisvaikeuksista ja lopullisesta romahduksesta uuden ajan kynnyksellä.

Elokuva kuulostaa lupaavalta, mutta mahtava eepos jäi kuitenkin syntymättä. Studio oli menettänyt liikaa rahaa Wellesin edellisen elokuvan parissa, ja toiseen floppiin ei ollut varaa. Kassamenestystä tavoitteleva RKO leikkeli elokuvaa rajulla kädellä ja laittoi jopa lopun uusiksi: elokuvasta katosi tunnin verran materiaalia ja leikepöydälle jääneet kohtaukset poltettiin. Ja kuinka kävi? 

Mahtavat Ambersonit menestyi, mutta ei tarpeeksi. Vuosien myötä se on saanut maineen turmeltuna mestariteoksena, joka tosin on raadeltunakin erittäin hyvä - joidenkin mielestä jopa Wellesin esikoisohjausta parempi. Citizen Kanesta  näkee, että Orson Welles on loistava ja omaperäinen tarinankertoja, elokuvakerronnan tehokeinojen edelläkävijä ja tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko. Mahtavat Ambersonit osoittaa tuon kaiken todeksi, sillä siinä Wellesin nerokkuus tuntuu jopa hiotummalta ja harkitummalta. Studion ratkaisuista ei valitettavasti voi sanoa samaa. Leikelty kokonaisuus on epätasapainossa, eivätkä henkilösuhteet avaudu riittävästi. Mestariteoksen karu editointikin tosin on mielenkiintoista elokuvahistoriaa, joka kertoo jotain aikansa arvoista. Mutta olisipa vaan aika huikea juttu, jos Wellesin versio joskus sattuisikin löytymään...

Pisteytys:

8/10

Citizen Kane (1941)

Ohjannut Orson Welles
USA 1941, 119 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Orson Welles, Joseph Cotten, Dorothy Comingore, Everett Sloane

Good old Charlie Kane.

Citizen Kane on elokuvakerronnan edelläkävijä, mestarillisesti luotu mysteeri ja edelleen ajankohtainen yhteiskuntakritiittinen tutkielma, joka on julistettu useaan otteeseen maailman parhaaksi elokuvaksi. Vuonna 1941 elokuva ihastutti ennennäkemättömällä tyylillään, mutta aiheutti myös vastalauseita. Yhtenä syynä kohuun oli elokuvan päähenkilön turhankin selkeä esikuva, mediamoguli William Randolph Hearst. Hearstin ahkerat ponnistelut Orson Wellesin luoman irvikuvan hävittämiseksi tuottivat jokseenkin tulosta, eikä elokuva saanut osakseen ansaitsemaansa suitsutusta. Yhdeksästä Oscar-ehdokkuudestakin elokuva voitti vain parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kohun laannuttua noin vuosikymmentä myöhemmin Citizen Kane alkoi vakiinnuttaa paikkaansa elokuvahistorian merkkiteoksena.

Elokuva kertoo hävyttömän rikkaasta ja koko maailman tuntemasta Charlie Kanesta (Welles), joka kuolee yksinäisenä valtavassa palatsissaan. Muuan toimittaja päättää selvittää, mitä Kanen kuolenvuoteellaan lausumat viimeiset sanat tarkoittivat ja millainen henkilö hän oli julkisuuskuvansa takana. Mysteeri on rakennettu taitavasti: toimittajan selvitysten avulla Kanen tarina rakentuu pala palalta, mutta lopulta vain katsoja saa hypoteeseilleen varmistuksen.

Charlie Kane on kyyninen hahmo, joka ei osaa rakastaa, vaikka vaatiikin itseään rakastettavan. Protagonisti muuttuu tarinan edetessä yhä katkerammaksi ja moraalittomammaksi, mutta jokin hänessä herättää myös sääliä. Tavallaan Kanekin on vain muiden ahneuden uhri, eikä hän suostu arvostamaan saamaansa jättiperintöä. Raha ei tuo onnea, vaikka kuinka yrittäisi. Elokuvan kapitalismikritiikki ja tietoja vääristelevän median arvostelu tuntuvat merkityksellisiltä vielä seitsemänkymmenen vuoden jälkeenkin.

Pisteytys:

10/10