10. luukku: 70 vuotta sitten (Parrasvalot, 1952)

Life can be wonderful if you're not afraid of it.

 

Mikä kultainen elokuvavuosi 1952 olikaan! Uusia upeita teoksia tuli ensi-iltaan toinen toisensa perään. Vuotensa nimekkäin filmi lienee musikaali Laulavat sadepisarat (1952), jossa tanssahdellaan elokuvakulisseissa. Hollywoodin takahuoneisiin johdattaa myös Särkyneiden haaveiden kaupunki (1952). Näytelmäsarjan täydentää vanhempaan aikaan sijoittuva Kultaiset vaunut  (1952), joka kuljettaa katsojansa teatteriryhmän värikkäälle matkalle Etelä-Amerikkaan.

 

Vuotensa ykkösteoksia ovat omalla ranking-listallani ehdottomasti Akira Kurosawan koskettava Ikiru (1952) sekä Fred Zinnemannin ikimuistoinen lännenelokuva Seriffi (1952). Syvää draamaa parhaimmillaan! Laajaa tunneskaalaa löytyy muistakin teoksista: mennyttä aikaa muistellaan katkerasti sydäntäriipivissä filmeissä Umberto D (1952), Kielletyt leikit (1952) ja Vaitelias mies (1952). Päivän elokuvassakin katsotaan haaveillen taakse jääneeseen kulta-aikaan, mutta ehkä hieman rohjetaan kurotella toiveikkaaseen tulevaisuuteen.

 

 

Limelight - Parrasvalot
Ohjannut Charlie Chaplin

USA 1952, 137 min.

Draama

Pääosissa: Charlie Chaplin, Claire Bloom

 

 

 

 

Eletään ensimmäisen maailmansodan aattoa vanhassa kunnon Lontoossa. Ikääntynyt koomikko Calvero (Chaplin) saa huomata, että uusi aika tekee tuloaan viihdemaailmaan ja vanhat mestarit joutuvat armotta väistymään. Calvero saa uutta puhtia elämäänsä pelastettuaan nuoren tanssijan Therezan (Bloom), jonka koko ura ja elämä siintävät vielä edessä.

Parrasvalot on surumielinen tilinpäätös Charlie Chaplinin omasta urasta. Yhtymäkohtia on runsaasti: vuosisadan alun Lontoon teatterilavat, kulkurimainen hahmo ja lopulta myös suhde Therezaan, joka kuvaa Charlien ja Oona Chaplinin romanssia. Elokuva kommentoi ikääntymistä ja maailman muuttumista välillä katkerasti, mutta myös lempeästi. Draama on riipaisevaa, vaikka välillä sen sävy muuttuu lähinnä paasaavaksi piehtaroinniksi. Komediaakin on mukana keventämässä kokonaisuutta, mutta huomattavan vähän. Parrasvalot on kuuluisa Chaplinin ja Keatonin humoristisesta yhteiskohtauksesta, vaikka se jääkin harmillisen lyhyeksi.

Vaikka elokuva on monin tavoin koskettava ja pääosin taidolla hallittu, on se myös surullinen malliesimerkki monien elokuvien naisrooleista. Avuton ballerina on hahmona täysin tyhjänpäiväinen ja hänen osanaan on ainoastaan rakastaa päähenkilöä. Aikansa kutakin, toki. Omana aikanaan, jos juuri vieläkään, moiseen seikkaan ei juuri huomiota kiinnitetty. Parrasvalot jakoi kriitikoita, eikä elokuva saanut kunnollista levitystä Yhdysvalloissa Chaplinin väitettyjen kommunistisympatioiden vuoksi. Sittemmin Parrasvalot on kerännyt mainetta vanhan mestarin viimeisenä suurena teoksena.

Pisteytys: 7/10

The Haunting - Yö kauhujen talossa (1963)

Ohjannut Robert Wise
Iso-Britannia & USA 1963, 112 min
Kauhu
Pääosissa: Julie Harris, Claire Bloom, Richard Johnson, Russ Tamblyn

The dead are not quiet in Hill House.

Syrjäisen metsän laitamilla sijaitsee komea rakennus, jossa sattuneet epätavalliset kuolemantapaukset ovat langettaneet synkän varjon tilusten ylle. Kun talon pitkäaikainen erakko-omistaja kuolee, henkimaailman asioihin paneutunut tohtori John Markway (Johnson) saa tilaisuuden päästä tutkimaan mahdollista kummitustaloa. Mukaan seurueeseen liittyvät meedio Theodora (Bloom) ja mieleltään hauras Eleanor Lance (Harris), jolla on poltergeist-kokemuksia. Seurueen täydentää talon jonain päivänä perivä nuori Luke Sanderson (Tamblyn), jota kummitusjutut eivät hetkauta. Epäileväkin mieli voi muuttua, kun vierailijoitaan tarkkaileva talo ottaa tunkeilijat valtaansa.

Hyytävän karmiva Yö kauhujen talossa luo pelkoa nokkelilla kuvakulmillaan, joita tehostaa sopiva määrä äänitehosteita ja erikoisefektejä. Tärkeässä roolissa on myös hyvä tarina, joka perustuu Shirley Jacksonin romaaniin The Haunting of a Hill House (1959). Goottikauhua edustava kertomus on sittemmin pyritty tulkitsemaan yhä uudelleen, mutta useat yritykset ovat jääneet sikseen. Toistaiseksi ainoa remake on Jan de Bontin The Haunting - paholaistalo (1999), joka arvioiden mukaan olisi saanut jäädä tekemättä. Lähiaikoina on ilmestymässä Netflix-sarja The Haunting of Hill House, joka trailerin perusteella hyödyntää joitakin tämänkin elokuvan lanseeraamia elementtejä.

Ilmestyessään Yö kauhujen talossa herätti aikalaiskatsojissa pelkoa, mutta elokuva ei kuitenkaan kohonnut erityiseksi hitiksi. Maine kasvoi vuosien varrella; taidokkaan kauhun rakentamisen tapaa osaa todella arvostaa nähtyään liikaa tämän vuosituhannen yksipuolisia kauhuelokuvia, joiden säikyttely-yritykset turruttavat mielen. Sen sijaan Yö kauhujen talossa säväyttää yksinkertaisemmilla, mutta paljon syvempää ajatusta sisältävillä tehokeinoilla. Hienoista ihailua herättää myös ohjaaja Robert Wisen (1914—2005) monipuolisuus, sillä yksittäisten kauhuteosten lisäksi pitkälle uralle mahtui niin scifiä kuin musikaalejakin. Seuraavana ja tiettävästi viimeisenä 1001-listan Wise-teoksena on Sound of Music (1965), jota voitaneen pitää ohjaajan tunnetuimpana elokuvana.

Pisteytys:

8/10