Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.

Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10

Nattvardsgästerna - Talven valoa (1963)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1963, 81 min.
Draama
Pääosissa: Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Ingrid Thulin

Helig, helig, helig...

Talven valoa (eng. Winter Light) kertoo pastori Tomaksesta (Björnstrand), joka suorittaa virkansa vaatimia velvollisuuksia uskollisella rutiinilla. Pastorin uskosta ei kuitenkaan ole jäljellä rahtuakaan, eikä mies kykene toimittamaan sielunpaimenen roolia täydestä sydämestään. Tomas kehoittaa harvalukuista seurakuntaansa luottamaan jumalaan, uskomatta itse sanaakaan: tyhjät puheet ajavat yhden masentuneen miehen riistämään itseltään hengen.

Ingmar Bergmanin Talven valoa jatkaa temaattisesti samaa uskonnollista pohdintaa kuin edellisteos Kuin kuvastimessa (1961). Bergman käsitteli Jumalan vaikenemista myös elokuvassa Hiljaisuus (1963), ja yhdessä elokuvat muodostavat uskontoaiheisen trilogian. Kahta ensimmäistä elokuvaa yhdistää teeman lisäksi karu miljöö ja riisutun minimalistinen mutta silti intensiivinen kerronta. Hiljaisuus poikkeaa joukosta huomattavasti erilaisella tyylillään ja se puuttuu niin ikään 1001-listalta.

Talven valoa on kaikin puolin erinomaisesti tehty draama, jos toki tunnelmaltaan karmean synkkä ja pessimistinen. Kerronnan pohjavire laahaa tietoisen raskaana, vaikkakin loppukohtauksesta voi aistia jopa pientä ironiaa. Erityisen onnistuneita elokuvassa ovat sen hahmot, joita Bergmanin luottotiimi tulkitsee aina yhtä varmasti. Persoonalliset sivuhenkilöt asettuvat kiinnostavaksi vastinpariksi kylmän kovalle ja omaan tuskaansa käpertyneelle Tomasille, joka on menettänyt kaiken kiinnostuksensa elämäänsä kohtaan. Vahvasta elokuvasta on hankala keksiä mitään moitittavaa, mutta en silti kerta kaikkiaan osaa innostua tästä aivan samalla tapaa kuin monesta muusta Bergmanin loistoteoksesta.

Pisteytys:
7/10

Såsom i en spegel - Kuin kuvastimessa (1961)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1961, 89 min.
Draama
Pääosissa: Harriet Andersson, Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Lars Passgård

Nu se vi ju på ett dunkelt sätt..

Kivisellä Fårölla pieni perhe viettää hidasta kesäpäivää. Leskeksi jäänyt isä David (Björnstrand) on taiteellisesti kunnianhimoinen kirjailija, jota pelkät rojaltit eivät tyydytä ja jo aikuiset lapset jäävät edelleen taiteelle toiseksi. Kertomuksen päähenkilöksi nousee mielisairas Karin (Andersson), joka suistuu yhä syvemmälle vaikean sairautensa syövereihin.

Kuin kuvastimessa aloittaa Ingmar Bergmanin uskontoteemaisen trilogian, jota jatkavat elokuvat Talven valoa (1963) ja Hiljaisuus (1963). Vastaavaa aihepiiriä Bergman käsitteli jo varsin samankaltaisessa teoksessaan Seitsemäs sinetti (1957). Yhteistä elokuville on myös ihmisen jylhä yksinäisyys ja kivikkoinen miljöö syvine värikontrasteineen; Bergmanin pohdiskeleva maailma on väreistä riisuttuna syvän musta ja kirkkaan valkoinen. Tämän elokuvan päähenkilöt nousevat yksin karuun maailmaan kertomuksen alkukuvassa, ja yksin he myös jäävät sekä suhteessa toisiinsa että johonkin korkeampaan luomisvoimaan.

Yksinkertaisella mutta silti monitasoisella symboliikalla puhutteleva Kuin kuvastimessa luetaan usein Bergman-parhaimmistoon, ja jo ilmestyessään elokuva menestyi Oscarin arvoisesti. Näin ensinäkemältä Kuin kuvastimessa jäi vielä osin etäiseksi, vain puolittain avautuvaksi teokseksi, jos toki riisutussa filosofisuudessaan elokuva tekee väistämättä vaikutuksen. Koruton, hetkittäin jopa piinaavan askeettinen maailmanlopun tunnelma jää ihmeellisesti häilymään ajatuksiin pitkäksi aikaa elokuvan päättymisen jälkeen...

Pisteytys:
8/10

Det sjunde inseglet - Seitsemäs sinetti (1957)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1957, 96 min.
Draama, Fantasia
Pääosissa: Max von Sydow, Gunnar Björnstrand, Bengt Ekerot

Du spelar ju schack, inte sant?

Ritari Antonius Block (von Sydow) palaa aseenkantajansa Jönsin (Björnstrand) kanssa pitkältä ristiretkeltä epätoivoisten ajatusten riivaamana. Ruttotauti niittää ihmisiä kuin heinää, eikä urhea ritarikaan voi välttyä kuoleman kosketukselta. Block kuitenkin kohtaa itse Kuoleman (Ekerot) silmästä silmään ja haastaa tämän shakkiotteluun omasta elämästään, pidentäen näin maallista taivaltaan. Ehtisikö tällä jatkoajalla tehdä edes yhden hyvän teon ja saavuttaa mielenrauhan?

Seitsemäs sinetti (engl. The Seventh Seal) on intensiivinen kuolemantanssi, jossa maailmanlopun tunnelma yhdistyy täydellisessä rytmissä karnevalistisen kepeään humuun. Kun yhtenä hetkenä päähenkilöiden reitti risteää iloisen ilveilijäseurueen kanssa, äkisti vastassa ovatkin lopun aikoja odottavat itsensäruoskijat ja armottomat roviot. Elokuva on vaikuttavaan fantasiahahmoon puettua uskontokritiikkiä, tai ainakin uskonnollisen teeman ansiokasta pohdiskelua.

Ingmar Bergmanille (1918─2007) vuosi 1957 oli jälkeenpäin arvioiden huikea. Vuosi alkoi tällä mestariteoksella ja loppuvuodesta ilmestyi vielä niin ikään Bergmanin uran toinen huipputeos Mansikkapaikka (1957). Arvatenkin molemmat saivat osakseen kiitosta jo ilmestyessään, eikä teosten merkitys elokuvataiteen kehitykselle ole suinkaan mitätön. Tämän vuoden heinäkuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Bergmanin syntymästä, joten nyt jos koskaan on oiva hetki tutustua maestron ainutlaatuisen vaikuttavaan taiteeseen vaikkapa näiden vuoden 1957 fantastisten fantasioiden myötä!

Pisteytys:

10/10

Smiles of a Summer Night - Kesäyön hymyilyä (1955)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1955, 108 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Eva Dahlbeck, Gunnar Björnstrand, Ulla Jacobsson, Harriet Andersson

Skönare liv än det här livet finns inte!

Entinen naistenmies Fredrik Egerman (Björnstrand) on viimein asettunut aloilleen ja elää ehkä liiankin siveää avioelämää nuoren vaimonsa Annen (Jacobsson) kanssa. Kun Fredrikin entinen rakastaja, näyttelijä Desiree Armfelt (Dahlbeck) saapuu kaupunkiin, useiden rakastavaisten ristiriidat vyöryvät näyttämölle äkillisesti nousseen rajuilman tavoin.

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende) oli aikanaan Ingmar Bergmanin kansainvälinen läpimurto, joka palkittiin Cannesissa saakka poeettisen huumorin palkinnolla. Menestystä piisasi myöhemminkin, sillä 1970-luvulla elokuva adaptoitiin Broadway-lavalle ja sittemmin myös Woody Allen inspiroitui Bergmanin romanttisen komedian tajusta: A Midsummer Night's Sex Comedy (1982) pohjautuu löyhästi juuri tähän Bergmanin elokuvaan. Ylipäätään Allenin komedioista nautiskelevat arvostavat taatusti myös Kesäyön hymyilyä.

Elokuva tuntui käynnistyvän hivenen hitaasti, tai todennäköisesti vain omat aivoni olivat alkuun tavallista enemmän jumissa. Kuitenkin hilpeät tapahtumat pääsevät vauhtiin heti, kun keskeiset hahmot tulevat esiteltyä ─ ja nyt koko filmi tekisi mieli katsella välittömästi uudelleen. Kesäyön hymyilystä kehkeytyy herttaisen räävitön kesäyön uni, teatraalinen tosielämän kuva. Elokuvan muuatta repliikkiä mukaillen, ihmiset ovat niin pitkästyttäviä ja rakastettavia; siroja ja kömpelöitä kaikissa toimissaan!

Pisteytys:

8/10