14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

Network - Kasvot kuvaruudussa (1976)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1976, 121 min.
Draama
Pääosissa: William Holden, Faye Dunaway, Peter Finch, Robert Duvall

I'm mad as hell!

Pitkän linjan uutisankkuri Howard Beale (Finch) uhkaa tehdä itsemurhan suorassa uutislähetyksessä. Mies on saanut kenkää alhaisten katsojalukujen vuoksi, mutta yllättävä tunteenpurkaus saakin lukemat taas rajuun nousuun. Tv-pomot haistavat rahan, eikä silloin väliä ole sillä, onko Beale totuuden torvi vai harhainen ja sairas. Bealen vanha työtoveri Max Schumacher (Holden) puolustaa asialinjaa ja inhimillisyyttä, mutta nyt puhaltavat uudet tuulet.

Ohjaaja Sidney Lumet ja käsikirjoittaja Paddy Chayefsky ovat pistäneet omakohtaista tunnetta peliin, sillä kummankin ura alkoi aikanaan juuri television parissa. Kasvot kuvaruudussa on melko rankkaa draamaa tiedonvälityksen kaupallistumisesta, vaikka tavallaan kai elokuvaa voi pitää satiirinakin. Joka tapauksessa elokuva puri kriittisellä sanomallaan aikalaisyleisöön ja palkittiin neljällä Oscarilla. Nerokkaan käsikirjoituksen lisäksi pystejä saivat näyttelijät, joiden kiivaat roolisuoritukset ja ärhäkät monologit ovat kyllä kehunsa ansainneet.

Elokuvan monitasoinen ja ajatteluun usuttava käsikirjoitus ohjaa pohtimaan lähdekriittisyyttä, ahneutta ja maailman muuttumista. Vaikka media on muuttunut rajustikin sitten 1970-luvun, eivät elokuvan teemat sinällään ole vanhentuneet. Väkisinkin mieleen nousee ajankohtaisesti Trumpin "fake news" -retoriikka ja ylipäätään yhdysvaltalainen pelotteluhenkinen uutisointikulttuuri, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Tiedon paikkaansapitävyydestä voidaan hieman joustaa, jos on mahdollista vedota tunteisiin ─ niin tehdään rahaa ja komeita katsojalukuja.

Pisteytys:

8/10

Chinatown (1974)

Ohjannut Roman Polanski
USA 1974, 130 min.
Draama, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: Jack Nicholson, Faye Dunaway, John Huston

- Are you alone? - Isn't everybody?

Yksityisetsivä J.J. Gittes (Nicholson) saa asiakkaakseen rouva Mulwrayn, joka epäilee miestään pettämisestä. Gittes tarttuu juttuun ja kuvittelee tapauksen ratkenneen nopeasti ─ vaan eipä aikaakaan, kun oikea rouva Evelyn Mulwray (Dunaway) saapuu Gittesin pakeille. Häkellyttävä tapaus saa pian uuden käänteen, kun herra Mulwray löytyy hukkuneena. Etsivä Gittes uppoaa salaperäiseen tapaukseen kuin juoksuhiekkaan, ja huomaa vähitellen olevansa ansassa.

Roman Polanskin neo-noir herättää henkiin klassisten film noirien maailman upeissa väreissä, mutta lisää tuttuun yksityisetsivätarinaan roiman annoksen epätoivoa ja politiikkaa. Yksityisetsivä Gittes vaikuttaa aluksi pätevältä ammattilaiselta, jolle Mulwrayn murhamysteeri on kuitenkin lopulta miltei liikaa. Henki on vaarassa ja jutun taustalta vähitellen paljastuvasta korruptiosta on vaikea saada otetta. J.J. Gittes tuo mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen neo-noirin Pitkät jäähyväiset (1973) Philip Marlowen, joka myös painii liian kovassa liigassa.

Chinatown on paitsi tyylikäs, myös onnistuneesti käsikirjoitettu rikosmysteeri. Gittesin ratkoman jutun lonkerot tuntuvat ulottuvan joka sopukkaan, ja ainakin ensinäkemällä tapauksen loppu sävähdytti. Näin toisellakin katselukerralla kertomus teki vaikutuksen, vaikka ei omalla listallani nousekaan Roman Polanskin parhaiden tarinoiden joukkoon. Chinatown menestyi aikanaan mainiosti ja aivan ansaitusti palkittiin Oscarilla käsikirjoituksensa ansioista. Jack Nicholson ohjasi sittemmin elokuvalle jatko-osan Chinatown II (1990), joka ei ole yltänyt likimainkaan alkuperäisteoksen maineen tasolle.

Pisteytys:

8/10

The Towering Inferno - Liekehtivä torni (1974)

Ohjannut John Guillermin
USA 1974, 165 min.
Toiminta, Trilleri, Draama
Pääosissa: Paul Newman, Steve McQueen, William Holden, Faye Dunaway, Fred Astaire

Son of a bitch gave us an impossible job!

San Franciscossa juhlitaan uuden 138-kerroksisen pilvenpiirtäjän avajaisia. Ulkoisesti kaikki vaikuttaa olevan erinomaisessa kunnossa, mutta huimiin korkeuksiin kohoavan lasitornin sisällä piilee vaara. Arkkitehdin (Newman) suosituksista huolimatta rakennusmateriaalit eivät nimittäin ole mitään priimatavaraa. Mittavat juhlallisuudet ovat vasta päässeet alkamaan, kun talossa syttyy pieni varastopalo ─ eikä aikaakaan, kun lieskat räjähtävät täysin hallitsemattomaksi katastrofiksi.

Katastrofielokuvien lajityyppi nousi suosioon 1970-luvun alussa ja monen filmin taustalla hääri genreen erikoistunut tuottaja Irwin Allen. Liekehtivä torni toi Allenille Oscar-ehdokkuuden, mutta vuoden parhaaksi filmiksi elokuvasta ei ollut. Kahdeksasta ehdokkuudesta elokuva voitti kuitenkin kolme (kuvaus, leikkaus ja laulu). Hauskana knoppina mainittakoon, että Fred Astaire sai sivuosastaan ainoan Oscar-ehdokkuutensa, vaikka musikaaleista tunnetun miehen tanssiliikkeet jäivät sangen vähäisiksi! Oscareita ja ylipäätään suurmenestystä haettiin kovilla paukuilla ja polttamalla talon lisäksi tukuittain rahaa: huippuosaamista tarvittiin niin paljon, että filmiä varten Fox ja Warner yhdistivät voimansa. Ainakin rainaan saatiin loistonäyttelijöitä, jotka pitävät mielenkiinnon yllä.

Liekehtivän tornin menestys on vuosien saatossa haalennut eritoten siksi, että genren kliseet ovat tulleet sangen tutuiksi. Jyhkeimmät stereotypiat löytyvät elokuvan hahmoista: mukana on järjenvastaisesti toimiva panikoitunut väkijoukko, urheita miehiä, mokomakin liero ja toisiaan hellästi hyvästeleviä pariskuntia. Samat tutut voi bongata vaikkapa Titanicissa (1997)! Elokuvan efektit ovat tietenkin hieman nahistuneet, mutta se ei tässä tapauksessa pääse haittaamaan katselua lainkaan. Kliseitä ja teknologian kehitystä suurempi ongelma on elokuvan naurettavan pitkä kesto, joka vielä nivoutuu jo mainittuun ennalta-arvattavuuden ongelmaan. Onneksi hieman jännitystäkin irtoaa ja kuumotusta lisää huomio siitä, että vuonna 1974 Liekehtivän tornin 515-metrinen surmanloukku oli ennätyksellisen korkea! Oikeasti tuo mitta saavutettiin vasta 2000-luvulla.

Pisteytys:
6/10

Little Big Man - Pieni suuri mies (1970)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1970, 139 min.
Lännenelokuva, Draama, Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Dustin Hoffman, Chief Dan George, Faye Dunaway, Richard Mulligan

Today is a good day to die.

121-vuotias Jack Crabb (Hoffman), intiaaninimeltään Pieni suuri mies, muistaa vielä kirkkaasti entisen ajan villissä lännessä. Jackin vaiherikkaat muistelmat vievät kuulijat jo kadonneeseen Länteen, jonka laajalti tunnettu Pieni suuri mies koki niin intiaanina, uskovaisena, erämaan erakkona, huijarikauppiaana ja ties minä muuna. Liekö kaikkialle ehtineen ja pulmasta kuin pulmasta selvinneen Jackin tarinoissa liioittelun makua vai onko totuus tarua ihmeellisempää?

Draamaa, komediaa ja seikkailua sulavasti yhdistelevä Pieni suuri mies on esikuva elokuville Forrest Gump (1994) tai Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2013). Myös Jack Crabb kohtaa aikansa legendaarisia hahmoja ja ajautuu tapahtumiin, jotka aikojen saatossa muodostuvat historiallisesti merkittäviksi. Kohokohta on tietenkin Little Bighornin taistelu, jossa intiaanit kukistivat kenraali George Armstrong Custerin (Mulligan) joukot. Lämminhenkisesti tehty elokuva tarjoaa hupia ja viihdettä, mutta intiaanien kokemat vääryydet maltetaan silti kuvata koskettavasti.

Löyhästi historiallisiin tositapahtumiin perustuva Pieni suuri mies poikkeaa intiaanikuvauksensa ansiosta lännenfilmien aiemmasta traditiosta, jossa sankarin viitta laskeutuu lähes yksinomaan herooisen lännen valloittajan harteille. Muutamista suvantokohdista huolimatta kokonaisuus on tasapainoinen ja ennen muuta sydämellinen. Dustin Hoffman hoitaa monipuolisen roolinsa taipuen niin vanhaksi ukonrähjäksi kuin venkoilevaksi pyssysankariksikin. Samaten ikimuistoinen on intiaanipäällikköä esittävä Chief Dan George, jonka lausahdus "Tänään on hyvä päivä kuolla" on sekin jo muodostunut omanlaisekseen klassikoksi.

Pisteytys:

8/10

Bonnie and Clyde - Bonnie ja Clyde (1967)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1967, 111 min.
Rikos, Biografia, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Faye Dunaway, Michael J. Pollard, Gene Hackman, Estelle Parsons

We rob banks!

Rikospari Bonnie ja Clyde kohosivat kuuluisuuteen 1930-luvun Yhdysvalloissa sanomalehtiotsikoiden ansiosta. Kaksikon ura huoltoasemien ja muiden pikkuliikkeiden ryöstäjinä katkesi lopulta väijytykseen ja kuolemaan, mutta legenda oli jo syntynyt. Bonnie ja Clyde aloittaa tarinan siitä, kun pikkurikollinen Clyde (Beatty) on juuri vapautunut vankilasta ja lyöttäytyy yhteen jännitystä etsivän Bonnien (Dunaway) kanssa. Totuutta paranteleva kertomus on romantisoitu menneen kuva: vaikka elokuva onkin 1960-luvun rikosleffaksi raaka, todellisuus oli karumpaa ja verisempää.

Bonnie ja Clyde on rikosseikkailu, mutta käsittelee myös traumaattisen vuosikymmenen kohtaloita. Millaisia toiveita ja mahdollisuuksia köyhillä oli tulevaisuutensa suhteen? Parhaiten tilinteko menneen kanssa kirkastuu sumean unenomaisessa kohtauksessa, jossa Bonnie vierailee perheensä luona. Suursotien välisen aikakauden ja laman runteleman Yhdysvaltain miljöö ja tunnelma on taltioitu niin kiehtovasti, että katsoja lähes hämääntyy; onko kyseessä pyrkimys piiruntarkkaan ajankuvaan vai tietoisesti paksulla nostalgialla väritetty muisto?

Ranskalaisesta uudesta aallosta vaikutteita ottanut filmi on Hollywood-elokuvaksi poikkeavan häpeilemätön. Väkivaltaa ja seksiä ei säästellä, jos toki molempien määrä Hollywoodissa onkin sittemmin lisääntynyt tasaista tahtia. Bonnie ja Clyde muodostaa omanlaisensa virstanpylvään amerikkalaisviihteen kehityksessä, sillä tällaista ei taatusti oltu tehty aiemmin, eikä paluuta entiseen ollut. Uusien tuulien elokuva oli aikanaan menestys, joskin kymmenestä Oscar-ehdokkuudesta haaviin tarttui lopulta vain kaksi pystiä.

Pisteytys:
8/10