maanantai 29. kesäkuuta 2020

Shao Lin san shi liu fang - Shaolinin 36. kammio (1978)

Ohjannut Liu Chia-Liang
Hongkong 1978,  116 min.
Toiminta
Pääosissa: Gordon Liu, Liu Chia Yung, Liu Chia-Liang

Where did you learn kung fu?
Opiskelijanuorukaisen (Gordon Liu) elämä muuttuu, kun mantsurialaiset joukot surmaavat raa'asti hänen perheensä. Kosto mielessään miekkonen suuntaa Shaolinin temppeliin opiskelemaan kungfu-taistelua, vaikka koulutus osoittautuukin työlääksi. Mutta jos on sinnikäs, nöyrä ja nopea oppimaan, taidot karttuvat vauhdilla. Lopulta nuorukainen aateloidaan munkkinimellä San Te, ja tuota pikaa kungfu-mestari on valmis kohtaamaan jälleen vanhat vihollisensa.

Shaolinin 36. kammio (engl. The 36th Chamber of Shaolin) on taistelulajien juurille palaava kungfu-klassikko. Löyhästi todelliseen San Te -munkkiin pohjautuva päähenkiö on kerta kaikkiaan onnistunut sankarihahmo: on sangen viihdyttävää seurata, miten viattomasta, hieman kömpelöstä nuorukaisesta kuoriutuu taiturimainen taistelumestari ja paha saa takuuvarmasti palkkansa. Lopputuleman saattaa herkästi arvata, mutta jännitys on silti kohdillaan ja salaperäisen temppelin raskaat harjoitukset nostattavat hien pintaan kotikatsomossakin.

Kungfu-filmeistään tunnetun Shaw Brothers -tuotantoyhtiön menestysraina on säilyttänyt hyvän maineensa, ja sitä pidetään edelleen aivan syystäkin lajityyppinsä mestariteoksena. Kungfu-rooleistaan tunnetun Gordon Liun tie tähtiin ja maailmanlaajuiseen maineeseen avautui juuri tämän elokuvan myötä. Samoin ohjaaja Liu Chia-Liang vakiinnutti arvostetun asemansa lajityypin työmyyränä. Gordon Liun intensiivinen roolisuoritus on koko filmin kiintopiste, vaikka ei sovi väheksyä myöskään komeita puitteita, joissa seikkailu tapahtuu. Oivaa toimintaa!

Pisteytys:
8/10

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Halloween ─ naamioiden yö (1978)

Ohjannut John Carpenter
USA 1978, 91 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Sam Loomis

You can't kill the boogeyman!
On kulunut tismalleen 15 vuotta karmeaksi surmayöksi muuttuneesta halloweenista. Murhaaja Michael Myers on ollut lukittuna mielisairaalaan, josta hän pakenee jatkamaan kesken jääneitä tappotöitään. Entisen kotitalonsa kätköistä salaperäinen mies tarkkailee lähiseudun teinejä ja odottaa sopivaa hetkeä iskulleen... Pienellä budjetilla tehty Halloween - naamioiden yö oli ilmestyttyään välitön hitti, joka on kasvanut yli kymmenosaiseksi elokuvasarjaksi.

Voitaneen sanoa, että Halloween ilmestyi oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tietä slasher-menestykselle oli tasoittanut jo esimerkiksi yleisöjä järkyttänyt Teksasin moottorisahamurhaaja (1974), ja jo kauan ennen sitä veitsi viuhahti ikimuistoisesti Alfred Hitchcockin Psykossa (1960). Halloween muistetaan myös mieleenpainuvan musiikkiraitansa ansiosta, joka taasen tuo mieleen Manaajan (1973) ja Suspirian (1977) vaikutteet. Näiden elokuvien perinnöstä ideoita ammentanut Halloween puolestaan raivasi tietä yhä uusille teinikauhuille ja slasher-elokuville.

Vaikka ei voidakaan kiistää Halloweenin merkitystä kokonaiselle lajityypille, itse elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Mielisairaalasta karannut hullu on jo aika tunkkainen lähtökohta murhateoille, eikä tarinakaan tunnu nykypäivänä järin sykähdyttävältä. Alkukohtaus on toki hieno kerta toisensa jälkeen, ja tunnelma sinänsä on ihan kohdillaan kautta linjan. Elokuvaa ei voi syyttää kliseisyydestä, vaikka se monin paikoin siltä tuntuukin ─ Halloweenin ideoita vaan on jäljitelty myöhemmissä filmeissä lähes väsymykseen asti.

Pisteytys:
6/10

torstai 25. kesäkuuta 2020

Grease (1978)

Ohjannut Randal Kleiser
USA 1978, 110 min.
Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: John Travolta, Olivia Newton-John, Stockard Channing, Jeff Conaway

Love is a many-splendored thing.
Vuoden 1958 kesä on ohi ja kesäromanssit päättyvät haikeisiin tunnelmiin. Erään high schoolin rasvalettijengi aloittaa viimeisen lukukautensa riehakkaasti, vaikkakin kovanaama Danny (Travolta) haikailee salaa kesärakkautensa Sandyn (Newton-John) perään. Sattumalta Sandysta tulee Dannyn koulutoveri, mutta kuinka kiltti tyttö sopii vallattoman porukan jatkoksi?

Hittifilmiksi raketin lailla singahtanut Grease on iloisen huoletonta americanaa. Aikuisten tähdittämä teinileffa oli suorastaan sensaatio, jonka edelle meni lipputuloissa mitaten ainoastaan Teräsmies (1978). Grease on tasapainoinen sekoitus tarttuvia lauluja, romantiikkaa ja aikanaan suosittua fiftarinostalgiaa. Menoa ja meininkiä riittää niin paljon, ettei juonen "mutkat suoriksi" -tyylistä voi pahemmin harmistua. Suosittu filmi sai sittemmin jatko-osansa (1982), tosin eri tähtikaartilla. Huhut kertovat, että Greasen prequel on parasta aikaa työn alla.

Grease on pehmeää pumpulia, josta kertoo jo John Travoltan rooli kovis-Dannyna, perheystävällisenä versiona Lauantai-illan huuman (1977) pullistelijasta. Dannyn ja Sandyn rakkauskuvio on silmiinpistävän outo muuttumisleikki, vaikka toisaalta se heijastaakin teini-iän paineita ryhmään kuulumisesta ja samanaikaisesta oman äänen etsimisestä. Lopulta taitaa kuitenkin olla elokuvan etu, ettei juonta oteta liian vakavasti. Päälleliimattu sanoma pilaisi koko jutun ─ mutta silti jäin kaipaamaan kerronnalta jotain lisää.

Pisteytys:
6/10

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Carrie (1976)

Ohjannut Brian De Palma
USA 1976, 98 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving

They're all gonna laugh at you!
Ujo teinityttö Carrie (Spacek) jää koulussa vaille ystäviä ja ymmärrystä. Maanisen uskonnollisen äidin (Laurie) kasvattama Carrie on autuaan tietämätön teini-iän fyysisistä muutoksista, ja joutuu siksikin pilkan kohteeksi opinahjossaan. Luokan tytöt päättävät tehdä inhokilleen kaikkien aikojen jäynän, mutta piinatun Carrien telekineettiset kyvyt pääsevät lopulta estottomasti valloilleen. Kiusatun teinin veriseltä kostolta ei säästy kukaan.

Koulukiusaamista ja teini-ikää käsittelevä Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen esikoisromaaniin (1974). Tarina pureutuu myös uskonnolliseen fundamentalismiin, johon ei suhtauduta järin myötämielisesti: rakkautta kaipaava mutta siitä osattomaksi jäävä Carrie on ennen kaikkea fanaattisen äitinsä uhri. Carrie on enemmän surullinen kuin pelottava elokuva, vaikka yhteydet esimerkiksi koulukiusaamiseen ja nykypäivän kouluampumisiin tuntuvatkin hyytäviltä. Tuskastuttavaa, että Carrien teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta.

Carrie oli Yhdysvalloissa arvostelumenestys ja kassamagneetti, mutta Suomessa ensi-iltaa jäätiin odottamaan vuosikausiksi. Elokuvan raakuudet eivät enää näytä järin hirveiltä, mutta herkkähipiäiset viranomaiset kokivat asian aikanaan toisin. Kotimaassaan elokuvan suosiota on yritetty jatkaa uusintaversioiden (2002, 2013), yhden jatko-osan (1999) ja jopa Broadway-musikaalin voimin, mutta alkuperäiselle elokuvalle ne eivät ole vetäneet vertoja. Teoksen voima piilee piinallisessa katharsiksessa, jonka Brian De Palma on ohjannut varsin nokkelasti. Kehua voi myös hyviä päärooleja, joista Sissy Spacek ja Piper Laurie nappasivat Oscar-ehdokkuudet.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Wu du - Viisi vaskitsaa (1978)

Ohjannut Chang Cheh
Hongkong 1978, 97 min.
Toiminta
Pääosissa: Sheng Chiang, Chien Sun, Kuo Chui

Poison clan rocks the world!
Myrkkyklaanin mestari tekee kuolemaa, ja viimeisenä tekonaan hän lähettää viimeisen oppilaansa Yang Tiehin (Chiang) suorittamaan tärkeää tehtävää. Klaanin maine on puhdistettava, sillä osa taistelijoista käyttää voimiaan pahuuteen. Yangin on jäljitettävä mestarin viisi aiempaa oppilasta, joista jokaisella on oma leimallinen taistelutyylinsä: lisko taitaa seinillä kiipeilyn, haavoittumaton sammakko puolustautuu voimakkaasti, skorpionin potkut ovat myrkyllisen teräviä, tuhatjalkaisen nopeus hämmentää vastustajan ja käärmeen kädet tekevät kipeitä täsmäiskuja.

Viisi vaskitsaa (engl. Five Deadly Venoms) on kulttimaineeseen kohonnut kungfu -elokuva. En voi väittää tuntevani lajityyppiä kovin perusteellisesti, mutta teoksesta nousee selvästi esille jokusia innovatiiviselta tuntuvia kohtauksia. Naamioituneet salaperäiset taistelijat ja mielikuvitukselliset kungfu-tyylit ovat ideoina hauskoja, vaikka niitä ei hyödynnetäkään koko potentiaalillaan. Tarina on hieman hölmö, mutta ehkä juuri siksi aivan hauskaa viihdettä. Vielä kun kerrontakin olisi kauttaaltaan menevämpää! Suvantokohtia piisaa, mutta vauhdikkaat taistelut paikkaavat paljon.

Kiinalaisohjaaja Chang Cheh (1923─2002) kohosi maineeseen kamppailulajielokuvillaan 1970- ja 1980-luvuilla. Tuotantoyhtiönä toimi hongkongilainen Shaw Brothers, jonka filmit olivat kuumaa kamaa varsinkin Yhdysvalloissa. Erityisen suosittuja olivat Venom-filmit, joista Viisi vaskitsaa on ensimmäinen lajiaan ja sikälikin toki katsomisen arvoinen. Elokuvan kulttimaineen kuitenkin ymmärtänee paremmin, jos sattuu harrastamaan kungfu-elokuvia intohimoisemmin. Satunnaiselle katsojalle teoksen arvo ei täysin avaudu, vaikka sen maine puhuukin puolestaan.

Pisteytys:
7/10

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Dawn of the Dead - Kuolleiden aamunkoitto (1978)

Ohjannut George A. Romero
USA & Italia 1978, 127 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: David Emge, Gaylen Ross, Ken Foree, Scott H. Reiniger

This place is gonna be rotten!
Kuolleiden aamunkoitto jatkaa George A. Romeron Elävien kuolleiden yön (1968) kertomusta. Kuolleet ovat heränneet ja valloittaneet elävien maailman, mutta muutamat ihmispolot sinnittelevät kotikaupunkinsa raunioissa. Neljä selviytyjää onnistuu linnoittautumaan ostoskeskukseen, jossa olot ovat lopulta olosuhteisiin nähden yllättävän mukavat. Ulkopuolella vaanii kuitenkin alati paheneva uhka, jolta ei suojaa edes ostarin kaltainen yltäkylläisyyden paratiisi.
 
Kulutusyhteiskuntaa kritisoiva Kuolleiden aamunkoitto marssittaa zombit muistelemaan hailakasti entisen elämänsä tärkeitä asioita. Ostoskeskuksessa haahuillaan, vaikka ruumis mätänisi! Eivätkä herkkupuodit, hupimahdollisuudet ja tavaravuoret lopulta tyydytä elävien selviytyjienkään tarpeita, sillä onnelasta tulee väistämättä vankila. Nokkela tarina oli Romeron omaa käsialaa, ja toisena käsikirjoittajana hääri Dario Argento. Italokauhun tunnelmat välittyvät elokuvasta myös musiikin kautta, sillä sävellykset ovat muun muassa Suspiriasta (1977) tutun The Goblin -yhtyeen käsialaa.

Kuolleiden aamunkoitto on Romeron zombisarjan arvostetuin teos ainakin jälkimaineeltaan, mutta toki raaka filmi sai aikanaan osakseen myös paheksuntaa ja esityskieltoja. Vaikka aikaansa ja budjettiinsa nähden elokuvan maskeeraukset sekä efektit ovat hienoja, niiden tyyli ei enää välttämättä säväytä nykykatsojaa. Zombit eivät myöskään ole kovin vauhdikkaita saati raivokkaita, vaan pikemminkin aika aneemisia laahustajia. Pelkokerrointa on pyritty lisäämään elokuvan samanimisessä remakessa (2004), jonka olin täysin unohtanut katsoneeni. Se kertonee tarpeellisen siitä, miten hyvä tarina lopulta aina päihittää parhaimmatkin shokkiefektit.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

The Deer Hunter - Kauriinmetsästäjä (1978)

Ohjannut Michael Cimino
USA 1978, 184 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, John Savage, Christopher Walken, John Cazale, Meryl Streep

We gotta play with more bullets.
Pennsylvanialaisessa tehdaskaupungissa kolme ystävystä valmistautuu lähtemään Vietnamin sotaan. Ennen lähtöä paketoidaan viimeinen työpäivä, juhlitaan yhden toverin häitä railakkaasti ja käydään vielä viimeisen kerran metsästysreissulla. Sotaan lähdetään soitellen, mutta realiteetit ymmärtäen ─ silti totuus on karmeampi kuin kukaan asesankari osasi kuvitellakaan. Sotatraumat jättävät syvät haavat jokaiseen mieheen, eikä kaiholla taakse jätetty koti enää houkuttelekaan puoleensa, ja perheenjäsenten kohtaaminen pelottaa. Turha sotaretki on tappanut unelmat.

Vietnamin sodan jälkipyykkinä syntynyt elokuva käsittelee kiinnostavasti yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. On aika ennen sotaa, ja on aika sodan jälkeen. Tämä toki on yleispätevä totuus, joka koskee kaikkia sotia ja kriisejä. Tässä tapauksessa Vietnamista tulee vedenjakaja kahden erilaisen todellisuuden välillä: Kauriinmetsästäjä jakautuu temaattisesti kolmeen osioon, joista keskimmäinen on kaiken muuttava sota. Sodanjälkeinen rauhaan palaamisen kriisi näkyy kiinnostavasti yhdysvaltalaisissa elokuvissa 1970-luvun lopulla, vaikka Vietnamista vetäydyttiin jo vuosikymmenen alussa. Sotareissu oli niin järjetön, ettei ole ihmekään, miten hitaasti haavat umpeutuivat. Jos ne nyt ovat vieläkään täysin parantuneet.

Kauriinmetsästäjä herätti ilmestyttyään paljon keskustelua ja arvatenkin vetosi tunteisiin. Elokuvan väkivaltaa kritisoitiin, mutta pääasiassa vastaanotto oli myötämielinen: kotimaassaan teos oli vuoden katsotuimpien elokuvien joukossa ja se palkittiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Sivumennen mainittakoon, että akatemiajuhlien tähtenä sittemmin kunnostautunut Meryl Streep sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa hienosta roolistaan kotirintaman naisena. Henkilöhahmot ja hyvät roolisuoritukset ovat muutenkin teoksessa vahvoilla, sillä Kauriinmetsästäjä keskittyy nimenomaan yksilöiden sotakokemuksiin ja tarkastelee myös sitä, miten sota vaikuttaa yhteisöön. Sotakuvaus ei ehkä ole täyttä realismia, mutta traumatisoituneelle yhteisölle symbolinen arvo on merkittävämpi.

Pisteytys:
9/10

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Days of Heaven - Onnellisten aika (1978)

Ohjannut Terrence Malick
USA 1978, 94 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Richard Gere, Brooke Adams, Linda Manz, Sam Shepard

Your sister keep you warm at night, does she?
1910-luvun Yhdysvalloissa köyhä Bill (Gere) kiertää maata töiden perässä. Mukana kulkevat sisar Linda (Manz) ja heila Abby (Adams), joka myös esitellään vieraille Billin sisarena. Kun vauras farmari (Shepard) kosiskelee Abbya, antaa Bill liitolle siunauksensa. Kosijan mahtava omaisuus voisi tehdä loppuelämästä ruusuisemman kulkea, mutta omien tunteiden piilottaminen on vaikeaa.

Onnellisten aika taltioi kiinnostavaa ajankuvaa viime vuosisadan alun Yhdysvalloista. Symbolinen tarina on kertojaääntä myöten samankaltainen kuin Terrence Malickin edellinen ohjaustyö Julma maa (1973), mutta kuitenkin selvästi erilainen, oma teoksensa. Tässäkin elokuvassa epäsovinnainen pariskunta kiertää maata, hyvä ja paha sekoittuvat, rikokset vain tapahtuvat ja kaidalla polulla pysyminen on mahdotonta. Kolmiodraaman syventyessä helvetti pääsee irti.

Néstor Almendrosin upeasti kuvaama Onnellisten aika palkittiin täysin ansaitusti kuvaus-Oscarilla. Elokuva on lähes täysin kuvattu aamuruskon ja auringonlaskun aikoihin, mikä toki teki työskentelystä perin haastavaa. Henkeäsalpaava lopputulos on kuitenkin vaivannäön arvoinen. Ennio Morricone puolestaan sai elokuvasta ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa: haikeat musiikit viimeistelevät suurten tunteiden maaaseutukuvaelman kauniisti. Tyylikäs teos!

Pisteytys:
8/10

lauantai 13. kesäkuuta 2020

Turks fruit - Turkkilainen namu (1973)

Ohjannut Paul Verhoeven
Alankomaat 1973, 108 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Rutger Hauer, Monique van de Ven

I screw better than God.
Boheemin kuvanveistäjä Ericin (Hauer) elämä on sirpaleina. Kovapintainen, mutta herkkä mies yrittää täyttää sisällään olevan tyhjiön irtosuhteiden avulla ja hukuttaa huolensa juhlimiseen. Syy suruun ja holtittomaan käytökseen on Ericin ero vaimosta ja suuresta rakkaudesta Olgasta (van de Ven). Kaksikon yhteinen taival on ollut kipinöivän intohimoinen niin rakkauden kuin riidankin hetkellä, mutta tällä kertaa entiseen ei enää ole paluuta.

Turkkilainen namu (engl. Turkish Delight) on railakkaasta alustaan huolimatta täysverinen rakkauselokuva, joka tyylillisesti tasapainottelee erikoisesti valtavirran ja undergroundin välimaastoissa. Toisin sanoen filmin romanssi ja päähenkilön kasvutarina ovat tuttuja, mutta ne kerrotaan raikkaalla tavalla. Omaperäinen elokuva oli aikanaan iso hitti ja sai Oscar-ehdokkuudenkin. Kotimaassaan Alankomaissa filmi on sangen maineikas teos edelleenkin.

Elokuvan viehättävyys perustuu sen kiihkeään rytmiin ja päättömän villeihin tempauksiin. Ensimmäisessä elokuvaroolissaan debytoivan Rutger Hauerin päärooli on kiihkeän energinen ja täynnä sähköä! Jopa ennalta-arvattaviksi kuvitellut tapahtumatkin onnistuvat hieman yllättämään tai ainakin pitämään aistit valppaina, koska tässä seurassa voi näköjään päätyä ihan minne tahansa ja keinolla millä hyvänsä. Sama pätee elokuvan tekijöihin, sillä Turkkilainen namu toimi Paul Verhoevenin (1938─) ja Rutger Hauerin (1944─2019) pääsylippuna Yhdysvaltoihin: tavallaan se on sääli, sillä kummankin myöhemmät urat ovat pääsääntöisesti täyttyneet Hollywoodin hölynpölystä.

Pisteytys:
8/10

torstai 11. kesäkuuta 2020

Star Wars - Tähtien sota (1977)

Ohjannut George Lucas
USA 1977, 121 min.
Seikkailu, Toiminta, Scifi
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Alec Guinness

I have a very bad feeling about this.
Kauan sitten kaukaisessa galaksissa prinsessa Leia (Fisher) jättää epätoivoisen avunpyynnön jediritari Obi-Wan Kenobille (Guinness). Sisällissota raivoaa ja paha Imperiumi on jo saanut niskalenkin kapinallisista, mutta syrjäisillä planeetoilla elää toivonkipinä. Mystisen, kaikkea koossapitävän Voiman avulla Imperiumi on kenties mahdollista kukistaa... Tästä avaruusoopperasta alkoi hulppea menestystarina, joka on kantanut näihin päiviin saakka.

George Lucasin lapsekkaan innostuneesta, mutta täysin vakavastiotettavasta avaruusseikkailusta ei odotettu kovin suurta hittiä. Mahtavat erikoisefektit kuitenkin avittivat filmin menestystä: Tähtien sodasta tuli ilmestymisvuotensa kassamagneetti ja Oscareitakin siunaantui peräti kuusi kappaletta. Elokuva tosin ei ole pelkkä efektitykittely ja kurkistus tuntemattomaan maailmaan, vaan ikivihreä kertomus hyvän ja pahan vastakkainasettelusta sekä nuoruuden seikkailunjanosta.

Tähtien sodan menestys mahdollisti jatko-osien tekemisen, ja siksi myös elokuvan nimi sai piakkoin lisäyksenä määreen A New Hope - Uusi toivo. Menestysteosta ei jätetty rauhaan myöhemminkään, vaan elokuvan efektejä on paranneltu ja kohtauksia viilattu kahteen otteeseen, joskin aivan syyttä suotta. Olisi ollut hauska verestää ensikatseluiden muistoa ja nähdä Tähtien sota pitkästä aikaa alkuperäisessä asussaan, mutta sellaista ei ollutkaan aivan helppo saada käpäliinsä. Kaksinkertaisesti muokattu filmi sai siis jälleen kelvata, mutta tokihan tämän elinvoimaisen klassikon äärellä jaksaa riemastua yhä uudelleen, versiosta riippumatta.

Pisteytys:
8/10

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Der amerikanische Freund - Amerikkalainen ystävä (1977)

Ohjannut Wim Wenders
Länsi-Saksa & Ranska 1977, 125 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Bruno Ganz, Dennis Hopper, Gérard Blain

Not that safe and easy.
Taulunkehyksiä työkseen tekevä Jonathan Zimmermann (Ganz) uskoo olevansa vakavasti sairas. Työhommista tuttu amerikkalainen Tom Ripley (Hopper) johdattelee Jonathanin palkkamurhaajan tehtävään, sillä mitäpä menetettävää kuolevalla miehellä on ─ palkkio jäisi sitä paitsi perintönä vaimolle ja lapselle. Lempeä Jonathan ei ole mikään murhamies, mutta yhtäkkiä hän on uppoutunut tahtomattaan alamaailman väkivaltaisiin bisneksiin.

Amerikkalainen ystävä (engl. The American Friend) oli Wim Wendersin (1945─) kansainvälinen läpimurto. Psykologinen rikoselokuva pohjautuu Patricia Highsmithin Tom Ripley -romaanisarjan (1955─1991) ensimmäisiin osiin. Highsmithin luoma herra Ripley on taitava huijaririkollinen ja jopa psykopaatti, jonka seikkailuista on tehty useampikin filmatisointi.  Niistä tunnetuin taitaa olla Matt Damonin tähdittämä Lahjakas herra Ripley (1999), vaikka maineikas on tämäkin teos. Amerikkalainen ystävä tosin perustuu Highsmithin kertomuksiin vain löyhästi, ja elokuvan pääosassa on Ripleyn sijaan uhriksi joutuva mies Jonathan.

Dennis Hopperin oivasti näyttelemä herra Ripley tuo cowboy-hattuineen yhdysvaltalaisen elokuvaviihteen arkiseen Hampuriin. Jonathanin elämä muuttuu rikoselokuvaksi, kun hän puolivahingossa ajautuu osaksi gangstereiden välienselvittelyjä. Kun tavallinen mies joutuu toimimaan elokuvapahiksen tavoin, on lopputulos suorastaan tragikoominen! Tämä tiivistyy hykerryttävästi kohtauksessa, jossa surmattavaksi tarkoitettu mies katsoo suoraan Jonathania kuin kyseenalaistaen tämä pätevyyden. Vaikka elokuva käynnistyy hieman hitaasti, on tarina kokonaisuutena onnistunut ja kutkuttaa ajatuksia. Mitäpä itse tekisin, jos olisin Jonathan?

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Ceddo (1977)

Ohjannut Ousmane Sembène
Senegal 1977, 120 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Tabata Ndiaye, Moustapha Yade

We do not wish to become muslims.
Senegalissa eletään siirtomaavallan pitkiä vuosisatoja. Islamia levitetään hiljalleen kansan keskuuteen, mutta paikalliset kultit ovat vielä voimissaan. Erään heimon kuningas kääntyy islamiin, mutta paikallisuskonnon puolestapuhujat eivät hyväksy muutosta: prinsessa Dior (Ndiaye) kidnapataan protestina vieraan uskonnon vallalle.

Senegalin ja koko Afrikankin elokuvataiteen suurnimi Ousmane Sembènen (1923─2007) ohjaama Ceddo pureutuu mantereen kipeään menneisyyteen. Elokuva tarkastelee eri uskontojen kohtaamista, valta-asetelmia ja kolonialismin taakkaa. Senegalissa Ceddon esittäminen kiellettiin elokuvassa esitettyjen uskontojen välisten konfliktien vuoksi, mutta filmi menestyi hyvin maailmalla. Teos palkittiin niin Moskovan kuin Berliininkin elokuvajuhlilla.

Paikoin melko staattinen elokuva on hetkittäin hieman raskasta seurattavaa, mutta eritoten loppu on loistavan voimakasta kerrontaa. Toki Ceddon kuvaama maailma on virkistävää vaihtelua tavanomaiseen Hollywoodiin ja "länsimaalaisuuteen". Samoin elokuvan kertomus sinänsä on mielenkiintoinen, ja tärkeän aihepiirin vuoksi filmi kannattaa kyllä katsoa. Black Lives Matter -aikana katsottuna filmi puhutteli erityisesti ja tarina jatkui mielessäni lopputekstien tuolle puolen. Afrikkalaisten elokuvien tuntemukseni on nolostuttavan heikko, mutta osaan sentään vinkata pari hyvää kirjaa, joiden parissa ajatuksia voi viritellä lisää: Yaa Gyasin sukuromaani Matkalla kotiin (2016) käsittelee kolonialismin ylisukupolvisuutta Ghanassa ja Yhdysvalloissa. Chimamanda Ngozi Adichien rotua käsittelevä Kotiinpalaajat (2013) liikkuu myös Afrikan ja Yhdysvaltojen välillä.

Pisteytys:
7/10

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Annie Hall (1977)

Ohjannut Woody Allen
USA 1977, 193 min.
Romantiikka, Komedia, Draama
Pääosissa: Woody Allen, Diane Keaton

A relationship, I think, is like a shark.
Koomikko Alvy Singer (Allen) ja laulajaksi halajava Annie Hall (Keaton) uppoutuvat auvoisaan romanssiin, mutta lopulta suhde ajautuu karille. Hermostunut Alvy yrittää ymmärtää suhteen päättymistä ja sitä, miten koko suhde edes sai alkunsa ja tapahtui ─ samaan aikaan Annie etsii jo onneaan toisaalta. Neuroottisen itsetutkiskeleva analyysi keskittyy tiukasti tarinan päähenkilöihin, joiden kautta käsitellään ylipäätään parisuhteiden mieltä ja mielettömyyttä.

Annie Hall oli Woody Allenin lopullinen läpimurto, joka palkittiin neljällä Oscarilla. Käsikirjoitus, ohjaus ja upea Diane Keaton ansaitsivat ehdottomasti pystinsä, eikä parhaan elokuvan palkinnossakaan ole valittamista (paitsi intohimoisimmilla Star Wars -faneilla). Alun perin Allenin tarkoituksena ei ollut tehdä Annie Hall -nimistä romanttista komediaa, vaan monissa aikatasoissa ja eri genreissä liikkuva murhamysteeri. Leikkausvaiheessa välähti parempi idea, ja kuvatusta materiaalista syntyi omaperäinen, rakkauden epävarmuutta käsittelevä elokuva.

Ilmestyessään Annie Hall oli kaikessa kokeellisuudessaan vielä erikoisempi elokuva kuin nykyään, jos toki filmi on ainutlaatuinen edelleenkin. Kuten jo todettua, uskaliaan luova elokuva otettiin kuitenkin vastaan ylistäen. Annie Hall hyödyntää lukemattomia kerrontakeinoja ja aikatasoja, mutta tarina kulkee silti eteenpäin suorastaan ihailtavan sulavasti. Verbaalikomiikkaa tykitellään välillä niin vauhdikkaasti, ettei yhdelle vitsille miltei ehdi nauraa, kun seuraava on jo lausuttu! Siksi Annie Hall on helposti useamman katselukerran kestävä ja ajaton elokuva.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Salò o le 120 giornate di Sodoma - Sodoman 120 päivää (1975)

Ohjannut Pier Paolo Pasolini
Italia & Ranska 1975, 117 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Paolo Bonacelli, Aldo Valletti, Caterina Borratto

We want to kill you a thousand times.

Markiisi de Sade (1740─1814) kirjoitti vankeudessa ollessaan romaanin Sodoman 120 päivää (1785), joka kertoo aristokraattien orgioista. Pari vuosisataa myöhemmin räväkkänä persoonana tunnettu Pier Paolo Pasolini siirsi romaanin tapahtumat fasismin ajan Italiaan: neljä yhteiskunnan huipulla olevaa miestä vangitsee joukon nuoria naisia ja miehiä seksiorjikseen. Herkät lemmenleikit eivät tule kyseeseen, vaan luvassa on äärimmilleen vietyjä perversioita sekä silkkaa väkivaltaa. Vallan huipulla sikailevat fasistit suorastaan nauttivat omasta loastaan, jossa he rypevät täysin estoitta.

Sodoman 120 päivää (engl. Salo, or the 120 Days of Sodom) on edelleen radikaali elokuva, eikä lainkaan kummastuta, että se kiellettiin siveettömyytensä vuoksi monissa maissa. Suomessakin elokuva pääsi esitettäväksi vasta tällä vuosituhannella. Vuotta myöhemmin vastaavan kohun nosti Aistien valtakunta (1976), joka tosin nimenomaan käsittelee seksuaalisuutta ja himoa. Sodoman 120 päivää käyttää äärimmilleen vietyjä seksileikkejä kerronnan välineenä, mutta shokeeraavan tarinan alta paljastuu ennen kaikkea kitkerää yhteiskuntakritiikkiä.

Pasolinin näkemys äärimmäisten nautintojen kulutusyhteiskunnasta ja vallanpitäjien sadismista tuntuu loputtoman kyyniseltä! On tosin kiehtovan ristiriitaista, miten elokuva on todella tyylikkäästi ja kauniisti kuvattu, mutta viehättävissä interiööreissä liikkuva kamera taltioi puistattavan kuvottavia asioita aina ulosteen syömisestä päänahan irtileikkaamiseen. Dekadenssiako? Harva filmi aiheuttaa yhtä ankaraa fyysistä pahoinvointia, joten popcornit kannattaa jättää syömättä. Teoksen katselu on hirveää, mutta sen sanoma puhuttelee. Siksikin on surullista, että Sodoma jäi Pasolinin viimeiseksi elokuvaksi: mies murhattiin raa'asti vain hieman ennen elokuvan ensi-iltaa.

Pisteytys:
6/10

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Toukokuun elokuvat 2020

Rocketman
Ohjannut Dexter Fletcher
Iso-Britannia, USA & Kanada 2019,  121 min.
Biografia, Musikaali, Draama
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Richard Madden




Rocketman on Elton Johnin (Egerton) nuoruusvuosista kertova rehellinen biografia. Pelkäsin filmin olevan lattean Bohemian Rhapsodyn (2018) kaltainen mahalasku, mutta onneksi olin väärässä. Tämä rockooppera on toki konventionaalinen, mutta tarina on rakenteeltaan eheä ja musikaalitodellisuus tuo siihen mukavaa potkua. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt filmille suorastaan ihmeitä, sillä loppujen lopuksi tällaisia tarinoita on kuultu jo aika monesti ennenkin.

Pisteytys: 7/10

Tolkien
Ohjannut Dome Karukoski
USA 2019, 112 min.
Biografia, Draama, Sota
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle




Dome Karukosken ohjaama biografia sukeltaa fantasiakirjoistaan tunnetun filologin J.R.R. Tolkienin (Hoult) nuoruusvuosiin. Tarinassa lomittuvat opiskeluvuosien lämminhenkinen ystävyys ja ensimmäisen maailmansodan kauhut. Kolmantena tasona on tietenkin Tolkienin mielikuvitus, ja tulevaisuudessa syntyvät tarinat häilähtelevät jo varjoina sotatantereilla. Elokuva on sinällään tehty laadukkaasti, mutta kokonaisuus on tavanomaisuudessaan mitäänsanomaton.

Pisteytys: 6/10

Kaze no tani no Naushika - Tuulen laakson Nausicaä
Ohjannut Hayao Miyazaki
Japani & USA 1984, 117 min.
Animaatio, Seikkailu, Fantasia
Pääosissa: Sumi Shimamoto, Gorô Naya, Hisako Kyôda




On kulunut tuhat vuotta siitä, kun Seitsemän Päivän Tuli tuhosi maailman. Valtava saastemeri leviää ja sen rannoilla ihmiskunnan viimeiset selviytyjät taistelevat eloonjäämisestään. Eturintamassa seikkailee huimapäinen prinsessa Nausicaä (Shimamoto). Elokuva pohjautuu Hayao Miyazakin luomaan samannimiseen mangasarjaan (1982─1994). Animaation hyvä menestys johti Ghibli-studion perustamiseen. Tuulen laakson synkkä fantasiamaailma on aika lohduton paikka, mutta onneksi tarinassa on häivähdys toivoa!

Pisteytys: 8/10

Omohide poro poro - Eilisen kuiskaus
Ohjannut Isao Takahata
Japani 1991, 118 min.
Animaatio, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Miki Imai, Yoko Honna, Toshirô Yanagiba




Tokiolainen nuori nainen Taeko (Imai/Honna) lähtee viettämään lomaansa maaseudulle ja uppoutuu lapsuuden muistoihin. Elokuva on mukavan rauhallinen rytmiltään ja arkisuudestaan huolimatta yllättävän vaikuttava kertomus: eritoten itsereflektion ja muistelun teemat ovat samaistuttavia. Kauniisti animoidun maaseutukuvauksen täydentää itäeurooppalainen kansanmusiikki.

Pisteytys: 8/10

How to Train Your Dragon: The Hidden World -
Näin koulutat lohikäärmeesi 3
Ohjannut Dean DeBlois
USA & Japani 2019, 104 min.
Animaatio, Seikkailu, Toiminta
Pääosissa: Jay Bunch, America Ferrera, F. Murray Abraham



Animaatiosarjan kolmas osa jatkaa kahden edellisen osan (2010, 2014) tarinaa. Nyt viikinkiyhteisön kanssa sulassa sovussa eläviä lohikäärmeitä uhkaavat metsästäjät, eikä Hiccup (Bunch) klaaneineen pysty suojelemaan eläintovereitaan. Lohikäärmemaailma on yhä kiehtova ja animaation laatu paranee aina vaan, mutta sarjan oletetussa päätösosassa tarina on heikko lenkki. Sama ongelma toki riivaa koko sarjaa, mutta tällä kertaa kliseinen ja ennalta-arvattava juoni pitkästyttää hieman liikaa. Sentään sanoma on hyvä ja saaga päättyy kelvollisesti.

Pisteytys: 6/10

C'eravamo tanto amati -
Mehän rakastimme toisiamme niin paljon
Ohjannut Ettore Scola
Italia 1974, 124 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Nino Manfredi, Stefano Satta Flores, Vittorio Gassman, Stefania Sandrelli


Ettore Scolan (1931─2016) menestyselokuva kertoo kolmesta sodassa ystävystyneestä miehestä, jotka kaikki lankeavat saman naisen (Sandrelli) pauloihin. Elokuvakerronta nojaa viehättävästi teatterilavalta tuttuihin traditioihin ja neljäs seinäkin rikotaan aika ajoin. Teos myös kumartaa italialaisen elokuvan mestareille, kuten Vittorio de Sicalle, Federico Fellinille ja Michelangelo Antonionille. Draamakomediassa on pienet epätasaisuutensa, mutta ne on helppo antaa anteeksi, sillä kaunis kokonaisuus viehättää ja rosoisuus taitaa oikeastaan vain kuulua asiaan.

Pisteytys: 8/10

Diego Maradona
Ohjannut Asif Kapadia
Iso-Britannia 2019,  130 min.
Dokumentti, Biografia





Upea penkkiurheilukesä 2020 meni pahemman kerran mönkään, mutta lohduttautua voi vaikka katsomalla dokumentin Diego Maradonan suuruuden vuosista Napolissa. Suurelta osin ennennäkemättömästä arkistomateriaalista koottu idolitutkielma sopii tosin hyvin katsottavaksi heillekin, jotka eivät seuraa jalkapalloa. Asif Kapadia on kunnostautunut laadukkaiden henkilödokumenttien tekijänä ja tuo tehtävä on jälleen suoritettu laadukkaasti. Yhdestä kaikkien aikojen palvotuimmasta urheilijasta kertova elokuva valaisee kiinnostavasti Maradona-kultin syntyä ja sitä, miten kovasti huipulla voikaan tuulla. Kuten jälkikäteen tiedämme, tarina on tragedia, vaikka sen viimeistä lukua ei vielä olla kirjoitettu. Ihmisiä ei ole tehty jumaliksi, eikä siksi ole ihme, jos palvonnan kohteeksi joutuvien elämä sortuu.

Pisteytys: 8/10