Once (2007)

Ohjannut John Carney

Irlanti & USA 2007, 86 min.

Draama, Musikaali, Romantiikka

Pääosissa: Glen Hansard, Markéta Irglová

That'll be a hit, no question.

Köyhä muusikko (Hansard) revittelee äänijänteitään ja kitaraansa Dublinin kaduilla. Eräs kanssamuusikko, kukkia myyvä pianisti (Irglová) kiinnittää huomionsa miekkosen herkkiin sävellyksiin. Kaksikon välille syntyy yhteys, sillä he jakavat lemmensurujen tuskan. Pakahduttava kaipuu purkautuu hittipotentiaalia henkiviksi lauluiksi, ja unelma omasta levytyksestä herää.

Pienellä budjetilla tehty indiefilmi Once nousi yllättäväksi hitiksi. Elokuvan suosion kärkenä olivat eritoten laulut, joista Falling Slowly palkittiin peräti parhaan laulun Oscarilla. Veisu jää korvamadoksi moneksi päivää! Kehutun soundtrackin ohella itse tarinakin on saanut osakseen arvostusta. Kertomuksesta välittyy aitous, johon käsivarainen digikuvaus, amatöörinäyttelijät ja juonenkulun ajoittainen kömpelöys istuvat sievästi. Yltiöpäinen siirappi vältetään taitavasti.

 

Oncen tarina ei jäänyt pelkäksi tähdenlennoksi, vaan se on jäänyt elämään uusina versioina. Elokuvan pohjalta tehtiin varsin pian menestynyt lavamusikaali, jota on esitetty täysille katsomoille Suomessakin. Ohjaaja John Carney (s. 1972) puolestaan on jatkanut uraansa romanttisten irkkumusikaalien parissa (esim. Sing Street, 2016). Haikean hempeä Once ei nouse sieluani värisyttäväksi mielifilmikseni, mutta hankala siitä on olla täysin pitämättäkään. Rehellisyys puree.

Pisteytys: 7/10

Little Miss Sunshine (2006)

Ohjannut Jonathan Dayton & Valerie Faris

USA 2006, 101 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Steve Carell, Toni Collette, Greg Kinnear, Abigail Breslin, Paul Dano, Alan Arkin

 

Everyone, just... pretend to be normal.

 

Kuusihenkinen perhe pakkautuu vanhaan autonrämään ajaakseen New Mexicosta Kaliforniaan. Perheen tyttärelle Olivelle (Breslin) avautuu mahdollisuus osallistua lasten kauneuskilpailuun, johon hän on treenannut ahkerasti omalaatuisen isoisänsä (Arkin) kanssa. Kullakin perheenjäsenellä piisaa omia murheitaan, joten tien päällä perheen tiiviyttä todella koitellaan.

Little Miss Sunshine on idealtaan melko perinteinen road trip -elokuva, jonka kuluessa perhe hitsautuu yhteen, jokainen oppii jotain uutta ja kasvaa ihmisenä. Elokuva edustaa 00-luvun indiefilmien tyyliä, mutta ei ole kuitenkaan ihan täyttä tusinatavaraa. Kauneuskulttuurin kritiikki on osuvaa, lämminsydäminen tunnelma on miellyttävää katsottavaa ja sopivan rosoinen huumori takaa sen, ettei tarina ole sanomaltaan laisinkaan niin siirappinen kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Jonathan Dayton (s. 1957) ja Valerie Faris (s. 1958) ovat ohjaajatiimi ja aviopari, joiden ura on koostunut suurimmalta osin musiikkivideoista. Elokuvia ja tv-sarjoja on syntynyt jokusia, ja niistä Little Miss Sunshine on selvästi tunnetuin. Sundancessa ensi-iltansa saaneen filmin suosio nousi aikanaan suureksi: neljä Oscar-ehdokkuutta ja kaksi voittoa, parhaan elokuvan Bafta, lukuisia festivaalipalkintoja... Little Miss Sunshinen meriitit ovat suuria, vaikka ei elokuva lopulta ole mitenkään järisyttävän omaperäinen. Pätevästi tehty draamakomedia on silti traagisen hauska matka Yhdysvaltojen pölyäville hiekkateille ja piinallisen kilvoittelukulttuurin ytimeen.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu III ─ Helvetilliset (1962)

I don't belong in the world.

 

Kauhukuu jatkuu ikimuistoisella indietuotannolla, jossa kuolemanvaara ja kummitukset ovat hyytävästi läsnä. Ajanjaksoon sopivasti on syytä muistella muitakin pelkoa kirvoittavia klassikoita noin puolen vuosisadan takaa. Kauhua ja kieroilua piisaa elokuvassa Mitä tapahtuikaan Baby Janelle (1962) ja saman vuoden rikosjännäri Tuomitun kosto (1962) on sekin säilyttänyt piinaavuutensa vuosikymmenten saatossa. Viisikymppisistä trillereistä syksyyn sopivaa jännitystä puolestaan piisaa Frenzyn (1972) sekä Syvän joen (1972) huumaavissa pyörteissä.

Carnival of Souls - Helvetilliset

Ohjannut Herk Harvey

USA 1962, 78 min.

Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Candace Hilligoss, Frances Feist, Sidney Berger

Mary Henry (Hilligoss) on vakavan auto-onnettomuuden ainoa selviytyjä. Naisen muisti tekee kepposiaan, mutta traumat puskevat pintaan väkisin. Outo haamu seuraa piinattua naista kaikkialle ja kummat kohtaamiset saavat epäluulon heräämään. Ja miksi ihmeessä hylätty huvipuisto vetää Marya puoleensa? Katsoja ei tiedä lainkaan enempää kuin päähenkilökään ja paranoia kasvaa. Hiljalleen varmistuu, että kuolemaa ei voi huijata eikä paeta.

Herk Harvey (1924─1996) loi uransa pääasiassa pienten opetusfilmien parissa, ja Helvetilliset on Harveyn ainoa laajalti tunnettu teos. Elokuvan näyttelijätkin ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia. Indietuotantona syntynyt elokuva ei silti ole lainkaan amatöörimainen, vaikka pieni budjetti väkisinkin näkyy. Hyytävä tunnelma ja karmivat käänteet luodaan taitavasti. Kuolleiden tanssit hylätyssä huvipuistossa ovat kuin Hohdon (1980) Overlook-hotellista! Tietyllä tavalla b-luokan lavasteet ja leikkaukset jopa nostattavat kolkkoa ja todellisuudesta vieraantunutta tunnelmaa.

Helvetilliset on yksi niitä pieniä ja ulkoisilta puitteiltaan vaatimattomia indietuotantoja, jotka ovat onnistuneet tekemään suuren vaikutuksen moniin nimekkäisiin elokuvantekijöihin. Mystisen kauhufilmin tunnelmasta vaikutteita ovat ammentaneet ainakin David Lynch ja George A. Romero. Kulttimaineeseen kohonnut Helvetilliset tosin jäi omana aikanaan vaille näkyvyyttä, mutta sittemmin myöhempien vuosikymmenten filmihullut löysivät unohdetun elokuvan. Jälkimaine innoitti uusia elokuvantekijöitä samannimiseen remakeen (1998), joka sai osakseen innottoman vastaanoton.

Pisteytys: 7/10

Rosetta (1999)

Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Ranska & Belgia 1999, 95 min.

Draama

Pääosissa: Émilie Dequenne, Fabrizio Rongione

I won't fall in a rut.

Teini-ikäinen Rosetta (Dequenne) tarvitsee töitä. Hän on kyllästynyt elämään asuntovaunussa alkoholisoituneen äitinsä kanssa, mutta kurjista oloista on vaikea ponnistaa. Pysyvää työpaikkaa ei löydy millään, joten epätoivoinen ja impulsiivinen Rosetta on valmis mihin tahansa: kapinoimaan, pettämään ja taistelemaan. Onko pohjalta siltikään mahdollista kivuta ylöspäin?

Rosetta on pienellä budjetilla luotu indie-elokuva, mutta kokoonsa nähden filmi sai paljon näkyvyyttä ja tavoitti haltioituneet kriitikot. Elokuva palkittiin Cannesissa kolminkertaisesti ja menestyksen kruunasi Kultainen palmu. Belgialaisille Dardennen ohjaajaveljeksille voitto oli ensimmäinen, joskaan ei viimeinen. Parivaljakko on kerännyt tähän mennessä jo yhdeksän ehdokkuutta himoittuun palkintoon, joista Rosettan ohella voiton on tuonut niin ikään nuorten elämää kuvaava L'Enfant (2005). 1001-listalla Rosetta ei pysynyt kauaa, sillä se poistettiin jo vuonna 2008.

Aitouteen pyrkivä Rosetta on kuvattu käsivaralta ja kamera seuraa tiiviisti Rosettan punaista nuttua kaikkialle. Nuori Émilie Dequenne näyttelee taitavasti ja hänenkin työnsä palkittiin Cannesissa ansaitusti. Teemoiltaan elokuva on synkkä, eikä missään näy toivon pilkahdustakaan: katsojalle ei tarjota helpotusta huumorista, ei hengähdystä antavista laajakuvista. Silti tarinaa seuraa intensiivisesti nuoren päähenkilön nahkoihin sulautuen. Suomalaisvastineena mieleen nousee Tulitikkutehtaan tyttö (1990), joka kuitenkin käsittelee aihiotaan humoristisemmin.

Pisteytys: 8/10

Pi ─ Usko kaaokseen (1998)

Ohjannut Darren Aronofsky

USA 1998, 84 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Sean Gullette, Ben Shenkman, Pamela Hart

If the number's there I'll find it!

 

Lahjakas matemaatikko Max (Gullette) on erakoitunut yksiöönsä, sillä hän pyrkii ratkaisemaan olemassaoloa ja elämää määrittävän kaavan. Lukujen maailmaan uppoutuminen pahentaa Maxin paranoiaa, hallusinaatioita ja outoja päänsärkyjä. Kun ratkaisun avaimet miltei ovat Maxin käsissä, koodille löytyisi muitakin ottajia. Yhdeltä suunnalta Maxia ahdistelevat jumalallista arvoitusta ratkovat juutalaisrabbit, toisaalla taas hiillostavat Wall Streetin rahanahneet pyrkyrit.

Darren Aronofskyn (1969─) esikoisohjaus on klaustrofobinen trilleri, jossa ahdistava tunnelma rakentuu nopeasti. Hikisestä yksiöstä poistutaan välillä kaduille ja kuppiloihin, mutta niissäkin pysytään Maxin pään sisällä. Tarina on samalla yksinkertainen ja hankalasti seurattava, ja siten epätietoisuus ja arvoituksen käsinkosketeltavuus kohoaa taitavasti katsojankin vallitsevaksi tunnetilaksi. Tunnelmaa täydentävät nopeat leikkaukset ja ambientin hengessä jyskyttävä soundtrack.

Pi tehtiin pienellä budjetilla ja säästölinja näkyy, mutta se ei ole jarruttanut menestystä. Indie-festareilla mainetta kerännyt elokuva sai melko rajatun teatterikierroksen, mutta lipputuloja kertyi silti kolme milliä. Mukava pohjakassa mahdollisti Aronofskylle seuraavan projektin huolettomuuden, ja Unelmien sielunmessu (2000) olikin jo suurempi askel kohti maailmanlaajuista mainetta ja kunniaa. Tietokoneajan syövereissä uiskentelevalle filmille on sopivaa, että vuonna 1999 siitä tuli ensimmäinen elokuva, jonka saattoi vuokrata katsottavakseen Internetin välityksellä.

 

Pisteytys: 7/10

Reservoir Dogs (1992)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 1992, 99 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Michael Madsen, Chris Penn, Steve Buscemi

He's fuckin' driving around with a cop in his trunk!

 

Joukko salanimien taakse kätkeytyviä rikollisia toteuttaa pankkiryöstön mafiapomon toimeksiannosta. Jotain menee keikalla pieleen, sillä kytät iskevät paikalle ja luodit laulavat. Verisissä jälkiselvittelyissä tunteet kuumenevat: kuka porukasta on kyttä, kuka uskollinen kelmi? Epälineaarisesti etenevä tarina kuvaa keikkaan valmistautumista ja sen puintia, mutta itse ryöstöön ei filmiä tuhlata.

Reservoir Dogs on nokkelasti rakennettu verilöyly, jossa punaisena pulppuavaa nestettä ei säästellä. Quentin Tarantinon (1963─) varhaisteos sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 1992. Verinen ja vauhdikas Reservoir Dogs oli välitön menestys ja Tarantinon omaperäinen, mustalla huumorilla kuorrutettu tyyli herätti innostusta. Moni elokuvan elementti on mukana ohjaajan myöhemmissäkin filmeissä, mutta kekseliään riehakas Reservor Dogs on Tarantinoa raikkaimmillaan.

Yksi tarantinomainen piirre on älytön mutta hauska paskanjauhaminen, jonka varjolla tarina etenee vaikka lausutuissa sanoissa ei ole järjen hiventäkään. Konnien machoileva vitsinheitto on tarkoituksella idioottimaisen kärkästä ja sinällään typerä uhoaminen huvittaa, vaikka vitsit ovat osin jo turhan nuhjuisia. Ironisestikin viljelty n-sana ja homottelu jääkööt edelliselle vuosituhannelle, oli konteksti mikä hyvänsä. Muuten elokuva on ikääntynyt tyylillä. Viittaukset populaarikulttuuriin, eritoten elokuviin, ja entisajasta inspiroitunut soundtrack ovat osa Tarantinon elokuvien viehätystä, ja näistä tehokeinoista saadaan nauttia myös Reservoir Dogsissa.

 

Pisteytys: 8/10

Slacker (1990)

Ohjannut Richard Linklater

USA 1990, 97 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Richard Linklater, Teresa Taylor

 

It's a madonna pap smear!

 

Mitä nuoret aikuiset tekivät, ennen kuin he roikkuivat luppoaikansa somessa? Slacker hyppää lentokenttätaksiin ja sen kyydissä alkaa taukoamaton puhe, jonka kertoja ja aihe vaihtuvat monta kertaa. Elokuva kulkee tavallisilla kaduilla, pistäytyy kodeissa ja kuppiloissa, ajelehtii seurueesta toiseen kuin yksi päämäärättömistä vetelehtijöistä. Vastaan tulee salaliittoteoreetikkoja, työttömiä ja opiskelijanuoria. Kun yhden porukan juttuun pääsee kiinni, on aika vaihtaa maisemaa.

Slackerissa ei ole varsinaista juonta, vaan kamera seuraa satunnaisilta tuntuvien eri ihmisten jutustelua. Huulenheitto on usein aika pimeää ja siksi melko hilpeää. Välillä sananvaihdot yltyvät väittelyksi, mutta keskustelun sävy on aina positiivinen. Vapaasti ajelehtiva elokuva kuvaa erikoisia mutta tavallisia ihmisiä, jotka ovat ravistelleet itsensä irti yhteiskunnan hierarkioista. Heitä voisi kuvata hylkiöiksi, mutta Slacker suhtautuu hahmoihinsa paljon lempeämmin.

 

Omaperäinen indie-elokuva sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja pikkubudjetilla tehty elokuva nousi jopa yllättävän tuottoisaksi ollakseen varsin tuntemattoman ohjaajan teos. Slacker on Richard Linklaterin (1960─) toinen ohjaustyö, joka enteilee jo myöhempien elokuvien realistista tyyliä. Linklaterin elokuvissa tarkastellaan kiinnostavasti ajallista muutosta: kuinka paljon voikaan tapahtua vuorokaudessa ja miten vähän mikään vuosikymmenessä muuttuukaan. Yhden vuorokauden ajelehtimista kuvaavassa Slackerissa ei tavallaan tapahdu mitään arkea kummempaa, mutta ihmisten kohtaamisilla on silti merkityksensä. Viehättävän villiä vetelehtimistä!

Pisteytys: 7/10

Henry: Portrait of a Serial Killer ─ Henry Lee Lucas - sarjamurhaaja (1990)

Ohjannut John McNaughton

USA 1990, 83 min.

Trilleri, Rikos, Biografia, Kauhu

Pääosissa: Michael Rooker, Tom Towles, Tracy Arnold

 

Did you really kill your mama?

 

Vankilasta vapautunut Henry (Rooker) muuttaa huumebisneksiä pyörittävän sellitoverinsa Otisin (Towles) nurkkiin. Otisin sisko Becky (Arnold) ihastuu vahvaan ja mystiseen Henryyn, joka vaikuttaa olevan aivan toista maata kuin väkivaltainen ex-mies saati sitten juntti veli. Becky ei kuitenkaan heti arvaakaan, miten mieleltään kieroutunut murhamies Henry todellisuudessa onkaan.

 

Henry Lee Lucas on piinallisen kylmäverinen murhaajatrilleri. Henryn ilme ei värähdäkään, kun hän tappaa naisen toisensa perään, kun taas kohtaukset Beckyn kanssa saavat Henryn näyttämään sympaattiselta ja luotettavalta kaverilta. Tämä kylvää kauhua entisestään: paatunutta murhaajaa ei välttämättä tunnista päältä päin, ainakaan ensinäkemältä. Henryn hahmotutkielma on karmivuudessaan onnistunut. Taustatyö on tehty huolella, sillä hahmo perustuu löyhästi todellisiin sarjamurhaajiin ja rikoskumppaneihin, Henry Lee Lucasiin ja Ottis Tooleen.

Pienen budjetin indie-elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton raa'an aihepiirinsä vuoksi. Suomessa elokuva kiellettiin kokonaan, kunnes pahimmat palat oli saksittu pois. Rankka elokuva todella on K18-kamaa, vaikka leikkely tuntuukin kyseenalaiselta. Ahdistusta tukee piinaava äänimaisema ja lohduttoman ankealta tuntuva miljöö. Näyttelijät onnistuvat rooleissaan taitavasti. Mielipiteitä jakanut elokuva on lopulta saanut osakseen arvostusta rehellisyydellään ja aitoudellaan. Sen verran positiivinen jälki elokuvasta lopulta jäi, että uusi tekijätiimi tehtaili leffalle jatko-osan (1996), jonka kohtalona oli kuitenkin menestyä kehnosti.

Loppukevennyksenä toisiin aiheisiin: tämä teksti on elokuvablogini 1001. postaus. Aika paljon muitakin kirjoituksia on joukossa, mutta johan tällä tekstimäärällä on 1001-projektissa puolimatkan krouvi saavutettu ja kenties ohikin pyyhkäisty. Matka jatkuu!

Pisteytys: 8/10

Sex, Lies, and Videotape ─ Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989)

Ohjannut Steven Soderbergh

USA 1989, 100 min.

Draama

Pääosissa: Andie MacDowell, James Spader, Peter Gallagher, Laura San Giacomo

Let's make a videotape.

 

Ann (MacDowell) ja John (Gallagher) riutuvat tympeältä tuntuvassa avioliitossa. Samalla kun Ann pui terapiassa inhoaan siskonsa Cynthian (San Giacomo) edustamaa räväkkää seksuaalisuutta kohtaan, John ja Cynthia tapaavat säännöllisten seksitreffien merkeissä. Ilmaa puhdistava myrsky on valmis alkamaan, kun Johnin vanha ystävä Graham (Spader) saapuu kaupunkiin ja tuo mukanaan erikoiset videonauhansa sekä vapauttavan todenpuhumisen lahjan.

Steven Soderberghin (1963─) esikoisohjauksessa on omaperäinen tuntu. Lähtökohdiltaan tavalliset hahmot ovat erikoisia persoonia, jotka muodostavat yllättävän kiinnostavan suhdesopan. Näyttelijöiden tulkinnoissa on välittömyyttä, aitoa läsnäoloa ja monia erilaisia puolia. Kolmekymppisten aikuisten ihmissuhteita käsittelevä elokuva ei ole muutenkaan tasapaksu valtavirran suhdedraama, vaan sävyltään tutkiskelevampi. Idea sinänsä on simppeli: monimutkaiset suhdekuviot muuttuvat yksinkertaisiksi, kun totuus valkenee ja salailu päättyy. Solmujen purkamisen jälkeen on taas hetken verran helpompi hengittää.

Seksiä, valheita ja videonauhaa on pienen budjetin independent-elokuva, joka menestyi ilmestyttyään verrattain erinomaisesti. Elokuva palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla ja vasta 26-vuotiaasta Soderberghistä tuli kaikkien aikojen nuorin pystin saaja, ennätys on voimassa edelleen. Seksiä, valheita ja videonauhaa on raikas draama ihmissuhdekuvausten ystäville, mutta mielenkiintoista katsottavaa siksikin, että teoksella on ollut voimakas vaikutus indie-elokuvien nousuun ja suosioon 1990-luvulla.

Pisteytys: 7/10

Drugstore Cowboy (1989)

Ohjannut Gus Van Sant

USA 1989, 81 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Matt Dillon, Kelly Lynch, James Le Gros, Heather Graham

I was once a shameless full-time dope fiend.

 

Bob Hughes (Dillon) on nelihenkisen narkkarijengin keulakuva. Villiä ja vapaata elämäntapaa ylläpidetään apteekkiryöstöillä, joiden saalis tosin hupenee aina liian nopeasti ahnaiden käyttäjien kärsineisiin suoniin. Kolhut seuraavat toisiaan ja viikatemies vierailee, mutta vasta tarpeeksi monen onnettomuuden jälkeen Bob havahtuu ymmärtämään elämäntapansa turmiollisuuden.

Monipuolisen uran tehneen Gus Van Santin (1952─) ensimmäiset ohjaustyöt syntyivät 1970─1980-lukujen taitteessa. Drugstore Cowboy on vasta toinen Van Santin kokopitkä ohjaustyö ja se sai erinomaisen vastaanoton kriitikoilta sekä näkyvyyttä palkintogaaloissa. Menestys tasoitti tietä kohti suurempaa suosiota, vaikka Van Santin varsinainen valtavirtamenestys koitti vasta 1990-luvun puolivälin jälkeen. Drugstore Cowboy toimi hyvänä vauhdittajana myös pääosaa näytelleen Matt Dillonin ja säveltäjä Elliot Goldenthalin urapoluilla. Coolin koleat sävelmät eivät liene Goldenthalin parhaita, mutta käyvät hyvin yksiin soundtrackilla soivien pop-sävelmien kanssa, jotka juurruttavat elokuvan tapahtuma-aikaansa 1970-lukuun.

Drugstore Cowboy kuvaa yhteiskunnan laitamilla elävien ihmisten omaehtoista elämää turhia kaunistelematta. Narkkareiden arjen seuraaminen ei ole mieltäylentävää viihdettä, mutta pahimmat ankeudet tasapainotetaan onnistuneesti siivulla mustaa huumoria. Valtavirrasta poikkeavaa elämäntapaa ei silti kauhistella tai karnevalisoida. Elokuvassa on paljon samaa kuin hieman tunnetummassa addiktiklassikossa Trainspotting (1996), joka myös luottaa komedian ja realismin räväkkään liittoon. Ysärileffan fanit viihtynevät myös tämän jenkkiversion äärellä.

Pisteytys: 8/10

Wanda (1970)

Ohjannut Barbara Loden

USA 1970, 102 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Barbara Loden, Michael Higgins

If you don't have anything, you're as good as dead.

 

Elämäänsä tyytymätön kotirouva Wanda (Loden) lähtee perheensä luota rahatta ja vailla paikkaa, minne mennä. Päämäärättömästi harhaileva Wanda tapaa sattumalta pankkiryöstöä valmistelevan herra Dennisin (Higgins), jonka suunnitelma tosin ei vaikuta kovin pätevältä. Wandan vaellus osoittaa, että Amerikassa riittää sellaisiakin teitä ja unelmia, jotka eivät johda minnekään.

Barbara Lodenin ohjaama ja käsikirjoittama indie-elokuva pureutuu osuvasti naisen osaan ja unelmiin. Päähenkilö on melko mitätön hahmo, eikä anna itsestään juuri mitään, mutta hänenkin tarinallaan on merkitystä. Lodenin hienovarainen roolisuoritus on onnistunut. Hänen ja Michael Higginsin ohella elokuvassa ei juuri ollut ammattinäyttelijöitä, sillä filmi syntyi minimibudjetilla. Amatöörien aitous luo omanlaistaan tunnelmaa, neorealismiin vivahtavaa rehellisyyttä.

 

Wanda muistuttaa tyyliltään ja teemoiltaan myöhemmin ilmestynyttä John Cassavetesin draamaa Naisen parhaat vuodet (1974). Tässä kotiäidin henkilökuvassa äitiyden myytti on jo ravisteltu yltä ja päähenkilö on kameran edessä rooleista riisuttuna. Kaikki aikalaiskriitikot eivät ymmärtäneet Wandan sanomaa, mutta menestystäkin tuli. Teos sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla, jossa se palkittiin parhaana ulkomaisena elokuvana. Tällä vuosituhannella elokuva on noussut unholasta ja restauroitu teos on tehnyt paluun valkokankaille ja televisioruuduille.

Pisteytys: 8/10

Shadows - Varjoja (1959)

Ohjannut John Cassavetes
USA 1959, 87 min.
Draama
Pääosissa: Lelia Goldoni, Ben Carruthers, Tom Reese

What happens now?

New Yorkiin sijoittuva Varjoja kuvaa beatnik-nuorison edesottamuksia suurkaupungin sydämessä. Päähenkilöinä nähdään kolme värillistä sisarusta, ja niinpä levottoman nuoruuden ohella myös roturistiriidat nousevat elokuvan keskeiseksi teemaksi. Juonta on turha yrittää selvittää tarkemmin, sillä kertomuksella sinällään ei ole kokonaisuuden kannalta suurta merkitystä.

Tarinan päämäärättömyys tekee elokuvasta aluksi hieman raskaan seurata, mutta kun päästää mielensä vaeltelemaan vapaasti, kuvat, hahmot ja huumaava jazz tempaavat mukaansa. Varjoja on mielenkiintoinen eritoten näyttelijöiden ja kuvauksen kokeellisuuden vuoksi: kamera pysyttelee improvisoivien näyttelijöiden tuntumassa, mutta taltioi myös New Yorkin sammumattoman sykkeen. Varjoja kuvaa kiehtovasti kapinallisen ja kokeellisen beat-sukupolven vapautumista vanhoista kahleista.

Indie-elokuvien edelläkävijä John Cassavetesin (1929─1989) esikoisteos Varjoja sai alkusysäyksensä teatterikoulussa virinneestä keskustelusta. Nuorten ja innokkaiden elokuvantekijöiden inspiraatio kasvoi kokeelliseksi elokuvaksi, joka toteutettiin parissa viikossa minimibudjetilla ja tietenkin ilman kuvauslupia. Euroopassa elokuva otettiin vastaan suurella mielenkiinnolla, Yhdysvalloissa vastaanotto oli maltillisempi. Cassavetesin omalaatuinen visio kuitenkin noteerattiin, ja vuosikymmenen vaihduttua hän jo loi uraa Hollywoodissa. Cassavetesista ei silti tullut suurten studioiden kiiltokuvapoikaa, vaan hän piti kiinni vaihtoehtoisesta tyylistään ja pidättäytyi mieluummin pienempien independent-tuotantojen parissa. Resepti takasi menestyksen: 1001-listallakin on vielä luvassa kolme Cassavetesin elokuvaa 1960─1970-luvuilta.

Pisteytys:
8/10