Hereditary - Pahan perintö (2018)

Ohjannut Ari Aster

USA 2018, 127 min.

Kauhu, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Toni Collette, Milly Shapiro, Alex Wolff, Gabriel Byrne

Is there something on your mind?

 

Kaksi peräkkäistä kuolintapausta on liikaa mille tahansa perheelle. Grahamin perheen tapauksessa karmeiden menetysten takaa kuitenkin paljastuu outoja salaisuuksia, jotka vaikuttavat liian kieroutuneilta ollakseen totta. Perheen äiti Annie (Collette) uppoutuu tutkimaan yliluonnollisia jälkiä, vaikka muu perhe kärsii. Ari Asterin (s. 1986) esikoisohjaus kierrättää kauhukonventoita ja luo niistä riemastuttavalla tavalla jotain aivan uutta.

Hereditary ei turhia selittele, mutta varsinkin toisella katselukerralla noituusriittien salat käyvät ilmi ja kaoottinen loppu selittyy helpommin. Toisaalta elokuva tarjoaa yliluonnollisille tapahtumille muitakin selitysmalleja: onko kyseessä mielenterveyden horjuminen, liiallinen päihteidenkäyttö vai pelkkä kuvitteellinen miniatyyrileikki? Mukana on hienoinen mustan huumorin vivahde, joka toimii eritoten kauhukliseitä hentoisesti toisintavissa kohtauksissa. Ahdistava tunnelma säilyy silti kautta linjan.

Katsoin Hereditaryn ensi kerran aivan tuoreeltaan (ks. teksti täältä), kun filmiä ei vielä oltu lisätty 1001-listalle. Ensikatselu miellytti, mutta vielä enemmän hämmensi. Tällä kertaa viihdyin mainiosti ─ tälle filmille kannattaa näemmä antaa hieman aikaa ja pari katselukertaa. Erinomaisen tarinan lisäksi varsinkin Toni Colletten roolisuoritus romahtavana perheenäitinä on loistava. Kriitikot ovat jo ehtineet tituleerata filmin ja Asterin uuden ajan kauhun airueiksi, vaikka toistaiseksi esikoisfilmi saattaakin olla uran paras tähän saakka. Monet ovat riemuinneet folkpastissi Midsommarista (2019), mutta viimeisin ohjaus Beau is Afraid (2023) on herättänyt ylistyksen lisäksi myös häkellystä. Seuraava elokuva on jo työn alla, mutta vielä visusti salattu sisällöltään.
 

Pisteytys: 9/10

8 x Halloween: osa VI (Uhrijuhlan perillisiä - 2018 & 2019)

As Hårga takes, so Hårga also gives.

Uhrijuhlan (1973) ja ylipäätään folk-kauhun perinteistä on vastikään ponnistanut kaksi tuoretta kauhuelokuvaa. Samaan aaltoon voidaan lukea muutaman vuoden takainen The Vvitch (2016), joka on kolmikosta oma suosikkini. Elokuvat pohtivat yhteisöjä, joita tutkitaan tuomitsevan ulkopuolisen silmin. Kuka kuitenkaan on lopulta historian oikealla puolella? Yhteistä elokuville on myös vinksahtanut tunnelma ja vahva aavistus siitä, että siloitellun pinnan alla muhii jotain pelottavaa.

Apostle

Ohjannut Gareth Evans

Iso-Britannia & USA 2018, 130 min.

Kauhu, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Dan Stevens, Richard Elfyn, Paul Higgins, Catrin Aaron

Eletään vuotta 1905. Mies nimeltä Thomas Richardson (Stevens) matkaa eristäytyneelle saarelle etsimään sisartaan, jonka hän haluaa pelastaa kumman kultin käsistä. Saarella kristinuskon opit on hylätty, koska asukkaat palvovat jotain vielä vanhempaa jumalolentoa. Salaisuudet paljastuvat Thomasille vähitellen, mutta lopullisen totuuden sijaan hän löytää vain yhä uusia arvoituksia.

Netflix-elokuva Apostle on synkkä Uhrijuhla-versio, joka tuo myös mieleen scifimysteerin Hävitys (2018). Varsinkin loppua kohden Apostle tuntuu yhdistelevän ties mistä haalittuja elementtejä liiankin levottomasti, mutta tarkoituksena on tietenkin hämmentää katsojaa ja viedä tämä tuntemattomalle, pelottavalle maaperälle, joka välillä jopa naurattaa ylitsevuotavaisuudessaan. Pieni huumori tuntuu tarkoitukselliselta ja ainakin kikka toki toimii paremmin kuin ennalta-arvattavat hyppysäikäytykset.

Hitusen yli kaksituntinen Apostle kaipaisi kipeästi tiivistystä, sillä verkkaisesti etenevä tarina ehtii puoliväliin mennessä kyllästyttää. Pelastus löytyy kuitenkin elokuvan loppumetreiltä: yhtäkkiä ruudulle vyöryy niin paljon kaikkea älytöntä, ettei mukana meinaa pysyä. Avoin loppu vähän ärsyttää, mutta toisaalta elokuvaa olisi ollut vaikea päättää mitenkään muutenkaan. Tarkoituksena kai olisi nyt katsoa filmi uudestaan ja vähitellen ymmärtää sen pienet viestit, mutta harmi kyllä, hidastempoista tarinaa ei millään jaksa kokea toistamiseen.

Pisteytys: 6/10

Midsommar

Ohjannut Ari Aster

USA 2019, 147 min.

Kauhu, Komedia, Mysteeri

Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren

Nuoripari Dani (Pugh) ja Christian (Reynor) sekä joukko Christianin kavereita matkaavat Ruotsiin tunnelmoimaan yötöntä yötä. Paikallisen toverinsa Pellen (Blomgren) opastamana joukko matkaa Hårgan pieneen yhteisöön, joka elää sangen perinteistä elämää kaukana kaupunkien kiusauksista. Hedelmällisen kesäyön juhlallisuudet tempaavat vieraat pelottavalla tavalla mukaansa, mutta myös antavat voimaa hauraalle Danille, joka lähti matkalle toipuakseen vanhempiensa kuolemasta.

Tarinan punaisena lankana kulkee tasapaksu ja kömpelöllä komedialla siivitetty erodraama, mutta sen ympärillä häilyy vinksahtanut absurdius. Tässä Midsommar kiistämättä onnistuu, sillä useita kertoja elokuva naurattaa ja yököttää yhtä aikaa. Katsojan hämmentäminen ja epävarmuudella leikittelyn taktiikat ovat kaavamaisen tuttua Ari Asterin esikoisesta Hereditarysta (2018). Kiusallisesti mieleen hiipivät myös tyyten toista genreä edustavat Oscar-hitit La La Land (2016) ja The Shape of Water (2017) ─ klassikoista tilkkutäkkimenetelmällä koottuja paketteja jokainen.

Midsommarin folk-tunnelmointia on ammennettu selkeimmän esikuvan Uhrijuhlan lisäksi ainakin neuvostoklassikosta Menneitten sukupolvien varjot (1964) ja niin monesta muustakin lähteestä, ettei edes pari katselua taida riittää kaiken bongaamiseen. Tarinan kivijalka rakentuu silti yhdysvaltalaisesta kauhuperinteestä, jota varsinkin sieniä imeskelevät (tarkoituksellisen?) tyhjänpäiväiset hahmot huono-onnisella kauhumatkallaan edustavat. Midsommar on visuaalisesti hulppea kokonaisuus, mutta sisällön puolesta jenkkikauhun ja eurooppalaisen folkin sekoitus jää aika ontoksi. Perimmäiset ideat menetyksen tuskasta ja yhteisön voimasta hukkuvat joko ei-niin-oivaltaviin vitseihin, ylitsevuotavan kukkeaan estetiikkaan tai ylisuuriin lainakaapuihin. Eri elementtien sekametelisoppa jättää lopulta jälkeensä vain yhtäaikaisen ähkyn ja tyhjyyden.

Pisteytys: 6/10

8 x Halloween: osa VIII (Hereditary, 2018)

Who's gonna take care of me?

Studio A24 on viime vuosina päässyt näkyvästi esille useiden valtavirrasta raikkaasti poikkeavien teosten myötä, joista nimekkäimpinä mainittakoon Moonlight (2016), Ex Machina (2015) ja The Lobster (2016). Myös kauhuelokuvien saralla studio on päässyt kunnostautumaan, sillä sen tuottamat filmit poikkeavat mielenkiintoisilla ideoillaan tavanomaisen puuduttavista genrensä edustajista. Päivän elokuvan lisäksi tästä joukosta nostettakoon esille erinomaiset The Vvitch (2015), It Comes at Night (2017) sekä jotakuinkin kauhuksikin laskettava The Killing of a Sacred Deer (2017).

Hereditary - Pahan perintö on ehditty jo julistaa moderniksi klassikoksi ja kauhun kentän uudistajaksi, mutta onko muutos alkanut jo aiemmin?

Hereditary - Pahan perintö

Ohjannut Ari Aster

USA 2018, 127 min.

Kauhu, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Milly Shapiro, Gabriel Byrne

Grahamin perheen isoäiti kuolee ja jättää jälkeensä nipun vaiettuja salaisuuksia. Muut perheenjäsenet jäävät tahoillaan yksin menneisyyden painolastin kanssa. Tiivistunnelmainen Hereditary hyödyntää kauhuleffojen tunnettuja tehosteita, kuten äänimaisemaa, valoja sekä kameran hyytävän hidasta liikettä tai äkkinäisiä hyppysäikäytyksiä. Tuttuja elementtejä käytetään kuitenkin hillitysti ja likipitäen tyylikkäästi, ja niinpä joitakin yllätyksiä ei osaa mitenkään odottaa: tunnelma on onnistuneen piinaava ja kieroutunut.

Hereditaryn koko idea perustuu täydelliseen epävarmuuteen. Perheyksikön ja yhteisön romahtaminen sekä mielenterveyden järkkyminen esitetään nokkelasti tarinana, jonka tyylistä ei ota selvää; näin häkellyttävä turvattomuus ja epätietoisuus luikertelee myös katsojan selkärankaan. Lopputekstien jälkeen olo on hämmentynyt. Oliko tämä karmivaa kauhua vai huvittavaa mustaa komediaa? Mitä tapahtui? Onko lopulta kyse spiritismin jälkiseuraamuksista vai ainoastaan liikaa pajautelleen pojan päiväunesta?

Kokonaisuus on sinällään nerokas, mutta yhä jäytävän epävarmuuden takia Hereditary vaatinee vielä vähän sulattelua ja kenties toisen katsomiskerran. Aika näyttää, muodostuuko teoksesta kuitenkaan jo luvattua klassikkoa ─ ehkäpä elokuva jää vain aikakautenaan keskivertoa paremmaksi (tai ainakin erilaiseksi) kauhuleffaksi. Omaperäisestä tyylistä huolimatta filmissä on myös selkeitä yhtymäkohtia kauhuklassikoihin, ennen kaikkea Rosemaryn painajaiseen (1968). Tähän hätään voidaan toki todeta Hereditaryn olevan varsin onnistunut kokopitkä esikoisohjaus. Kenties Ari Asterin seuraava teos on täysosuma jo ensikatselulla.

edit: 1001-listan mukainen uusinta-arvio täällä.
 

Pisteytys: 7/10