sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Sayat Nova - Granaattiomenan väri (1969)

Ohjannut Sergei Paradžanov
Neuvostoliitto 1969, 79 min.
Biografia, Draama, Historia
Pääosissa: Sofiko Chiaureli, Gogi Gegechkori

A poet may die, but not his muse.
Granaattiomenan väri (engl The Color of Pomegranates) tunnelmoi 1700-luvulla eläneen armenialaisen trubaduurin Sayat-Novan (mm. Chiaureli, Gegechkori) elämäkerran parissa. Kertomus runoilijan vaiheista alkaa lapsuudesta ja etenee muun muassa rakastumisen ja pappiselämän kautta kuolemaan. Kronologinen etenemissuunta on ainoa tutun tarinallinen elementti, sillä muutoin elokuva on muodoltaan unen kaltainen tunnelmakuvaelma, jonka alkaessa on parasta antaa vain estetiikan viedä mennessään.

Taiteellisten saavutustensa ohella Granaattiomenan värissä kiehtoo armenialainen kulttuuri, joka punoo idän ja lännen elementit yhdeksi omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ohjaaja Sergei Paradžanov kunnostautui folkloristisella näkemyksellään myös elokuvassa Menneitten sukupolvien varjot (1964), vaikka aikanaan hänen taiteensa ei saanut osakseen arvostusta ainakaan Neuvostoliitossa. Tämänkin elokuvan nimeen kajottiin, sen sisältöä typistettiin ja lopulta teos kiellettiin kokonaan. Kului vuosikymmeniä, ennen kuin Granaattiomenan väri vähitellen levisi maailmalle ja kohosi Paradžanovin ehkäpä ylistetyimmäksi teokseksi.

Voimakkaan visuaalisen ja poeettisen taideteoksen tyyli on ainutlaatuisen onnistunut tapa taltioida filmille yhden suuren taiteilijan sielunelämää. Elokuvan jokainen otos on henkiin herännyt taulu, tulvillaan runsaita värejä, hallittua liikettä ja kiehtovaa symboliikkaa. Puhetta ei kuulla, vaan kertomusta vievät eteenpäin ainoastaan muutamat välitekstit. Mielenkiintoista on myös Sofiko Chiaurelin näyttelijäntyö, hän kun esittää valtaosan elokuvan tärkeimmistä rooleista. Kokonaisuus kiehtoo ja hämmentää, ja vertauskuvallinen kertomus saattaa hyvinkin jäädä avautumatta, kun kontekstia ei lainkaan tunne. Elokuva on silti verrattoman hieno visuaalinen elämys ─ kauneutta on joka hetkessä.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Easy Rider - matkalla (1969)

Ohjannut Dennis Hopper
USA 1969, 95 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Dennis Hopper, Peter Fonda, Jack Nicholson

Born to be wild!
Easy Rider - matkalla on huumeiden, seksin ja rockin sävyttämä road movie, jossa Captain Americaksi kutsuttu Wyatt (Fonda) ja hänen toverinsa Billy (Hopper) matkaavat Yhdysvaltojen halki Harley-Davidsoneillaan. Los Angelesin ja New Orleansin välille mahtuu erikoisia ihmiskohtaamisia, mutta kapinallisia ei oteta kaikkialla vastaan avosylin. Matkan lopullisena päämääränä ovat loppuelämän rikkaudet, Mardi Gras -karnevaali ja autuas teiden vapaus, mutta amerikkalaisen unelman saavuttaminen jättääkin jälkeensä vain tyhjyyden.

Billy ja Wyatt viittaavat tietenkin lännenlegendoihin Billy the Kidiin ja Wyatt Earpiin. Tämän elokuvan vapaamieliset sankarit eivät kuitenkaan siemaile viskiä saluunassa vaan pössyttelevät pilveä hippikommuunissa. Aseina yksinäisillä ratsastajilla ovat korkeintaan leikkipyssyt, mutta luoteja säästelemättömiä vihollisia piisaa. Easy Rider kuvaakin osuvasti 1960-luvun lopun Yhdysvaltoja, jossa pitkillä leteillään inhoa herättävä hippiliike oli vielä täysissä voimissaan, mutta ehkä jo vähitellen muuttumassa joksikin muuksi.

Easy Riderin menestyksen avaimena olivat 1960─1970-lukujen taitteen nuoret aikuiset eli suurten ikäluokkien radikaali sukupolvi. Oman ikäpolvensa ääntä edustava Easy Rider toi rockin Hollywoodiin ja levitti samaa uuden aallon raikkautta, jolle tietä oli jo raivannut esimerkiksi nuoruuden energiaa pursuava Miehuuskoe (1967). Dennis Hopperin esikoisohjaus Easy Rider iski aikansa levottomaan todellisuuteen niin osuvasti, että elokuvasta muodostui välittömästi iso hitti ja huomattavia palkintoehdokkuuksia riitti. Vuosien varrella Easy Rider on vakiinnuttanut asemansa ikonisena Amerikka-kuvauksena, jossa horisonttiin asti jatkuva kuuma asfaltti tuo mukanaan ainakin hetkellisen vapauden illuusion.

Pisteytys:
8/10

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Rosemary's Baby - Rosemaryn painajainen (1968)

Ohjannut Roman Polanski
USA 1968, 137 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon

This is no dream!
Rosemary (Farrow) ja Guy Woodhouse (Cassavetes) muuttavat taloon, jolla on synkkä maine. Nuori pariskunta ei juuri perusta muinaisista kauhutarinoista, mutta ajan myötä Rosemaryn valtaa tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Rosemaryn vainoharhaisuutta lisäävät vaikea alkuraskaus ja liian avuliaat naapurit, joiden ystävällisyyttä on vaikea paeta. Ikiaikainen pahuus vaikuttaa pesivän myös keskellä urbaanin suurkaupungin vilkasta sykettä, jossa Rosemary lopulta jää yksin tuskansa kanssa.

Roman Polanskin ensimmäinen Hollywood-filmi pohjautuu Ira Levinin samannimiseen romaaniin (1967). Kehuttu kirja sai arvoisensa valkokangasversion, joka lykki kauhuelokuvien genreä jälleen kohti pelottavampaa suuntaa. Varsinkin äitiyttä tai lapsen pahuutta käsittelevien kauhuelokuvien sarjassa Rosemaryn painajainen on alansa klassikko. Elokuvassa on myös samaa naisnäkökulmaa kuin Polanskin muutamaa vuotta vanhemmassa brittikauhussa Inho (1965). Molemmissa elokuvissa valokeilaan nousee kovia kokenut nainen, mutta tässä elokuvassa mielen maalailema painajaistodellisuus tulee lihaksi karmealla tavalla.

Perheväkivallan teeman lisäksi nykytodellisuudesta käsin Rosemaryn painajaista voisi tulkita osuvana misogynian ja jopa miesselittämisen kuvauksena. Samaan tapaan kuten Inhossakin, protagonisti-naisen kokemia vääryyksiä kuvataan erinomaisesti, mutta samaan aikaan nykytieto Polanskin omista väärinteoista kummittelee sinällään upean ja jopa feministiseltä tuntuvan elokuvan taustalla. Ristiriita on kiusallinen, eikä elokuvanautinnon suhteuttaminen ohjaajan omiin tekoihin tunnu helpolta. Kyse ei sitä paitsi ole vain Polanskista vaan lukemattomien muidenkin elokuva-alan toimijoiden sikailuista, joita varsinkin #metoo-aika on paljastanut. Vaikka perusteet tuntuvat hieman horjuvilta, elokuvaa voinee arvostaa myös omaa elämäänsä elävänä teoksena. Rosemaryn painajaistakin voidaan tulkita irrallisena ohjaajansa intentioista, vaikka kontekstia ei olekaan syytä kokonaan unohtaa.

Pisteytys:
9/10

torstai 18. huhtikuuta 2019

Faces - Kasvoja (1968)

Ohjannut John Cassavetes
USA 1968, 130 min.
Draama
Pääosissa: John Marley, Lynn Carlin, Gena Rowlands

Definition of serious: Blah blah blah blah...
Kasvoja on alkoholinhuuruinen yötarina, jonka kuluessa aviopari Richard (Marley) ja Maria Frost (Carlin) pakenevat hiipunutta parisuhdettaan ystävien ja vieraiden rakastajien luokse. Aamunkoitossa yön sotkut siivotaan, mutta onko mikään muuttunut? Teemaksi kohoaa ajan tavan mukaan vieraantuminen sekä sukupuolten ja sukupolvien erot, mutta käsittelytapa ja elokuvan rakenne ovat melko ainutlaatuisia.

John Cassavetesin elokuvat tasapainottelevat taitavasti undergroundin luovuuden ja rakenteellisesti helpomman Hollywood-elokuvan välimaastoissa, olematta oikein kumpaakaan. Tämä elokuva sai peräti kolme Oscar-ehdokkuutta, mikä kielii siitä, ettei kyseessä ole kovin radikaalisti taiteen muotokieltä koetteleva teos. Kuvauksen kohteena ovat sitä paitsi aivan tavalliset ihmiset, joille tapahtuu oikestaan melko tavallisia asioita. Hauskaa toki on, että täysi arkipäiväisyys on tietenkin omalla tavallaan jopa uskalias aihevalinta. Kasvoja on kiinnostava juuri tuossa tunnistettavuudessaan ja inhimillisyydessään.

Kasvoja koostuu samankaltaisista intensiivisistä lähiotoksista ja improvisoinnin tunnusta kuin Cassavetesin esikoisohjaus Shadows (1959), mutta tämä elokuva on muodoltaan hieman helpommin haltuunotettava. Kertomuksen kokonaiskuva tosin hahmottuu kunnolla vasta elokuvan lopuilla, mutta huikeat yksittäiset kohtaukset ihastuttavat jo matkan varrella. Juoni ei ehdi kulkea kovinkaan pitkälle, kun näyttelijöiden työskentely ehtii jo ällistyttää. Taitavasti luodussa elokuvassa on sellaista aitoutta, jonka taltioiminen on itse asiassa ihmeen haastavaa. Hienosti on Cassavetes tiimeineen tehtävässään kuitenkin onnistunut.

Pisteytys:
8/10

maanantai 15. huhtikuuta 2019

C'era una volta il West - Huuliharppukostaja (1968)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1968, 165 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Charles Bronson, Henry Fonda, Claudia Cardinale

They were all alive until they met you, Frank.
Vauhdilla rakentuva rautatie tuo uuden ajan nuhjuiseen pikkukaupunkiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksimielisiä rakennusurakan vaiheista, ja niinpä työntekoa jouduttamaan on palkattu häikäilemätön roisto Frank (Fonda). Frankille kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään rikos toista katalampi, mutta kuinka ollakaan, rautahevosta nopeammin kaupunkiin saapuu mystinen huuliharppua soittava mies "Harmonica" (Bronson). Salaperäinen kulkija päätyy suojelemaan nuorta leskeä (Cardinale) Frankin pahoilta aikeilta ja saa myös apua yllättävältä lainsuojattomalta taholta.

Sergio Leonen lännenelokuvan lajityyppiä mullistaneet spagettiwesternit kohosivat menestykseen ikimuistoisen dollaritrilogian myötä. Huuliharppukostaja (engl. Once Upon a Time in the West) jatkaa samaa kaavaa, mutta kumartaa huomattavasti enemmän perinteisempien lännenfilmien suuntaan. Tarinassa on ripaus Johnny Guitarin (1954) vanhoja kaunoja sekä salaperäistä muusikkokulkijaa. John Fordilta elokuva puolestaan on perinyt uuden ja vanhan tai sivistyksen ja periferian kohtaamiseen liittyvien ristiriitojen käsittelyn: näitä teemoja löytyy esimerkiksi elokuvasta Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962). Edes klassikoihin viittaaminen ei kuitenkaan koitunut elokuvan menestykseksi, vaan sen suosio jäi ilmestymisaikanaan yllättävän laimeaksi. 

Ajan kanssa Huuliharppukostajan ainutlaatuisuus hienoine kuvakulmineen sekä Ennio Morriconen sävellyksineen ovat toki ottaneet näkyvän paikkansa elokuvahistoriassa. Muutosten tuulista kertova tarina sitä paitsi puhuttelee yhä ─ sitä muuten olivat sepittämässä Leonen ohella Bernardo Bertolucci ja Dario Argento! Vaikka Huuliharppukostaja tuntuu edelleen monin tavoin tuoreelta ja sen teema maailman muuttumisesta ajankohtaiselta, on mukana jotain silmiinpistävän vanhaakin. Claudia Cardinalen esittämä leskinainen on, pardon my french, vain kävelevä perse, jolle suodaan aika niukka toimijuuden skaala. Se on toki monella tapaa osuvaa ajankuvaa (sekä 1800-lukulaista että 1960-lukulaista), mutta siitä muutoksestahan tässä oli kysymyskin. Rautatie toi lopulta mukanaan suffragetit, ja toivoa sopii, että pyllynnipistelyn ajat olisivat jo jäämässä historiaan.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Vargtimmen - Suden hetki (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968,  90 min.
Draama, Kauhu
Pääosissa: Max von Sydow, Liv Ullmann

You see what you want to see.
Taiteilija Johan Borg (von Sydow) ja hänen vaimonsa Alma Borg (Ullmann) viettävät kesää saaristossa. Johan kärsii unettomuudesta ja häntä vainoavat menneisyyden haamut, jotka yllättäen näyttäytyvät myös miehensä tilaan samaistuvalle Almalle. Kuka vastaantulijoista on todellinen ja kuka silkkaa kuvitelmaa? Kehyskertomus paljastaa Johanin lopulta kadonneen, ja Alma puolestaan on jäänyt yksin miehensä päiväkirjan ja sen sivuilla vaeltavien demoneiden kanssa.

Ingmar Bergmanin psykologinen kauhuelokuva Suden hetki (engl. Hour of the Wolf) on saanut inspiraationsa hänen työstäessään niin ikään ihmisen psyykettä tutkivaa draamaa Persona - naisen naamio (1966). Alitajuntaa, mielen horjumista, menneisyyden painolastia ja identiteettejä käsittelevä elokuva on hyvin lähellä Personan teemoja ja sen tummasävyisellä mielenmaisemalla on paljon yhtymäkohtia ohjaajan aiempiin teoksiin. Bergmanin elokuvien kaanonissa teos on tuttuudestaan huolimatta kiinnostava sivupolku: Suden hetki poikkeaa monesta muusta Bergmanin elokuvasta, koska se vie surrealistisilla elementeillään kertomusta yllättävänkin selkeästi kauhun suuntaan.

Liekö elokuvan käsittelytapa ollut aikalaiskriitikoille liian kummallinen ja odotusten vastainen vai oliko kyse Personan aiheuttamasta painolastista, sillä Suden hetki ei saanut ilmestyessään lähimainkaan niin positiivista vastaanottoa kuin moni muu Bergmanin elokuva. Myöhempien aikojen kriitikoiden suopeudesta huolimatta elokuva ei vieläkään ole aivan niitä Bergmanin tunnetuimpia ykkösteoksia. Tunnelmaltaan Suden hetki on joka tapauksessa perin onnistunut ja pääosia näyttelevät Max von Sydow ja Liv Ullmann onnistuvat rooleissaan jälleen kerran hienosti. Kiehtova kuriositeetti!

Pisteytys:
8/10

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Planet of the Apes - Apinoiden planeetta (1968)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1968, 112 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Charlton Heston, Kim Hunter, Maurice Evans, Roddy McDowall

A planet where apes evolved from men?
Avaruusalus tekee pakkolaskun tuntemattomalle, mutta elinkelpoiselle planeetalle. Aluksen miehistö suuntaa tutkimaan vierasta maailmaa, mutta joutuu tuota pikaa hyökkäyksen kohteeksi. Miehistön ainoa selviytyjä Taylor (Heston) päätyy hämmästyksekseen apinoiden vangiksi ja saa häkissään villieläimen kohtelun. Vieras planeetta vaikuttaa olevan käänteinen versio maapallon elämästä: puhekyvyttömät ihmiset käyttäytyvät eläinten tavoin ja kultturellit apinat puolestaan toimivat ylivertaisuutensa sokaisemina, aivan kuten Taylorin tuntema ihmisrotukin.

Pierre Boullen samannimiseen romaaniin (1963) pohjautuva Apinoiden planeetta on menestynyt scifiklassikko, jonka ajatuksia kutkuttelevaa tunnelmaa eivät latista edes hitusen vanhanaikaiset efektit tai kuvaustekniikka. Pieni ajan patina ei kuitenkaan haittaa, sillä tarina on riittävän mielenkiintoinen, jännittävä ja herättää pohtimaan perustavanlaatuisia moraalikysymyksiä. Keskeisin näistä pohdinnoista on tietenkin ihmisen osa luomakunnan kruununa. Päähenkilö Taylor haaveilee löytävänsä maailmankaikkeudesta jotain ihmisrotua kehittyneempää ja parempaa, mutta löytääkin vain uudenlaisen julmuuden filosofian.

Apinoiden planeetta oli ilmestyessään siinä määrin menestys, että filmi sai 4 jatko-osaa (1970─1973) ja sen idea poiki vielä kaksi tv-sarjaakin (1974, 1975). Apinoiden kansoittama planeetta heräteltiin taas henkiin Tim Burtonin sieluttoman uusintaversion (2001) myötä ja prequel-sarjansa kertomus sai tällä vuosikymmenellä: Apinoiden planeetan synty (2011) ja sitä seuranneet jatko-osat (2014, 2017) taustoittavat apinavallan alkuaikaa ja nostavat taas tutut moraalikysymykset tapetille. Mikäli apinaelokuvien maailma ei ole millään muotoa tuttu, on tietenkin aloitettava tästä ensimmäisestä elokuvasta. Tayloria odottava kohtalo todennäköisesti hiipii katsojan mieleen jo ennen sitä kuuluisaa loppukohtausta, mutta totuuden valkeneminen ja toivon sammuminen säväyttävät silti joka kerta.

Pisteytys:
8/10

lauantai 6. huhtikuuta 2019

David Holzman's Diary - David Holzmanin päiväkirja (1967)

Ohjannut Jim McBride
USA 1967, 74 min.
Draama
Pääosissa: L.M. Kit Carson, Eileen Dietz

"Film is truth 24 times a second" -Jean-Luc Godard
Nuori mies David Holzman (Carson) ryhtyy dokumentoimaan elämäänsä halvan videokameran avulla. Tarkoituksena on arjen kontrollointi ja toive siitä, että filmimuodossa elämä näyttäytyisi merkityksellisempänä ja tulevaisuuden suunta selkeytyisi ─ aivan kuin elokuva käsikirjoittaisi itse itsensä. Vähitellen oman elämän esittely muuttuu vaikeaksi, kun kaikki tärkeä on jo sanottu. Sisällöntuotannnosta tulee kuitenkin pakkomielle ja lopulta koko projektin merkitys hämärtyy.

Jim McBriden (1941─) mokumentti on tutkielma faktan ja fiktion sekoittumisesta; tästä kertoo jo koko elokuvan muoto kuvitteellisena dokumenttina. Päähenkilö David pyrkii aitouteen, mutta todellisuuden kuvaaminen ei ole yksinkertaista vaan rajauksia, rajoituksia ja tietenkin myös valintoja, vieläpä osin tiedostamattomia sellaisia. Myös yksityisen ja julkisen rajapinta läikkyy, kun David yrittää taltioida videolleen muita ihmisiä: tyttöystävä, satunnaiset ohikulkijat ja naapurit eivät kuitenkaan ole halukkaita päätymään filmille, eikä David projektiinsa uppoutuneena ymmärrä syytä.

David Holzmanin päiväkirja on saanut vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta ja erikoisista dokumentaarisista ideoista, kuten totuuteen pyrkivästä cinéma véritéstä (esim. Ranskalainen päiväkirja, 1961) tai nimensä mukaisesti dokumentaarista ja fiktiivistä tyyliä yhdistelevästä dokufiktiosta (esim. Sotaleikki, 1965). Toteutustapansa puolesta elokuva on kiinnostava omaan aikaansa suhteutettuna, mutta erityisen ajatuksiaherättävältä se tuntuu nykypäivänä. Somejulkisuuden, influencereiden ja vloggaajien kulta-aikana Davidin videotaltiointi ongelmineen tuo väistämättä mieleen tämän aikakauden julkisuuskuvien rakentamisen tavat ja niiden tarkoin suodatetun totuudenmukaisuuden.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

In the Year of the Pig - Sian vuosi (1968)

Ohjannut Emile de Antonio
USA 1968, 103 min.
Dokumentti, Sota

Thích Quảng Đức
Emile de Antonion (1919─1989) dokumentti Sian vuosi kertoo, miten Yhdysvallat ajautui mukaan siirtomaasotana alkaneeseen Vietnamin konfliktiin, ja kuinka avunanto lipesi käsistä täysin laajamittaiseksi sodaksi. Sian vuosi ilmestyi aikana, jolloin yleinen mielipide oli jo kääntynyt voimakkaasti sodanvastaiseksi ja Vietnamin sota tuomittiin laajalti. Suhtautuminen sotatoimiin oli toki yhä ristiriitaista ja pahimmillaan dokumentin näytöksiin vastattiin pommiuhkauksilla. Ensi-illan koittaessa sotatoimet olivat vielä täydessä vauhdissa, mutta vuosia kestäneen vetäytymisen alkusoitto oli jo käsillä. Lopullista konfliktin päättymistä jouduttiin silti odottamaan vuoteen 1975.

Vaikka Sian vuosi asettuu selkeästi sodanvastaiselle kannalle, se ei pyri ylikorostamaan sanomaansa esimerkiksi kertojaäänen argumenttien johdattelemana. Sen sijaan tavoitteena on yhdistää laajaa, sotatapahtumia käsittelevää kuvamateriaalia eri osapuolten haastatteluihin, joissa sanansa saavat sanoa niin sodan vastustajat kuin sen puolustajatkin. Puheenvuorot on toki valikoitu ja leikattu, mutta ei Sian vuosi pyrikään puolueettomuuteen. Tavoitteena tuntuu enemmänkin olevan tilan jättäminen militaristeille, jotka saavat aivan rauhassa puhua itsensä pussiin. Tyyli toimii ja täytyy myös arvostaa isoa työmäärää, joka de Antoniolla on kaiken materiaalin kanssa takuulla ollut.

Sian vuosi on edelleen kiinnostava Vietnam-kuvaus ja tietenkin myös heijastaa osuvasti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun mielialoja. Vietnamin sota oli pitkään, ja on edelleenkin, Yhdysvalloissa kipeä ja mutkikas aihe: kommunistipelkoisessa maassa sodalle oli perusteensa, mutta hyvätkin syyt alkoivat näyttää järjettömiltä uhrilukujen noustessa ja tappion varmistuessa. Lopulta turha taistelu vaati enemmän yhdysvaltalaisia uhreja kuin toinen maailmansota konsanaan. Sotaan liittyvä tulenarkuus tuntuu hieman näkyvän aikakauden elokuvissakin, sillä Vietnam-kuvauksista tuli valtavirtaa vasta 1970-luvun lopulla. Toki sota oli läsnä elokuvissa jo aiemminkin ja pääasiassa mieleltään järkkyneiden sotaveteraanien kautta. Tätä akuuttia kriisiteemaa käsittelee esimerkiksi 1001-listaltakin löytyvä Targets (1968).

Pisteytys:
8/10

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Maaliskuun elokuvat 2019

Land of Mine
Ohjannut Martin Zandvliet
Tanska & Saksa 2015, 100 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Roland Møller, Louis Hofmann, Joel Basman




Palkittu tanskalaiselokuva Land of Mine (Under sandet) sijoittuu toisen maailmansodan loppuselvittelyjen aikaan. Tanska on häätänyt natsit mailtaan, mutta rannikko on täynnä miinoja, joita purkamaan joutuvat nuoret saksalaiset pojanklopit. Miinanpurkajia komentava kersantti Rasmussen (Møller) vihaa saksalaisnuoria syvästi, kunnes inhimilliset tunnot heräävät. Miten viha syntyy ja keneen se kohdistuu? Tärkeä ja yhä ajankohtainen aihe saa arvoisensa käsittelyn. Olisi hienoa, jos rauhaanpalaamista ja siihen liittyviä kriisejä käsitteleviä elokuvia tehtäisiin enemmänkin.

Pisteytys: 8/10

The Disaster Artist
Ohjannut James Franco
USA 2017, 104 min.
Biografia, Draama, Komedia
Pääosissa: Dave Franco, James Franco, Seth Rogen




The Disaster Artist kertoo, kuinka salaperäinen Tommy Wiseau loi kenties maailman parhaan surkean elokuvan The Roomin (2003). James Francon roolityö Wiseauna on loistava, mutta ohjaamisessa olisi vielä parantamisen varaa. Wiseaun ja hänen luottotähtensä Greg Sesteron (D. Franco) vaiheista olisi varmasti saanut vielä kiinnostavampaakin draamaa aikaiseksi. The Roomin vaivaannuttava tunnelma on kuitenkin saavutettu hienosti, ja niinpä The Disaster Artist toimii kivana pohjustuksena itse kulttielokuvan uudelleenkatselulle.

Pisteytys: 6/10

Ant-Man and the Wasp
Ohjannut Peyton Reed
USA 2018, 118 min.
Toiminta, Scifi, Komedia
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas




Ant-Man and the Wasp on hauskan Ant-Manin (2015) vielä hauskempi jatko-osa, jossa Scott Lang (Rudd) päätyy hieman vastentahtoisesti jatkamaan superhommiaan. Pääasiassa kokotematiikalla leikittelevän elokuvan huumori toimii, vaikka enemmänkin voisi revitellä. Paul Rudd on mainio Scott Langina eli muurahaismiehenä ja on selvästi ottanut roolin haltuunsa vielä esiosaa paremmin. Kokonaisuus on kuitenkin harmillisesti liian kaavamainen ja jatko-osa tuntuu hetkittäin miltei toisinnolta edellisestä leffasta.

Pisteytys: 6/10

Johnny English
Ohjannut Peter Howitt
Iso-Britannia, Ranska & USA 2003, 87 min.
Komedia, Toiminta, Rikos
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller




Pommi-iskun vuoksi tohelo Johnny English (Atkinson) on yhtäkkiä firmansa ainoa työkykyinen agentti. Itsevarma English ei pelkää pestiään ja aikoo pelastaa kotimaansa salaperäisen despootin kynsistä. Johnny English ei ehkä ole kaikkien aikojen hekumallisin komediahelmi, mutta ainakin kuumehöyryissä tämä oli juuri mainiota katsottavaa. Elokuva on sittemmin saanut kaksi jatko-osaa (2011, 2018).

Pisteytys: 6/10

1922
Ohjannut Zak Hilditch
USA 2017, 102 min.
Rikos, Kauhu, Jännitys
Pääosissa: Thomas Jane, Dylan Schmid, Molly Parker




Stephen Kingin samannimiseen kertomukseen (2010) perustuva elokuva sijoittuu 1920-luvun Keskilänteen. Maanviljelijä Wilfred James (Jane) näkee tulevaisuutensa toivottomana ja päätyy surmaamaan vaimonsa (Parker), mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Elokuva on yksinkertaista psykologista kauhua tyylikkäästi kuvattuna, mutta tarinasta puuttuu täysin kantava oivallus tai idea. Ehkäpä 1922 olisi alkuperäistekstiä kunnioittaen toiminut paremmin lyhytelokuvana vaikka jonkin antologian osana.

Pisteytys: 6/10

Aikapoika ja mono
Ohjannut Raili Rusto
Suomi 1976, 50 min.
Draama, Komedia, Fantasia
Pääosissa: Kyösti Väntänen, Tauno Söder, Tarmo Manni




Sisaruskateutta käsittelevä tv-elokuva on yksi monista Raili Ruston sympaattisista lastenelokuvista.  Aikapoika ja mono ymmärtää hyvin lapsen asemaa ja tuntemuksia: aikapojaksi kutsuttu Petri (Väntänen/Manni) ryhtyy taikamonon avulla aikuiseksi mieheksi, kun hän kerran on menettänyt perheen kuopuksen aseman. Fantasiaelementein ryyditetty tarina teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen noin kymmenvuotiaana, kun elokuva esitettiin koululaisnäytöksenä. Viehätti edelleen! Knoppina mainittakoon, että pääroolin näyttelevä Kyösti Väntänen on sittemmin päätynyt elokuva-alalle ääniteknikoksi. Mahtoikohan äänenmuuntelu-rooli sytyttää kipinän tulevalle uralle?

Pisteytys: 7/10

Villahousupakko
Ohjannut Raili Rusto
Suomi 1977, 33 min.
Lyhytelokuva, Draama, Komedia, Fantasia
Pääosissa: Kyösti Väntänen, Juha Hyppönen, Esa Pakarinen Jr.



Kuten ylläarvioitu Aikamiespoika ja mono, myös Villahousupakko ymmärtää hienosti lapsen ajatuksia. Huomioon otetaan sekin, etteivät aikuiset aina muista, millaista onkaan olla lapsi. Villahousutraumat ovat itselläkin vielä hyvin muistissa, ainakin tämän elokuvan katselun jälkeen! Kaarina Helakisan sympaattiset laulunsanat täydentävät kivan elokuvan.

Pisteytys: 8/10

Helsinki Mansplaining Massacre
Ohjannut Ilja Rautsi
Suomi 2018, 15 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Kauhu
Pääosissa: Anna Paavilainen, Leo Honkonen, Kari Hietalahti, Vesa-Matti Loiri, Pekka Strang



Auto-onnettomuuden jälkeen pariskunta joutuu kummallisten miesselittäjien metsämökkiin, ja kauhuelokuvista tulee totta. Mielikuvituksellinen lyhytelokuva riepottelee tarinaa hulvattomasti miten vain haluaa! Mansplaining-ideasta riittää juuri sopivasti viihdettä vartin ajaksi. Ohjaajansa mukaan "ei tositapahtumiin vaan tositunteisiin" perustuva lyhäri on voittanut useita palkintoja maailmalla.

Pisteytys: 7/10