Desperado (1995)

Ohjannut Robert Rodriguez

USA & Meksiko, 104 min.

Toiminta, Rikos, Lännenelokuva, Komedia 

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Steve Buscemi, Joaquim de Almeida

 

It's easier to pull the trigger than play guitar.

Myyttinen El Mariachi (Banderas) on mies, jolla on kosto mielessään. Entinen kitaristi ja nykyinen asesankari jahtaa huumeparoni Buchoa (Almeida), joka on syypää moniin turhiin kuolemiin. Hikiset päivät muuttuvat yhä kuumemmiksi, kun tarinat El Mariachista saavuttavat erään pikkukaupungin Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla. Siellä El Mariachille riittää töitä, sillä koko kaupunki on tavalla tai toisella kietoutunut Buchon huumebisnesten pyörittämiseen.

Vauhdikas Desperado on jatko-osa elokuvalle El Mariachi (1992). Tämä on kuitenkin elokuvista nimekkäämpi ja toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena. Desperado yhdistelee reippaalla tavalla eri lajityyppejä: on lännenklassikkoa, kovaa toimintaa, ripaus romantiikkaa ja roimasti itseironista huumoria. Tarina ei sinänsä ole kummoinen, mutta eipä tällainen viihdetoiminta kovin syvällistä sisältöä vaadikaan. Terävästi leikattua ja taitavasti etenevää kostohupia!

 

Robert Rodriguezin Meksiko-teemaiset elokuvat jatkuvat vielä filmissä Once Upon a Time in Mexico (2003), jossa Antonio Banderas ja Salma Hayek saavat seurakseen Johnny Deppin. Arvioiden perusteella löyhän saagan päätösosa ei vedä vertoja Desperadolle, jonka tarina kiistämättä ei tunnu kaipaavan enää yhtään pidennystä. Yksi vauhdikas toimintafilmi riittää El Mariachin tarinalle erinomaisesti: onhan tässäkin jo aineksia toimintaklassikoksi.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu IV ─ Veren vangit (1994)

There's life in these old hands still.

Ysärikauhujen aika koittaa verevän vampyyrifilmin myötä. Ennen kuin kynttilät syttyvät ja hampaat uppoavat kaulasuoniin, muistellaan tovi muuta vuoden 1994 kauhutarjontaa: vuoden hittifilmeihin lukeutuvat eritoten kulttimaineinen synkistelytoiminta The Crow (1994) ja latteahko klassikkofilmatisointi Frankenstein (1994). Hieman vieraammista b-tason järjettömyyksistä nauttiville sopii värisyttävän kiusallinen Plankton (1994). Kolmikymppisten kavalkadin kruunaa Lars von Trierin synkkä legenda, minisarja Valtakunta (1994), joka jatkui yllättäen vuonna 2022. Päivän vampyyritarinakin uudistettiin sarjamuotoon vuonna 2022 ja jatkoa on jo luvassa.

 

 

Interview with the Vampire - Veren vangit
Ohjannut Neil Jordan

USA 1994, 123 min.

Kauhu, Fantasia, Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Antonio Banderas

 

 

 

Vampyyri Louis de Ponte du Lac (Pitt) päätyy kertomaan toimittajalle elämäntarinaansa ─ tai oikeastaan kertomusta ajoista hänen kuolemansa jälkeen. Muuan voimakas vampyyri Lestat (Cruise) antoi Louisille uuden elämän yön valtiaana 1700-luvulla ja siitä lähtien kaksikko oli pitkään erottamaton. Verenimijöiden yhteiseloon kuitenkin tuli särö, julma petos, jonka haava on yhä tuore.

Anne Ricen samannimiseen romaaniin (1976) perustuva Veren vangit on tyylikästä goottitunnelmointia. Tarina on nimensä mukaisesti verinen ja myös melko väkivaltainen, mutta ei liioitellulla tavalla. Osa aikalaiskatsojista oli toista mieltä, mutta kyllähän vampyyritarinassa punaväri saakin roiskua. Mukana sitä paitsi on hieman moraalitarinaakin. Osalle kriitikoista elokuva oli vuoden 1994 inhokkeja, toisille taas kärkikastia. Avoimesti pilkistelevä homoerotiikka, esteettinen näyttävyys ja mainio pohjatarina tekevät filmistä viehättävän, mikäli ei liikaa kammoksu vampyyrien luontaista tappoviettiä.

Muutamista kriittisistä äänenpainoista huolimatta Veren vangit ei sentään ole saanut osakseen täyttä lyttäystä. Erityisesti tyylikästä miljöötä ja tunnelmaa on kehuttu: elokuva oli jopa ehdolla lavastus- ja musiikki-Oscareiden saajaksi. Synkeään tunnelmointiin inspiraatiota on kenties tuonut Bram Stokerin Dracula (1992), jossa goottimiljöö on niin ikään täydellisesti kohdillaan. Vampyyriaiheet olivat ylipäätään nousseet suosioon jo 1980-luvulla ja into jatkui halki 1990-luvun. Tunnelmallinen Veren vangit kuuluu omaperäisyydessään kirkkaasti aikakautensa vampyyriparhaimmistoon, vaikka Anne Ricen suositulle vampyyrisaagalle se tuskin vetääkään vertoja.

Pisteytys: 7/10

Mujeres al borde de un ataque "nervios" ─ Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja 1988, 88 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Carmen Maura, Antonio Banderas, María Barranco, Rossy de Palma

No lady's dangerous if you know how to handle her.

 

Tv-näyttelijä Pepa Macros (Maura) palaa tyhjään kotiin, sillä hänen rakastajansa on lähtenyt toisen naisen matkaan. Kiukusta kihisevä nainen saa seuraa ystävästään Candelasta (Barranco), joka on tahollaan ajautunut varsin vaaralliseen miessotkuun. Pian soppaan sekoittuvat Pepan miehen perheenjäsenet, mutta karkuun luikkinutta ukkoa ei näy mailla halmeilla.

Naisia hermoromahduksen partaalla (engl. Women on the Verge of a Nervous Breakdown) on kevyttä ihmissuhdekomediaa ja suorastaan saippuaoopperamaista farssikuvaelmaa. Vaikutelmaa täydentävät räikeät värit ja tv-sarjamainen studiokuvaus. Käsikirjoitus on onnistunut, sillä elokuvan hahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa hulvattomin, suorastaan järjettömin tavoin, mutta niinpä vain tarina pysyy täydellisen herkullisesti kasassa. Epäuskottavilla sattumilla leikitellään vallattomasti, eikä mikään käänne ole mahdoton. Vaikka elokuva käsittelee "hysteerisiä" naisia, kritiikki kohdistuu machoileviin naistennaurattajamiehiin ja tarina seisoo hahmojensa puolella.

Pedro Almodóvarin (1949─) varsinainen elokuvaura käynnistyi 1980-luvun alussa. Räiskyvistä ja persoonallisista elokuvistaan tunnetun espanjalaisohjaajan kansainvälinen läpimurto tapahtui juuri tämän elokuvan myötä: Naisia hermoromahduksen partaalla kohosi aikanaan kaikkien aikojen katsotuimmaksi elokuvaksi kotimaassaan ja Yhdysvalloissakin filmi menestyi paremmin kuin yksikään toinen espanjalaiselokuva siihen saakka. Almodóvar on tehnyt urallaan vakavampia draamoja ja trillereitä, mutta myös liudan komedioita. Olen itse enemmän synkemmän Almodóvarin ystävä, mutta huumoripitoisten elokuvien sarjasta Naisia hermoromahduksen partaalla on yhä ohjaajan parhaimmistoa.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 23 - Elokuvavuosi 2019 osa 1 (Kärsimys ja kunnia & The Irishman)

A man who paints houses.

Olen jakanut elokuvavuoden 2019 kahteen luukkuun: uuteen ja vanhaan. Kaikki toki ovat vuoden ensi-iltoja, mutta tämän päivän elokuvat ovat pitkän linjan elokuvantekijöiden teoksia. Huomenna suuntana on tulevaisuus ja uusi elokuvantekijöiden sukupolvi. Elokuvien katsomisen tapa on muuttunut huimasti kuluneen vuosikymmenen aikana ja se näkyy jo näissä veteraanienkin filmeissä! Suurin muutos on suoratoistopalveluiden asema: fyysiset elokuvavuokraamot katoavat ja uutuuselokuviakin julkaistaan muuallakin kuin elokuvateattereissa. Päivän elokuvista toinen, The Irishman, on sekin Netflix-tuotantoa.

Dolor y gloria - Kärsimys ja kunnia
Ohjannut Pedro Almodóvar
Espanja & Ranska 2019, 113 min.
Draama
Pääosissa: Antonio Banderas, Asier Etxeandia, Leonardo Sbaraglia



Ikääntynyt ohjaaja Salvador Mallo (Banderas) kärsii ruumiinvaivoista ja ajatustukoksista. Lääkkeinä Salvador kokeilee heroiinia, pillereitä ja unohdusta, mutta yksikään ei helpota tyhjyyden piinaa. Lopulta Salvador sukeltaa rohkeasti muistoihinsa, köyhään lapsuuteen pienessä kylässä ja villiin nuoruuteen Madridissa. Menneisyyden käsittely auttaa lopulta hyväksymään myös tulevaisuuden.

Pedro Almodóvar tunnetaan salaperäisistä elokuvistaan, jotka avautuvat herkullisesti kerros kerrokselta. Sama mystinen rakenne on mukana tässäkin teoksessa ja tuttuja teemoja sekä ideoita piisaa muitakin, aina homoseksuaalisuudesta huumaavan räikeisiin väreihin. Almodóvarilla on kuitenkin useimmiten taito käsitellä samojakin ilmiöitä raikkaalla ja niin mukaansatempaavalla otteella, ettei pieni toisteisuus lainkaan haittaa. Myös näyttelijät ovat Almodóvarin luottokasvoja, ja varsinkin pääosassa tuskaileva Antonio Banderas tekee upean roolityön.

Kärsimys ja kunnia  (engl. Pain and Glory) tuntuu erityisen omakohtaiselta, suorastaan autobiografiselta teokselta. Tänä vuonna seitsemänkymppisiään viettäneen Almodóvarin tapaan myös elokuvan päähenkilö Salvador Mallo on elämänsä ehtoopuolelle siirtynyt ohjaajasuuruus. Ohjaajansa tuotannon lisäksi Kärsimys ja kunnia tuo mieleen Federico Fellinin mestariteoksen 8½ (1963). Aivan samaan sarjaan elokuva ei sentään pääse, mutta siltikin Kärsimys ja kunnia tuntuu lähes helpottavan erinomaiselta varsinkin parin epätasaisemman Almodóvar-teoksen jälkeen (Matkarakastajat, 2013 ja Julieta, 2016).

Pisteytys: 8/10

The Irishman
Ohjannut Martin Scorsese
USA 2019, 209 min.
Biografia, Rikos, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa ikämies Frank "The Irishman" Sheeran (De Niro) muistelee nousujohteista mafiauraansa. Muistot vievät kaiken alkuun, aina 1950-luvulle saakka, jolloin vielä salskeahko nuorukainen tapasi vaikutusvaltaisen Russell Bufalinon (Pesci). Myöhemmin töiden vaativuus ja verisyys lisääntyy, ja tie johtaa lopulta aina ay-pomo Jimmy Hoffan (Pacino) luottomieheksi saakka.

Kolme päätähteä ovat kukin tuttuun tapaansa loistavia ja Scorsesen tarina kulkee kuin rasvattu. Tuotanto on ollut massiivinen, taatusti ohjaajan suurimpia projekteja, ja varmaan siksi elokuvan pituudessakaan ei olla turhaan säästelty. Kolme ja puoli tuntia on kuitenkin auttamattomasti hieman liikaa, vaikka tyylikäs tarina viihdyttääkin hyvin. Kuriositeettina mainittakoon erikoistehosteet, joiden avulla pääosakolmikkoa on nuorennettu ja vanhennettu vuosikymmeniä. Lisärypyt eivät haittaa, mutta nuorennettuina nämä oikeasti seitsemänkymppiset ukot näyttävät väkisinkin oudon kömpelöiltä. Ehkäpä tämäkin teknologia ajan myötä kehittyy.

Jos yllä arvioitu Kärsimys ja kunnia oli Pedro Almodóvarin uran tuttuja elementtejä toistava autobiografia, niin myös The Irishman tuntuu monin tavoin olevan synteesi Martin Scorsesen urasta teemoineen ja kamera-ajoineen. Varmalla taidolla, kokemuksella ja myös isolla rahalla sekä vaikutusvallalla tehty elokuva on tietenkin erinomainen, mutta ei Scorsesen paras. Suuressa koneistossa kiillotetusta kultakimpaleesta puuttuu se sama särmä ja kerronnallisesti uutta luova rohkeus, joka (ehkä ymmärrettävästikin) on jäänyt Scorsesen uran alkuvaiheille, nuoruuden luovuutta pursuaviin vuosiin. The Irishmanissa muistellaan, mitä on tullut tehtyä.

Pisteytys: 8/10