Mulholland Drive (2001)

Ohjannut David Lynch

Ranska & USA 2001, 147 min.

Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Naomi Watts, Laura Harring, Justin Theroux

It's strange calling yourself.

 

Eräällä Hollywood Hillsin kadulla tapahtuu auto-onnettomuus. Läheiseen taloon muuttanut näyttelijänalku Betty (Watts) ottaa siipiensä suojaan kolarin ainoan selviytyjän, Ritaksi (Harring) esittäytyvän naisen. Tosiasiassa Rita on unohtanut nimensä ja kadottanut persoonansa, mutta yhdessä kaksikko ryhtyy selvittämään naisen taustoja. Käsilaukusta löytyvät oudot esineet antavat vihjeitä Ritan menneisyydestä ja painajaisunesta, joka on johtanut hänet Bettyn luo.

 

David Lynchin painajaismainen mysteeri ei avaudu helpolla, eikä liene varmaa, onko sitä tarkoitettukaan ratkaistavaksi. Elokuva jättää kuitenkin niin kiinnostavia vihjeitä, että se innoittaa väkisinkin arvuuttelemaan tapahtumien todellista luonnetta. Lynch lisäsi vettä myllyyn julkaistessaan kymmenen kohdan vinkkilistan, joiden olisi määrä avittaa Mulholland Driven salaisuuksien paljastumisessa. Internetin syövereistä löytyy selityksiä ja spekulaatioita, elleivät omat aivonystyrät riitä. Toisaalta filmin jokaista merkitystä ei tarvitsekaan ymmärtää matkasta nauttiakseen. Skeptikot ovat kyseenalaistaneet, onko mitään arvoitusta olemassakaan!

 

Mulholland Driven unenomainen tyyli viittaa voimakkaasti siihen suuntaan, että tapahtumat, tai ainakin osa niistä, taitavat olla unta. Mutta kenen? Tarina ei ole ainoastaan katsojaa hämäävä arvoitus, vaan siihen kietoutuu Hollywoodin tähtiunelmaa, elokuvakliseitä, ripaus saippuaopperaa sekä kiusalliselta tuntuvaa mieskatseen fantasiaa, jonka armottomuudesta naiset kärsivät. Onko elokuva satiiria, ironiaa tai kommentaari? Tulkintoja riittää siinä missä katsojiakin. Perin juurin outo Mulholland Drive on jakanut mielipiteitä, mutta se on silti usein nostettu esiin yhtenä vuosikymmenensä merkkiteoksista. Siitä huolimatta 1001-listalta elokuva on saanut tehdä tilaa uusille tulokkaille jo vuonna 2007. Minusta elokuva ei ole aivan terävintä Lynchiä, joskin verrattoman monikerroksinen mysteeri pitää loistavasti otteessaan.

Pisteytys 8/10

Blue Velvet ─ ja sinisempi oli yö (1986)

Ohjannut David Lynch

USA 1986, 120 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Kyle MacLachlan, Isabella Rossellini, Laura Dern, Dennis Hopper

And I still can see blue belvet through my tears...

Opiskelijanuorukainen Jeffrey Beaumont (MacLachlan) palaa kotiseudulleen, jonka idylli murenee yllättäen. Niityltä löytyvä korva herättää Jeffreyn uteliaisuuden ja johdattaa hänet alamaailman jäljille. Tapauksen ytimessä on laulaja Dorothy Vallens (Rossellini), jota huumediileri Frank Booth (Hopper) pitää armottomassa otteessaan. Jeffrey on uppoutumaisillaan siveään suhteeseen nuoren Sandyn (Dern) kanssa, mutta toisaalta Dorothy herättää suojeluvietin ja pinnan alla uinuvan himon.

Blue Velvet on David Lynchin unenomainen trilleri, jossa on tuttuja elementtejä Eraserheadin (1977) täysin vinksahtaneesta maailmasta. Tässä elokuvassa ollaan kuitenkin vielä puoliksi valvemaailman puolella ─ mutta kumpi on todellista elämää, ihannemaailma vai sen alla kytevät jännitteet? Kumma tunnelma havainnollistuu esimerkiksi elokuvan erikoisessa estetiikassa. Sinänsä kaikki on normaalia, mutta keinotekoinen epätodellisuuden tuntu ei jätä rauhaan. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, joka siveässä kaksinaismoralismissaan on sangen kiehtova aikakausi elokuvan teeman kannalta.

 

Pinnan alla pulppuava seksuaalisuus ja pidätelty riettaus muuttuvat Blue Velvetin maailmassa suoranaiseksi pahuudeksi, jota Dennis Hopperin vimmalla näyttelemä Frank Boothin hahmo oivasti edustaa. Jeffrey Beaumontin tirkistelyretki puolestaan toimii vapauttavana tekona, tutkimusmatkana ja silmien avautumisena: maailma onkin syntejä täynnä! Elokuvan kahtiajakautunut maailma heijastui hauskasti filmin osakseen saamassa vastaanotossakin. Toisaalta teosta ylistettiin, mutta osa kriitikoista suomi Blue Velvetin seksikuvastoa ja piti elokuvaa täysin sairaana. Pienen tuumaustauon jälkeen kulttimaine alkoi kasvaa ja elokuva on saanut osakseen ansaitsemansa arvostuksen.

 

Pisteytys: 9/10

The Elephant Man - Elefanttimies (1980)

Ohjannut David Lynch
USA & Iso-Britannia 1980, 124 min.
Draama, Biografia
Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft, John Gielgud

People are frightened by what they don't understand.

Tositarinaan pohjautuva Elefanttimies kertoo sirkuksen vetonaulana riutuvasta Joseph Merrickistä (Hurt). Lääkäri Frederick Treves (Hopkins) pelastaa Merrickin ankeasta vankeudesta sairaalaan, jotta voisi tutkia ulkomuodoltaan erikoista nuorukaista tarkemmin. Vähitellen Treves huomaa, ettei vaitonainen Merrick suinkaan ole mykkä saati tyhmä, vaan elämäniloinen ja sivistynyt nuori mies. Vaan kykeneekö kukaan todella katsomaan ulkokuoren tuolle puolen?

David Lynchin valtavirtaisin elokuva on tyyliltään suorastaan klassinen. Mukana on vain hienoisia kaikuja esimerkiksi Eraserheadin (1977) unenomaisesta outoudesta, mutta lopulta painajaisesta herätään aina todellisuuteen ─ joka tosin voi olla aika karmiva maailma, jos ei satu olemaan kaunis ja varakas! Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralismi ja rajut luokkaerot tuovat sanoman esille viiltävän osuvasti, sillä todelliset hyväntekijät näyttävät olevan harvassa. Oman edun ajaminen ja vierauden ymmärtäminen ovat toki yhtä lailla vitsauksia nykypäivänäkin, ja siksi tarina puhuttelee.

Erinomaisesti menestynyt Elefanttimies oli Lynchin avain menestykseen ja maailmanmaineeseen. Komeat lipputulot kerännyt elokuva nousi peräti kahdeksan Oscarin ehdokkaaksi, vaikka yhtään voittoa akatemialta ei tullutkaan. Tyylikkäästi tehdyn elokuvan suosio on helppo ymmärtää, sillä liikuttava hirviötarina herättää väkisinkin myötätuntoa. Mieleen nousevat esimerkiksi Oopperan kummitus (1925), Nauruihminen (1928) ja Freaks (1932), joiden tyylistä, miljööstä ja riipaisevista tarinoista Lynch kenties on ammentanut inspiraatiota.

Pisteytys:

8/10

Eraserhead (1977)

Ohjannut David Lynch
USA 1977, 89 min.
Kauhu
Pääosissa: Jack Nance, Charlotte Stewart

In Heaven, everything is fine.

David Lynchin (1946─) ensimmäinen kokopitkä elokuva sijoittuu synkkään unenomaiseen maailmaan, joka täyttyy koneiden huminasta ja reistailevien sähkölaitteiden rätinästä. Tarinan päähenkilö Henry (Nance) elää kolealla teollisuusalueella ja saa tyttöystävänsä (Stewart) kanssa epämuodostuneen lapsen, jonka hoito jää lopulta Henryn vastuulle. Elokuvan painajaismaisessa todellisuudessa ei aina ole selvää, milloin nähdään unta ja milloin vastaan tulevat asiat ovat todellisia.

Eraserhead tuo mieleen 1960-luvun underground-leffat ja Luis Buñuelin surrealismin, mutta silti elokuva ei ole pelkkää hankalasti ymmärrettävää outoilua. Tarinassa on sopiva annos valtavirtaelokuvista tuttua selkeä kaavaa, eikä kärryiltä tipu, vaikka ei jaksaisikaan analysoida jokaista vastaan tulevaa kummallisuutta. Sitä paitsi elokuvan puistattava estetiikka vetää kumman hypnoottisella tavalla puoleensa. Vanhemmuuden pelkoa ja yhteiskunnasta vieraantumista tuskin on käsitelty missään toisessa elokuvassa yhtä erikoisella tavalla!

Vaikka David Lynch tätä nykyä on iso nimi, 1970-luvulla Lynch vasta opiskeli elokuvantekoa. Eraserhead syntyi suurella panostuksella ja intohimolla, mutta outo teos miellytti vain tiettyjä taiteilijapiirejä. Kulttimaineen syntyä ei kuitenkaan tarvinnut kovin kauaa odotella, ja Lynchin urakin lähti pian nousuun läpimurtoteos Elefanttimiehen (1980) siivittämänä. Vuosikymmeniä myöhemmin on hauska huomata, miten tunnistettavaa Lynch-tyyliä Eraserhead onkaan. Samaa tunnelmaa tosin tarjoaa myös Lynchin vielä varhaisempi lyhytelokuva The Alphabet (1968).

Pisteytys:
9/10

8 x Halloween: osa II (Lyhärikooste)

Mum is back!

I begin tucking him into bed and he tells me, “Daddy check for monsters under my bed.” I look underneath for his amusement and see him, another him, under the bed, staring back at me quivering and whispering, “Daddy there’s somebody on my bed".

Toisinaan pelko värähtää selkärangassa jo pienestä impulssista. Tiivistäminen on taitolaji ja lyhytelokuvissa pelon herättäminen muutamassa hetkessä on varsin hieno saavutus. Tässä tekstissä esitellään kauhulyhäreitä tasan viidenkymmenen, kymmenen ja viiden vuoden takaa.

The Alphabet

Ohjannut David Lynch

USA 1968, 4 min.

Lyhytelokuva, Kauhu, Surrealismi, Animaatio

Pääosissa: Peggy Lynch

David Lynchin uran alkuvaiheiden kauhulyhäri The Alphabet tuo ruudulle painajaisia näkevän naisen (Lynch). Saakeli, että voi aakkosistakin saada puistattavaa settiä aikaiseksi! Surrealistisessa kuvaelmassa on jo aimo annos niitä samoja aineksia, jotka Lynchin myöhemmässä tuotannossa tulevat tutuksi.

Pisteytys: 7/10

Mamá

Ohjannut Andy Muschietti

Espanja 2008, 3 min.

Lyhytelokuva, Kauhu

Pääosissa: Victoria Harris, Berta Ros, Irma Monroig

Mamá on Andy Muschiettin esikoiskauhu, jota seurasi samanniminen kokopitkä filmi vuonna 2013. Lyhytversiossa on runsaasti mahdollisuuksia tarinan laajentamiseen, joskaan sille ei välttämättä ole tarvetta. Ytimekäs idea starttaa mainiosti ja karmiva tunnelma rakentuu nopeasti, mutta loppu hieman lässähtää. Koominen mörkö saa liikaa ruutuaikaa, eikä loppuratkaisu onnistu yllättämään.

Pisteytys: 6/10

Lights Out

Ohjannut David F. Sandberg

Ruotsi 2013, 3 min.

Lyhytelokuva, Kauhu

Pääosissa: Lotta Losten

Jos valojen sammuttaminen pimeällä on joskus jännittänyt, tietää tämän elokuvan juonesta kaiken tarpeellisen. Varsinainen pimeänpelko-klassikko! Olemattomalla budjetilla tehty pätkä julkaistiin alun perin Youtubessa ja Vimeossa, joissa se nousi vähitellen suureen suosioon. Miljoonien katselukertojen ansiosta David F. Sandberg pääsi tekemään ideastaan samannimisen kokopitkän elokuvan vuonna 2016.

Pisteytys: 7/10