Harold and Maude - Harold ja Maude (1971)

Ohjannut Hal Ashby
USA 1971, 91 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Bud Cort, Ruth Gordon, Vivian Pickles

Grab the shovel, Harold!

Teini-ikäinen Harold (Cort) harrastaa hautajaisia ja itsemurhia, sillä hän inhoaa elämäänsä rikkaan pintaliitäjä-äitinsä (Pickles) käskytettävänä. Haroldin äiti ei tietenkään voi sietää poikansa ankeutta, ja niinpä hän yrittää ahkerasti järjestellä Haroldin tulevaisuutta salonkikelpoisempaan suuntaan. Samaan aikaan Harold tutustuu liki kahdeksankymppiseen Maudeen (Gordon), joka puolestaan on elämästään täysillä nauttiva boheemi vauhtimummo. Kaksikon välille syntyy nopeasti ainutlaatuinen sielunkumppanuus.

Harold ja Maude on musta ja romanttinen komedia, joka ilkkuu poliiseille, papeille, psykiatreille ja kaikelle mahdolliselle urautuneelle jäykkyydelle. Elokuva on kuitenkin myös hyväntuulista ylistystä elämänilolle, uusille mahdollisuudelle ja ylipäätään kaiken ihanalle ainutkertaisuudelle. Harold ja Maude asettaa vastakkain kuolemalla leikittelevän teinipojan ja elämänjanoisen mummelin: roolit ovat hauskasti käänteiset, jos verrataan aikakauden muihin kapinallisiin elokuviin. Tämä elokuva tosin tuntuu radikaalilta vielä tänäkin päivänä. Päähenkilöt ovat hurmaavia, yllättävä tarina on hauska ja Cat Stevensin tunnelmalliset laulut ovat omiaan viimeistelemään sympaattisen kokonaisuuden.

Eriskummallinen genreyhdistelmä Harold ja Maude oli valtaosalle aikalaiskatsojille liian musta väriltään, eikä se juuri saanut ymmärrystä osakseen ilmestyessään. Ohjaaja Hal Ashbyn (1929─1988) kannalta tilanne oli kurja, sillä edellinenkään ohjaustyö ei ollut tuonut menestystä. Aiempi Hollywood-ura leikkauspöydän äärellä (esim. Yön kuumuudessa, 1967) antoi vielä luottoa tulevaan ja jo varsin pian Ashby sai mainetta myös ohjaajana. Harmi siis, että lopulta huumeongelma vei visionäärin mukanaan. Harold ja Maude nautti ohjaajansa elinajan vain marginaalista kulttisuosiota, mutta viime vuosikymmenten aikana maine on onneksi kasvanut.

Pisteytys:
8/10

Rosemary's Baby - Rosemaryn painajainen (1968)

Ohjannut Roman Polanski
USA 1968, 137 min.
Kauhu, Draama
Pääosissa: Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon

This is no dream!

Rosemary (Farrow) ja Guy Woodhouse (Cassavetes) muuttavat taloon, jolla on synkkä maine. Nuori pariskunta ei juuri perusta muinaisista kauhutarinoista, mutta ajan myötä Rosemaryn valtaa tunne, ettei kaikki ole kohdillaan. Rosemaryn vainoharhaisuutta lisäävät vaikea alkuraskaus ja liian avuliaat naapurit, joiden ystävällisyyttä on vaikea paeta. Ikiaikainen pahuus vaikuttaa pesivän myös keskellä urbaanin suurkaupungin vilkasta sykettä, jossa Rosemary lopulta jää yksin tuskansa kanssa.

Roman Polanskin ensimmäinen Hollywood-filmi pohjautuu Ira Levinin samannimiseen romaaniin (1967). Kehuttu kirja sai arvoisensa valkokangasversion, joka lykki kauhuelokuvien genreä jälleen kohti pelottavampaa suuntaa. Varsinkin äitiyttä tai lapsen pahuutta käsittelevien kauhuelokuvien sarjassa Rosemaryn painajainen on alansa klassikko. Elokuvassa on myös samaa naisnäkökulmaa kuin Polanskin muutamaa vuotta vanhemmassa brittikauhussa Inho (1965). Molemmissa elokuvissa valokeilaan nousee kovia kokenut nainen, mutta tässä elokuvassa mielen maalailema painajaistodellisuus tulee lihaksi karmealla tavalla.

Perheväkivallan teeman lisäksi nykytodellisuudesta käsin Rosemaryn painajaista voisi tulkita osuvana misogynian ja jopa miesselittämisen kuvauksena. Samaan tapaan kuten Inhossakin, protagonisti-naisen kokemia vääryyksiä kuvataan erinomaisesti, mutta samaan aikaan nykytieto Polanskin omista väärinteoista kummittelee sinällään upean ja jopa feministiseltä tuntuvan elokuvan taustalla. Ristiriita on kiusallinen, eikä elokuvanautinnon suhteuttaminen ohjaajan omiin tekoihin tunnu helpolta. Kyse ei sitä paitsi ole vain Polanskista vaan lukemattomien muidenkin elokuva-alan toimijoiden sikailuista, joita varsinkin #metoo-aika on paljastanut. Vaikka perusteet tuntuvat hieman horjuvilta, elokuvaa voinee arvostaa myös omaa elämäänsä elävänä teoksena. Rosemaryn painajaistakin voidaan tulkita irrallisena ohjaajansa intentioista, vaikka kontekstia ei olekaan syytä kokonaan unohtaa.

Pisteytys:

9/10