Krylja - Siivet (1966)

Ohjannut Larisa Sepitko

Neuvostoliitto 1966, 85 min.

Draama

Pääosissa: Maya Bulgakova, Zhanna Bolotova, Leonid Djatschkof

 

The steel bird will fly...

 

Toisen maailmansodan vuodet ovat jääneet taakse, mutta niiden muisto elää. Nadezhda Petrukhina (Bulgakova) on entinen taistelulentäjä, joka on sittemmin päätynyt opettajaksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Arki on täynnä pieniä tavallisia murheita, ja uusi sukupolvi tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Enää ei ole sotaa ja kuolemaa, mutta oliko kaikki ennen paremmin? Mitä kaikkea sota Nadezhalta vei? Ainakin rakkauden, vapauden ja taivaan.

Ukrainalaissyntyinen Larisa Sepitko käsitteli elokuvissaan sotaa eri näkökulmista. Teoksissa yhdistyvät realismi ja symbolismi: Nadezhdan harmaan arjen murheet katkeavat hetkittäin pilven untuvan peittämiin haaveisiin. Onko loppukohtaus totta vai haavetta? Sepitkon ainutlaatuinen tuotanto jäi lyhyeksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vain 41-vuotiaana. Uran suurin kansainvälinen menestys oli viimeiseksi teokseksi jäänyt sotadraama Nousu (1977).

Siivet (engl. Wings) oli vasta toinen Sepitkon ohjaustyö, ja se koetteli hivenen sensuurisäädöksiä, mutta ura sai jatkua. Myöhemmin kriitikot ovat ylistäneet teosta, jonka maine lähentelee Nousun osakseen saamaa huomiota. Siivet on kiehtova tutkielma paitsi Nadezhasta, keski-ikäisestä naisesta, myös sukupolvieroista ja ajan kulumisesta. Samalla teos on merkittävä ja melko harvinainenkin kuvaus naistoimijuudesta sotavuosina. Toivonpa katsovani joskus loputkin Sepitkon ohjaamat elokuvat, sillä uran alun ja lopun perusteella niiden laatu on erinomainen.

Pisteytys: 8/10

Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

Fantastic Voyage - Fantastinen matka (1966)

Ohjannut Richard Fleischer

USA 1966, 100 min.

Scifi, Seikkailu 

Pääosissa: Stephen Boyd, Raquel Welch, Edmond O'Brien

 

But I don't want to be miniaturized!

Muuan tutkija joutuu salamurhayrityksen kohteeksi ja nyt vaarallinen verihyytymä uhkaa tehdä miehestä lopun. Mutta kiitos ja ylistys tieteen, jotain on sittenkin tehtävissä! Kutistettu pelastuspartio sukeltaa aluksellaan potilaan elimistöön ja matkaa kohti tuhottavaa hyytymää. Ensimmäinen matka ihmiskehon sisälle on vaarallinne ja kaiken lisäksi joku yrittää sabotoida sen etenemistä. Onko vihollinen soluttautunut vastapuolen verenkiertoon?

Fantastinen matka on herttaisen naiivia scifiä, jonka mahdottomuuksia on turha ryhtyä erittelemään. Leikkiin heittäytyminen on usein hauskempaa kuin virheiden erittely, mutta tämän elokuvan tapauksessa hölmöyksille ei voi olla nauramatta hyväntahtoisesti. Se on oikeastaan tarinan ainoa hupi, sillä seikkailu verisuonistossa on melko pitkäpiimäistä seurattavaa. Tarinan jännitteet ovat ennalta-arvattavia ja maisemat yksipuolisia, vaikka välillä Oscar-palkitut lavasteet viehättävätkin. Edistyksellisesti seikkailuryhmässä on naisjäsen (Welch), jonka taitoja tosin ajanmukaisesti epäillään. Lopulta tämäkin edistysasetelma sortuu, kun kaunis assistentti joutuu hengenvaaraan ja miesten pelastustaitoja koetellaan.

Nahkeasta suhtautumisestani huolimatta olen sitä mieltä, että Fantastinen matka on kiinnostava scifi-merkkipaalu. Elokuva nimittäin sai aikanaan hyvän vastaanoton ja sille on riittänyt faneja myöhemminkin. Elokuvantekijöiden pyynnöstä suosittu tieteiskirjailija Isaac Asimov julkaisi elokuvaan pohjautuvan kirjan (1966), joka sekin keräsi lukijoita. Elokuvan vaikutus näkyy monissa myöhemmissä scifikertomuksissa, sillä kutistumisideaa on hyödynnetty muun muassa Marvel-universumin sarjakuvissa ja elokuvissa (esim. Ant-Man, 2015). Ehkäpä ranskalainen animaatiosarja Olipa kerran elämä (1986) on niin ikään vaikuttunut Fantastisen matkan ihmeistä.

 

Pisteytys: 5/10

La noire de... - Black Girl (1966)

Ohjannut Ousmane Sembène

Senegal & Ranska 1966, 65 min. 

Draama 

Pääosissa: Mbisine Thérèse Diop, Anne-Marie Jelinek, Robert Fontaine

 

She wanted to keep me here as her slave.

 

Senegalilainen Ousmane Sembène tunnetaan paitsi kirjailijana, myös afrikkalaisen elokuvan merkittävänä kehittäjänä. Senegaliin ja Ranskaan sijoittuva Black Girl on Sembènen ensimmäinen kokopitkä elokuva, joka lisäksi perustuu hänen omaan novelliinsa. Elokuva kertoo nuoresta senegalilaisesta Diouanasta (Diop), joka lähtee suurten toiveiden täyttämänä kotiapulaiseksi Ranskaan. Perillä todellisuus on kaukana kuvitelmista ja epätoivo valtaa Diouanan. Lopulta nuori nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ainoalla keinolla, joka käytettävissä on. Hän ei ole orja!

Black Girl käsittelee suoraviivaisesti kolonialismin perintöä. Diouanaan kohdistuu pöyristyttäviä ennakkoluuloja, eikä hänen asemaansa osata asettua lainkaan. Musta nainen on vain työvoimaa, eksotiikkaa ja sivistämisen kohde, jotain mitä voidaan ostaa rahalla; eikä tästä ajatusmallista olla vieläkään päästy täysin eroon. Tarina on yksinkertainen mutta väkevä. Mukana kulkee symbolien taso: Diouanan yksinäinen naamio ranskalaiskodin seinällä on voimakas kerronnallinen elementti. Naamiossa on voimaa myös aivan tarinan lopussa, kun tilanne on jo toinen.
 

Elokuvan aikalaismenestys jäi maltilliseksi ja monen kriitikon vastaanotto oli suorastaan penseä, onhan tyyli toki aika kaukana Hollywoodista. Sittemmin Black Girl on nostettu esiin afrikkalaisklassikkona, vaikka voisipa elokuva olla vielä tunnetumpikin. Ylipäätään Ousmane Sembène lienee edelleen parhaiten tunnettuja afrikkalaisohjaajia, jonka filmeistä mainetta on niittänyt esimerkiksi Ceddo (1977). Afrikkalaiselokuvien saatavuus ei ole parasta laatua, mutta kirjoitushetkellä Black Girl löytyy katsottavaksi ainakin kirjastoiden ilmaisesta Cineast-palvelusta.

Pisteytys: 8/10

Szegénylegények - Miehet ilman toivoa (1966)

Ohjannut Miklós Jancsó

Unkari 1966, 90 min.

Draama, Historia

Pääosissa: János Görbe, Zoltán Latinovits, Tibor Molnár

 

The regime is pitiless.

Avaralla unkarilaispustalla seisoo ankara vankila, jonne on tuotu suuri kapinallisten joukko. Vangit ovat sankarillisen Lajos Kossuthin kannattajia, joiden tavoitteena on irroittaa Unkari Itävallan hallinnasta. Vankilassa aatteet pyritään riisumaan ja miehet yritetään kääntää toisiaan vastaan. Elokuva on terävä kuvaus vallasta ja vapauden hinnasta, ja kertomus osuu kiinnostavaan kuohunnan aikaan Euroopan historiassa. Tapahtumat sijoittuvat hullun vuoden 1848 jälkeiseen aikaan, mutta silti vuosiin ennen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian syntyä.

Miehet ilman toivoa (engl. The Round-Up), tai toisinaan Kapinalliset, on unkarilaisohjaaja Miklós Jancsón kansainvälinen läpimurto. Elokuvassa on yhtymäkohtia Jancsón muuhun tuotantoon, kuten Punaiseen psalmiin (1972). Molemmat elokuvat sijoittuvat avoimelle pustalle ja 1800-luvun jälkipuolelle, teematkin ovat samankaltaisia. Tämän elokuvan mieleenpainuvinta antia ovat pitkät otokset avarassa miljöössä. Tarina on vaitonainen ja jättää paljon katsojan ymmärrettäväksi tai tulkittavaksi. Liikaa vaikeaselkoisuutta ei silti tarvitse pelätä.

 

Kriitikoiden arvostama historiadraama oli menestys varsinkin Cannesissa, jossa elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Kaikkiaan Jancsón uralle tuli peräti viisi Kultaisen palmun ehdokkuutta, mutta yhdestäkään ei tullut voittoa. Kultaisen leijonan ehdokkuuksiakin ehti kertyä jopa kolme ja lopulta vuonna 1990 Jancsó sai kunnialeijonan arvostetusta urastaan. Näin runsas ehdokkuuslistakin on jo arvostettava saavutus. Pitkien otosten ja eurooppalaisen elokuvahistorian ystäville Jancsón teokset ovat ehdottomasti tutustumisen väärtejä.

Pisteytys: 7/10

Ostre sledované vlaky - Tarkoin vartioidut junat (1966)

Ohjannut Jirí Menzel

Tsekkoslovakia 1966, 92 min.

Draama, Komedia, Sota 

Pääosissa: Václav Neckár, Josef Somr, Vlastimil Brodský, Jitka Bendová

 

The curse of an erotic century! Armageddon!

 

Eletään toisen maailmansodan lopun aikoja ja sodan ratkaisua odotetaan kiihkeästi. Nuori Milos (Neckár) ajattelee jo kaikkea muuta kuin jatkuvia taisteluita, kurjuutta ja ties mitä attentaatteja: hänen mielensä on vallannut rautateillä työskentelevä kaunis Mása (Bendová). Milos pääsee ihastuksensa lähelle aloittaessaan työt pienellä rautatieasemalla, mutta nuoruuden epävarmuus on hauraan lemmen tiellä.

 

Tsekkoslovakian uuden aallon merkkiteos kertoo täyteläisesti ajasta nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla. Sodan vakavuus on Milosin kokemusmaailman reunamilla, sillä hänen huomionsa kohteina ovat vain orastava rakkauselämä, seksuaalisesti kokeneemmat, irstailevat työtoverit ja pelko omasta huonommuudesta petipuuhissa. Miehisyyttä tarkastellaan ensisijaisesti humoristisessa valossa. Kaksinaismoralismi tulee esille mustana huumorina esimerkiksi kohdassa, jossa siveyttä vartioivat ukkomiehet kuulostelevat nuorelta naiselta tämän osallisuutta lemmenleikkeihin.

Aiheiltaan herkkä, hauska ja rohkea elokuva herättää suurta sympatiaa. Vaikka sota jää tavallaan kulissiksi, se on myös tarinan ytimessä: miten paljon heleää ja orastavaa ihmiselämää sota tuhoaa tieltään! Elokuvan loppu on järisyttävä. Tarkoin vartioidut junat (engl. Closely Watched Trains) on tätä nykyä klassikko, mutta oivaa menestystä tuli jo teoksen ilmestyessä. Elokuva palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Häkellyttävää on sekin, että filmi on ohjaaja-käsikirjoittaja Jirí Menzelin (1938─2020) ensimmäinen kokopitkä ohjaus. Elokuva tosin lopulta jäi Menzelin tunnetuimmaksi teokseksi, vaikka muitakin onnistumisia mahtui pitkälle uralle.

 

Pisteytys: 

9/10 

12. luukku: 60 vuotta sitten (Paukkurauta-Kati, 1965)

You'll never make me cry!

Vuoden 1965 valkokankaille saattelee Julie Andrews ja värikkäät kukkulat heräävät eloon: "The hills are alive with the sound of music..." ─ sulosävelin ilkamoiva Sound of Music (1965) oli vuotensa isoin megahitti ja myöhempien aikojen klassikko. Sille seuraa tekevät klassikkoromaanin filmatisointi Tohtori Zhivago (1965) sekä päivän luukusta pamahtava lännenkomedia.

 

Mikäli mielii tunnelmoida villin vuosikymmenen uusia elokuvatuulia, katseluun sopii erinomaisesti Jean-Luc Godardin road-movie Hullu Pierrot (1965) tai futuristinen Alphaville (1965). Toisenlaista kummaa kulmaa tarjoaa Andy Warholin underground-filmi Vinyl (1965). Jos Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat puuduttaa, on syytä muistaa intialaisklassikko Subarnarekha (1965), joka kertoo universaalin tarinan sodanjälkeisestä maailmasta ja pakolaisuudesta.

 

Cat Ballou - Paukkurauta-Kati 

Ohjannut Elliot Silverstein 

USA 1965, 97 min. 

Komedia, Lännenelokuva 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan 

 

 

 

 

Asesankari Cat Ballou (Fonda) odottaa hirttotuomiota pikkukaupungin sellissä. Nykyinen rikollinen on entinen siveä opettaja, joka kapsahti kaidalta polulta palauttaakseen isänsä kunnian. Paha suuryritys nimittäin yritti varastaa Catin isän farmin laittomin keinoin, eikä tyttären auttanut muu kuin lähteä ruudinkatkuiselle kostoretkelle erikoinen apujoukko kintereillään. Jiihaa!

Paukkurauta-Kati on lännenparodia, mutta ei kuitenkaan yhtä sekopäinen kohellus kuin Villiä hurjempi länsi (1974). Ikoninen Jane Fonda tulkitsee Cat Ballouta särmikkäästi ja vahva naishahmo tuo mieleen toisen lännenelokuvan, vakavamielisemmän Johnny Guitarin (1954). Elokuvilla onkin yksi merkittävä yhdistävä tekijä: molemmat perustuvat kirjailija Roy Chanslorin romaaneihin.

Meheväksi hittifilmiksi kohonnut Paukkurauta-Kati oli peräti vuoden 1965 seitsemänneksi katsotuin elokuva. Menestyksen ainekset ovat helposti kasassa: karismaattinen päätähti, ripaus slapstickia, jännitystä ja romantiikkaa, suosittuja muusikkoja vetävien lännenballadien äärellä... Kriitikotkin mieltyivät ja Lee Marvin palkittiin mehukkaasta tuplaroolistaan muun muassa Oscarilla. Paukkurauta-Kati on nostettu suorastaan lännenlegendaksi, sillä se löytyy AFI:n westernien TOP-10-listalta. Vaikka elokuva on ihan kelvosti tehty, minusta varsinkin AFI:n listasijoitus tuntuu hieman yliampuvalta: ennemmin myöntäisin sijan sisällöltään monipuolisemmalle Johnny Guitarille.

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

Här börjar äventyret - Täällä alkaa seikkailu (1965)

Ohjannut Jörn Donner 

Suomi & Ruotsi 1965, 84 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Harriet Andersson, Matti Oravisto, Claude Titre

 

Olen väsynyt sinuun ja tähän pikkukaupunkiin.

 

Keskikesän kukkeassa Helsingissä kaivataan, rakastetaan ja riudutaan. Ruotsalainen muotisuunnittelija Anna Englund (Andersson) on saapunut kaupunkiin tapaamaan rakastettuaan, arkkitehti Toivo Pajusta (Oravisto). On aika asettaa piste lyhyelle mutta kiihkeälle suhteelle, sillä Annan kintereillä kulkee pitkäaikainen heila, ranskalainen liikemies Jacques (Titre). Intohimot vetävät puoleensa ja jättävät silti etäälle ─ kenet Anna valitsee?

Täällä alkaa seikkailu kuvaa tyylikkäästi aikakautensa Helsinkiä kansainvälisyyden ja suomalaisuuden ristipaineessa. Elokuvassa puhutaan monia kieliä ja Helsinki toimii kohtaamispaikkana, mutta juro suomalaisuus pilkistää muutamissa hetkissä taka-alalta. Elokuva on kiinnostava pari toiselle saman vuoden Helsinki-filmille Onnenpeli (1965): molemmat teokset kuvaavat rakkautta kesäisessä pääkaupungissa, jolla on tarinassa keskeinen rooli. Yhteistä on myös vaikuttuminen ranskalaisesta uudesta aallosta, joskin tunnelma on aivan erilainen. Onnenpeli on kepeä ja Donnerin visio puolestaan raskas, täynnä Michelangelo Antonionin elokuvien vieraantuneisuutta (esim. Yö, 1961)

 

Vaikka Jörn Donnerin Helsinki-kuvaelmassa on hienot hetkensä, tarinana elokuva ei ole erityisen mieleenjäävä. Tympeintä on dialogi, joka on toisinaan lähes koomisen kömpelöä. Moni kriitikko on kiinnittänyt huomion samaan kiusallisuuteen ja osa aikalaiskommentaattoreista piti elokuvaa pitkäveteisenä. Elokuva sai toki kehujakin, ja Täällä alkaa seikkailu palkittiin muun muassa valtion elokuvapalkinnolla sekä käsikirjoitus-Jussilla. Kansainvälisyyttä korostava elokuva pääsi levitykseen maailmalle, vaikka kansainvälistä hittiä siitä ei tullutkaan. Kotimaassa lippuluukuilla kuitenkin kävi iloinen kassakoneen kilkatus ja haikeasta kaupunkiromanssista tuli varsin suosittu.

Pisteytys: 6/10

Hombre (1967)

Ohjannut Martin Ritt

USA 1967, 111 min.

Lännenelokuva, Draama

Pääosissa: Paul Newman, Richard Boone, Diane Cilento

 

Guess I brought my dirty laundry down by mistake.

 

Apassi-heimon parissa varttunut John Russel (Newman) joutuu palaamaan valkonaamojen pariin, sillä hänen on lunastettava kaupungissa perintöosuutensa. Nihkeä paluumatka taittuu postivaunussa erikoisessa seurueessa, jossa alkuperäiskansoihin suhtaudutaan karsaasti ja Russeliakin katsotaan vinoon. Lopulta seurue ryöstetään, mutta Russel on ainoa, joka uskaltaa tarttua aseisiin. Sankarin viittaa on turha odottaa, sillä moraalittomat matkalaiset eivät ole avuksi.

Asetelmasta tulee mieleen legendaarinen lännenklassikko Hyökkäys erämaassa (1939), mutta aika on toinen ja tarina paljon monisyisempi. Uuden ajan tunnelmaa alleviivaa sekin, että tämän elokuvan todellisuudessa rautatien aika on juuri tulossa ja tämä postivaunu on reittinsä viimeinen kulkija. Monien lännenelokuvien helmasynti on alkuperäiskansojen mustavalkoinen kuvaaminen. Tässä elokuvassa suhtautuminen on myötämielistä ja isottelevat valkoiset ovat pahisten puolella. Korkealla moraalilla ja syvällä epäluulolla varustettu John Russel on vaitelias hahmo, jota Paul Newman tulkitsee taitavasti. Elokuvan maailmankuva on kyyninen, eikä kytevä konflikti ratkea.

Paul Newman oli näytellyt 1960-luvulla useassa Martin Rittin elokuvassa, joista tämän elokuvan lisäksi tunnetuin on modernin ajan western Hud - lännen kapinallinen (1963); siinäkin pohditaan moraalikysymyksiä ja päähenkilön irrallisuutta häntä ympäröivästä yhteisöstä. Hombre jäi kaksikon viimeiseksi yhteistyöksi. Kassamagneetiksi kohonnut elokuva miellytti katsojia ja kriitikoita, mutta palkintosesongissa filmi jäi harmillisen näkymättömiin.

 

Pisteytys: 8/10

Onnenpeli (1965)

Ohjannut Risto Jarva

Suomi 1965, 93 min.

Komedia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Jaakko Pakkasvirta, Anneli Sauli, Eija Pokkinen, Kaisa Korhonen

 

Minulla on elämä: tämä päivä ja tulevaisuus.

Onnenpeli kuvaa nuorten aikuisten vauhdikasta arkea urbaanissa Helsingissä. Elämää sykkivän kivikaupungin kehitys on keskeinen osa uudenaikaista elokuvaa. Vapaasti etenevä tarina rytmittyy tansseista, lauluista ja kesäyön huumasta, vaan välillä varjoissa välähtävät kolmiodraaman synkät sävyt. Elokuvakerronta on saanut vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta. Pariisi välähtää hahmojen puheissa ja kokemuksissa, mutta kertomus juurtuu silti Suomeen.

Risto Jarvan (1934─1977) ensimmäinen täysin oma ohjaustyö vastaanotettiin pääasiassa positiivisin mielin. Onnenpeli sai muun muassa valtion elokuvapalkinnon ja Jarvalle lyötiin käteen ohjaus-Jussi. Seuraavana vuonna ensi-iltansa sai kuuluisa nuorisofilmi, Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966), jossa käsitellään samankaltaisia teemoja ja tunnelmia. Uuden aikakauden elokuva teki voimallisesti tuloaan ─ tai oikeastaan Onnenpelin myötä uusi aika oli jo alkanut.

 

Elokuvahistoriallisen antinsa ohella Onnenpeli on hauskaa ja kevyttä seurattavaa. Kiehtovinta ylipäätään on ajankuva, joka ulottuu aikansa tuoreen elokuvakerronnan ohella hahmoihin ja miljööseen. Elokuva toimiikin miellyttävänä aikamatkana 1960-luvun Helsinkiin: moni kohtaus tapahtuu sisätiloissa, mutta reippaasti kuljeskellaan pitkin pääkaupungin tuttuja katuja ja kurkistetaan jopa Suomenlinnan salakäytäviin. Musiikissakin ajankuva kuultaa hauskan monipuolisesti, sillä samaan filmiin mahtuu Kaj Chydeniuksen säveliä ja Spede Pasasen Pronominirock ─ 1960-luvun eri sävyt soivat kiehtovasti rinnakkain.

Pisteytys: 7/10

Le bonheur - Onnen hetket (1965)

Ohjannut Agnès Varda

Ranska 1965, 80 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Claude Drouot, Claire Drouot, Marie-France Boyer

Love me.

François Chevalier (Drouot) on onnellinen mies. Hänellä on ihana vaimo Thérèse (Drouot), kaksi lasta, hyvä työpaikka, eikä elämästä puutu mitään. Onni ainoastaan kasvaa, kun François sattumalta tapaa hurmaavan Émilien (Boyer) ja aloittaa uuden lemmensuhteen. Théresè järkyttyy syvästi miehensä loputtoman onnen määrästä, mutta François saa jatkaa rakkaudentäyteistä elämäänsä.
 

Onnen hetket (engl. Happiness) hehkuu kukkean vuodenajan heleää onnea. Mikään ei murra paratiisia, ei lopulta edes aviorikos, vaikka tietty särö saa idyllisen tunnelman vapisemaan ja auringonpaiste muuttuu pahaenteiseksi. Ruusun piikit pysyvät piilossa ja sokerin alla on kitkerä maku. Elokuva ei silti liikoja moralisoi, vaan se on pikemminkin satumuotoon puettu realistinen toteamus. Tarinan hurmioitunut sävy korostaa taidokkaasti sukupuolieroja: miehille kaikki on mahdollista ja he voivat saada kaiken, mutta naisen osa on toinen. Eipä ole aihe paljoa vanhentunut.

Agnès Varda teki läpimurtonsa huumaavan hienolla elokuvallaan Cléo viidestä seitsemään (1962), joka etenee kiinnostavalla tavalla reaaliajassa. Muutamaa vuotta myöhemmin syntynyt Onnen hetket on omalla tavallaan kokeellinen: räiskyvän värikäs ja kerrontatavoiltaan mieleenjäävän omaperäinen. Erikoinen kolmiodraama palkittiin aikanaan Berliinin hopeakarhulla. Sittemmin filmi on saanut arvostusta vuosikymmenestä toiseen, mutta jäänyt silti hieman tuntemattomaksi helmeksi.

Pisteytys: 8/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Laukaus pimeässä, 1964)

I believe everything and I believe nothing.

Päivän luukussa hypätään erään vuoden 1964 hittifilmin pyörteisiin. Oheisen elokuvan lisäksi vuotensa suurmenestyksiä olivat satufilmatisointi Maija Poppanen (1964), Oscareita kahminut musikaali My Fair Lady (1964) sekä jännityksentäyteinen Bond-leffa 007 ja Kultasormi (1964).

Klassikoiksi muodostuneita kuusikymppisiä ovat myös eritoten mustan huumorin mestariteos, edelleen ajankohtainen Tohtori Outolempi (1964) ja haikean romanttinen musikaali Cherbourgin sateenvarjot (1964). Mikäli mielii matkata ympäri maailmaa, upeita elokuvia piisaa. Ukrainaan vie Menneitten sukupolvien varjot (1964), Brasiliaan saattelee Musta jumala, valkoinen paholainen (1964) ja Japanissa ilahduttavat Dyynien daami (1964) sekä Onibaba (1964).

 

A Shot in the Dark - Laukaus pimeässä
Ohjannut Blake Edwards

Iso-Britannia & USA 1964, 102 min.

Komedia, Rikos, Mysteeri

Pääosissa: Peter Sellers, Elke Sommer, Herbert Lom

 

 

 

 

Rikoskomedia Vaaleanpunainen pantteri (1963) osoittautui yleisömenestykseksi, joten filmille leivottiin nopeasti jatko-osa. Sen päärooliin nostettiin katsojien suosikki, Peter Sellersin näyttelemä täystohelo etsivä Jacques Closeau. Vaikka tuotantotahti oli kaikin puolin vauhdikas, Laukaus pimeässä osoittautui suureksi yleisömenestykseksi, jolle kriitikot olivat vähintäänkin suopeita.

Laukaus pimeässä sijoittuu Pariisiin, jossa etsivä Closeau tutkii teollisuuspampun kartanossa tapahtuvia murhia. Syyttävä sormi osoittaa väistämättä kartanon sisäkön (Sommer) suuntaan, mutta Closeau ummistaa silmänsä... Maria-sisäkkö nimittäin on perin viehättävä. Miten rikos mahtaa ratketa? Ainakin Closeaun omaperäiset työskentelytavat saavat poliisijohdon epätoivon partaalle.

Humoristinen etsivätörttöily on säilyttänyt hyvän maineensa ja se on usein mainittu pantteri-sarjan parhaimpana osana. Hahmot ovat omaan makuuni ehkä hieman turhankin liioiteltuja karikatyyreja, vaikka se toki lajityyppiin sopii. Sittemmin suositulle elokuvaparille on tehty seitsemän jatko-osaa ja pari uusintafilmatisointia 2000-luvulla. Sarjan ekan osan alkuteksteissä seikkailee animoitu pantterihahmo, joka tästä filmistä uupuu ─ vaaleanpunainen kujeilija palasi kuitenkin myöhempiin elokuviin ja sai jopa oman animaatiosarjansa (1964─1977).

Pisteytys: 7/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Kamarineidon päiväkirja, 1964)

I bet you had lots of fun in Paris.

Tänään vuosi on 1964, jolloin Beatlemania levisi Yhdysvaltoihin. The Beatles oli vallannut alaa Suomessakin, vaikkei vielä hittilistalla päihittänyt Katri Helenaa. Puhelinlangat laulaa oli vuoden suosituin hitti! Enemmän kärkästä keskustelua sen sijaan synnytti Hannu Salaman läpimurtoromaani Juhannustanssit (1964), joka johti kuuluisaan jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin.

Juhannustanssit huokuu vahvasti aikansa ilmapiiriä, mutta elokuvatkin vievät oivallisesti vuoden tunnelmiin. Beatlesien tahdissa aika rientää riehakkaasti aikalaisfilmissä Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964), eikä villejä otteita puutu Jean-Luc Godardin uuden aallon filmistä Laittomat (1964). Vuoteen 1964 sijoittuvat esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen kuumaa kesää tarkasteleva Mississippi palaa (1988), lohduton työläisdraama Dancer in the Dark (2000) ja katolisen kirkon kahnauksia käsittelevä Epäilys (2008) ─ kaikki ovat tavalla tai toisella kiinni ajan hengessä.

 

Le journal d'une femme de chambre - Kamarineidon päiväkirja
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1964, 97 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jeanne Moreau, Georges Géret, Michel Piccoli

 

Pariisitar Célestine (Moreau) tietää herrasväen syvimmät salaisuudet, sillä hän työskentelee kamaripalvelijana. Nyt hän matkustaa maaseudulle uuteen pestiinsä vauraaseen taloon. Naapurustoriidat ja isäntäväen oudot paheet pohjustavat hilpeän farssin, joka kuitenkin yllättäen muuttuu sävyltään tummanpuhuvaksi. Tapahtuu nimittäin synkkä rikos, joka paljastaa taas uusia salaisuuksia paikkakunnan asukkaista.

Kamarineidon päiväkirja (engl. Diary of a Chambermaid) sijoittuu 1930-luvulle ja muukalaisvihaa lietsova ajankuva on tarinassa läsnä. Aikalaisilmapiirin lisäksi miljöö on taidokas, suorastaan herkullisen runsas. Elokuva pohjautuu Octave Mirbeaun romaaniin Le journal d'une femme de chambre (1900), josta on tehty kolme muutakin filmiversiota (1916, 1946 ja 2015). Ainoastaan Buñuelin elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kun taas kirja ja toiset filmiversiot sijoittuvat 1800─1900-lukujen taitteeseen.

Buñuelin tarinalle valitsema ajankohta vie ajatukset hänen uransa alkuvaiheisiin, Kulta-ajan (1930) aikoihin. Espanjalaissyntyinen ohjaaja aloitti uransa Ranskassa surrealistisilla teoksilla (erit. Andalusialainen koira, 1928), palasi kotimaahansa (jossa syntyi Las Hurdes, 1932) ja pakeni sisällissotaa ja heräävää fasismia Amerikkaan. Yhdysvalloissa ja Meksikossa ura kukoisti (mm. Viridiana, 1961 ja Tuhon enkeli, 1962). Lopulta 1960-luvun alussa maailmankuulu ohjaaja palasi Ranskaan, jossa alkoi uran viimeinen vaihe. Pelin avasi Kamarineidon päiväkirja ─ se ei ole lainkaan absurdeinta Buñuelia, mutta ohjaajansa elokuvaksi selvästi tunnistettava klassikko.

Pisteytys: 8/10

Pasazerka - Passenger (1963)

Ohjannut Andrzej Munk & Witold Lesiewicz

Puola 1963, 62 min.

Draama, Sota

Pääosissa: Aleksandra Slaska, Anna Ciepielewska

 

I was humiliated.

 

Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut reilu vuosikymmen, kun Liza Kretschmer (Slaska) joutuu yllättäen kohtaamaan sota-ajan kauhut silmästä silmään. Huolettomalla luksusristeilyllä Liza tapaa Martan (Ciepielewska), jonka kanssa Liza jakaa yhteisen menneisyyden. Molemmat naiset olivat keskitysleirillä: Marta vankina ja Liza vanginvartijana. Nyt osat ovat vaihtuneet ja Martalla on käsissään kaikki valta paljastaa maailmalle Lizan synkkä menneisyys.

Passenger on todella kiehtova draama, jonka silmiinpistävin erikoispiirre on elokuvan keskeneräisyys. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrzej Munk (1920─1961) nimittäin menehtyi kesken kuvausten. Useiden apukäsien, kuten ohjaaja Witold Lesiewiczin, ansiosta elokuva kuitenkin saatettiin julkaisukuntoon. Elokuvan nykyhetkeen eli risteilyalukselle sijoittuvat kohtaukset ovat pelkkiä still-kuvia, mutta niissäkin on erikoista kerronnallista voimaa. Oikeastaan juuri keskeneräisyys tekee elokuvasta niin kiehtovan ja erityisen, vaikka hieno teos se varmasti olisi ollut muutenkin.

Cannesin FIPRESCI-palkinnolla huomioitu Passenger on saanut osakseen ylistystä. Holokaustin jälkipuinnin ja syyllisyyden tutkiminen on kiinnostavaa, sillä ne ovat teemoina monimutkaisia ja vaikeita, monenlaisia tunteita herättäviä. Entisten natsien, sotarikollisten, etsiminen ja tuomiolle saattaminen on jatkunut kiihkeänä aina näihin päiviin saakka. Samalla elokuva tulee kertoneeksi yleisinhimillisesti syvästä häpeästä, menneisyyden pakenemisesta ja uusien alkujen vaikeudesta.

Pisteytys: 8/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Kleopatra, 1963)

You're not supposed to look at me. No one is.

 

Elokuvavuoden 1963 ikonisimpia klassikkoteoksia ovat muun muassa Alfred Hitchcockin hyytävä Linnut (1963), Federico Fellinin unenomainen 8½ (1963) ja Kultaisella palmulla palkittu Tiikerikissa (1963). Sen sijaan ajan villiin underground-huumaan viettelee Scorpio Rising (1963) ja B-leffojen kiehtovia maisemia maalailee mystinen Shokkikäytävä (1963).

Aikansa elokuvatapauksia olivat, lipputuloissa mitaten, päivän elokuva Kleopatra ja edellisvuoden lopuilla ensi-iltansa saanut western Näin voitettiin Villi Länsi (1962). Kassamagneettien kärkeä kärkkyi eilisessä luukussa ilkamoinut Tom Jones (1963), tuo vuotensa Oscar-pystien kahmija. Nyt aikakoneen matka vie 1960-luvun Hollywoodin lavasteloistoon sekä Roomaan ja Egyptiin aikojen taa. Vai kertooko historialliseen miljööseen sijoittuva elokuva kuitenkin enemmän tekoajastaan?

 

 

Cleopatra - Kleopatra
Ohjannut Joseph L. Mankiewicz

USA, Sveitsi & Iso-Britannia 1963, 251 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, Rex Harrison

 

 

 

 

Egyptin kuningatar Kleopatra VII (Taylor) hallitsi maataan pari vuosikymmentä, ennen kuin surmasi itsensä vuonna 40 ennen ajanlaskun alkua. Jälkipolvet muistavat kuningattaren paitsi tarumaisesta kauneudestaan, häikäilemättömästä tavastaan hallita ja vastustaa Rooman valloitusaikeita. Kleopatra perustuu lähtökohdiltaan aikansa tietämykseen todellisen kuningattaren vaiheista, mutta tarina on kuorrutettu fiktiolla. Taisto Egyptin herruudesta maustuu lemmenleikeillä, joita kuningatar harrastaa roomalaishallitsijoiden Julius Caesarin (Harrison) ja Marcus Antoniuksen (Burton) kanssa.

Kleopatra edustaa aikansa massiivisten historiafilmien huumaa. Tuotantoprosessissa kuluja ei säästelty ja kymmenien miljoonien budjetti oli valtava. Alun perin kaksiosaiseksi suunniteltu elokuva typistyi lopulta "vain" muutaman tunnin spektaakkeliksi, josta valtaosa jäi leikkauspöydälle. Siitä johtuu se, että tarinan rytmi on pahasti hukassa. Patsastelevaa kerrontaa on vaikea kehua, mutta rahat eivät kuitenkaan menneet aivan hukkaan: elokuva on visuaalisesti näyttävä ja kokeneet näyttelijät taitavia.

 

Joseph L. Mankiewiczin murheenkryyni on melkoinen kärsimysnäytelmä katsottavaksi, mutta on filmissä kiehtoviakin piirteitä. Kiinnostavimmillaan Kleopatra on kuvatessaan aikansa Hollywoodia.  Historialliset suurelokuvat olivat aikanaan suosiossa, mutta yksi elokuvan vetonauloista taisi kuitenkin olla supertähti Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin tosielämän romanssi. Kaikki ajankuva ei ole järin mairittelevaa: kuten monissa muissakin aikansa historiallisissa filmeissä (esim. Ben-Hur, 1959 tai Arabian Lawrence, 1962) valkoiset näyttelijät ovat pääosissa, kun taas mustat tai ruskeat ihmiset ovat kelvanneet vain orjiksi ja kulisseiksi. Aikalaistodellisuuden heijastumaa sekin, valitettavasti.

Pisteytys: 4/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Tom Jones, 1963)

Ah, Tom ─ you wicked dog.

 

Tanssiaskeleet käyvät vuoteen 1963! Rapakon takaa kantautui vuoden mittaan isoja uutisia: Alcatrazin pahamaineinen vankila suljettiin, Martin Luther King lausui kuuluisat sanansa "I have a dream" ja presidentti John F. Kennedy salamurhattiin. Kulttuurin saralla tapahtui, ja paljon muutakin kuin alkavaa Beatlemaniaa. Briteissä esitettiin ensimmäinen jakso Doctor Who -sarjaa ja Ruotsissa päivänvalon näki Astrid Lingrenin rakastettu satukirja Vaahteranmäen Eemeli (1963).

Vauhdikasta vuotta 1963 vie tunnelmoimaan ajankuvaa taitavasti maalaava Ford v Ferrari (2019) tai demokratiaa puolustava rikostrilleri Z ─ hän elää (1969). Kennedyn murhaa ja sen jälkihöyryjä taas puidaan kiintoisasti elokuvissa Report (1967) sekä JFK (1991). Mutta kuusikymppiset tapahtumat sikseen ─ nyt kiidetään kaukaiselle 1700-luvulle, tosin taatulla 60-luvun veikeällä tyylillä.

Tom Jones ─ hulivilihurmuri
Ohjannut Tony Richardson

Iso-Britannia 1963, 129 min.

Komedia, Historia

Pääosissa: Albert Finney, Susannah York, George Devine

 

 

 

 

Henry Fieldingin samannimiseen klassikkokirjaan (1749) perustuva Tom Jones vie 1700-luvun Englantiin. Nimikkohenkilö Tom Jones (Finney) on ottolapsena varttunut nuorukainen, jonka komeat piirteet vetoavat nuoriin neitosiin. Tomppa ottaa avuistaan kaiken ilon irti, ja onnellisen avioliiton solmimisessa on sattuneista syistä jos jonkinmoisia mutkia ja käänteitä!

Melko kokeellisella tyylillä toteutetussa filmissä historiallinen romanssi kohtaa Benny Hill -henkisen komiikan. Pysäytyskuvat, neljännen seinän rikkominen, yllättävä kohellus ja monenlaiset muksahtelut antavat tarinalle omaperäisen sävyn. Lopputulos on kummasti viihdyttävä, vaikka pääasiassa kiusallisen rasittava. Ohjaaja Tony Richardson (1928─1991) harmitteli jälkeen päin olevansa lopputulokseen tyytymätön, vaikka elokuva nousikin välittömään suosioon.

Aikalaisyleisöt todella pitivät elokuvasta ja jopa niin paljon, että Tom Jones kohosi yhdeksi vuotensa suurimmista hittifilmeistä. Menestys ei jäänyt ainoastaan lippuluukuille: kahdeksan Oscar-ehdokkuuden elokuva voitti neljä pystiä, mukaan lukien parhaan elokuvan pokaalin. Kovasta maineestaan huolimatta Tom Jones on aikojen saatossa vaipunut unholaan. Kävi lopulta niin, että Richardson taisi olla oikeassa. Erikoinen tyyli jäi kuriositeetiksi ja kertanauruksi.

Pisteytys: 5/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Harakiri, 1962)

The suspicious mind conjures its own demons.

 

Kuusikymmentä vuotta sitten valkokankaiden suurmenestyksiä olivat näyttävä aavikkodraama Arabian Lawrence (1962) ja oikeussaliin lasten silmin kurkisteleva Kuin surmaisi satakielen (1962). Maailma astui agenttiaikaan, kun ensi-iltansa sai ensimmäinen Bond-filmi Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962). Yksi aikakausi myös päättyi, kun tähtinäyttelijä Marilyn Monroe (1926─1962) löydettiin kuolleena kotoaan elokuun alkupäivinä. Vuoden 1962 vauvaedustukseen puolestaan lukeutuivat monet tulevat tähdet, kuten Jim Carrey, Jodie Foster ja Tom Cruise.

Aikansa pirskahtelevaa elokuvahenkeä kuvaavat räväkästi ranskalaiset uuden aallon ikoniset filmit Jules ja Jim (1962), Elää elämäänsä (1962) sekä Cleo viidestä seitsemään (1962). Näiden ohella tahdon mainita erityisinä suosikkeinani omaperäisen filmin Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962) sekä japanilaisdraaman Syksyinen iltapäivä (1962). Viimeksi mainitusta onkin sopivaa kääntää aatokset nousevan auringon maahan, jonne päivän elokuva sijoittuu.

Seppuku - Harakiri

Ohjannut Masaki Kobayashi

Japani 1962, 137 min.

Draama, Toiminta

Pääosissa: Tatsuya Nakadai, Akira Ishihama, Shima Iwashita

 

 

 

Klassikkomainetta nauttiva samuraielokuva Harakiri sijoittuu 1630-luvun Japaniin. Sortuneen klaanin yksinäinen samurai Tsugumo Hanshiro (Nakadai) saapuu riutuneena Ii-klaanin kartanoon ja pyytää avustusta harakiriin, rituaali-itsemurhaan. Pyyntö herättää epäilyksiä ja halveksuntaa, mutta tunteet korvaa pelko, kun Hanshiron salaisuudet äkillisesti paljastuvat.

Harakiri on niittänyt mainetta yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista samuraielokuvista, ja teoksen laatu yltää helposti lajin mestarin Akira Kurosawan tasolle. Yhden miehen taistelu korruptiota ja väärää valtaa vastaan on väkevä ja jännittävä, vaikka elokuva sijoittuu lähes kokonaan yhteen huoneeseen. Yksinkertainen asetelma kasvaa polveilevaksi kertomukseksi ja kokonaisen aikakauden kuvaksi. Aavistelen, että tämä filmi saattaa vain parantua useammilla katselukerroilla.
 

Masaki Kobayashi (1916─1996) tunnetaan japanilaisen yhteiskunnan taitavana kuvaajana. Hänen tuotannostaan tunnetaan parhaiten juurikin Harakiri, jonka lisäksi kansainvälistä mainetta on nauttinut esimerkiksi Kwaidan - kauhun kasvot (1964). Elokuvia yhdistää historia ja kansanperinne, joiden avulla peilataan modernin ajan ajatuksia. Harakirin pohdinnat etiketin noudattamisesta tuntuvat istuvan kiintoisasti myöhempienkin aikojen Japaniin. Jännitteitä pursuava Harakiri oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta himottu pysti meni niin ikään upealle Tiikerikissalle (1963). Kobayashin mestariteoksen saama jälkimaine kantaa onneksi ilman palkintojakin.

Pisteytys: 8/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Mamma Roma, 1962)

Look what a jewel my son is.

 

Vuosi 1962 antoi maailmalle The Beatlesin, Spider-Manin ja vertahyytävän ohjuskriisin. Millaista olisikaan kurkistaa jännitteiden täyttämään vuoteen elokuvien avulla? Aikansa nuorisohuumaan pääsee Thunderbirdin kyydissä elokuvassa Svengijengi 62' (1973), kun taas Villikaislat (1994) tutkiskelee teini-ikää ranskalaisella maaseudulla. Algerian sodan loppukaiuilta ei säästytä sielläkään. Rakkautta etsiville sopii melankolinen In the Mood for Love (2000) tai kepeämpi Hymyilevä mies (2016), jossa kuljetaan suomalaisen kesäyön kautta suuriin urheilutapahtumiin.

 

Yksi loppuvuoden 1962 kuumottavimmista tapahtumista oli Kuuban ohjuskriisi, jonka hikisiin vaiheisiin vie neuvostovankiloita koluava Kuriiri (2020). Ylipäätään aikalaistunnelmaa henkii jännittävä Mantsurian kandidaatti (1962), jonka ensi-ilta oli keskellä kriisin kireintä vaihetta. Päivän luukusta avautuu näköala Rooman köyhille kaduille, jossa soi houkutteleva cha-cha-cha...

 

Mamma Roma
Ohjannut Piero Paolo Pasolini

Italia 1962, 110 min.

Draama

Pääosissa: Anna Magnani, Ettore Garofolo, Franco Citti

 

 

 

 

Entinen prostituoitu Mamma Roma (Magnani) vaihtaa alaa taatakseen teini-ikäiselle pojalleen Ettorelle (Garofolo) vakaan elämän. Nainen pakkaa omaisuutensa, etsii toisten hoteissa eläneen Ettoren käsiinsä ja suuntaa kärrynsä toiveikkaana kohti Roomaa. Vihanneksia kaupittelevan äidin menneisyys kuitenkin paljastuu viattomalle Ettorelle, joka hairahtuu raivoissaan ja pettyneenä pois kaidalta polulta. Huono-osaisuus periytyy äidiltä pojalle, eikä kohtaloaan voi välttää.

Pier Paolo Pasolinin Rooma-elokuvassa on roimasti neorealismin henkeä. Vielä kun pääosassa on aitoutta säkenöivä legendaarinen Anna Magnini, mieleen tulee väistämättä lajin merkkiteos Rooma - avoin kaupunki (1945). Elokuva tavallaan tuntuu jatkavan Roberto Rossellinin perintöä ja sota-aikaan sijoittuvaa tarinaa. Tarkoituksellisen rosoinen teos on koskettava kuvaus sodanjälkeisestä Italiasta, joka on hitaasti nousemassa jaloilleen. Suurkaupunkiin mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita.

Mamma Roma herätti katolisessa maassa paheksuvaa jupinaa, mutta se ei estänyt elokuvan oivaa menestystä. Elokuva huomioitiin Venetsian filmijuhlilla parilla palkinnolla ja teos sai jopa ehdokkuuden Kultaiseen leijonaan. Se on kiistämättä hyvä saavutus, sillä Mamma Roma on sentään vasta Pasolinin toinen elokuva. Ohjaajan nimekkäimmistä teoksista tutut tyylikeinot ovat varhaisfilmissä jo hyvin esillä, vaikkakin vasta kehittymässä kohti huippuaan.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu III ─ Helvetilliset (1962)

I don't belong in the world.

 

Kauhukuu jatkuu ikimuistoisella indietuotannolla, jossa kuolemanvaara ja kummitukset ovat hyytävästi läsnä. Ajanjaksoon sopivasti on syytä muistella muitakin pelkoa kirvoittavia klassikoita noin puolen vuosisadan takaa. Kauhua ja kieroilua piisaa elokuvassa Mitä tapahtuikaan Baby Janelle (1962) ja saman vuoden rikosjännäri Tuomitun kosto (1962) on sekin säilyttänyt piinaavuutensa vuosikymmenten saatossa. Viisikymppisistä trillereistä syksyyn sopivaa jännitystä puolestaan piisaa Frenzyn (1972) sekä Syvän joen (1972) huumaavissa pyörteissä.

Carnival of Souls - Helvetilliset

Ohjannut Herk Harvey

USA 1962, 78 min.

Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Candace Hilligoss, Frances Feist, Sidney Berger

Mary Henry (Hilligoss) on vakavan auto-onnettomuuden ainoa selviytyjä. Naisen muisti tekee kepposiaan, mutta traumat puskevat pintaan väkisin. Outo haamu seuraa piinattua naista kaikkialle ja kummat kohtaamiset saavat epäluulon heräämään. Ja miksi ihmeessä hylätty huvipuisto vetää Marya puoleensa? Katsoja ei tiedä lainkaan enempää kuin päähenkilökään ja paranoia kasvaa. Hiljalleen varmistuu, että kuolemaa ei voi huijata eikä paeta.

Herk Harvey (1924─1996) loi uransa pääasiassa pienten opetusfilmien parissa, ja Helvetilliset on Harveyn ainoa laajalti tunnettu teos. Elokuvan näyttelijätkin ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia. Indietuotantona syntynyt elokuva ei silti ole lainkaan amatöörimainen, vaikka pieni budjetti väkisinkin näkyy. Hyytävä tunnelma ja karmivat käänteet luodaan taitavasti. Kuolleiden tanssit hylätyssä huvipuistossa ovat kuin Hohdon (1980) Overlook-hotellista! Tietyllä tavalla b-luokan lavasteet ja leikkaukset jopa nostattavat kolkkoa ja todellisuudesta vieraantunutta tunnelmaa.

Helvetilliset on yksi niitä pieniä ja ulkoisilta puitteiltaan vaatimattomia indietuotantoja, jotka ovat onnistuneet tekemään suuren vaikutuksen moniin nimekkäisiin elokuvantekijöihin. Mystisen kauhufilmin tunnelmasta vaikutteita ovat ammentaneet ainakin David Lynch ja George A. Romero. Kulttimaineeseen kohonnut Helvetilliset tosin jäi omana aikanaan vaille näkyvyyttä, mutta sittemmin myöhempien vuosikymmenten filmihullut löysivät unohdetun elokuvan. Jälkimaine innoitti uusia elokuvantekijöitä samannimiseen remakeen (1998), joka sai osakseen innottoman vastaanoton.

Pisteytys: 7/10