 |
| It's the smell of the poor. |
Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.
Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1965, 185 min.
Draama
Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan
Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.
Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.
Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.
Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).
Pisteytys: 8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti