Hold Me While I'm Naked (1966)

Ohjannut George Kuchar
USA 1966, 17 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Underground
Pääosissa: George Kuchar, Donna Kerness

A lot of things in life, worth living for.

Hold Me While I'm Naked kertoo ohjaajasta (Kuchar), jonka olisi määrä saada näyttelijä (Kerness) riisuutumaan otoksia varten. Tilanne äityy vaivaannuttavaksi ja vaikeaksi. Ohjaaja-näyttelijä George Kuchar (1942─2011) tunnetaan underground-lyhytelokuvistaan, joita laatimassa on usein ollut myös kaksoisveli Mike Kuchar.

Tarkoituksellisen rosoinen äänimaailma, surkeat kuvakulmat sekä tyylitellyn kehno näyttelijäntyö ovat tyypillistä Hollywood-parodiaa, jonka avulla tutkitaan elokuvailmaisun rajoja ja mahdollisuuksia. Kuchar vie tämän niin kutsutun lo-fi-estetiikan lähestulkoon banaalille asteelle ja kameran filmille on tallentunut suoranainen tökeröyksien virta. Vaivaannuttavia kuvakulmia etsivä kamera viilettää surullisissa kulisseissa ja pysähtyy toisinaan tarkastelemaan Kuckharin kasvoja mahdollisimman epäimartelevassa valossa.

Hold Me While I'm Naked osuu suoraan campin ytimeen kaikessa värikylläisyydessään ja tahallisessa mauttomuudessaan. Camp esteettisenä tyylinä oli elokuvan ilmestyessä ajankohtainen pohdinnan aihe, sillä elokuvantekijä-esseisti Susan Sontagin huomiotaherättänyt Notes on "Camp" (1964) -essee oli vastikään ilmestynyt. Hold Me While I'm Naked on omasta kummallisesta katsantokulmastaan perin kiinnostavaa ajankuvaa ja huonoudessaan aivan hauska, mutta ei silti herätä ainakaan allekirjoittaneessa kovin suuria tunteita tai ajatuksia.

Pisteytys:

6/10

Flaming Creatures (1963)

Ohjannut Jack Smith
USA 1963, 45 min.
Avantgarde, Underground, Komedia
Pääosissa: Francis Francine, Sheila Bick, Judith Malina

Be-bob-a-lula, she's my baby...

Undergroud-elokuvan tienraivaajan Jack Smithin (1932─1989) avantgardistinen queer-elokuva Flaming Creatures vie katsojansa New Yorkin salattuihin huoneisiin. Kohtalaisen juonettomassa kuvastossa drag-hahmot ehostautuvat, tanssivat ja lopulta antautuvat raiskaus-orgioiden vietäviksi. Hetkittäin villisti poukkoilevan kameran katse yltyy intensiiviseksi tuijotukseksi, ja myös musiikit sekoittuvat kakofoniaksi. Välillä toistensa kehoista huumaantuneiden, lemmekkäästi painivien hahmojen ylle laskeutuu täysi hiljaisuus.

Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.

Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.

Pisteytys:
7/10

Blonde Cobra (1963)

Ohjannut Ken Jacobs
USA 1963, 33 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Underground
Pääosissa: Ken Jacobs, Jack Smith

"Life is a sad business." -Greta Garbo

Mies, jonka järjen valo vaikuttaa himmenneen, haahuilee asunnossaan oksentaen 1930─1950-lukujen yhdysvaltalaisia populaarikulttuurin vaikutteita. New Yorkin underground-mestari Ken Jacobs (1933─) loi ystävänsä Jack Smithin (1938─1989) kanssa häkellyttävän puolituntisen Blonde Cobran, jossa kaksikko poukkoilee Jacobsin asunnossa mitä erilaisimmissa asustuksissa siteeraten Greta Garboa ja höpötellen niin orgioista kuin jumalastakin. Elokuvan ensiesitys oli yhtä aikaa Smithin ohjaaman Flaming Creaturesin (1963) kanssa.

Blonde Cobra muistuttaa lapsuudessa tehtyjä sekopäisiä kotivideoita ja c-kasettien äänityksiä, jotka nekin pohjautuvat tekijöiden omalaatuiseen huumorintajuun ja erilaisten populaarikulttuurin vaikutusten kierrättämiseen. Kyse on lopulta Hollywood-parodiasta, mutta myös asteittaisesta vapautumisesta Hollywood-kuvaston luomista rajoitteista. Absurdi kokonaisuus on toki täysin älytön, mutta myös aika koominen, villin vapautunut ja juuri siksi melko tarkkanäköinen aikalaiskommentaari.

Lisäkontekstia Blonde Cobran erikoislaatuisuudelle antaa eritoten 1960-luvulla voimissaan ollut happening-taide, johon elokuva voitaneen lukea kuuluvaksi. Performanssitaidetta edeltävä happening kiteytyy taiteen elämiseen hetkessä, vallitsevien taidekäsitysten kritisointiin ja esimerkiksi surrealismin perintöön. Elementit ovat vahvasti läsnä myös Blonde Cobrassa, jonka teatteriesityksiin Smith oli laatinut ohjeistuksen: keskeiseen esiintyjän rooliin pääsee koneenkäyttäjä, jonka tehtävänä on soittaa esityksen päälle radiota. Radio jäi nyt kotikatsomossa kokematta, mutta ehkäpä ensi kerralla!

Pisteytys:

8/10

Beat the Devil - Afrikan aarre (1953)

Ohjannut John Huston
Iso-Britannia, Italia & USA 1953, 89 min.
Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Humphrey Bogart, Gina Lollobrigida, Jennifer Jones, Robert Morley, Peter Lorre

They are desperate characters!

Humphrey Bogartin, Peter Lorren ynnä muiden tähdittämää elokuvaa voisi äkkiseltään luulla uudeksi Maltan haukaksi (1941), mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Sen sijaan John Hustonin kulttiklassikoksi kohonnut Afrikan aarre on film noir -parodia, jota on hieman vaikea lokeroida selkeästi mihinkään genreen kuuluvaksi. Komedian ja seikkailun osalta liippaa jo melko läheltä, mutta aivan täydellisesti elokuva ei istu kumpaankaan lokeroon: tämän vetelämpää seikkailua tuskin on tehty ja komediakin aiheuttaa päänvaivaa - nauroinko oikeissa kohdissa? Rehellisesti sanottuna en tajunnut elokuvasta puoliakaan, mutta ainakin Hustonin idea osoittaa loistavaa itseironian tajua!

Afrikan aarteen juonesta ei irtoa paljoa sanottavaa. Osittain syynä on se, ettei elokuvassa erityisesti tapahdu mitään. Tapahtumat antavat odottaa itseään loppuun asti, eikä sittenkään ole luvassa mitään järjellistä kaiken outouden selittävää juonenkäännettä. Kyseessä on joka tapauksessa pääasiassa Italiaan sijoittuva tapahtumattomuussarja, jossa joukko rikollisia kuluttaa aikaa odotellessaan matkaa Itä-Afrikkaan. Perillä on määrä rikastua uraniumilla, tai näön vuoksi imureita kaupitellen. Elokuvan pääparina nähdään Billy (Bogart) ja Maria (Lollobrigida) Dannreuther, jotka rahoittavat elämäänsä mainitun rikollisjoukon avustuksella.

John Huston laati käsikirjoituksen yhdessä Truman Capoten kanssa Claud Cockburnin samannimisen romaaniin (1951) löyhästi pohjautuen. Tarina kertoo, että juonta kehiteltiin täydessä seilissä ja vieläpä vasta kuvausten aikana. Tätä väitettä puoltaa ainakin se, että juonen etenemistä on paikoin hankalaa seurata eritoten älyttömän dialogin vuoksi. Olipa totuus filmin luomisprosessista mikä tahansa, lopputulos on joka tapauksessa vaikeaselkoisuudesta huolimatta hilpeä. Ilmestymisvuonnaan elokuvaa ei arvatenkaan ymmärretty, mutta mainetta on myöhemmin kertynyt runsaasti. Koska Afrikan aarre on tietoisen huono outolintu, sitä ollaan sittemmin nimitetty jopa kaikkien aikojen ensimmäiseksi camp-elokuvaksi.

Pisteytys:
5/10