20. luukku: 20 vuotta sitten (Pirates of the Caribbean, 2003)

Why is the rum gone?

Elokuvavuoden 2003 maineikkaimpia kohokohtia olivat Kill Bill (2003), Lost in Translation (2003) ja Oldboy (2003). Kyseenalaisinta mainetta puolestaan niitti legendaarisen huono The Room (2003), jonka tekoprosessista syntyi sittemmin elokuva The Disaster Artist (2017). Vuoden lipputulojen ykköseksi kohosi LOTR-trilogian päätösosa, edelleen komea Kuninkaan paluu (2003). 

 

Vaikka hienoja uusia elokuvia pulpahteli pinnalle, entisen maailman tähtiloisto himmeni: ohjaaja Elia Kazan (mm. Viettelyksen vaunu, 1951) sekä näyttelijät Gregory Peck (mm. Kuin surmaisi satakielen, 1962) ja Katharine Hepburn (mm. Afrikan kuningatar, 1951) menehtyivät. Jotta emme jäisi liian surumielisiin tunnelmiin, johdattelee tämä 20-vuotias hittifilmi vuoristorata-ajelulle ja meren tyrskyihin.

 

 

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl
Ohjannut Gore Verbinski

USA 2003, 143 min.

Seikkailu, Toiminta, Fantasia

Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush

 

 

 

Disneylandin huvipuistolaitteesta innoituksensa saanut Pirates of the Caribbean kiitää mustin purjein Karibianmeren sineen. Kapteeni Jack Sparrow (Depp) tavoittelee tietään takaisin armaan laivansa ruoriin, mutta sen uudella kapteenilla Barbossalla (Rush) on muita suunnitelmia. Merirosvojen juonitteluun sekaantuu tahtomattaan kuvernöörin tytär Elizabeth Swann (Knightley) ja perässä seuraa neitoa lempivä aseseppä Will Turner (Bloom).

Pirates of the Caribbean on kuin huvipuistoajelu itsessään: vauhtia, komeita lavasteita, hupia, naurua ja jännitystä. Ripaus romantiikkaakin ja salasuukkoja vuoristoradan tunnelissa! Viihde-elokuva on toteutettu menevästi, vaikka toisteisella miekankalinalla täytetään liikaa ruutuaikaa. Tarinan käänteet ovat kankeita, mutta tässä lajityypissä se ei ole yletön synti. Pääasia on, että kyydissä riittää hupia.

Mittavaksi ilmiöksi kasvanut elokuva teki merirosvoista jälleen kuumaa tavaraa, ja sittemmin elokuva on saanut jopa viisi jatko-osaa. Elokuvien päätähti Johnny Depp ei ole viime vuosina saanut järin imartelevaa suosiota ja filmisarjan jatko on ollut vaakalaudalla. Mutta mitenpä lopulta käynee, vieläkö Karibialla seilataan ja millä kokoonpanolla? Ehkäpä piraattien olisi aika siirtyä nauttimaan ansaittuja eläkepäiviä ennen kuin dublonit hupenevat ja aarrearkun pohja alkaa paistaa.

Pisteytys: 5/10

Dead Man (1995)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA, Saksa & Japani 1995, 121 min.

Lännenelokuva, Draama, Seikkailu

Pääosissa: Johnny Depp, Gary Farmer

Every night and every morn, some to misery are born.

 

Arka kirjanpitäjä William Blake (Depp) matkustaa junalla halki Yhdysvaltojen. Pienestä pääteaseman kaupungista ei lopulta löydykään luvattua pestiä ja kaiken lisäksi William päätyy vahingossa tappamaan miehen. Karkumatkalla vastaan tulee mies nimeltä Nobody (Farmer), joka uskoo Williamin olevan samannimisen runoilijan reinkarnaatio. On aloitettava valmistelut, jotta William voidaan johdattaa takaisin henkimaailmaan omiensa pariin.

Jim Jarmuschin elokuvaa on luonnehdittu psykedeeliseksi westerniksi tai acid westerniksi, ja sehän filmiiin sopii, sillä kutkuttavat länkkärielementit soinnuttavat erikoista tarinaa taitavasti. Tummasävyistä huumoriakin on mukana. Äänimaisema sekä Neil Youngin säveltämät laulut tulevat iholle ja tyylikäs mustavalkokuvaus syventää varjot kotikatsomoon saakka. Tarina on sinällään hyvin yksinkertainen, mutta enempää ei tarvitse. Ansiokasta on sekin, ettei amerikkalaisia alkuperäiskansoja kuvata perinteisissä pahisrooleissa vaan huomattavasti monimuotoisemmin.

 

Dead Man on saanut kerrontaansa inspiraatiota William Blaken runoudesta. Mystikko-runoilijan säkeitä lausuu innokkaasti Nobody, jonka rooli olisi useimmissa elokuvissa olla pelkkä "villi". Tässä tarinassa hänellä on monia rooleja, persoonia ja valtavasti tietoa. Williamin hahmo puolestaan ei tunne nimikkorunoilijansa, ei osaa käsitellä aseita eikä tunne henkimaailman kutsua. Hahmot ovat toistensa vastinpari, mutta heistä tulee myös ystävät. Cannesissa ensi-iltansa saanut Dead Man jakoi kriitikoiden mielipiteitä, mutta ylistyksettä se ei ole jäänyt. Elokuva oli jopa ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Lännenelokuvan lajia viehkosti kehittelevä teos on minusta Jarmuschin parhaita ohjaustöitä, ellei jopa paras.

Pisteytys: 8/10

Edward Scissorhands ─ Saksikäsi Edward (1990)

Ohjannut Tim Burton

USA 1990, 105 min.

Fantasia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne Wiest

I am not complete.

Erään tuiki tavallisen pienen kaupungin laitamilla sijaitsee synkkä linna, jossa elää yksinään kumma nuorukainen Edward (Depp). Vanhan keksijän luoma Edward erottuu muista ihmisistä saksikäsiensä vuoksi, mutta hyväntahtoinen kosmetiikkakauppias Peg Boggs (Wiest) päättää uhmata ennakkoluuloja. Boggsin perhe ottaa Edwardin hoiviinsa ja pian löytöä ihastelee koko kaupunki ─ kunnes erilaisuuden viehätys päättyy.

Saksikäsi Edward kertoo tutun sadun erilaisuudesta ja samankaltaisuuden paineesta. Elokuva sijoittuu erikoisen ajattomaan pikkukaupunkiin, joka edustaa keskiluokkaista unelmaelämää. Kummallisen Edwardin saapuminen sekoittaa kaiken: olisiko nuorukaisesta syytä olla innoissaan vai peloissaan? Mitä muut ajattelevat? Ihmisyhteisöt vaikuttavat olevan ikuisesti alttiita juoruille, väärinymmärryksille ja piinalliselle tarpeelle olla muodikas.

Eriskummallisista maailmoista viehättynyt Tim Burton (1958─) nousi maineeseen synkän Batmanin (1989) myötä. Ennen lepakkomiehen jatko-osaa (1992) Burton ohjasi sadun, jota hän oli haudutellut mielessään jo vuosia: mielen syövereistä heräsi henkiin moderni tulkinta Frankensteinista, kiltistä luonnonoikusta, joka ei itse ymmärrä olevansa hirviö. Elokuvan tarina teemoineen on lopulta varsin ennalta-arvattava ja yllätyksetön, vaikka juoni ihan sympaattinen onkin. Tim Burtonin maailmat ja Johnny Deppin roolimaneerit ovat alkaneet vuosien varrella toistaa itseään, mutta tässä elokuvassa molemmat ovat vielä tuoreimmillaan.

Pisteytys: 7/10

A Nightmare on Elm Street - Painajainen Elm Streetillä (1984)

Ohjannut Wes Craven

USA 1984, 91 min.

Kauhu

Pääosissa: Heather Langenkamp, Robert Englund, Johnny Depp, John Saxon

 

Whatever you do... don't fall asleep.

 

Karskin näköinen Freddy Krueger (Englund) saapuu kalistelemaan veitsisormiaan neljän teinin unimaailmaan. Painajaiset muuttuvat todeksi ja lihaksi, kun Freddy surmaa ensimmäisen uhrinsa. Murhatun tytön paras ystävä Nancy (Langenkamp) ryhtyy punomaan juonia saadakseen murhaajan kiinni ja välttyäkseen itse karulta teurastukselta. Edes murhatutkimuksia johtavasta poliisi-isästä (Saxon) ei ole tällä kertaa apua, sillä uniaan ei voi paeta.

Wes Cravenin tunnettu slasher-elokuva oli ilmestyessään välitön hitti. Sittemmin Painajainen Elm Streetillä on saanut peräti seitsemän  hieman vähemmän arvostettua jatko-osaa ja remaken (2010), joiden lisäksi filmi on toki innoittanut myöhempiä kauhufilmien tekijöitä. Toisaalta mieleen tulee kyllä myös perheleffa Yksin kotona (1990), eli vaikutus populaarikulttuuriin on ollut  ylipäätään aivan kohtalainen. Leffan suosio pohjautuu menevään rytmiin ja nokkeliin ideoihin: unien ja todellisuuden sekoittumisen ohella on mainittava Freddy Kruegerin hauskankarmiva tyyli.

 

Painajainen Elm Streetillä käyttää slasher-lajityypin tuttuja konventioita raikkaalla otteella. Lisäkierrettä teurastukseen tuo esimerkiksi Manaajasta (1973) tuttu yliluonnollisuus. Unimaailman ja todellisuuden sekoittuminen on toteutettu niin herkullisesti, etteivät juonen pienet korniudet edes haittaa. Tarina on helppo tulkita teini-iän myllerrysten kuvaksi tai toisaalta menneisyyden traumojen kummitteluksi. Pääpahis Freddyn tarina nivoutuu samaan freudilaiseen vyyhtiin, mutta psykologisoiva ote pysyy sopivan löyhänä taustavaikuttimena. Näin on hyvä, sillä mainioilla tykittelymusiikeilla maustetun elokuvan ensisijainen tarkoitus on viihdyttää ja hirvittää.

Pisteytys: 8/10