Crash (1996)

Ohjannut David Cronenberg

Kanada & Iso-Britannia 1996, 100 min.

Draama, Trilleri

Pääosissa: James Spader, Deborah Kara Unger, Elias Koteas

 

Maybe the next time, darling.

James Ballard (Spader) ajaa kohtalokkaan kolarin, jossa menehtyy yksi ihminen. James ja hänen vaimonsa Catherine (Unger) uppoutuvat käsittelemään kolarin jälkiseuraamuksia kiihkeällä tavalla. Avoimessa suhteessa elävä pariskunta vietellään mukaan outoon fetissiin, jossa kolarit synnyttävät kiihkoa. Koleassa maailmassa tunteet ovat kuolleet, mutta ihmisruumiin sulautuminen bensankatkuiseen kojeeseen voi vielä sytyttää viimeisen kipinän.

 

David Cronenbergin elokuvissa kehollisuus, ruumiinmuokkaus ja teknologia ovat toistuvia teemoja. Crash alkaa kriisistä ja tyhjyydestä, haavasta, joka paikataan romupellillä. Elokuvaa on usein luonnehdittu hypnoottiseksi ja sitä utuinen kerronta kieltämättä onkin. Eroottinen sisältö ja lukuisat seksikohtaukset ovat aiheuttaneet paheksuntaa, mutta ne eivät tunnu tirkistelyltä. Intiimiä yhteyttä käsittelevään elokuvaan tyyli sopii. Mutta kiusallisen tyypilliseen tapaan elokuvassa näytetään ennemmin alastomia naisvartaloita kuin miehiä, jotka saavat pitää housut jalassaan.

 

Crash on jakanut mielipiteitä: kauhistelun ohella elokuvaa on myös ylistetty. Huomattavin osoitus arvostuksesta on Kultainen palmu, joka on toistaiseksi jäänyt Cronenbergin ainoaksi, vaikka useampia ehdokkuuksia onkin tullut. Crash vertautuu kiinnostavasti erääseen myöhempään Kultaisen palmun voittajaan, kehokauhu Titaneen (2021). Crash ei ole yhtä graafinen ja kaukana kauhusta, vaikka synkkämielinen onkin. Titane käsittelee sekin ruumiillisuutta, mutta keskittyy ajan hengessä enemmän sukupuoleen ─ teemaan, joka ei Crashille ole niin keskeinen. Rajoja koettelevaa kerrontaa toki kummassakin, teknologian ja lihan rajuja kohtaamisia kivun tuolla puolen.

Pisteytys: 7/10

Le monde du silence - Hiljainen maailma (1956)

Ohjannut Jacques-Yves Cousteau & Louis Malle

Ranska & Italia 1956, 86 min. 

Dokumentti, Seikkailu

 

In a mysterious realm, the silent world...

Valtameritutkija ja seikkailija Jacques-Yves Cousteau (1910─1997) tunnetaan merenalaisen elämän kuvaajana ja suojelijana. Cousteau on tehnyt alaansa tunnetuksi useissa suosituissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, joista Hiljainen maailma on yksi nimekkäimpiä. Palkitussa dokumentissa kolutaan kolmea eri merta, nähdään tutkijoita työssään ja tutustutaan moniin jännittäviin mereneläviin. Oman aikansa sukellusteknologian huippuvermeitä esitellään ylpeinä ja syystä, sillä niiden avulla on saatu kuvattua upeaa dokumenttimateriaalia vaikeissa olosuhteissa.

 

Merien salattu elämä on kaunista katsottavaa, mutta ajankuva on dokumentin kiehtovin puoli. Samalla myös karmein, sillä retkikunnan elkeet ovat toisinaan järkyttäviä ja tutkimusetiikasta ei ole tietoakaan. Vaikka Cousteaulla on ollut merkittävää vaikutusvaltaa mertensuojelun kehittämisessä, eipä kaikkea vielä 1950-luvulla ymmärretty. Tässäkin dokumentissa muun muassa ratsastetaan ahdistuneilla kilpikonnilla, räjäytellään koralliriuttaa dynamiitilla (!!!) sekä keräillään mereneläviä ruuaksi ja tutkimusnäytteiksi, ihan vaan näyttämisen halusta. Eläimet ovat leluja ja tutkimuskohteita.

 

Hiljainen maailma (engl. The Silent World) vetosi seikkailunnälkäiseen aikalaisyleisöön, hyvin ymmärrettävästi, sillä merenalainen valtakunta on kaunis ja ihmeellinen. Sen koskemattomuutta tekee mieli puolustaa ja siksikin retkikunnan törppöily raivostuttaa, vaikka he tuskin ymmärsivät tekojensa vaikutusta. Etiikkaa eivät pohtineet aikalaisyleisötkään, sillä elokuva voitti parhaan dokumentin Oscarin ja Kultaisen palmun. Jälkimmäinen on hieno saavutus, koska Hiljainen maailma on ensimmäinen Kultaisella palmulla palkittu dokumentti. Sittemmin Cannesin pääpalkinnon on saanut vain yksi toinen dokumentti, Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004).

 

Pisteytys: 6/10

Dheepan (2015)

Ohjannut Jacques Audiard

Ranska & Intia 2015, 115 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jesuthasan Antonythasan, Kalieaswari Srinivasan, Claudine Vinasithamby

 

The war is not over, but for me... it's over.

Sri Lankan sisällissota repii maata kappaleiksi. Perheensä menettänyt mies (Antonythasan) etsii pakolaisleiriltä itselleen uuden perheen: orvoksi jääneen lapsen (Vinasithamby) ja nuoren naisen (Srinivasan), jolla on palava halu päästä turvaan Eurooppaan sisarensa luo. Valeperhe pakenee Ranskaan, jossa alkaa uusi elämä. On totuttava uuden maan tavoille, opittava kieli, tehtävä työtä ─ ja tultava toimeen keinotekoisena perheenä. Elämään vyöryy uusia vaaroja, kun paikallinen huumeliiga ottaa yhteen naapurustossa. Loppuuko sota ja selviytyminen koskaan?

Jacques Audiardin (s. 1952) pakolaiselokuva alkaa draamana, mutta puolivälin jälkeen filmi sävyttyy rikoksilla ja rakkaudella. Lajityypit sulautuvat toisiinsa hyvin, mutta elokuva jää silti hieman hajanaisen tuntuiseksi ja kuitenkin tarina tuntuu aavistuksen liian pitkältä. Esimerkiksi lapsen vaiheiden kuvaus alkaa kiinnostavasti, mutta sitten koko mukula unohtuu. Dheepan pääsee silti hyvin kiinni pakolaiskokemuksiin ja sotatraumoihin, vaikka kerronta ei olekaan aivan ehyttä.

Dheepan sai ensi-iltansa näyttävästi Cannesissa, jossa filmi palkittiin Kultaisella palmulla. Hieno saavutus, vaikka tuntuu hieman liioitellulta. Tähän mennessä Dheepan lienee Jacques Audiardin kehutuin elokuva, mutta ei välttämättä enää tunnetuin. Tuorein ohjaustyö Emilia Pérez (2024) nimittäin oli näkyvästi esillä Cannesissa ja Oscareissa. Parhaan elokuvan palkinto ja Kultainen palmu jäivät haaveeksi, sillä loppumetreillä elokuva aiheutti rasismikohun ja ylipäätään puhutti aihevalinnoillaan. Audiardista varmasti kuullaan vielä, sillä hänellä on tilillään jo viisi Kultaisen palmun ehdokkuutta ja Dheepanin tuoma voitto. Minne päin maailmaa tie vienee seuraavaksi?

Pisteytys: 7/10

Parasite (2019)

Ohjannut Bong Joon-ho

Etelä-Korea 2019, 132 min.

Draama, Komedia, Trilleri

Pääosissa: Choi Woo-sik, Park So-dam, Song Kang-ho

 

You can't go wrong with no plans.

 

Bong Joon-hon pikimusta komedia sukeltaa viemäriin ja pulpahtaa hetkeksi haukkomaan happea yläluokkaisessa luksuskodissa. Kimien perhe elää köyhää arkeaan nuhjuisessa kellariasunnossaan, mutta onnenkantamoisen avulla nuorukainen Ki-Woo (Woo-sik) pääsee sijaisopettajaksi rikkaaseen perheeseen. Juonittelun avulla koko perhe onnistuu hankkimaan pestit samasta hyväuskoisten elostelijoiden taloudesta, mutta köyhyyden löyhkä ei silti katoa.

Parasite on idealtaan hykerryttävän yksinkertainen elokuva, joka kuitenkin mutkittelee syvälle köyhälistön kellarikerroksiin. Kerronta on nerokasta ja terävää, ja se kuljettaa katsojaa huvittuneisuudesta syvään ahdinkoon. Eri tyylilajeja yhdistelevä elokuva on niin hyvin hallittu, että toisinaan Parasiten kierous on samaan aikaan hauskaa ja hätkähdyttävää. Yllättäväksi kasvava jälkipuoli toimii parhaiten ilman ennakkotietoja, mutta myös uudelleenkatselu tuntuu täysosumalta.

 

Kultaisella palmulla, neljällä Oscarilla (mm. paras elokuva) ja monella muulla palkinnolla huomioitu Parasite on valokeilansa ansainnut. Elokuva on paitsi Bong Joon-hon uran toistaiseksi paras teos, myös ylipäätään koko 2010-luvun elokuvien aatelia. Odotukset ovat korkealla, kun Joon-hon seuraava elokuva Mickey 17 saa ensi-iltansa, näillä näkymin vuoden 2025 alussa. Vaikka Parasiten näppäryys ei toistuisikaan, ohjaajan tuotanto on kuitenkin kautta linjan laadultaan hyvää. Jotain veikeää lienee joka tapauksessa jälleen luvassa, vaikka seuraava filmi ei olekaan korealaista tuotantoa.

Pisteytys: 10/10

I, Daniel Blake (2016)

Ohjannut Ken Loach

Iso-Britannia, Ranska & Belgia 2016, 100 min.

Draama

Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires

 

It's a monumental farce, isn't it?

 

Puuseppä Daniel Blake (Johns) saa sydänkohtauksen ja joutuu lääkärin määräyksestä jättämään työnsä. Työvoimatoimisto evää mieheltä elämiseen tarvittavat tuet ja edessä on loputon taistelu byrokraattien, online-palveluiden ja cv-klinikoiden pyörteissä. Onneksi Daniel tutustuu nuoreen yksinhuoltajaäiti Katieen (Squires), jonka perhe on myös ajettu ahtaalle. Kahden yksinäisen ystävyys auttaa heistä molempia, vaikka tulevaisuus vaikuttaa täysin toivottomalta.

I, Daniel Blake on tunteita herättävää arkirealismia, joka voisi olla aivan tosielämää kenelle vain. Tarinassa on kyllä kärjistyksiä, joita ilman draama ei kuitenkaan toimisi näin väkevästi. Lajityypiltään elokuva on brittiläisen kitchen sink -lajin jälkeläinen. Ken Loachin uralla yhteiskunnalliset aiheet ja työväenluokka ylipäätään ovatkin tuttuja teemoja jo monen vuosikymmenen ajalta: tästä muistuttaa jo toinen 1001-listan Loach-filmi Poika ja haukka (1969). Tavallaan I, Daniel Blake tuntuu jopa uran synteesiltä, vaikka eipä ahkera ohjaaja työntekoa tähän teokseen lopettanut.

Kultaisella palmulla palkittu I, Daniel Blake oli arvostelumenestys kotimaassaan ja Euroopassa laajemminkin. Palkintokokoelmaan lukeutuu myös muun muassa parhaan brittifilmin Bafta. Vajaan vuosikymmenen aikana elokuva ei ole menettänyt terävyyttään ja ajankohtaisuuttaan. Lähivuosina Danielin kokemat nöyryytykset lienevät yhä useampien kohtalona Suomessakin. Brittiläisen byrokratian kiemurat ovat hieman erilaisia, mutta eipä aihe kovin vieraalta silti vaikuta. Tarina synkistää, mutta jättää myös hyvälle mielelle. Yhteistyössä on voimaa!

Pisteytys: 8/10

La vie d'Adèle ─ Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (2013)

Ohjannut Abdellatif Kechiche

Ranska, Belgia & Espanja 2013, 180 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Adèle Exarchopoulos, Léa Seydoux

 

I have infinite tenderness for you.

 

Teini-ikäinen Adèle (Exarchopoulos) kaipaa rakkautta ja etsii itseään lemmen karikoissa. Hieman yllättäen hän viehättyy sinitukkaisesta nuoresta naisesta, Emmasta (Seydoux), joka osoittaa pian vastarakkautta. Kahden naisen intohimoiseen tarinaan kietoutuu paitsi seksuaalisuus ja aikuiseksi varttuminen, myös kysymykset luokka-asemasta ja naisten erilaisista taustoista.

Adèlen elämä (engl. Blue Is the Warmest Colour) kuvaa taitavan arkisesti rakkaustarinan kaaren nousuineen ja laskuineen. Illuusion rikkovat ainoastaan äärettömän kiusalliset seksikohtaukset, joissa mieskatseen fantasia ottaa vallan. Seksikohtaukset ovat lähes typerryttävän pitkiä, kuten elokuva muutenkin. Pituus puuduttaa, vaikka edellämainittuja intiimihetkiä lukuunottamatta joka kohtauksella ja rauhallisuudella on paikkansa; olisi seksilläkin, jos sitä olisi kuvattu toisin.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on vanhentunut kehnosti, vaikka on siinä edelleen todella hienojakin hetkiä. Adèle Exarchopoulosin (s. 1993) Léa Seydouxin (s. 1985) näyttelijäsuorituksia on ansaitusti kehuttu: eritoten omiin maailmoihinsa katoava Adèle on sisäänpäinkääntynyt mutta kuitenkin kameralle avoin. Valokeilaan nousi myös ohjaaja Abdellatif Kechiche (s. 1960), joka on sittemmin urakoinut rakkautta ja seksiä tihkuvan Mektoub-trilogian (2017, 2019) parissa. Viimeinen osa on vasta työn alla ja sen tuotannossa saattaakin olla melkoisia vaikeuksia, sillä jo kahden ensimmäisen arviot ovat olleet armottomia. Adèlen elämän menestyksestä ole enää apua.

Pisteytys: 5/10

Amour - Rakkaus (2012)

Ohjannut Michael Haneke

Itävalta, Ranska & Saksa 2012, 127 min.

Draama

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert

Things will go on, and then one day it will all be over.

Georges (Trintignant) ja Anne (Riva) ovat vanha aviopari, joiden elämän täyttää musiikki. Aktiiviset eläkevuodet ovat yllättäen ohi, kun Anne sairastuu. Parannuskeinoa ei löydy, joten hiljalleen halvaantuva ja maailmasta etääntyvä Anne joutuu miehensä hoivattavaksi. Itsenäisyyden menettäminen tuo surua ja vihaa, mutta rakkaus ei hievahda mihinkään.

Vähäeleinen, arkisen koskettava draama elämän ehtoosta. Georgesin ja Annen tarina on ollut pitkä, mutta loppu tulee silti yllättäen. Se tuo katsojallekin muistutuksen kaiken päättymisen vääjäämättömyydestä: kuinka suhtautua, kun hetki koittaa? Kuolemaan ja hyvästeihin liittyvä suru leijailee paksuna sumuna kaiken yllä, mutta kuten elokuvan nimikin osoittaa, tarinassa on pitkälti kyse rakkaudesta, silloinkin, kun vaikeudet koettelevat.

Kultaisella palmulla palkittu Rakkaus oli valtaisa arvostelumenestys. Rakkauden ja kuoleman teemat ovat suuria, mutta mikäpä ne tavoittaisi paremmin kuin tällainen tuiki tavallinen tarina vanhasta avioparista. Itse kertomuksen täydentävät loistavat näyttelijät, joista varsinkin Emmanuelle Rivan rooli on täynnä tunnetta: lempeyttä, kujeilevuutta, suuttumusta, pelkoa. Rakkaus on ehkäpä Michael Haneken tasapainoisin ja paras elokuva, jossa jokainen hetki on tarkkaan harkittu ja haikean kaunis.

Pisteytys: 9/10

The Tree of Life (2011)

Ohjannut Terrence Malick

USA 2011, 139 min.

Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Hunter McCracken, Sean Penn

 

Love everyone. Every leaf. Every ray of light.

 

Terrence Malickin runollinen draama käsittelee elämää ja kuolemaa, eikä mitään vähempää. Elokuvan tarina ei etene lineaarisesti, mutta juonilanka hahmottuu: 1950-luvun Texasissa eräs tavallinen perhe menettää yhden lapsistaan, ja vuosikymmeniä myöhemmin veljessarjan vanhin velloo elämän turhuuden tyhjiössä. Menehtyneen veljen lisäksi miehen mielessä pyörii suhde ankaraan isään ja äitiin, joka ottaa taustalla vastaan kaikkein kovimmat iskut. Perheen suru kasvaa kosmisiin mittakaavoihin ja eteen vyöryy massiivisia kuvia telluksemme elämän ihmeestä.

 

The Tree of Lifen filosofinen sävy on tuttua Malickia ja pohdinta on ladattu täyteen merkityskerrostumia. Elokuva polkaisi käyntiin Malickin uuden vaiheen ohjaajana. Esikoiselokuva Julma maa (1973) ja sitä seurannut Onnellisten aika (1978) ehtivät nostaa Malickin legendaksi, mutta niitä seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta ilmestyi ylistetty Veteen piirretty viiva (1998) ja hieman maltillisemman vastaanoton saanut The New World (2005). The Tree of Lifen jälkeen Malick on ohjannut uutterasti, vaikka elokuvien määrä ei ole tainnut taata laatua.

Kultaisella palmulla palkittu The Tree of Life sai kuitenkin vielä pääosin ylistävän vastaanoton. Soraääniäkin riitti, eikä tämä minustakaan yllä lainkaan Malickin aiempien töiden veroiseksi nappiosumaksi. Ajoittain kuvavirtaa vaivaa tyhjäksi jättävä mahtipontisuus, vaikka mittakaavan suuruus sinänsä on perusteltua ja esteettisesti filmiä katsoo ihan mielellään. Hetkien taika on ohikiitävän lumoavaa, mutta liian etäälle jättävää. Sanooko elämänpuu meille lopulta mitään?

Pisteytys: 6/10

Das weiße Band ─ Valkoinen nauha (2009)

Ohjannut Michael Haneke

Saksa, Itävalta, Ranska, Italia & Kanada 2009, 144 min.

Draama, Mysteeri

Pääosissa: Christian Friedel, Burghart Klaußner, Ulrich Tukur

My God, why don't you just die?

 

Pienessä saksalaiskylässä eletään herran pelossa ja nuhteessa. Kylän asukkaita piinaavat selittämättömät onnettomuudet ja pahoinpitelyt, joille ei löydy syyllisiä saati silminnäkijöitä. Vuosikymmenten kuluttua eräs opettaja (Friedel) muistelee tätä kummallista vuotta, viimeisiä rauhan aikoja ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vaikka kylän sattumuksille ei koskaan löytynyt selitystä, edelleen opettaja uumoilee kylän lasten liittyneen tapahtumiin tavalla tai toisella.

 

Michael Haneken draamassa on painostava tunnelma. Valkoinen nauha (engl. The White Ribbon) on ulkoisilta puitteiltaan erilainen kuin Haneken monet muut elokuvat, mutta teemoiltaan ja sävyiltään se istuu ohjaajan pohdiskelevaan tuotantoon. Elokuva käsittelee hienovaraisesti kaltoinkohtelua, väärää valtaa, pahuuden juurisyitä ja näistä kaikista kumpuavia ristiiritoja. Piinkova ankaruus varjostaa arkea, mutta uusi aika uusine sotineen tekee tuloaan, eivätkä lapset sopeudu vanhan maailman kuriin.

 

Kultaisella palmulla palkittu Valkoinen nauha sai ansaitusti erinomaisia aikalaisarvioita. Niissä huomioitiin eritoten taidolla rakennettu tarina, mutta visuaalisuuskin vaatii kehunsa. Mustavalkoinen elokuva on nimittäin kuvattu kauniisti: tarkasti piirtyvät otteet kadonneesta maailmasta herättävät tunteen satavuotiaiden valokuvien tai filmien katselusta. Kuvien takaa paljastuva maailma vetää vastustamattomasti puoleensa, vaikka tarinan ahdinko ainoastaan syvenee.

Pisteytys: 8/10

Entre les murs ─ Luokka (2008)

Ohjannut Laurent Cantet

Ranska 2008, 128 min.

Draama

Pääosissa: François Bégaudeau, Esmeralda Ouertani, Rachel Regulier

 

What did you learn?

 

Eräässä pariisilaisessa lähiökoulussa lukuvuosi on jälleen alkamassa. Ranskaa opettavan François'n (Bégaudeau) luokka valloittaa tutut pulpettinsa ja opetus nytkähtää käyntiin riehakkaan mekkalan saattelemana. Monikulttuurisessa luokassa on monenlaisia perhetaustoja, kielitaitoja ja kokemuksia. Kodin ja katujen tapahtumat häivähtävät luokan arjessa, mutta jäävät osin salaisuuksiksi.

Luokka (engl. The Class) on kiehtova kouluelokuva, joka pohjimmiltaan kertoo toisen ihmisen kohtaamisen taidosta. Ranskalaisessa koulumaailmassa ja pedagogiikassa on omat erikoisuutensa, mutta aihe on yleismaailmallinen. Nuoren murheet eivät avaudu opettajalle helposti, oli kyseessä sitten suomalainen tai ranskalainen koulu, ja oli oppilaan tausta mikä hyvänsä. Teinit kaikkialla ovat provosoivia ja ärsyttäviä, herttaisia ja uteliaita, ja jokaisella on oma tarinansa kannettavanaan.

Kultaisella palmulla palkittu Luokka on vuotensa hieno ranskalaismenestys. Elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscariin ja pärjäsi myös kotimaansa César-juhlinnassa. Luokka on saanut kehuja varsinkin aidosta dokudraama-tyylistään ja käsikirjoituksestaan. Luokan dynamiikka sekä oppilaiden ja opettajan väliset keskustelut ovat niin realistisen oloisia, että monesti aivan unohtaa katsovansa fiktiota. Nuoret näyttelijät ovat amatöörejä, omien rooliensa asiantuntijoita!

Pisteytys: 8/10

Fahrenheit 9/11 (2004)

Ohjannut Michael Moore

USA 2004, 122 min.

Dokumentti

 

 

Who would want to give up their child? Would you?

 

Fahrenheit 9/11 on Irakin sotaa ja George W. Bushin hallintoa kovasanaisesti ruotiva dokumentti. Elokuva alkaa vedenjakajalta, vuoden 2001 terrori-iskuista, jotka järkyttivät maailmaa. Mitä istuva presidentti Bush touhusi iskujen aikaan? Entä kuinka hänen perhe- ja bisnessuhteensa kietoutuvat syyskuun murhenäytelmiin? Michael Moore kaivaa esiin kiusallisia kysymyksiä ja valikoituja totuuksia, eikä katsojan ole vaikea yhdistellä annettuja johtolankoja Mooren haluamalla tavalla.

 

Mooren tavoitteena on osoittaa, että Irakin sota on ollut silkkaa typeryyttä ja Bushin kaltaiset tollot on saatava pois vallasta. Kärkäs Fahrenheit 9/11 on tyyliltään samaan tapaan ajatuksia herättelevä ja tietoisen provosoiva kuin Mooren edellisteos Bowling for Columbine (2002), mutta vielä subjektiivisempi, tulenpalavampi ja tavoitteellisempi. Tässä elokuvassa Moore pysyy enemmän kuvavirran sivussa, mutta aineisto puhuu täsmälleen hänen haluamallaan tavalla. Fahrenheit 9/11 on kerronnaltaan edeltäjäänsä suoraviivaisempi ja vakavampi, vaikka ironiaa ei säästellä.

Fahrenheit 9/11 ei taatusti miellyttänyt kaikkia tahoja, mutta sen yleisömenestys oli kiistaton. Elokuva on ensimmäinen Kultaisella palmulla palkittu dokumentti, minkä lisäksi mm. George W. Bushin rooli palkittiin riemukkaasti Razziella. Mooren suurin tavoite on sittemmin täyttynyt, sillä Bushin presidenttikausi päättyi lopulta ─ vaikkakin vasta vuonna 2009. Fahrenheit 9/11 on voimakkaasti ajankohtaisdokumentti, ehkä jopa propagandaa, mutta se on katsomisen arvoinen edelleen. Taitavan elokuvakerronnan ohella filmi avartaa kiintoisan näkökulman lähihistoriaan.

Pisteytys: 8/10

Elephant (2003)

Ohjannut Gus Van Sant

USA 2003, 81 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: John Robinson, Eric Deulen, Elias McConnell, Alex Frost

So foul and fair a day I have not seen.

Columbinen koulusurma (1996) kauhistutti maailmaa. Järkytys ei muuttanut maailmaa paremmaksi, sillä Yhdysvalloissa tapaukset ovat vain yleistyneet turruttavuuteen asti. Gus Van Santin Elephant on osin fiktiivinen kertomus Columbinen kohtalokkaasta päivästä. Elokuva keskittyy muutamaan tuntiin juuri ennen ammuskelua. Sama tapahtumasarja käydään läpi eri oppilaiden näkökulmasta, lopulta myös murhaajien kautta. Eikö kukaan huomaa elefanttia huoneessa, nuorten sisälle kertynyttä vihaa?
 

Taidokkaasti toteutettu elokuva vaatii rauhoittumista ja pohtivaa katselua. Ehkäpä siksi filmistä ei tullut valtaisaa megahittiä, vaikka vastaanotto olikin positiivinen. Meriittejäkin sentään tuli, sillä Cannesissa Elephant palkittiin Kultaisella palmulla. Elokuva on saanut kehuja kerronnastaan ja eritoten oivaltavasta kuvauksestaan. Dokumentaarisen rekonstruktion tapaan tismalleen sama hetki kuvataan useasti eri henkilöiden kautta. Kohtaukset limittyvät toisiinsa ja kuvaus tuntuu välillä taikatempulta.

Elephantin kerrontatyyli on arkinen ja vähäeleinen, mikä tekee elokuvasta varsin samaistuttavan. Jopa lievä lakonisuus on oiva keino korostaa surmatöiden järkyttävyyttä, eikä kaikkea roisketta ja rälläystä ole tarpeen näyttää. Yhtäkkiä tarina loppuu kesken, kuten monet elämätkin. Aitoutta korostaa lisäksi se, että näyttelijät ovat tavallisia nuoria, jotka esiintyvät omilla etunimillään. Käsikirjoitus on syntynyt osittain improvisoimalla. Jopa tylsän arkisista tapahtumista tulee henkilökohtaisia ja todellisen tuntuisia. Toisaalta hahmot jäävät sopivan etäälle, aivan kuten ne sadat rinnakkaisluokkien koulutoverit, joista ei vuosikymmenten päästä muista juuri sitä nimeäkään. Monella heistä oli taatusti oma elefanttinsa, jota kukaan aikuinen ei nähnyt.

 

Pisteytys: 8/10

The Pianist ─ Pianisti (2002)

Ohjannut Roman Polanski

Ranska, Puola, Saksa & Iso-Britannia 2002, 150 min.

Biografia, Sota, Draama

Pääosissa: Adrien Brody, Frank Finlay, Michal Zebrowski

 

If you prick us, do we not bleed?

 

Władysław Szpilmanin (1911─2000) muistelmateokseen (1945/1998) perustuva Pianisti seuraa muusikon (Brody) vaiheita toisen maailmansodan aikaisessa Varsovassa. Juutalainen Władysław joutuu perheineen nöyrtymään natsivalloittajien edessä ja muuttamaan vauraasta kodistaan ankeaan ghettoon. Pahempaa on tulossa, kun kuljetukset tuhoamisleireille käynnistyvät. Władysławin selviytymistaistelu sodan runtelemassa maassa muuttuu yhä vaikeammaksi ja epätoivoisemmaksi.

Pianistin kerronta on melko tuttua ja suoraviivaista, eli helposti sulatettavaa hirveästä aiheesta huolimatta. Kielenäkin on suuria yleisöjä ajatellen englanti. Elokuvassa on silti aitoa tunnetta ja liian sentimentaalisuuden ansa väistetään taitavasti. Sotatapahtumia kuvataan kiinnostavasti ainoastaan Władysławin rajatusta näkökulmasta, eli ikkunasta näkyvänä siivuna tai luotettujen ystävien kautta kantautuvina juoruina. Mitä tapahtuu ja milloin painajainen päättyy? Mitä Varsovalle tapahtuu? Adrian Brody tekee hyvän roolityön, vaikka hänen hahmoansa olisi voitu vielä syventääkin.

Kultaisella palmulla palkittu Pianisti menestyi oivasti palkintogaaloissa ympäri maailmaa. Oscareita tuli kolme (mm. Brodylle pääosastaan) ja suosiota riitti niin brittien Baftoissa kuin ranskalaisten Césareissa. Yleisösuosio oli niin ikään taattu: kävin itsekin katsomassa Pianistin ensi kertaa valkokankaalta ihan tuoreeltaan. Ensinäkemältä pidin elokuvasta valtavasti, eikä filmin tenho paljoa ole hiipunut. Tällaisenaankin elokuva on onnistunut ja koskettava sotadraama, mutta olisiko Szpilmanin ja Varsovan tarina vielä sielukkaampi ilman yleisöystävällisiksi hiottuja kerrontaratkaisuja?

Pisteytys: 8/10

La stanza del figlio ─ Pojan huone (2001)

Ohjannut Nanni Moretti

Italia & Ranska 2001, 99 min.

Draama

Pääosissa: Nanni Moretti, Laura Morante, Giuseppe Sanfelice, Jasmine Trinca

 

Insieme a te non ci sto più ─ I'm not with you anymore.

 

Pojan huone (engl. The Son's Room) on Kultaisella palmulla palkittu draama rakkaudesta ja surusta. Tarina vie lempeästi nelihenkisen perheen miellyttävään arkeen ja onneen, jollaista osaa vaalia koko sydämestään vasta sen menetettyään. Perheen pojan Andrean (Sanfelice) tapaturmainen kuolema suistaa kaiken raiteiltaan ja jättää jäljelle tyhjyyden, jonka keskellä on vaikea jaksaa elää.

Nanni Moretti näyttelee ohjaamassaan draamassa pääosaa eli perheen psykologi-isää. Hänen surunsa tuntuu samaistuttavalta: olisinko voinut estää tapahtuneen onnettomuuden? Töihin keskittyminen muuttuu mahdottomaksi, sillä potilaiden murheiden sijaan mielen täyttävät pojan vaihtoehtoiset elämänpolut. Jokaiselle perheenjäsenelle suru on omanlaisensa, mutta on miellyttävää, että perheen keskinäinen rakkaus säilyy ja kannattelee jokaista surutyössään.

Arvostelumenestykseksi noussut elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta silti ohjaajansa tunnetuimpia teoksia. 1001-listalta filmi on poistettu jo vuoden 2007 painoksessa, eikä elokuva taida lopulta jättää kovin valtavaa muistijälkeä. Kaikessa vaatimattomuudessaan Pojan huone on silti hyvin miellyttävä ja perusvarma pieni draama. Yksi elokuvan keskeisistä kohtauksista tapahtuu arkisesti autossa, jossa isä ryhtyy laulamaan epävireisesti radiosta soivaa haikeaa iskelmää Insieme a te non ci sto più, "en ole enää kanssasi". Muu perhe yhtyy sävelmään ja kappaleen päättyessä tavallinen hetki kiitää ohi. Mieleen jää häivähtämään lämmin haikeus.

Pisteytys: 7/10

Dancer in the Dark (2000)

Ohjannut Lars von Trier

Tanska, Ranska, Saksa, Italia & Ruotsi 2000, 140 min.

Draama, Musikaali, Rikos

Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, David Morse, Peter Stormare

 

In a musical, nothing dreadful ever happens.

Maahanmuuttaja Selma Ježková (Björk) yrittää epätoivoisesti tienata rahaa poikansa silmäleikkaukseen. Perinnöllinen, sokeuttava sairaus on Selman suurin suru. Musikaalien haavemaailmat vetävät puoleensa herkkää Selmaa, jonka on vaikea pitää päänsä pois pilvistä. Tragediat seuraavat toisiaan, eikä tämä tarina tule päättymään kuten onnea etsivissä musikaaleissa.

Dancer in the Dark on melankolinen kertomus kurjasta kohtalosta. Toiveikkaita hetkiä ovat ainoastaan Selman kuvittelemat rujot ja eriskummalliset musikaalikohtaukset. Niiden luoma kontrasti on mestarillinen ja miltei koominen, mutta hyvin tummalla tavalla. Muutoin teosta kuvataan heiluvin kameroin kuin dokumenttia: tosielämän ja fantasian raja piirretään selvästi, mutta välillä se hämärtyy. Björkin persoonalliset laulut purskahtelevat ilmoille tunteikkaasti ja ujuttautuvat syvälle sieluun. Albumi Selmasongs (2000) menestyi oivasti, kuten elokuvakin.

Katsoin elokuvan aikanaan melko tuoreeltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Silti olen lykännyt uudelleenkatselua, koska musertava tarina ei houkuttele puoleensa kovin montaa kertaa. Sitä paitsi #metoon myötä on paljastunut, miten vastenmielisissä olosuhteissa päätähti Björk joutui työskentelemään Lars von Trierin harjoittaman ahdistelun vuoksi. Dancer in the Dark jättää ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta niinpä se jakoi aikanaan kriitikoitakin ─ ja rajusti! Silti elokuva sai kruunukseen Kultaisen palmun ja myös Björkin oiva rooli palkittiin Cannesissa. 1001-listalta filmi on poistettu jo 2013, eikä von Trierin uudempia ja vielä sadistisempia filmejä olla ainakaan toistaiseksi liitetty joukkoon. Ehkä hyvä niin.

Pisteytys: 8/10

Rosetta (1999)

Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Ranska & Belgia 1999, 95 min.

Draama

Pääosissa: Émilie Dequenne, Fabrizio Rongione

I won't fall in a rut.

Teini-ikäinen Rosetta (Dequenne) tarvitsee töitä. Hän on kyllästynyt elämään asuntovaunussa alkoholisoituneen äitinsä kanssa, mutta kurjista oloista on vaikea ponnistaa. Pysyvää työpaikkaa ei löydy millään, joten epätoivoinen ja impulsiivinen Rosetta on valmis mihin tahansa: kapinoimaan, pettämään ja taistelemaan. Onko pohjalta siltikään mahdollista kivuta ylöspäin?

Rosetta on pienellä budjetilla luotu indie-elokuva, mutta kokoonsa nähden filmi sai paljon näkyvyyttä ja tavoitti haltioituneet kriitikot. Elokuva palkittiin Cannesissa kolminkertaisesti ja menestyksen kruunasi Kultainen palmu. Belgialaisille Dardennen ohjaajaveljeksille voitto oli ensimmäinen, joskaan ei viimeinen. Parivaljakko on kerännyt tähän mennessä jo yhdeksän ehdokkuutta himoittuun palkintoon, joista Rosettan ohella voiton on tuonut niin ikään nuorten elämää kuvaava L'Enfant (2005). 1001-listalla Rosetta ei pysynyt kauaa, sillä se poistettiin jo vuonna 2008.

Aitouteen pyrkivä Rosetta on kuvattu käsivaralta ja kamera seuraa tiiviisti Rosettan punaista nuttua kaikkialle. Nuori Émilie Dequenne näyttelee taitavasti ja hänenkin työnsä palkittiin Cannesissa ansaitusti. Teemoiltaan elokuva on synkkä, eikä missään näy toivon pilkahdustakaan: katsojalle ei tarjota helpotusta huumorista, ei hengähdystä antavista laajakuvista. Silti tarinaa seuraa intensiivisesti nuoren päähenkilön nahkoihin sulautuen. Suomalaisvastineena mieleen nousee Tulitikkutehtaan tyttö (1990), joka kuitenkin käsittelee aihiotaan humoristisemmin.

Pisteytys: 8/10

Ta'm e guilass ─ Kirsikan maku (1997)

Ohjannut Abbas Kiarostami

Iran & Ranska 1997, 95 min.

Draama

Pääosissa: Homayoun Ershadi

 

 

You want to give up the taste of cherries?

Herra Badii (Ershadi) ajelee pitkin kaupungin laitamia löytääkseen tuntemattoman hyväntekijän, joka tekisi hänelle viimeisen palveluksen. Badii on päättänyt lopettaa elämänsä ja tarvitsee apua hautaukseensa. Moni vastaantulija kavahtaa ajatusta kuolemasta ja itsemurhasta, eikä Badiin tarjoama rahasummakaan auta. Lopulta avuksi löytyy mies, joka puhuu elämän puolesta.

Kirsikan maku (engl. Taste of Cherry) on rauhallisesti etenevä pitkien otosten draama, joka antaa aikaa ajatuksille. Pitkään tapahtumapaikat ovat karuja, vailla elämää ja toivoa, mutta lopulta maisema herää henkiin. Kamera huomaa puut ja värit, linnut laulavat. Kuivassa kivikossakin on sijaa kauneudelle! Päähenkilön varmalta näyttänyt kohtalo jää sittenkin tulkinnanvaraiseksi. Epäröikö hän? Minkä ratkaisun katsoja tekisi tai millaista lopputulemaa toivoisi?

Oivaltavasti kerrotun elokuvan sanomana on ylistää elämää, vaikka päähenkilön suunnittelemaa ratkaisua ei sinällään moitita. Varsinainen moraalitarina elokuva ei ole, ainoastaan elämän kauneuden puolustuspuhe. Kirsikan maku oli arvostelumenestys ja sen saama maine huipentui Cannesissa voitettuun Kultaiseen palmuun. Abbas Kiarostamin ura jatkui yhä menestyksekkäänä ja palmuehdokkuuksia tuli myöhemmin vielä kolme.

Pisteytys: 8/10

Secrets & Lies ─ Salaisuuksia ja valheita (1996)

Ohjannut Mike Leigh

Iso-Britannia & Ranska 1996, 136 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Brenda Blethyn, Marianne Jean-Baptiste, Timothy Spall

You gotta laugh, ain't ya sweetheart? Else you'd cry.

Nuori lontoolaisnainen Hortense Cumberbatch (Jean-Baptiste) päättää etsiä biologisen äitinsä. Etsinnät johtavat työväenluokkaisen, valkoisen Cynthia Purleyn (Blethyn) ovelle. Alun kauhistuksen ja epäuskon jälkeen Cynthia tunnustaa Hortensen olevan hänen lapsensa, vaikka ei tiennytkään hänen olevan musta. Uuden perheenjäsenen ilmaantuminen saa padot purkaantumaan ja Cynthian perheessä vellovat hiljaiset kaunat sanotaan viimein ääneen.

Riemukkaan elokuvan polveileva juoni vastaa monimutkaisuudessaan todellista elämää. Englantilaisen luokkayhteiskunnan kuva tarkastelee rotua ja perhesuhteita, ja suuret aiheet nivoutuvat realistisesti toistensa lomaan. Vaikka aiheet ovat sinällään varsin vakavia, läpi kerronnan kulkee hienovarainen, täydellisesti hallittu komedian sävy. Huumori syntyy ihmisten keskinäisistä asetelmista. Kenellekään ei kuitenkaan naureta rienaavasti, ainoastaan lämmöllä.

Salaisuuksia ja valheita on ainutlaatuinen perhedraama, johon kulminoituu Mike Leigh'n (1943─) 1990-luvun suosio. Elokuva palkittiin Kultaisella palmulla, se menestyi Baftoissa ja muutama Oscar-ehdokkuuskin tuli. Leigh on ollut useammankin kerran näyttävästi esillä edellä mainituissa elokuvajuhlallisuuksissa, mutta kehutun ohjaajan elokuvista vain Salaisuuksia ja valheita on nostettu 1001-listalle. Leigh'n ja tässäkin elokuvassa näyttelevän Timothy Spallin myöhempi yhteistyö Mr. Turner (2014) on ainakin katsomisen arvoinen; sekin kuvaa omalaatuisesti brittiläistä arkea, joskin hieman erilaisesta näkökulmasta ja toisesta aikakaudesta käsin.

Pisteytys: 8/10

Podzemlje ─ Underground (1995)

Ohjannut Emir Kusturica

Jugoslavia, Ranska, Saksa, Bulgaria, Tsekki & Unkari 1995, 167 min.

Draama, Komedia, Sota

Pääosissa: Predrag Manojlovic, Lazar Ristovski, Mirjana Jokovic

Once upon a time... there was a country.

Fantasiamainen Underground kulkee halki Jugoslavian verisen historian. Oppaina toimivat ystävykset ja viholliset Marko (Manojlovic) ja Blacky (Ristovski), joiden taistelutarina alkaa toisen maailmansodan ajalta. Miehet kamppailevat saman naisen (Jokovic) rakkaudesta, ja kisailun äityessä Marko vangitsee Blackyn ja joukon vastarintaliikkeen edustajia bunkkeriin. Kellarissa kansa ja rakkaus pitävät toivoa yllä, mutta asukkaiden tietämättä Belgradin pommitukset vaihtuvat kylmän sodan diktatuuriin ja lopulta sisällissotaan. Lopulta alamaailman valheellisen todellisuuden aika on ohitse.

 

Underground sai ensi-iltansa keskellä piinallisia Jugoslavian hajoamissotia. Vaikka aihe on kipeä ja tulenarka, elokuva onnistuu käsittelemään sotateemaa, maan historiaa ja eritoten ihmisluontoa ajattoman taitavasti. Markon ja Blackyn tarina on suoranainen farssi ja surrealistinen musta komedia keventää tunnelmaa railakkaasti, mutta hetkittäin tarina on kylmäävän vakava ja tosi. Kansainvälisenä yhteistuotantona toteutettu Underground  keräsi mainetta paitsi ajankohtaisuudellaan, myös viiltävän taidokkaalla toteutuksellaan. Ansioista kirkkain on Kultainen palmu.

Balkanin poliittisen lähihistorian tuntemus syventää elokuvan tarinaa huomattavasti, mutta Underground on viehättävää katsottavaa, vaikka alueen menneisyyttä ei juuri ymmärtäisikään. Näyttelijäntyö on upean fyysistä ja lavasteet mystisen kiehtovia ─ maailmassa on erikoislaatuinen tuntu. Kellarissa soiva balkanfunk kuvaa hienosti elokuvan sielua: se on hauskan kujeilevaa ja rytmiltään yllättävää, mutta kertoo suurista tunteista ja todellisesta elämästä. Välillä avaran maailman täyttää naiskuorojen koskettava ikiaikainen laulu.

Pisteytys: 8/10

Pulp Fiction ─ Pulp Fiction: Tarinoita väkivallasta (1994)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 1994, 154 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Samuel L. Jackson, John Travolta, Bruce Willis, Uma Thurman

Say 'what' again, I dare you!

Quentin Tarantino teki läpimurtonsa omaperäisellä verilöylyfilmillään Reservoir Dogs (1992), jonka suosion myötä seuraavan elokuvan panokset kasvoivat. Odotukset lunastettiin, sillä Pulp Fiction muistuttaa tyydyttävällä tavalla edeltäjäänsä, mutta on juoneltaan vielä kutkuttavampi ja kaikin puolin hiotumpi. Tarantinomaiset elementit ovat paikoillaan: jännitteet rakentuvat herkullisesti ja kaikessa on mukana roima silaus mustaa, roisia huumoria. Populaarikulttuurin lainat istuvat tarinaan tyylillä.

 

Pulp Fiction kertoo epälineaarisessa järjestyksessä kolme tarinaa, jotka kietoutuvat lopulta toisiinsa. Uraansa lopetteleva nyrkkeilijä (Willis) sekaantuu rikollisiin bisneksiin. Toisaalla pari kriminaalia (Jackson & Travolta) kuljettavat mystistä salkkua ja seikkailevat kumpikin tahoillaan. Tarinankerronta on mestarillista, sillä hahmojen persoonat sekä tapahtumien syyt ja seuraukset paljastetaan katsojalle vähittäisinä vihjeinä ja esimerkiksi näennäisesti järjettömän dialogin kautta.

 

Mehukas elokuva voitti ansaitusti Oscarin käsikirjoituksestaan ja Cannesissa Tarantinolle ojennettiin Kultainen palmu. Pulp Fiction muodostui nopeasti yhdeksi 1990-luvun ikonisisimmista elokuvista, josta on riivitty läjäpäin analyyseja ja ideoita toisiin filmeihin. Tarantinon ohjausprojektit jatkuivat huumaavassa nosteessa, John Travolta sai hiipuvalle uralleen uutta puhtia ja räävitön Samuel L. Jackson teki lopullisen läpimurtonsa. Melkoinen merkkiteos!

Pisteytys: 9/10