13. luukku: 50 vuotta sitten (Nimeni on Nobody, 1973)

Me?... I am nobody.

 

Onnea viisikymppisille, joiden iloiseen joukkoon lukeutuvat muun muassa Sydneyn oopperatalo ja Kiss-yhtye! Vuosi 1973 toi tullessaan vallanvaihdoksia, uusia tuulia ja vanhoja kiistoja. Pariisin rauhansopimus irrotti Yhdysvallat lopullisesti Vietnamin sodasta, Augusto Pinochetin sotilasjuntta kaappasi vallan Chilessä ja Ruotsissa Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Lähi-idässä puhjennut sota käynnisti öljykriisin, jonka vuoksi Suomessakin kärvisteltiin viileissä huoneissa ja maksettiin totuttua suurempia bensalaskuja.

Päivän elokuvassa lähdetään länteen. Samana vuonna ensi-iltaan tuli muitakin lännenelokuvia, joista nimekkäimpiä ovat Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) sekä Clint Eastwoodin Ruoska (1973) Jos et halua lähteä western-sankareiden matkaan vaan tunnelmoida vanhaa kunnon vuotta 1973, aikakoneesta pörähtää pari napakkaa suositusta: eri lajityyppejä yhdistelevän Pilvikartaston (2012) yksi etappi on vuosi 1973, ja Woody Allenin scifikomedia Unikeko (1973) puolestaan seikkailee sekä vuosissa 1973 että 2173.

 

 

Il mio nome è Nessuno - Nimeni on Nobody
Ohjannut Tonino Valerii

Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1973, 116 min.

Lännenelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Henry Fonda, Terence Hill

 

 

 

 

Villin lännen nopein asesankari on vanha kunnon Jack Beauregard (Fonda), mutta nyt ikääntyvän miehen mainetta nousee haastamaan nuori Nobody (Hill). Nimetön miekkonen yrittää yllyttää idoliaan Beauregardia viimeisiin sankaritekoihin, mutta legendaa houkuttaisi enemmän rauhallinen loppuelämä Euroopan sivistyksessä, kaukana paukkuvista aseista ja saluunatappeluista.

Sergio Leonen tarinaideaan perustuva spagettiwestern kumartaa lajinsa klassikoille. Samalla filmi nauraa makeasti lännenkliseille, vaikka ei olekaan täysverinen parodia. Juoni on melko löperö, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaa on joka tapauksessa niin viihdyttävää seurata. Parhaiten tarina ilahduttaa, jos lännenelokuvien kaanoniin on päässyt kurkistamaan aiemminkin.

Nimeni on Nobody (engl. My Name Is Nobody) menestyi hyvin varsinkin Italiassa, mutta on saavuttanut mainetta maailmanlaajuisesti. Nobodyn riemukas hahmo palasi valkokankaille elokuvassa Nobody on nerokkain (1975), joka menestyi niin ikään mainiosti. Tuo teos jäi lopulta lännenlegenda-Leonen viimeiseksi meriitiksi westernien saralla.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 15 ─ 40 vuotta sitten (Kultalampi, 1981)

Don't be such an old poop!

Saavumme vuoteen 1981 ─ reggae on ok vakuutteli Riki Sorsa huhtikuun Euroviisuissa ja Music Television aloitti toimintansa elokuussa. Uudet tuulet puhalsivat myös politiikassa: Egyptissä 30-vuotisen valtakautensa aloitti Hosni Mubarak, Suomessa puolestaan Urho Kekkosen 25 vuotta kestänyt presidenttitaival tuli päätökseensä. Vanhuuden ja muutoksen teema on läsnä myös päivän elokuvassa, joka oli yksi ilmestymisvuotensa isoimpia menestysteoksia.

On Golden Pond - Kultalampi

Ohjannut Mark Rydell

USA 1981, 109 min.

Draama

Pääosissa: Henry Fonda, Katharine Hepburn, Jane Fonda, Doug McKeon

 

Vanha Thayerin pariskunta saapuu kesäpaikalleen, mutta leppoisten päivien rauha särkyy, kun tytär Chelsea (Fonda) saapuu paikalle uusperheineen. Sydämellinen äiti Ethel (Hepburn) ottaa väen vastaan ilolla, mutta äreä isäpappa Norman (Fonda) suhtautuu varauksella tyttärensä touhuihin. Erikoinen kesäloma tekee lopulta kaikille hyvää ja vanhat solmut avautuvat hiljalleen.

Kaunis perhedraama tarkastelee taitavasti vanhempien ja lasten suhdetta, joka säilyy usein yllättävän samanlaisena iästä riippumatta. Herkästi kuvatussa elokuvassa on monta liiallisen siirapin vaaraa, mutta kertomus pysyy uskottavana ja sopivasti koskettavana ihmissuhdedraamana. Tästä suurin kiitos kuuluu näyttelijöille, jotka pitävät tarinan realistisen tuntuisena.

Kultalampi oli ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin elokuva, joka palkittiin kolmella Oscarilla. Vanhusparina loistaneet Henry Fonda ja Katharine Hepburn voittivat näyttelijäpalkinnot kerta kaikkiaan ansaitusti. Konkarinäyttelijöiden rooleissa on lämpöä, rentoutta ja osuvaa yhteispeliä. Henry Fondalle elokuva jäi uran viimeiseksi, sillä pitkän uran tehnyt näyttelijä menehtyi seuraavana vuonna.

Pisteytys: 8/10

C'era una volta il West - Huuliharppukostaja (1968)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1968, 165 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Charles Bronson, Henry Fonda, Claudia Cardinale

They were all alive until they met you, Frank.

Vauhdilla rakentuva rautatie tuo uuden ajan nuhjuiseen pikkukaupunkiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksimielisiä rakennusurakan vaiheista, ja niinpä työntekoa jouduttamaan on palkattu häikäilemätön roisto Frank (Fonda). Frankille kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään rikos toista katalampi, mutta kuinka ollakaan, rautahevosta nopeammin kaupunkiin saapuu mystinen huuliharppua soittava mies "Harmonica" (Bronson). Salaperäinen kulkija päätyy suojelemaan nuorta leskeä (Cardinale) Frankin pahoilta aikeilta ja saa myös apua yllättävältä lainsuojattomalta taholta.

Sergio Leonen lännenelokuvan lajityyppiä mullistaneet spagettiwesternit kohosivat menestykseen ikimuistoisen dollaritrilogian myötä. Huuliharppukostaja (engl. Once Upon a Time in the West) jatkaa samaa kaavaa, mutta kumartaa huomattavasti enemmän perinteisempien lännenfilmien suuntaan. Tarinassa on ripaus Johnny Guitarin (1954) vanhoja kaunoja sekä salaperäistä muusikkokulkijaa. John Fordilta elokuva puolestaan on perinyt uuden ja vanhan tai sivistyksen ja periferian kohtaamiseen liittyvien ristiriitojen käsittelyn: näitä teemoja löytyy esimerkiksi elokuvasta Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962). Edes klassikoihin viittaaminen ei kuitenkaan koitunut elokuvan menestykseksi, vaan sen suosio jäi ilmestymisaikanaan yllättävän laimeaksi. 

Ajan kanssa Huuliharppukostajan ainutlaatuisuus hienoine kuvakulmineen sekä Ennio Morriconen sävellyksineen ovat toki ottaneet näkyvän paikkansa elokuvahistoriassa. Muutosten tuulista kertova tarina sitä paitsi puhuttelee yhä ─ sitä muuten olivat sepittämässä Leonen ohella Bernardo Bertolucci ja Dario Argento! Vaikka Huuliharppukostaja tuntuu edelleen monin tavoin tuoreelta ja sen teema maailman muuttumisesta ajankohtaiselta, on mukana jotain silmiinpistävän vanhaakin. Claudia Cardinalen esittämä leskinainen on, pardon my french, vain kävelevä perse, jolle suodaan aika niukka toimijuuden skaala. Se on toki monella tapaa osuvaa ajankuvaa (sekä 1800-lukulaista että 1960-lukulaista), mutta siitä muutoksestahan tässä oli kysymyskin. Rautatie toi lopulta mukanaan suffragetit, ja toivoa sopii, että pyllynnipistelyn ajat olisivat jo jäämässä historiaan.

Pisteytys:

9/10

10. LUUKKU - 70 vuotta sitten (Apassilinnake, 1948)

I'll not sit here and be threatened!

Vuoden 1948 menestysfilmejä olivat tanssielokuva Punaiset kengät sekä samoissa värisävyissä liikuskeleva länkkäri Punainen virta, niin ikään mainetta kahmi kullanhimoisia mainareita esittelevä Sierra Madren aarre. Seitsemän vuosikymmenen takaisista filmeistä nostettakoot esille vielä pari elokuvaa Hollywoodin ulkopuolelta: koskettava neorealistinen kuvaelma Polkupyörävaras menestyi Oscareissakin, mutta kaunis sodan jälkeistä aikaa kuvaava Kevät pienessä kaupungissa sai mainetta vasta useita vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Ehdottomasti näkemisen arvoisia teoksia jokainen!

Fort Apache - Apassilinnake

Ohjannut John Ford

USA 1948, 128 min.

Lännenelokuva, Draama, Toiminta

Pääosissa: John Wayne, Henry Fonda, John Agar, Shirley Temple

Yhdysvaltain sisällissota on juuri sodittu ja everstiluutnantti Owen Thursday (Fonda) matkaa kohti syrjäistä Fort Apachen tukikohtaa, joka hänen on määrä ottaa komentoonsa. Tunnelma tukikohdassa on hämmentynyt, sillä komentajaksi odotettiin paikallista kapteenia Kirby Yorkia (Wayne). Thursdayn ja Yorkin näkemykset poikkeavat toisistaan rajusti, eikä Fort Apachen ristiriitoja helpota myöskään Thursdayn tyttären (Temple) epäsopiva romanssi vääräsäätyisen luutnantin (Agar) kanssa.

Apassilinnake aloittaa John Fordin menestyksekkään ratsuväkitrilogian, jonka myöhemmät osat ovat Keltainen nauha (1949) ja Rio Grande (1950). Elokuvat perustuvat suuriin lännenlegendoihin ja toki siten ammentavat aineksensa myös tositapahtumista. Tämän elokuvan taustalla on Little Bighornin kuuluisa taistelu, jossa George Armstrong Custerin johtama joukko koki karmean tappion Istuvan Härän, Hullun Hevosen ja Gallin johtamia intiaanijoukkoja vastaan nykyisen Montanan suurilla tasangoilla.

Hienoissa maisemissa kuvattu Apassilinnake on parhaimmillaan näyttävissä ratsuväkikuvaelmissa, eikä tarinakaan ole huono. Suurin ongelma on vakavan draaman ja hieman teennäisen huumorin epärytmikäs liitto: muutama vitsi keventäisi tunnelmaa synkkien tapahtumien alla, mutta tässä tapauksessa väkinäisiä yrityksiä on hieman liikaa. Samaten elokuvan romanssin käänteet tuntuvat paikoitellen turhan kliseisiltä, vaikka tietenkin lemmentarina muodostaa merkittävän osan kertomuksesta. Kaikki palat kenties eivät ole täydellisiä, mutta kokonaisuus toimii silti varsin hyvin.

Pisteytys: 7/10

12 Angry Men - Valamiesten ratkaisu (1957)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1957, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Lee J. Cobb, Ed Begley

Well, what's there to talk about?

New Yorkin slummeissa on tapahtunut henkirikos. Murhaajaksi epäilty nuori mies istuu oikeuden kuultavana eräänä myrskyä enteilevänä hikisenä iltapäivänä. Oikea syyllinen todella vaikuttaa löytyneen, sillä tapauksella oli peräti kaksi todistajaa ja muutenkin yksityiskohdat tuntuvat täsmäävän. 12 valamiestä siirtyy takahuoneeseen laatimaan tapauksesta oman lausuntonsa, mutta yhden miehen (Fonda) mielestä syytetty nuorukainen ei välttämättä olekaan murhaaja, ainakaan päätöstä ei ole syytä tehdä hätiköiden. Syntyy kiivas väittely, jossa todella on kysymys elämästä ja kuolemasta. Vähitellen yksi jos toinenkin valamies joutuu tarkistamaan jyrkkää kantaansa.

Yhteen huoneeseen keskittyvä Valamiesten ratkaisu on mestarillisen intensiivinen elokuva. Rikostapauksen pyörittely on jo sinällään jännittävää, mutta vielä kiehtovampaa on tarkastella erilaisten, hienosti rakennettujen hahmojen tapaa suhtautua sekä itse päätöksentekoon että murhakeissin sisältöön. Henry Fonda tietenkin loistaa vaatimattomana hyväntekijänä, suoranaisena harkitsevaisen oikeudentunnon sankarina. Valamiesten ratkaisun maine on kasvanut vuosien varrella melkoisiin mittoihin, vaikkei se floppi ollut ilmestyessäänkään: Berliinissä elokuva palkittiin kultaisella karhulla ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli kolme. Elokuva on pysytellyt jo ties miten pitkään IMDb:n parhaiden elokuvien 250-listan kärjessä, kirjoitushetkellä se on sijalla 5.

Valamiesten ratkaisu on elokuvana ansiokas jo siksikin, että se on ohjaajansa Sidney Lumetin (1924─2011) esikoisteos, mikäli nyt ei oteta lukuun jokusia miehen tv-tuotantoja. Vaikka Lumetin suurimmat menestysteokset pureutuvat rikosten maailmaan ja monet vieläpä oikeussaliin, täysin yhden genren mieheksi häntä ei voi lokeroida: uralta löytyi niin romantiikkaa, draamaa kuin koko perheen fantasiaakin. Pikemminkin Lumetin teoksia määrittää realistinen tyyli, omasta perhetaustasta kumpuava vähemmistöjen kuvaus sekä yhteiskunnalliset kysymykset oikeudenmukaisuudesta. Nämä teemat näkyvät jo esikoisteoksessakin ja ovat vieläpä yhä varsin puhuttelevia.

Pisteytys:
9/10

The Wrong Man - Väärä mies (1956)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1956, 105 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Vera Miles, Anthony Quayle

An innocent man has nothing to fear, remember that.

Väärän miehen teema on yksi Alfred Hitchcockin lempiaiheista, joka kääntyy jännityksen mestarin käsissä moneksi erilaiseksi tarinaksi tai sivujuonteeksi. Pienessä roolissa teema oli esimerkiksi elokuvassa Epäilyksen varjo (1943) ja keskeisenä osana juonta taas varhaisemmassa brittifilmissä 39 askelta (1935) sekä takaa-ajojännärissä Vaarallinen romanssi (1959). Väärä mies kertoo nimensä mukaisesti rikoksesta syytetystä miehestä (Fonda), joka kuitenkin todellisuudessa on syytön.

Tavallisen tallaajan osalleen saama kohtuuton syytös herättää tietenkin kysymyksen siitä, voisiko näin sattua ─ ja mikä pahinta, entä jos näin kävisi minulle! Erityisen piinaavan tarinasta tekee tietenkin se, että elokuva perustuu hyvin tarkasti tositapahtumaan. Tosielämän väärän miehen eli Manny Balestreron oikeudenkäynti käytiin vain jokunen vuosi ennen kuin tapaus pääsi valkokankaalle. Väärä mies on oikeastaan hienoisella fiktiivisellä eläytymisellä väritetty tositapahtumien rekonstruktio. Elokuvassa nähdään sivurooleissa näyttelijäamatöörejä, jotka sattuivat todistamaan oikean tapahtumasarjan, ja kohtauksia on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla.

Hitchcock kertoo tarinaa tapansa mukaan miellyttävän tarkasti, jokaisen pienen yksityiskohdan huomioiden. Jännitys on intensiivistä ja se herättää myös ajatuksia oikeusjärjestelmän toimivuudesta. Yhteiskuntakriittinen rikoselokuva on sikäli Hitchcockin filmeistä poikkeuksellinen, ettei ahdistavaa tunnelmaa missään vaiheessa kevennetä hienoisellakaan huumorilla. Juonen mahdollisuuksillakaan ei ole tarpeen leikitellä, koska hemmetti, tämä todella tapahtui! Liekö Väärä mies Hitchcockin hymyttömin elokuva?

Pisteytys:
8/10

My Darling Clementine - Aavikon laki (1946)

Ohjannut John Ford
USA 1946, 97 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Victor Mature, Cathy Downs, Linda Darnell, Walter Brennan

Sure is rough-looking country.

Aavikon laki (tunnettu myös nimellä Erämaan laki) kertoo siitä, kuinka karjapaimen Wyatt Earp (Fonda) kukisti O.K. Corralin taistelussa Clantonin roistokoplan. Tarina alkaa, kun Wyatt veljineen ja karjoineen saapuu Tombstonen kaupunkipahasen liepeille. Veljessarjan vanhimpien palatessa kaupunkireissulta on karja varastettu ja vahtimieheksi jäänyt pikkuveli surmattu. Niinpä Wyatt ottaa tehtäväkseen selvittää, kuka on hirmuteon takana - onneksi Tombstonen seriffinpesti sattuu olemaan avoinna.

Aavikon laki täyttää karuine maisemineen ja pyssynpaukutteluineen lukuisat western-konventiot, mutta rytmiltään elokuva on kuitenkin tavanomaista vauhdikasta länkkärifilmiä rauhallisempi. Ruudinkatkun sijaan elokuvassa jää hyvin tilaa arkisten asioiden sekä ihmissuhteiden seuraamiselle, ja matkan varrella on myös aikaa nauttia upeista maisemista. Mukaan mahtuu monta ikimuistoista kohtausta, kuten nyt vaikka saluunan pöydällä lausuttu Shakespeare. Henry Fondakin keikuttelee seriffintuolia mestarin elkein. Elokuvan kertomus itsessään on hyvin pitkälle fiktiota, vaikka se pohjaakin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Tapahtumien keskipisteessä ovat sen päähenkilöt Wyatt ja Doc (Mature), eikä niinkään se legendaarinen ammuskelu. Näinpä myös Clantonit jäävät tarinassa sivuosaan. Päähenkilöiden naissuhteilla on kyllä kuvauksessa paikkansa, mutta syystä tai toisesta Clementine (Downs) ja Chihuahua (Darnell) tuntuvat jäävän tarinassa jopa vähän turhaksi sivujuonteeksi.

Aavikon lakia on kehuttu jopa John Fordin parhaaksi elokuvaksi, mutta siitä huolimatta se ei kuitenkaan mututuntumalla arvioituna ole mikään länkkäreistä tunnetuin. Itse tosin pidin enemmän John Fordin aiemmasta ja ehkäpä myös hivenen tunnetummasta teoksesta Hyökkäys erämaassa (1939). Erittäin kelpo kokonaisuus tämäkin toki on, joskaan ei aivan lunasta odotuksia. Wyatt Earpista ja O.K. Corralin ammuskelusta on toki tehty lukuisia muitakin elokuvia, kuten Tombstone (1993) ja Kuolemanloukku O.K. Corral (1957). Ihme kyllä en muista katsoneeni aiemmin yhtäkään filmatisointia sinänsä legendaarisesta aiheesta, mutta nytpä on tämäkin luodinmentävä aukko sivistyksessä korjattu. Elokuvan katsomisesta on nyt kaksi päivää ja edelleen nimikkosävelmä Oh My Darling, Clementine raikaa päässä, joskin jo kotoisampana "mummolaan kun pyöräilemme" -versiona, mikä ikinä sen laulun nimi sitten onkaan.

Pisteytys:
8/10

The Ox-Bow Incident - Kuolemantuomiopaikka (1943)

Ohjannut William A. Wellman
USA 1943, 75 min.
Lännenelokuva, Draama, Rikos
Pääosissa: Henry Fonda, Harry Morgan, Harry Davenport, Frank Conroy Dana Andrews

Hangin' is any man's business that's around.

Ratsumiehet Gil Carter (Fonda) ja Art Croft (Morgan) saapuvat Bridger's Wellsin kaupunkiin, jossa Gilin tulinen luonne ajaa heidät tappeluun. Tuota pikaa kaupunkiin myös saapuu viesti erään karjankasvattajan murhasta, jonka tekijöiksi epäillään seudulla liikkuneita karjavarkaita. Kaupunkilaiset kokoavat lynkkauspartion ilman viranomaisten lupaa saati tarkempaa tietoa asiasta. Gil ja Art näkevät parhaaksi lyöttäytyä kostopartion mukaan, etteivät joutuisi itse epäillyiksi. Lopulta vihainen väkijoukko löytää sopivat syylliset ja kuolemanrangaistus päätetään toteuttaa pikimmiten. Mutta lienevätkö pidätetyt kulkijat sittenkin syyttömiä?

Kuolemantuomiopaikka käsittelee muukalaisvihaa, järjetöntä kostonhimoa ja epäluuloa. 1940-luvulla kuvaus hirmutekoihin yllytetystä väkijoukosta tuntui varmasti ajankohtaiselta, joskin ihmisyyteen liittyvien pelkojen tutkiskelu on myös teemana melko ajaton. Karmeaa, mutta kertomuksen rankka sanoma ja vahva moraaliviesti tuntuvat edelleen puistattavan osuvilta - natsiassosiaatioita myöten.

Kertakaikkisen synkkä tragedia on katsomisen arvoinen erityisesti vavahduttavan kertomuksen vuoksi. On myös mielenkiintoista, ettei tässä elokuvassa kukaan hahmo varsinaisesti nouse erityisen suureen rooliin: päähenkilöt jäävät taustalle ja kaikki sivuhenkilöt ovat keskenään melko tasavertaisia. Huomio kiinnittyy myös pienen budjetin lavasteisiin, jotka osaltaan luovat elokuvalle omanlaistaan tunnelmaa. Elokuvan fokuksena ei siis ole liioin mikään yksittäinen sankari tai romanttinen todellisuuspako, vaan nimenomaan kertomus ja sen moraali.

Pisteytys:

9/10

The Lady Eve - Nainen Eeva (1941)

Ohjannut Preston Sturges
USA 1941, 94 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Henry Fonda, Barbara Stanwyck, William Demarest, Charles Coburn, Eugene Pallette

You see, Hopsi, you don't know very much about girls...

Ammattimainen huijari ja miestennielijä Jean Harrington (Stanwyck) iskee rahojen toivossa kyntensä nyhveröön käärmetutkijaan Charles Pikeen (Fonda), kunnes yllättäen menettääkin miekkoselle sydämensä. Kun vastarakastunut pari ajautuu riitaan, rakkauspelien mestari Jean ottaa käyttöönsä parhaat silmänkääntötemppunsa hurmatakseen Charlesin takaisin itselleen. Neiti Eve Sidwichin roolissa Jean langettaa Charles-pololle mestarillisen ansan, jonka virittelyä ja laukeamista on kutkuttavan hauska seurata!

Nainen Eeva on ennen kaikkea loistavan käsikirjoituksen elokuva: dialogi on naseva, kuten kunnon screwball-komediassa kuuluu ollakin. Huumori on myös fyysistä ja visuaalista, ja osansa tekevät toki myös täydellisesti rooleihinsa sopivat näyttelijät. Eritoten Henry Fonda on vallan loistava nynny! Tarina on oivallisella tavalla älytön, mutta siinä on myös jotain sellaista näennäisesti todellista, joka tekee siitä uskottavan. Näennäisesti todellisella viittaan epämääräisesti niihin mentaliteetteihin ja käsityksiin, joita sukupuolirooleihin tai rakkauteen usein liitetään. Vässykkämies ja kieroileva, houkutuksen omenaa tarjoava nainen muodostavat yhden suorastaan rasittavan kliseisen stereotyypin, mutta tämä elokuva käsittelee kliseitäkin kiehtovasti ja railakkaasti hullutellen.

Tiukan sensuurin aikakaudella seksuaalisuuden kuvaus oli tietenkin kiellettyä ja paheellista, mutta se ei silti tarkoita sitä, että tämä synti olisi saatu ihmisistä kitkettyä. Elokuvissakin seksuaalisuutta käsiteltiin erinäisin kiertotein ja tämä komedia on siitä loistava esimerkki. Nainen Eeva on suorastaan hämmästyttävän rietas teos aikaansa nähden, vaikka nykymaailman alastonkuvastoihin verraten se on pikemminkin sofistikoitunutta rakkauskujertelua. Eleganttia huumoria, nokkelia piiloviittauksia ja kaikin puolin komea farssi!

Pisteytys:

9/10

The Grapes of Wrath - Vihan hedelmät (1940)

Ohjannut John Ford
USA 1940, 129 min.
Draama
Pääosissa: Henry Fonda, John Carradine, Russell Simpson, Jane Darwell

Never had my family stuck out on the road...

1930-luvulla Yhdysvallat riutuu ankaran talouslaman kourissa. Keskilännessä riistoviljely on kuivattanut pellot, pankit haluavat omansa takaisin ja maanviljelijäperheet häädetään omista kodeistaan. Vähitellen ihmismassat vyöryvät kohti Kaliforniaa, jossa töitä vielä on tarjolla - mutta vain niukasti. Tähän amerikkalaiseen kurjuuteen sijoittuu myös fiktiivinen Joadin perheen tarina. Pitkällä ja raskaalla matkalla kohti Kalifornian onnelaa Joadit kohtaavat toivonsa menettäneitä kohtalotovereita, ja viimeistään perillä paljastuu kansakunnan kurja alennustila.

Vaikka Vihan hedelmät käsittelee erityisesti yhdysvaltalaisia mielialoja 1930-1940-lukujen todellisuudessa, tuntuu sen yhteiskuntakriittinen ote suorastaan ajattomalta. Kun raha ratkaisee, ei ihmisen elämä ole juuri minkään arvoinen. Niin elokuva kuin alkuperäinen John Steinbeckin romaanikin (Vihan hedelmät, 1939) joutuivat aikanaan vaikeuksiin, sillä molempien kriittistä otetta syytettiin epäisänmaallisuudesta. Molemmat teokset kohosivat kuitenkin lopulta rakastetuiksi ja periamerikkalaisiksi klassikoiksi.

Vihan hedelmät on syvästi koskettavaa draamaa. Laman kurjuutta kuvataan sekä realistisesesti että esteettisesti, yhtä aikaa runollisesti ja karkeasti. Tunteikkaasti eläytyvät näyttelijät ovat loistavia, ja upeat, mutta riipaisevan karut maisemat syventävät tarinaa entisestään. Elokuva on kiinnostava matka kahdeksankymmenen vuoden takaiseen todellisuuteen ja yhteen Yhdysvaltojen synkimmistä ajanjaksoista. Samalla se on tutkielma yleismaailmallisesta ihmisarvosta sekä myös amerikkalaisesta arvomaailmasta.

Pisteytys:
10/10

Jezebel (1938)

Ohjannut William Wyler
USA 1938, 104 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Bette Davis, Henry Fonda, George Brent, Margaret Lindsay, Donald Crisp

You never saw an unmarried girl in anything but white!

1850-luvun yläluokkaista elämää seuraavassa elokuvassa Bette Davis näyttelee Julie Madsenia, piloille hemmoteltua, räväkkää nuorta naista. Hölmöyksissään Julie onnistuu karkottamaan kihlattunsa, säädyllisen pankkiirin Prestonin (Fonda) rinnaltaan. Katkeruus ja juonittelu ottavat Juliesta vallan, kun Preston menee naimisiin toisen neitosen kanssa.

Vaikka elokuva kertookin monimutkaisista ihmissuhteista, draaman toteutus jää hieman puolitiehen. Tähtinäyttelijä Bette Davis on toki erittäin hyvä, eivätkä muutkaan näyttelijät ole huonoja - kenties vika on latteassa käsikirjoituksessa. Romanttisen vanhan maailman fiilistelyyn Jezebel on kuitenkin oiva valinta. Elokuvan parhain ansio on lopulta Ernest Hallerin kaunis kuvaus, myös Max Steinerin musiikki tehostaa kohtauksia onnistuneesti.

En oikein löytänyt elokuvasta tarttumapintaa, vaikkei varsinaisia moitteita irtoakaan. Jezebel sisältää hyviä kohtauksia, mutta kokonaisuudesta puuttuu tunnetta. Palkittu ja aikanaan suosittu elokuva jääkin vain keskiverroksi pukudraamaksi, jota ei välttämättä jaksaisi katsoa toista kertaa.

Pisteytys:

6/10