Nixon (1995)

Ohjannut Oliver Stone

USA 1995, 192 min.

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: Anthony Hopkins, Joan Allen, Ed Harris, Powers Boothe

 

Always remember: others may hate you.

Yhdysvaltain 37. presidentti Richard Nixon (1913─1994) on jäänyt historiaan eritoten Watergate-skandaalin vuoksi. Presidenttivuodet 1969─1974 osuivat ajanjaksoon, jona tapahtui paljon muutakin merkittävää lähinnä ulkopolitiikan saralla: Nixonin kaudelle osui Vietnamin sodan kitkerä loppupyykki sekä suhteiden rakentaminen Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Presidenttivuosiin keskittyvä biografia käy läpi Nixonin (Hopkins) poliittisen uran ja presidenttiyden keskeiset vaiheet, hakien välillä taustoitusta lapsuuteen asti uppoavista takaumakuvista. Millainen mies Nixon oli?

Nixon on aiheeltaan kiinnostava, toteen ja sen tulkintoihin perustuva henkilökuva. Anthony Hopkinsin tulkitsema Nixon näyttäytyy itsepäisenä, vimmaisena ja loppua kohti melko höperöityvänä hahmona. Kesto on uuvuttavan pitkä kolmetuntinen: tyhjäkäyntiä ei sinänsä ole, mutta tiivistystä kaipaa silti. Pituudestaan huolimatta elokuva ei tuhlaa aikaa selittelyyn ja taustoitukseen, vaan se olettaa katsojan olevan kartalla Nixonin aikakaudesta keskeisine tapahtumineen ja merkkihenkilöineen. Nykykatsojalle siinä voi jo olla haastetta, vaikka tapahtumien tunteminen pääpiirteissään onkin yleissivistystä.

Oliver Stone on kunnostautunut presidenttielokuvien teossa ennen ja jälkeen Nixonin. Tunnetuin ja maineeltaan parhain on Kennedy-filmi JFK (1991), ja kolmikosta heikoiten menestynein puolestaan on Bush-tulkinta W. (2008). Nixon on kunnianhimoinen ja monien tulkintojen värittämä henkilökuva, mutta ei lainkaan yhtä terävä ja mukaansatempaava kuin legendaarisempi JFK. Aikanaan Nixon menestyi kohtalaisesti: katsojia filmi kiinnosti ja se sai myös muutaman Oscar-ehdokkuuden (mm. käsikirjoitus, Hopkinsin rooli). Kriitikkojen mielipiteet ovat jakautuneet ─ onhan käsittelyssä kontroversiaali hahmo ja elokuvan tulkinta herättää herkästi kaikenkirjavia ajatuksia.
 

Pisteytys: 6/10

Bram Stoker's Dracula ─ Bram Stokerin Dracula (1992)

Ohjannut Francis Ford Coppola

Iso-Britannia & USA 1992, 128 min.

Kauhu, Romantiikka

Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Anthony Hopkins, Keanu Reeves, Richard E. Grant

Do you believe in destiny?

Sodasta palaava Vlad Dracula (Oldman) löytää vaimonsa (Ryder) kuolleena. Jumalalleen sydämistyvä Dracula kietoutuu pimeyden voimiin ja aikoo kostaa rakkaansa kovan kohtalon. Kaksi vuosisataa vierii, kunnes Dracula uskoo löytäneensä vaimonsa reinkarnaation, suloisen viattoman Minan (Ryder). Pian pahuus saapuu Lontooseen ja ottaa valtaansa lempeä janoavat siveät neidot.

 

Bram Stokerin Dracula on visuaalisesti komea elokuva, jonka kerronta tuntuu hetkittäin melko villin kokeelliselta. Toisinaan ideat toimivat loistavasti, mutta kokonaisuus tuntuu turhan pökkelöltä. Kritiikkiä filmi on saanut osakseen varsinkin epätasaisista roolisuorituksista, vaikka mukana onkin näyttävä laatunäyttelijöiden kaarti. Moni rooli tuntuu teatraalisuudessaan lähes koomiselta. Upeinta elokuvassa on kreivi Dracula itse, sillä hahmon pahuus saa mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Francis Ford Coppolan visio Bram Stokerin klassikkokirjasta (1897) pyrkii taltioimaan alkuperäisteoksen uskollisesti, kuten elokuvan nimikin jo lupaa. Kerronnassa hyödynnetään kirjasta tuttuja päiväkirjamerkintöjä ja temaattisesti molemmat teokset käsittelevät tukahdettua seksuaalisuutta. Uutta on kuitenkin voimakas romanssijuoni, joka ainakin minusta tuntuu hieman valjulta. Erikoinen kauhuromanssi oli silti aikanaan menestys. Dracula palkittiin oivan estetiikkansa ansiosta kolmella Oscarilla (puvustus, meikit, efektit) ja lavasteistakin teos oli ehdolla. Kassamagneetiksi nousseen filmin vanavedessä julkaistiin pian kehno uusinta Frankensteinista (1994), joka syystäkin jäi vampyyritarinan maineen varjoon.

Pisteytys: 6/10

8 x Halloween: osa V (Hannibal, 2001)

Bowels in or bowels out?

Kauhukimara on edennyt hiipien jo 2000-luvulle. Päivän puistatukset aiheuttaa karmiva sarjamurhaaja Hannibal Lecter, jota tulkitseva näyttelijä Anthony Hopkins nappasi tänä vuonna toisen Oscarinsa. Ensimmäinen pysti tuli osuvasti Uhrilampaista (1991), jonka suora jatko-osa Hannibal on. Kahdenkymmenen vuoden takaiseen Halloween-tunnelmaan sopii oivasti myös öljylampun valossa kylpevä kauhuelokuva The Others (2001). Hieman lempeämmän lähestymistavan puolestaan tarjoaa Pixarin hauskojen hirviöiden kavalkadi Monsterit Oy (2001).

 

Hannibal

Ohjannut Ridley Scott

USA, Iso-Britannia & Italia 2001, 131 min.

Trilleri, Rikos

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Ray Liotta

 

 

Uhrilampaiden (1991) jatko-osa Hannibal johtaa kannibaalimurhaajan kannoille. Hannibal Lecterin (Hopkins) vankilapaosta on kulunut vuosikymmen, eikä miehestä ole sittemmin näkynyt jälkeäkään. Kun tutkinta avataan uudelleen, agentti Clarice Starling (Moore) saa huomata, että Lecterin kintereillä on muitakin intohimoisia etsijöitä. Vaan onko nokkela murhaaja kaikille liian ovela?
 

Hannibal ei nouse esiosansa tasolle, vaikka tunnelmassa onkin parhaimmillaan ripaus samaa karmivuutta ja syysiltoihin sopivaa kolkkoutta. K18-leima takaa sen, etteivät hirveyksien ystävät jää ilman kunnon goremässäilyä. Verta ja suolenpätkiä tosin saadaan odottaa miltei elokuvan loppuun asti. Erityisesti Hannibal Lecterin järjestämä illallinen on hieno ja mieleenpainuva kohtaus, mutta siihen päästäkseen tarina rönsyilee ja polveilee melkoisesti.

Suuret panokset toivat Hannibalille kovat lipputulot, mutta kriitikot eivät olleet elokuvasta järin innoissaan. Elokuva on saanut ansaitusti kehuja komeista miljöistä, eikä esimerkiksi näyttelijöissä ole mitään vikaa. Suurin ongelma on sekava rakenne, jonka vuoksi osa tarinan keskeisistä henkilöistä unohtuu tämän tästä. Sinällään idea Hannibalia eri syistä jahtaavista ihmisistä on kiehtova. Ehkä tarina toimii paremmin paperilla: Hannibal perustuu Thomas Harrisin samannimiseen romaaniin (1999), joka on saanut osakseen elokuvaa parempia arvosteluja.

Pisteytys: 6/10

The Silence of the Lambs ─ Uhrilampaat (1991)

Ohjannut Jonathan Demme

USA 1991, 118 min.

Rikos, Trilleri, Kauhu

Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Anthony Heald

 

Well, Clarice - have the lambs stopped screaming?

 

FBI:n akatemiassa opiskeleva Clarice Starling (Foster) pääsee avuksi tutkimaan Buffalo Billiksi nimetyn sarjamurhaajan tapausta. Ratkaisevat vihjeet Starling saa vaaralliselta elinkautisvangilta, kannibaalimurhaaja tohtori Hannibal Lecteriltä (Hopkins). Lecter johdattaa nuoren agenttikokelaan entisen potilaansa jäljille, sillä avunannosta voi olla hänelle itselleenkin yllättävää hyötyä.

Suureen menestykseen ampaissut Uhrilampaat juhli palkintogaaloissa ja räjäytti lippukassat. Oscareissa tuli harvinainen viiden tärkeimmän pystin voittopotti, joka oli saavutus eritoten siksi, etteivät näin veriset trillerit useinkaan pääse akatemiakisoihin edes ehdolle. Menestyksen syy on yksinkertaisuudessaan jännityksen mestarillinen hallinta. Anthony Hopkinsin piinaava roolisuoritus on loistava ja Jodie Foster kuvaa taitavasti nuoren naisen haasteita miehisessä maailmassa.

 

Katsoessani Uhrilampaita ensi kertaa parikymmentä vuotta sitten, en tullut juuri kiinnittäneekseni huomiota elokuvan keskeisen teemaan, naisen osaan miehisessä maailmassa, vaikka se tuntuu nyt räikeän ilmiselvältä. LBTQ-näkemystensä osalta elokuva tuntuu nykypäivänä väkisinkin kiusallisen leimaavalta, mutta tekoajankohdan huomioiden hieman huolimattoman kuvauksen saattaa ymmärtää. Raaka, jännittävä ja synkkä rikostrilleri on saanut tähän mennessä kolme jatko-osaa (2001, 2002, 2006) sekä pari tv-sarjaa (2013─2015, 2021).

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 1 - Joulukokoelma

Psychologically, I'm very confused...

 

Iloista joulunodotusta jälleen itse kullekin säädylle ja kaikille säädyttömille sieluille! Tänä vuonna joulukalenteri toimii jälleen tuttuun tapaan: joka luukusta paljastuu tasavuosikymmenten takaa sellainen elokuva, jota 1001-listalta ei tiettävästi löydy. Ensimmäisessä luukussa on aimo kattaus jouluelokuvia, tasavuosien takaa tietenkin. Oheisten teosten lisäksi tänä vuonna pyöreitä ovat täyttäneet mainiot joulufilmit Yksin kotona (1990) sekä Rare Exports (2010).

 

 

A Christmas Carol
Ohjannut J. Searle Dawley

USA 1910, 11 min.

Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Fantasia, Draama

Pääosissa: Marc McDermott, Charles Ogle

Charles Dickensin klassikkokertomus A Christmas Carol eli suomeksi Saiturin joulu (1843) on saanut ennätyksellisen suuren määrän elokuva-adaptaatioita. Tämä pieni mykkäelokuva on järjestyksessään tarinan kolmas filmatisointi. Aiheeseen tarttunut ohjaaja J. Searle Dawley (1877─1949) muistetaan myös ihka ensimmäisestä Frankenstein-elokuvasta (1910).

Tunnetusti A Christmas Carol kertoo, kuinka ahne ja ilkeä Scrooge-herra (McDermott) saa joulun alla vieraakseen joukon henkiä. Säikähdys herättää miehen joulumielen ja tarina saa onnellisen päätöksen. Tässä elokuvassa tapahtumat on toimivasti tiivistetty kymmeneen minuuttiin: käsikirjoitukseen on siis panostettu muutenkin kuin vain villien efektien ideoinnin osalta.

Pisteytys: 6/10

The Shop Around the Corner - Kauppa kulman takana

Ohjannut Ernst Lubitsch

USA 1940,  99 min.
Draama, Komedia Romantiikka
Pääosissa: James Stewart, Margaret Sullavan, Frank Morgan

 

 

 

Pienessä puodissa Budapestin sydämessä valmistaudutaan vilkkaaseen joulusesonkiin, mutta työntekijöiden keskuudessa kuohuvat suuret tunteet. Kaupan omistaja Hugo Matuschek (Morgan) ärhentelee pitkäaikaisimmalle työntekijälleen Alfred Kralikille (Stewart), koska luulee tämän pivartelevan vaimoaan. Tosiasiassa Alfred on ajautunut romanssiin tuntemattoman kirjeystävänsä kanssa. Hämmennys on suuri, kun ihana mysteerineito paljastuukin raivostuttavaksi työtoveriksi Klara Novakiksi (Sullavan)!

Ernst Lubitschin tyylikäs ja hauska jouluromanssi pohjautuu unkarilaisen Miklós Laszlón näytelmään (1934), jonka pohjalta syntyi sittemmin moderni versio Sinulle on postia (1998). Tämä Hollywood-elokuva ei tunnu kovin eurooppalaiselta, mutta tapahtumapaikalla ei lopulta ole suurtakaan väliä. Kaupan sympaattiset työntekijät hupsuine suhdekuvioineen viihdyttävät mitä parhaimmalla tavalla. Pääparina loistavat James Stewart ja Margaret Sullavan, jotka tähdittivät samana vuonna niin ikään Eurooppaan sijoitettua sotadraamaa Näin se alkoi (1940).

Pisteytys: 8/10

Christmas Evil

Ohjannut Lewis Jackson

USA 1980, 100 min.

Trilleri, Kauhu

Pääosissa: Brandon Maggart, Jeffrey DeMunn, Dianne Hull

Harry Stadling (Maggart) on lelutehtaan työntekijä ja suuri joulun ystävä. Miehen joulumieli tosin sai lapsuudessa kovan kolauksen niin sanotun "Joulupukki suukon sai" -tilanteen traumaattisuuden vuoksi, ja siksipä aikuiseksi varttunut Harry kuvittelee olevansa itse joulupukki. Täytyyhän jonkun osoittaa tuhmille lapsille paikkansa ja tuoda iloa kilteille! Tuhmureita löytyykin läjäpäin varsinkin aikuisten joukosta: pitkään valmisteltu jouluaaton lahjakeikka muuttuu verilöylyksi.

Slasher-elokuvien suosion parhaassa aallossa syntynyt Christmas Evil on erikoinen joulukauhu. Tarina on lähtökohdiltaan kiinnostava ja kerronnassa hyödynnetään ihan hauskoja keinoja, esimerkiksi erikoisia leikkauksia. Kokonaisuus on silti melko kömpelö ja tarina edistyy hidastempoisesti. Hieman myös väsyttävät nämä elokuvat, joissa "mielenvikaiset" ryhtyvät lahtaamaan porukkaa, vaikka saapa Harry sentään osakseen ymmärrystäkin. Hupaisana kuriositeettina filmi kyllä viihdyttää kertakatselun verran, jos mielii nähdä tutun punanutun hieman tavallisesta poikkeavissa puuhissa.

Pisteytys: 5/10

How the Grinch Stole Christmas - The Grinch

Ohjannut Ron Howard

USA & Saksa 2000, 104 min.

Fantasia, Komedia

Pääosissa: Jim Carrey, Taylor Momsen, Anthony Hopkins

Whovillen asukkaat rakastavat joulua, mutta naapurivuorella erakkona elävä pienisydäminen Grinch (Carrey) inhoaa mokomaa juhlaa. Nyt tähän tietenkin tulee muutos, kun pieni Cindy-tyttö (Momsen) ryhtyy selvittämään syitä vihreän karvakasan ilkeyden taustalla. Dr. Seussin Grinch-kirjaan (1957) perustuva kertomus eri adaptaatioineen on varsinainen amerikkalainen jouluklassikko, jonka filmatisoinneista tämä versio lienee maailmanlaajuisesti kuuluisin.

 

Grinch on tärkeä muistutus siitä, ettei joulussa ole kyse kaupallisuudesta ja lahjavuorista ─ tämän oppii päähenkilömmekin karvaisen kantapäänsä kautta. Sinänsä on harmi, että elokuva on täynnä turhaa kohellusta, eikä filmi kivasta ideastaan huolimatta vedä vertoja vanhemmalle animaatiolle (1966). Jim Carreyn naamanvääntely rasittaa jo ensinäkemältä, vaikka hän sinällään rooliin sopiikin. Maskeerauksiin panostaminen poiki elokuvalle peräti Oscarin.

Pisteytys: 4/10

The Elephant Man - Elefanttimies (1980)

Ohjannut David Lynch
USA & Iso-Britannia 1980, 124 min.
Draama, Biografia
Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft, John Gielgud

People are frightened by what they don't understand.

Tositarinaan pohjautuva Elefanttimies kertoo sirkuksen vetonaulana riutuvasta Joseph Merrickistä (Hurt). Lääkäri Frederick Treves (Hopkins) pelastaa Merrickin ankeasta vankeudesta sairaalaan, jotta voisi tutkia ulkomuodoltaan erikoista nuorukaista tarkemmin. Vähitellen Treves huomaa, ettei vaitonainen Merrick suinkaan ole mykkä saati tyhmä, vaan elämäniloinen ja sivistynyt nuori mies. Vaan kykeneekö kukaan todella katsomaan ulkokuoren tuolle puolen?

David Lynchin valtavirtaisin elokuva on tyyliltään suorastaan klassinen. Mukana on vain hienoisia kaikuja esimerkiksi Eraserheadin (1977) unenomaisesta outoudesta, mutta lopulta painajaisesta herätään aina todellisuuteen ─ joka tosin voi olla aika karmiva maailma, jos ei satu olemaan kaunis ja varakas! Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralismi ja rajut luokkaerot tuovat sanoman esille viiltävän osuvasti, sillä todelliset hyväntekijät näyttävät olevan harvassa. Oman edun ajaminen ja vierauden ymmärtäminen ovat toki yhtä lailla vitsauksia nykypäivänäkin, ja siksi tarina puhuttelee.

Erinomaisesti menestynyt Elefanttimies oli Lynchin avain menestykseen ja maailmanmaineeseen. Komeat lipputulot kerännyt elokuva nousi peräti kahdeksan Oscarin ehdokkaaksi, vaikka yhtään voittoa akatemialta ei tullutkaan. Tyylikkäästi tehdyn elokuvan suosio on helppo ymmärtää, sillä liikuttava hirviötarina herättää väkisinkin myötätuntoa. Mieleen nousevat esimerkiksi Oopperan kummitus (1925), Nauruihminen (1928) ja Freaks (1932), joiden tyylistä, miljööstä ja riipaisevista tarinoista Lynch kenties on ammentanut inspiraatiota.

Pisteytys:

8/10