torstai 30. joulukuuta 2021

Slacker (1990)

Ohjannut Richard Linklater
USA 1990, 97 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Richard Linklater, Teresa Taylor
 
It's a madonna pap smear!
 
Mitä nuoret aikuiset tekivät, ennen kuin he roikkuivat luppoaikansa somessa? Slacker hyppää lentokenttätaksiin ja sen kyydissä alkaa taukoamaton puhe, jonka kertoja ja aihe vaihtuvat monta kertaa. Elokuva kulkee tavallisilla kaduilla, pistäytyy kodeissa ja kuppiloissa, ajelehtii seurueesta toiseen kuin yksi päämäärättömistä vetelehtijöistä. Vastaan tulee salaliittoteoreetikkoja, työttömiä ja opiskelijanuoria. Kun yhden porukan juttuun pääsee kiinni, on aika vaihtaa maisemaa.

Slackerissa ei ole varsinaista juonta, vaan kamera seuraa satunnaisilta tuntuvien eri ihmisten jutustelua. Huulenheitto on usein aika pimeää ja siksi melko hilpeää. Välillä sananvaihdot yltyvät väittelyksi, mutta keskustelun sävy on aina positiivinen. Vapaasti ajelehtiva elokuva kuvaa erikoisia mutta tavallisia ihmisiä, jotka ovat ravistelleet itsensä irti yhteiskunnan hierarkioista. Heitä voisi kuvata hylkiöiksi, mutta Slacker suhtautuu hahmoihinsa paljon lempeämmin.
 
Omaperäinen indie-elokuva sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja pikkubudjetilla tehty elokuva nousi jopa yllättävän tuottoisaksi ollakseen varsin tuntemattoman ohjaajan teos. Slacker on Richard Linklaterin (1960─) toinen ohjaustyö, joka enteilee jo myöhempien elokuvien realistista tyyliä. Linklaterin elokuvissa tarkastellaan kiinnostavasti ajallista muutosta: kuinka paljon voikaan tapahtua vuorokaudessa ja miten vähän mikään vuosikymmenessä muuttuukaan. Yhden vuorokauden ajelehtimista kuvaavassa Slackerissa ei tavallaan tapahdu mitään arkea kummempaa, mutta ihmisten kohtaamisilla on silti merkityksensä. Viehättävän villiä vetelehtimistä!

Pisteytys: 7/10

tiistai 28. joulukuuta 2021

The Big Heat ─ Gangsterikuningas (1953)

Ohjannut Fritz Lang
USA 1953, 89 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Glenn Ford, Gloria Grahame, Alexander Scourby, Lee Marvin
 
You're about as romantic as a pair of handcuffs.
 
Ylikomisario Dave Bannion (Ford) on suoraselkäinen mies, joka saa vastaansa kokonaisen korruptoituneen poliisilaitoksen. Kaiken takana on rikollispomo Mike Lagana (Scourby), joka lienee vastuussa Bannionin kollegan murhasta. Viimeinen niitti on nuuskivalle ylikomisariolle tarkoitettu autopommi, joka kuitenkin surmaa Bannionin vaimon. Murheen murtama Bannion ei anna periksi, vaan ryhtyy ratkomaan tapausta Laganan heila Debby March (Grahame) apunaan.

Karmiva ja jännittävä Gangsterikuningas edustaa ohjaajalegenda Fritz Langin myöhäistuotantoa. Synkistä rikoselokuvistaan (esim. M - kaupunki etsii murhaajaa, 1931) tunnetun Langin film noir -elokuva on ankara ja varsin lohduton tarina. Suoraselkäinen ja vaatimaton Bannion asemoituu voimakkaasti rikkaiden, työmoraalinsa unohtaneiden kollegoidensa vastinpariksi. Tavallisen puurtajan nousu järjestelmää vastaan päättyy kuitenkin lopulta oikeuden voittoon
 
Gangsterikuninkaan aihe oli ilmestyessään kiehuvan kuuma kuin rikollisen keittämä sumppi, sillä korruptoituneiden poliisien oikeudenkäyntejä oli seurattu ihan tosielämässäkin. Tarina oli ajankohtainen, mutta aikaansa nähden elokuva on poikkeuksellisen raaka. Elokuvan vaikuttavasta väkivallasta huolimatta Langin teos sai ilmestyessään erinomaiset arvostelut ja kehuja oivista näyttelijäsuorituksista. Suomessa elokuva sen sijaan sensuroitiin kokonaan aina vuoteen 1966 saakka. Sensoreiden kauhun ymmärtää, sillä viuhuvat kahvipannut ja yllättävät pommit sävähdyttävät edelleen tehokkaammin kuin monetkaan nykyelokuvien tehostepaukut.
 
Pisteytys: 8/10

sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Marraskuun elokuvat 2021

Raya and the Last Dragon -
Raya ja viimeinen lohikäärme
Ohjannut Don Hall & Carlos López Estrada
USA 2021, 107 min.
Animaatio, Seikkailu, Toiminta
Pääosissa: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Gemma Chan


 
Lohikäärmeet ovat kadonneet Kumandran valtakunnasta ja Druun-hirviöt muuttavat ihmisiä kiveksi. Soturiprinsessa Raya (Tran) on Kumandran keskenään torailevien ihmisten viimeinen toivo. Tarkkaan animoitu, mielikuvituksellinen maailma on kiehtova näky, mutta tarinassa olisi hieman parantamisen varaa. Kertomus rönsyää ja polveilee, vaikka sen temaattinen sisältö ei sinänsä ole Disney-elokuvaksi mitään uutta. Ähkyyn täytetty juoni venyttää elokuvaa tarpeettoman pitkäksi.
 
Pisteytys: 6/10

Ammonite
Ohjannut Francis Lee
Iso-Britannia, Australia & USA 2020, 120 min.
Draama, Romantiikka, Biografia
Pääosissa: Kate Winslet, Saoirse Ronan, Gemma Jones


 
 
Ammonite on kaunis rakkaustarina Lounais-Englannin tuulisilta rannoilta. Elokuva sijoittuu 1840-luvulle ja sen päähenkilöt perustuvat todellisiin ihmisiin, paleontologi Mary Anningiin (Winstlet) ja geologi Charlotte Murchisoniin (Ronan). Naisten välinen romanssi on tiettävästi fiktiivinen, mutta tarina kuvastaa aidon oloisesti sekä rakkautta että naisten sijaa tiedemaailmassa.

Pisteytys: 8/10

Grab Them
Ohjannut Morgane Dziurla-Petit
Ruotsi 2020, 13 min.
Lyhytelokuva, Komedia, Draama
Pääosissa: Evalena Ljung-Kjellberg


 
Hupaisa lyhytelokuva kertoo naisesta nimeltä Sally (Ljung-Kjellberg), joka näyttää Donald Trumpilta. Pelkän ulkonäön perusteella ei pidä tuomita ketään, muistuttaa elokuva, joka kuitenkin piikittelee Trumpia aiheellisesti. Deep fake -menetelmällä luotu Trump-Sally on osuvaa nykypäivän kuvaa.

Pisteytys: 7/10

A Christmas Prince: The Royal Baby -
Jouluprinssi: Kuninkaallinen vauva
Ohjannut John Schultz
USA 2019, 84 min.
Romantiikka
Pääosissa: Rose McIver, Ben Lamb, Honor Kneafsey


 
Jouluprinssi-trilogia päättyy lopultakin vauvaan ja valtioiden väliseen kriisiin, eikä myöhempiä osia ole toivottavasti enää tulossa. Elokuva jatkaa Jouluprinssin (2017) ja Kuninkaallisten häiden (2018) aloittamaa kiusallisen huonoa laatua. Kuten edellisistäkin kuninkaallisista teoksista, tästäkin elokuvasta irtoaa kyllä muutamat tahattomat naurut.

Pisteytys 2/10

Source Code
Ohjannut Duncan Jones
USA, Kanada, Ranska & Saksa 2011, 93 min.
Toiminta, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan, Vera Farmiga


 
Afganistanissa palvellut sotilas (Gyllenhaal) herää äkkiarvaamatta junassa. Outo pomminetsintätehtävä toistuu yhä uudelleen, mutta kyse ei ole varsinaisesta aikamatkasta. Source Code puntaroi eettisyyttä ja ihmismielen mahdollisuuksia, mutta fokus pysyy vauhdilla tikittävässä jännitystarinassa. Kutkutteleva scifitrilleri on mukavaa viihdettä, vaikka hieman juustoisesti loppuukin.

Pisteytys: 7/10

Män som hatar kvinnor - Miehet jotka vihaavat naisia
Ohjannut Niels Arden Oplev
Ruotsi, Tanska, Saksa & Norja 2009, 152 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Sven-Bertil Taube



Toimittaja Mikael Blomqvist (Nyqvist) palkataan selvittämään mahtisuvun murhamysteeriä. Korvaamattomaksi avuksi tulee hakkeri Lisbeth Salander (Rapace), jolla tosin on omatkin pulmansa ratkottavinaan. Stieg Larssonin Millennium-trilogian avausosaan (2005) perustuva elokuva taltioi kirjan rikostarinan hyvin, mutta hahmot jäävät vaillinaisiksi. Leffa tuntuisi kenties paremmalta, jos ei olisi lukenut oivia kirjoja. Sarjan muutkin kirjat ovat saaneet elokuvansa vuonna 2009 ja lisäksi tämä esikoisosa on filmatisoitu Hollywood-tuotantona The Girl With the Dragon Tattoo (2011).

Pisteytys: 6/10

Une femme est une femme - Nainen on aina nainen
Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1961, 84 min.
Musikaali, Romantiikka, Draama, Komedia
Pääosissa: Anna Karina, Jean-Claude Brialy, Jean-Paul Belmondo


 
Jean-Luc Godardin musikaalikomedia leikittelee estottoman riemukkaasti 1950-luvun Hollywood-musikaalien ideoilla. Elokuva kertoo Angelasta (Karina), joka strippaa työkseen ja hoitaa kotia, mutta heila ei ole valmis perheen perustamiseen. Olisiko syytä antautua kilpakosijalle? Teos tursuaa ihastuttavia värejä, musiikkia ja kekseliäisyyttä, mutta aikanaan raikkaassa teoksessa on jo hieman tunkkaisuuttakin. "Naiseudesta kertova" elokuva kertoo huomattavasti enemmän miehistä.

Pisteytys: 7/10

Frozen North - Kylmä pohjola
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1922, 17 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia, Lännenelokuva
Pääosissa: Buster Keaton, Bonnie Hill, Sybil Seely



 
Lumikinosten keskelle sijoittuvassa länkkäriparodiassa Buster Keatonista tulee pahis, joka tavoittelee lempeä ja mammonaa. Unta ja totta sekoittava tarina on klassista Keatonia, vaikka ei aivan sitä terävintä tai menevintä. Leffasta on hauska bongata aikansa julkimoita, joita parodisoidaan lempeästi. Aivan kaikkia ei varmasti huomaakaan, sillä sadan vuoden aikana moni heistä on jo jäänyt unholaan.

Pisteytys: 7/10

The High Sign - Henkivartija
Ohjannut Edward F. Cline & Buster Keaton
USA 1921, 20 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia, Toiminta
Pääosissa: Buster Keaton, Charles Dorety, Joe Roberts



 
Vauhdikkaassa Buster Keaton -pätkässä kivikasvo ottaa vastaan pestin tivolin ampumiskojulla, mutta päätyykin liian suurten pyssysankarien saappaisiin. Välitekstit ovat hilpeitä, eikä väärinkäsitysten ryydittämästä juonesta puutu vauhtia. Pieni Chaplin-imitaatiokin nähdään. Nerokas lyhytkomedia!

Pisteytys: 8/10

perjantai 24. joulukuuta 2021

LUUKKU 24 ─ Elokuvavuosi 2021 osa 2.

Voyage, voyage.

Elokuvavuoden 2021 suurimpia yleisömenestyksiä ovat tähän saakka olleet muun muassa uusin Bond-leffa No Time to Die sekä tuorein Marvel-universumin jatke Spider-Man: No Way Home. Myös päivän elokuvat ovat herättäneet mielenkiintoa ja kantaneet suuria odotuksia. Tämän vuoden joulukalenterin viimeinen matka sukeltaa ensin polttavan kuumaan hiekkaan ja kiitää sitten viilentävän lumituiskun purevaan syleilyyn. Niiden myötä riemukkaan joulun toivotus!


Dune - Dyyni
Ohjannut Denis Villeneuve
USA & Kanada 2021, 155 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Zendaya


Frank Herbertin samannimiseen scifiklassikkoon (1965) perustuva elokuva sijoittuu avaruuden ääriin. Galaktisen imperiumin suurin valta ja voima piilee salaperäisessä hallusinogeeni-rohdossa, jota löytyy ainoastaan Arrakiksen aavikkoplaneetalta. Dyyni vie syvälle mahtisukujen armottomaan kamppailuun rohdon ja sitä myötä koko maailmankaikkeuden herruudesta.
 
Olen lukenut alkuperäisteoksesta vain ensimmäisen kolmanneksen, joten en pysty kovin hyvin vertaamaan elokuvaa Herbetin visioon. Kolonialismia käsittelevä tarina tuntuu kyllä hyvin uskolliselta kirjalle, mutta aihio on onnistuneesti saatu tuntumaan ajankohtaiselta. Olisi tarinaa tosin voinut uudistaa vielä railakkaamminkin, mutta Herbertin kumma kirja ei ole mikään helpoin filmatisoitava. Kenties Denis Villeneuven itsenäisempi visio saa kasvaa Dyynin tulevissa jatko-osissa. Avausosa on näyttävä, mutta jää vielä tunnusteluksi. Mistä kaikesta tarinassa oikeastaan on kyse?
 
Populaarikulttuuriin suuresti vaikuttanut romaani on yritetty filmatisoida useasti. Ennen Villeneuvea syntyi David Lynchin Dyyni (1984), jonka riemuisa huuruisuus on vertaansa vailla. Villeneuven versio on paljon Lynciä selkeämpi, mutta molemmissa elokuvissa velloo hieman samankaltainen outo tunnelma. Kummallisuus kietoo mukaansa, vaikka tarina käynnistyykin hitaasti. Jylhänä pauhaava aavikkoseikkailu tuo mieleen eritoten Star Warsit, joiden syntyä Dyyni-kirja on aikanaan innoittanut suuresti. Dyyni esittelee häikäisevän komeita maisemia, joiden mahti avautuu upeana kotitelkkaristakin. Valkokankaalta katsottuna Arrakiksen loistosta saisi kuitenkin parhaat tehot irti.

Pisteytys: 7/10

Hytti nro 6
Ohjannut Juho Kuosmanen
Suomi & Venäjä 2021, 107 min.
Draama, Seikkailu, Romantiikka
Pääosissa: Seidi Haarla, Yuriy Borisov


 
 
Suomalainen opiskelija Laura (Haarla) matkustaa junalla halki kolean talvisen Venäjän. Päämääränä on pohjoinen kaivoskaupunki Murmansk ja Jäämeren rannan muinaiset kalliomaalaukset. Hyttiseuraksi siunaantuva Ljosa (Borisov) ei tee hyvää ensivaikutelmaa, mutta matka on pitkä ja hytti on pieni. Vieraat sydämet tulevat toisilleen tutuiksi.

Hytti nro 6 perustuu löyhästi Rosa Liksomin samannimiseen menestysromaaniin (2011). Lämpöä ja hyvyyttä hehkuva elokuva nostattaa kaipuun satunnaisiin ihmiskohtaamisiin, läheisyyteen ja matkustamiseen ─ kaikkeen, mitä poikkeusaikana on annosteltu tavattoman niukasti. Matkan teko on hetkessä elämisen vapautta, perille pääsyn merkityksettömyyttä; yksin olemista ja luottoa toisen ihmisen hyvyyteen. Valloittava elokuva ei kuitenkaan ole rahtustakaan sentimentaalinen.

Elokuva on ihana nojatuolimatka, sillä taitavat, aidot näyttelijät ja rosoiset miljööt tempaavat mukaansa raiteilla keinuvaan junaan ja sen ahtaille käytäville. J-P Passin kuvissa on eloon heräävän muiston tuntu. Cannesin Grand Prixillä palkittu Hytti nro 6 on oivaa jatkoa Juho Kuosmasen kansainväliselle menestykselle. Kuosmanen vakuutti jo elokuvallaan Hymyilevä mies (2013), joka sekin sai tunnustusta Cannesissa. Seuraavaksi jännitetään, miten korkealle Hytti nro 6 kohoaa Oscar-karsinnoissa.

Pisteytys: 9/10

torstai 23. joulukuuta 2021

LUUKKU 23 ─ Elokuvavuosi 2021 osa 1.

You really think you could lead a revolt and I wouldn't notice?

Takana on eriskummallinen vuosi, mutta ehkä jo hieman viime vuotta tavallisempi tai tautiaikaan turtuneempi. Elokuvaensi-illoissakin on välillä pyritty palaamaan normaaliin järjestykseen ja esitykseen on päässyt moni sellainen elokuva, jonka oli alun perin määrä ilmestyä viime vuonna. Tänään luukusta paljastuu kaksi alkuvuoden ensi-iltaa: Judas and the Black Messiah sai ensi-iltansa Sundancessa helmikuussa, Moxie taas Netflixissä maaliskuussa. Molemmat elokuvat kurottelevat omalla tavallaan menneeseen, mutta kertovat ennen muuta nykyajasta ilmiöineen.


Judas and the Black Messiah
Ohjannut Shaka King
USA 2021, 126 min.
Draama, Biografia, Historia
Pääosissa: Daniel Kaluuya, LaKeith Stanfield, Dominique Fishback
 
 
 
Tositapahtumiin perustuva elokuva sijoittuu kuohuvaan vuoteen 1968. Varas William O'Neil (Stanfield) päätyy FBI:n leipiin ja joutuu soluttautumaan jatkuvassa tarkkailussa olevien Mustien panttereiden riveihin. O'Neilin tehtävänä on seurata karismaattista pantteripomoa Fred Hamptonia (Kalyuua), mutta onko O'Neil lopulta juudaana poliiseille vai panttereille?

Elokuvan aihe on kiinnostavaa Yhdysvaltain lähihistoriaa ja poliittisesti kuohuvaa 1960-lukua, jotka kytkeytyvät ajankohtaiseen BLM-liikkeeseen. Aihepiirit ovat pinnalla ja vastaavia elokuvia tehdään nyt ahkerasti, esimerkkeinä mainittakoot The Trial of Chicago 7 (2020) ja BlacKkKlansman (2018). Muutamasta Oscar-ehdokkuudesta (mm. paras elokuva) mukaan tarttuivat palkinnot parhaasta biisistä (Fight for You) ja Kalyuualle ihan kelvosta roolisuorituksesta. Vaikka Judas and the Black Messiah on kerännyt kiitosta kriitikoilta ja useita palkintojakin, elokuva ei ole menestynyt odotusten mukaisesti. Mustien oikeuksista riittää kyllä vielä tarinoita kerrottavaksi ja niihin kohdistuu mielenkiintoa, mutta pandemia-aika taisi verottaa tämän filmin teatterikierrosta aika tavalla.

Judas and the Black Messiah on näyttävä teos, vaikka kerronnassa ei ole mitään kovin erikoista. Käsikirjoitus ja rytmi jopa hieman ontuvat: rakenne ei yllätä, hahmot jäävät pintaraapaisuiksi ja leffa tuntuu paikoittain vähän tylsän matelevalta. Onnistunutta toki on se, että elokuvan tarinaan pääsee helposti mukaan. Tämän filmin voi vallan hyvin katsoa, vaikka tositapahtumiin perustuvia hahmoja ja tapahtumia ei lainkaan tuntisikaan. Eipä siis aivan hukkaan heitetty parituntinen, vaikka Judas and the Black Messiah ei edustakaan lajinsa parhainta kärkeä.

Pisteytys: 6/10
 
Moxie - Näpit irti!
Ohjannut Amy Poehler
USA 2021, 111 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Hadley Robinson, Lauren Tsai, Alycia Pascual-Pena, Amy Poehler

 
 
Teini-ikäinen Vivian (Robinson) inspiroituu tylsän ja nolon tavis-äitinsä (Tsai) railakkaasta aktivistimenneisyydestä. Vanhojen kunnon zine-lehtien hengessä Vivian ryhtyy masinoimaan feminististä kampanjaa koulussaan. Samalla pitäisi ylläpitää kaverisuhteita ja ihastuksia. Vastassa on ivaa ja epäröiviä ystäviä, mutta myös voimakasta kannustusta ja railakas vallankumous.

Moxie on #metoo-henkinen feminismileffa, jonka idea on kiistämättä hyvä ja kaikki esitellyt ongelmat täysin todellisia. Teinileffan toteutus on välillä hieman liiankin alleviivaavaa rautalankakamaa, vaikka toisaalta näiden ongelmien kanssa näyttää olevan tarpeen vääntää ratakiskosta, eikä sekään aina riitä. Sanomansa puolesta leffa sopii mainiosti katsottavaksi, vaikka ikäkohderyhmään ei kuuluisikaan.

Ohjaaja Amy Poehler (1971─) tunnetaan eritoten loistavan Parks and Recreation -komediasarjan (2009─2015) pääosasta. Aivan samaa riehakasta ja nasevaa henkeä tässä komediassa ei harmillisesti ole, ja rakenteeltaan filmi on melko kulunutta teinileffojen peruskauraa. Punk-asenteesta täytyy kuitenkin antaa filmille kiitosta. Kenties tulevaisuudessa Poehlerin ohjauspallilta syntyisi vielä hiotumpaa asennekomediaa, sille olisi kyllä tilausta.

Pisteytys: 6/10

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

LUUKKU 22 ─ 10 vuotta sitten (Koskemattomat, 2011)

Hope well and have well.

Kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saivat Aki Kaurismäen Le Havre, Steven Spielbergin Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus sekä 2020-luvulla ajankohtaistunut tautitrilleri Tartunta. Vuoden 2011 hittejä olivat elokuvahistoriaa käsitelleet The Artist ja Hugo, jotka keräsivät mainetta, kunniaa ja Oscar-pystejä. Päivän elokuva on niin ikään vuotensa kehutuimpia teoksia. Katsojia ihastuttanut draamakomedia löytyy edelleen IMDb:n Top 250 -listalta, kirjoitushetkellä se on sijalla 47.


Intouchables - Koskemattomat
Ohjannut Olivier Nakache & Èric Toledano
Ranska 2011, 112 min.
Draama, Komedia, Biografia
Pääosissa: Omar Sy, François Cluzet



 
Neliraajahalvaantunut miljonääri Philippe (Cluzet) palkkaa henkilökohtaiseksi avustajakseen kokemattoman Drissin (Sy). Philippe mieltyy Drissin välittömään asenteeseen, vaikka hulttioelämää viettänyt nuorukainen ei varsinaisesti edes ollut vailla hakemaansa pestiä. Työsuhteesta syntyy hiljalleen poikkeuksellisen lämmin ystävyys.

Koskemattomat (engl. The Intouchables) pyrkii osoittamaan, että monesta tiukasta paikasta selviää joko huumorilla tai toista ihmistä kuuntelemalla. Ajatukset ihmisten erilaisuudesta ja kanssaihmisen kohtaamisesta ovat tärkeitä, vaikka aihion pohdinta ei ole järin omaperäistä. Ystävyysdraama lieneekin katsojasta ja katselumielentilasta riippuen hurmaava, siirappisen typerä tai jotain ihan kivaa siltä väliltä. Kerronta on hieman kliseistä, mutta vaivatonta seurata. Näyttelijätkin hoitavat osansa pätevästi. Kyynikon on kuitenkin helppo bongata tarinasta tiettyjä väsähtäneitä luokka- ja rotustereotypioita. Vai ovatko ne näin näkyviä vasta 2020-luvulla? Ehkä en olisi kiinnittänyt niihin mitään huomiota, jos olisin nähnyt Koskemattomat ensi-iltavuonnaan.

Suurta menestystä nauttinut, moninkertaisesti César-palkittu Koskemattomat on pääasiassa miellyttänyt katsojia. Aihepiiri on inhimillisyydessään yleismaailmallinen: siksi ei ole ihme, että suosittu elokuva on saanut jo pari uudelleenfilmatisointia. Argentiinalainen Inseparables (2016) ja intialainen Oopiri (2015) saivat tuoreimpana rinnalleen Hollywood-version The Upside (2019), jonka vastaanotto on jäänyt laimeaksi. Tosin ei tämäkään elokuva ole tarinan alkujuuri, sillä Koskemattomat on saanut inspiraationsa tosielämästä. Innoittajana toimi dokumentti À la vie, à la mort (1995), jossa seurataan halvaantuneen liikemiehen Philippen ja hänen avustajansa Abdelin ystävyyttä.

Pisteytys: 6/10

tiistai 21. joulukuuta 2021

LUUKKU 21 ─ 10 vuotta sitten (Take Shelter, 2011)

Is anyone seeing this?

Aikakone laskeutuu loppusuoralle ja saavuttaa vuoden 2011. Vuosikymmen sitten uutiset täyttyivät arabikeväästä, Oslon ja Utøyan terrori-iskuista sekä keveämpänä aiheena brittihovin kuninkaallisista häistä. Suomessa villitsi ensin jääkiekkohuuma ja sitten poikkeavan kuuma kesä. Jo vuonna 2011 ajankohtainen ilmastonmuutosteema löytyy päivän elokuvastakin.


Take Shelter
Ohjannut Jeff Nichols
USA 2011, 120 min.
Mysteeri, Draama, Trilleri
Pääosissa: Michael Shannon, Jessica Chastain




Perheenisä Curtis (Shannon) näkee oudon todentuntuisia painajaisia ja hallusinoi valtavasta myrskystä. Perheelle on rakennettava suoja kaikin keinoin ja vararikon uhalla, vaikka kukaan Curtisin läheisistä ei suostu ottamaan touhua tosissaan. Ovatko katastrofin enteet todella ilmassa vai myrskyääkö ainoastaan Curtisin mielessä? Kuinka kukaan ei ymmärrä murtuvan miehen hätää?

Take Shelter on taitavan arvoituksellinen elokuva. Myrskyn todellista luonnetta ei oikeastaan paljasteta ja elokuvan lopunkin voi tulkita eri tavoin. Kerronta on muutenkin onnistunutta, sillä pienen perheen taustat ja elämäntilanteeseen vaikuttavat tekijät paljastuvat katsojalle vaivihkaisesti. Rahat ovat tiukilla, tyttären terveys huolettaa ─ vähemmästäkin murtuu amerikkalainen unelma ja horisontissa kohoavat tummat pilvet. Mielenterveysteeman tai katastrofielokuvan ohella filmin voi tulkita kommentaarina ilmastonmuutoskeskusteluun. Kuunteleeko kukaan, ennen kuin on liian myöhäistä?

Pienellä budjetilla tehty Take Shelter sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla. Omaperäinen teos nousi tuota pikaa arvostelumenestykseksi ja mysteeri-draama keräsi lopulta palkintoja useammillakin elokuvajuhlilla, aina Cannesissa saakka. Monia tulkintoja herättävä elokuva on kyllä kehunsa ansainnut. Take Shelter tarjoaa mietittävää useammallekin katselukerralle.

Pisteytys: 8/10

maanantai 20. joulukuuta 2021

LUUKKU 20 ─ 20 vuotta sitten (Ocean's Eleven, 2001)

Did you guys get a group rate or something?

Ikonisten elokuvien vuosi 2001 muistettaneen parhaiten Taru sormusten herrasta -saagan avausosasta Sormuksen ritarit, joka kahmi Oscareita ja tahkoi kovia lipputuloja. Akatemiakisassa menestyi myös draama Kaunis mieli  ja katsojia ihastutti sympaattinen Amélie. Vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon mahtuivat animaatiot Shrek sekä Monsterit Oy. Kumpikaan ei vedä vertoja Studio Ghiblin upealle taikamatkalle Henkien kätkemä, joka yltää omalla listallani vuoden 2001 filmien kärkeen. Päivän leffa on myös yksi vuotensa menestyjistä; päätähtenä keikaroi 2000-luvun suuri elokuvatähti George Clooney, joka vietti tänä vuonna kuusikymppisiään.


Ocean's Eleven - korkeat panokset
Ohjannut Steven Soderbergh
USA 2001, 116 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Julia Roberts, Matt Damon


 
Sellin ovi tuskin ehtii sulkeutua, kun vankilasta vapautunut Danny Ocean (Clooney) jo suunnittelee seuraavaa keikkaa. Mestarivaras lyöttäytyy yhteen rikoskumppaninsa Rusty Ryanin (Pitt) kanssa ja tuota pikaa mahdottomalta vaikuttava kasinoryöstö on suunniteltu. Iso keikka vaatii joukon alan asiantuntijoita ja kokoon kutsutaan ennennäkemätön 11 hengen show.

Ocean's Eleven on uusintaversio Lewis Milestonen rikoskomediasta Ocean's 11 (1960), jossa pääosaa näytteli Frank Sinatra. George Clooneyn karisma vetää kyllä vertoja Sinatrallekin, ja onpa elokuvaan muutenkin saatu edeltäjänsä tapaan nimekäs tähtikaarti. Elokuva kohosi tuota pikaa ilmestymisvuotensa katsotuimpien filmien kärkiviisikkoon, vaikka kaikki arvostelut eivät olleetkaan yksinomaan suopeita.

Vauhdikas rikoskomedia ajaa asiansa kelpona viihde-elokuvana. Tarinassa ja ryöstöjuonessa on kiistämättä ammottavia aukkoja, mutta kun ajetaan riittävän kovaa, ei epäkohtiin ehdi kiinnittää liikaa huomiota. Menevä leffa on sittemmin saanut jatko-osat Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) sekä tuoreimpana tulokkaana naiskaartilla tehdyn remaken Ocean's 8 (2018). Menestyneitä nekin, mutta eivät maineeltaan ole aivan ensiosan veroisia.

Pisteytys: 6/10

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

LUUKKU 19 ─ 20 vuotta sitten (Donnie Darko, 2001)

Why are you wearing that stupid man suit?

Vähiin käyvät joulukalenterin luukut, sillä tänään aikakone saavuttaa jo 2000-luvun. Vuosi 2001 muistetaan syyskuun terroriteoista ja Lahden dopingskandaalista, loppuvuodesta julkaistiin odotettu Windows XP ja nykyaikana sangen tuttu Wikipedia otti ensiaskeleitaan. Aikansa teineistä huomattava siivu kuunteli The Rasmusta sekä Didoa ja pukeutui MicMaceihin tai maastokuosiin. Päivän leffassa nuoriso pääsee pääosaan, mutta ihan valtavirran kavereista ei ole kysymys, asuista puhumattakaan!

Donnie Darko
Ohjannut Richard Kelly
USA 2001, 113 min.
Draama, Mysteeri, Scifi
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Jena Malone, James Duval




Donnie Darko (Gyllenhaal) ei ole aivan tavallinen teini, sillä maailma hänen ympärillään on täysin sekaisin. Erikoisia näkyjä kokeva Donnie ajautuu kummalliseen tapahtumaketjuun, kun mystinen Frank-jänis (Duval) ilmoittaa maailmanlopun saapuvan noin 28 päivän kuluttua. Jäniksen kehoitus ajaa Donnien tehtailemaan rikoksia, joiden avulla madonreikä avautuu ja kohtalo saa uuden suunnan.

Donnie Darko on ihastuttavan outo elokuva. Tarina on monikerroksinen ja polveileva, mutta siinä ei kuitenkaan ole mitään ylimääräistä. Erikoiseen kertomukseen sinällään sopii hukkuminen eri aihioihin, kummastuttava ajelehtiminen ja nuoruuteen kuuluva levottomuus. Donnie Darkoa on vaikea sulloa genrelokeroihin: onko kyseessä enemmän synkkä ja pikimusta komedia vai erikoinen scifidraama? 
 
Vaikeasti lokeroitava elokuva on saanut osakseen kritiikkiä sekavuudesta, mutta huomattavasti enemmän Donnie Darkoa on ylistetty. Elokuva nauttii tätä nykyä suoranaista kulttimainetta, vaikka sen alkutaival oli poikkeuksellisen hankala. Lento-onnettomuutta kuvaavaa elokuvaa oli ymmärrettävästi vaikea markkinoida syyskuun terrori-iskujen jälkimainingeissa. Hiljalleen kasvaneen maineen siivittämänä syntyi tarve tarinan jatkamiselle. Vuonna 2009 uusi tekijätiimi loi elokuvalle jatko-osan S. Darko, joka menestyi kehnosti. Hieman lupaavammalta vaikuttaa ohjaaja Richard Kellyn huhuttu palaaminen Donnien maailmaan, kenties prequelin merkeissä.

Pisteytys: 8/10

lauantai 18. joulukuuta 2021

LUUKKU 18 ─ 30 vuotta sitten (Cape Fear, 1991)

Every man has to go through hell to reach paradise.

Tänä vuonna kolmekymppisiään juhlivat road trip -klassikko Thelma ja Louise, salamurhaspekulaatio JFK sekä vuotensa komein Oscar-menestys Uhrilampaat. Vuoden 1991 suurin yleisöhitti oli kuitenkin menevä Terminator 2, ja katsotuimpien leffojen kärkikymmenikköön ylsi myös päivän luukusta paljastuva trilleri. Aikakauden tunnelmia tavoittaa oivasti Boyz in the Hood -ganstadraamasta. Mikäli vuotta 1991 muistelee kernaimmin lempeässä hengessä, paras valinta lienee Disneyn menestysanimaatio Kaunotar ja hirviö.

Cape Fear
Ohjannut Martin Scorsese
USA 1991, 128 min.
Trilleri, Rikos
Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange




Juristi Sam Bowden (Nolte) elää leveää elämää: kotona odottavat vaimo ja tytär, mutta töissä miekkosta viihdyttää leikkisä salasuhde 16-vuotiaan avustajan kanssa. Onni ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti: vankilasta vapautuva Max Cady (De Niro) on päättänyt kostaa Bowdenille, joka toimitti hänet aikoinaan lusimaan. Kiero juoni toimii ja pala palalta Bowdenin ihanne-elämä murenee tuhkaksi.

Martin Scorsesen menestystrilleri pohjautuu suoraan vuoden 1962 elokuvaan Tuomitun kosto, joka puolestaan perustuu John D. MacDonaldin jännitysromaaniin The Executioners (1957). Molemmat elokuvaversiot ovat taitavia trillereitä omalla tavallaan. Scorsesen filmi on draaman puolesta syvällisempi, vaikka jännitys ei syki aivan yhtä piinallisesti kuin 1960-luvun versiossa. Luottoleikkaaja Thelma Schoonmakerin työ on tasavarmaa ja Scorsese-leffojen vakiokasvo Robert De Niro suoriutuu karmivan niljakkaasta osastaan kunnialla.

Cape Fear menestyi ilmestyessään erinomaisesti ja laukaisi Scorsesen uran jälleen uusiin sfääreihin. Useita palkintoehdokkuuksia keränneestä elokuvasta tuli kriitikoiden lisäksi yleisösuosikki ja lipputulot olivat Scorsesen siihenastisen uran parhaat. Sittemmin moni tämän vuosituhannen teos on kiilannut Cape Fearin tuottojen ohi, ja filmi on muutenkin tainnut jäädä hieman unholaan Scorsesen lukuisien maineikkaiden ohjaustöiden joukossa. Cape Fear ei ole maestron parhaimmistoa, mutta tarjoaa edelleen aivan pätevää piinaa jännäreiden ystäville.

Pisteytys: 7/10

perjantai 17. joulukuuta 2021

LUUKKU 17 ─ 30 vuotta sitten (Barton Fink, 1991)

This is how I serve the common man!

Aikakoneen kasettisoittimeen sukeltaa Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja niin koittaa suurten mullistusten vuosi 1991. Uutisissa seurataan Persianlahden sotatapahtumia ja Itä-Euroopan valtioiden itsenäistymistä. Jouluviikolla itäblokissa jylisee ja Neuvostoliitto romahtaa lopullisesti. Päivän elokuvassa maailman tapahtumat jäävät taka-alalle, vaikka melko ahdistunut tunnelma on sisäänpäinkääntyneellä päähenkilölläkin.


Barton Fink
Ohjannut Joel Coen & Ethan Coen
Iso-Britannia & USA 1991, 116 min.
Komedia, Draama, Trilleri
Pääosissa: John Turturro, John Goodman, Michael Lerner, Judy Davis


 
Näytelmäkirjailija Barton Fink (Turturro) kutsutaan Hollywoodiin jakamaan lahjojaan elokuvataiteen hyväksi. Fink ei tiedä elokuvista juuri mitään ja kun tehtäväksi annetaan nyrkkeilyelokuvan käsikirjoittaminen, on miespolo vielä pahemmin hukassa. Vaikea kirjoitusprosessi perin kummallisessa hotellissa ajaa Barton Finkin hulluuden rajoille.

Coenin veljesten musta komedia on Hollywood-parodiaa, mutta myös ymmärtäväistä huumoria kirjoittamisen ajoittaisesta vaikeudesta. Ärsyttävän hauska päähenkilö on innostunut "tavallisten ihmisten ongelmista", mutta ei itsekeskeisyydeltään ehdi huomioida juuri mitään muuta kuin oman napansa. Hahmoon ei toivottavasti monikaan samaistu, mutta kirjoittamisen ajoittainen tuska kyllä resonoi sitä työkseen tekevälle.

Barton Finkin ankea ympäristö heijastaa ahdistavan hauskasti päähenkilön kärsimystä. Hikoilevien seinien hotelli tuo selvästi mieleen Hohdon (1980) ja painajaismaisessa tunnelmassa on mojova ripaus David Lynchia. Omaperäinen Barton Fink palkittiin Kultaisella palmulla ja kriitikoiden lämpimillä kehuilla, mutta yleisömenestykseksi kummallisen vieraannuttava elokuva ei noussut.

Pisteytys: 7/10

torstai 16. joulukuuta 2021

LUUKKU 16 ─ 40 vuotta sitten (Pako New Yorkista, 1981)

What's wrong with Broadway?

Neljäkymmentä vuotta sitten maailma menetti Hollywood-ohjaaja William Wylerin (1902─1981) ja pitkän uran tehneen näyttelijä Melvyn Douglasin (1901─1981), joka oli vasta edellisvuonna palkittu Oscarilla. Tulevaisuuden tähtiä syntyi: kapaloissa kitisivät Elijah Wood, Natalie Portman ja Tom Hiddleston. Vuoden 1981 elokuvista katsojaluvuissa mitaten parhaiten menestyivät Kadonneen aarteen metsästäjät ja Kultalampi, joiden lisäksi palkintogaaloissa loisti urheiludraama Tulivaunut. Aikakautensa maailmaan johdattelee tyylikkäästi ranskalainen Diiva (1981), jonka betoninen maailma huokuu hypermodernia nousukautta. Päivän elokuvassa ollaan myös kaupunkimiljöössä, mutta tämä leffa sijoittuu tulevaisuuden synkkään vuoteen 1997.


Escape from New York - Pako New Yorkista
Ohjannut John Carpenter
USA 1981, 99 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Isaac Hayes, Donald Pleasence



Lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on räjähtänyt käsiin. Koko Manhattan on muutettu valtavaksi vankilaksi, jossa rikolliset saavat mädäntyä loppuikänsä. Pakomahdollisuutta ei ole edes hätätilanteissa: kun kaapattu Air Force One paiskautuu keskelle isoa omenaa presidentti (Pleasence) mukanaan, kansakunta on pulassa. Pelastustehtävään lähetetään vankilaan matkalla oleva rikollinen Snake Plissken (Russell), joka on entinen erikoisjoukkojen sotilas.

Pako New Yorkista on erinomaista scifitoimintaa, jossa jännitystä ja synkkää tunnelmaa riittää yllin kyllin. Urbaanissa, apokalyptisessä kaupunkimiljöössä pahuutta sikiää jokaisessa kadunkulmassa. Päähenkilö Snake on loistavan välinpitämätön antisankari, jolla on kiinnostava menneisyys. Mikä teki entisestä sotilaasta rikollisen, jota ei kiinnosta mikään? Pelastettava presidenttikään ei ole mikään kansakunnan sankari. Kuka lopulta onkaan tarinan suurin pahis?
 
Alun perin John Carpenter ryhtyi ideoimaan elokuvaa kommentoidakseen 1970-luvun alussa myllertänyttä Watergate-skandaalia. Sittemmin teema muokkautui, mutta yhteiskuntakriittisyys jäi kytemään. Kulttileffaksi kasvaneelle b-elokuvalle tehtiin isolla rahalla jatko-osa Pako L.A:sta (1996), joka kuitenkaan ei menestynyt toivotulla tavalla. Viime vuosina huhumylly on pyörinyt rebootin ympärillä. Sellaiselle ei välttämättä olisi tarvetta, sillä alkuperäinen elokuva on edelleen iskevää viihdettä tykittelevine syntikkaraitoineen.

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 15. joulukuuta 2021

LUUKKU 15 ─ 40 vuotta sitten (Kultalampi, 1981)

Don't be such an old poop!

Saavumme vuoteen 1981 ─ reggae on ok vakuutteli Riki Sorsa huhtikuun Euroviisuissa ja Music Television aloitti toimintansa elokuussa. Uudet tuulet puhalsivat myös politiikassa: Egyptissä 30-vuotisen valtakautensa aloitti Hosni Mubarak, Suomessa puolestaan Urho Kekkosen 25 vuotta kestänyt presidenttitaival tuli päätökseensä. Vanhuuden ja muutoksen teema on läsnä myös päivän elokuvassa, joka oli yksi ilmestymisvuotensa isoimpia menestysteoksia.


On Golden Pond - Kultalampi
Ohjannut Mark Rydell
USA 1981, 109 min.
Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Katharine Hepburn, Jane Fonda, Doug McKeon


 
Vanha Thayerin pariskunta saapuu kesäpaikalleen, mutta leppoisten päivien rauha särkyy, kun tytär Chelsea (Fonda) saapuu paikalle uusperheineen. Sydämellinen äiti Ethel (Hepburn) ottaa väen vastaan ilolla, mutta äreä isäpappa Norman (Fonda) suhtautuu varauksella tyttärensä touhuihin. Erikoinen kesäloma tekee lopulta kaikille hyvää ja vanhat solmut avautuvat hiljalleen.

Kaunis perhedraama tarkastelee taitavasti vanhempien ja lasten suhdetta, joka säilyy usein yllättävän samanlaisena iästä riippumatta. Herkästi kuvatussa elokuvassa on monta liiallisen siirapin vaaraa, mutta kertomus pysyy uskottavana ja sopivasti koskettavana ihmissuhdedraamana. Tästä suurin kiitos kuuluu näyttelijöille, jotka pitävät tarinan realistisen tuntuisena.

Kultalampi oli ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin elokuva, joka palkittiin kolmella Oscarilla. Vanhusparina loistaneet Henry Fonda ja Katharine Hepburn voittivat näyttelijäpalkinnot kerta kaikkiaan ansaitusti. Konkarinäyttelijöiden rooleissa on lämpöä, rentoutta ja osuvaa yhteispeliä. Henry Fondalle elokuva jäi uran viimeiseksi, sillä pitkän uran tehnyt näyttelijä menehtyi seuraavana vuonna.

Pisteytys: 8/10

tiistai 14. joulukuuta 2021

LUUKKU 14 ─ 50 vuotta sitten (Kauhun kilometrit, 1971)

There you are, right back in the jungle again.

50 vuotta sitten oli melkoinen väkivaltafilmien kultavuosi. Ensi-iltansa saivat muun muassa Kellopeliappelsiini, Kovaotteiset miehet, Likainen Harry sekä Olkikoirat. Päivän elokuvassakaan ei kuolemanpelolta säästytä, mutta vastapainoksi lienee syytä muistella hieman lempeämpiä vuoden 1971 elokuvia. Joulusesonkiin sopinee perhe-elokuva Jali ja suklaatehdas ja omanlaistaan, mustan huumorin kuorruttamaa lempeyttä tarjoaa Harold ja Maude. Vuoden 1971 katsotuin elokuva Viulunsoittaja katolla vie myös kauas toiminnantäyteisistä räjähdyksistä. Jos kaahailusta ei kuitenkaan saa tarpeekseen, päivän elokuvan ohella kaaraklassikko Two-Lane Blacktop vie toisenlaiselle ajomatkalle puolen vuosisadan takaisiin maisemiin.

 
Duel - Kauhun kilometrit
Ohjannut Steven Spielberg
USA 1971, 90 min.
Trilleri, Toiminta
Pääosissa: Dennis Weaver
 


Kauhun kilometrit on Steven Spielbergin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Elokuva on saanut inspiraationsa Playboyssa julkaistusta tosipohjaisesta tarinasta, jossa rekkakuskilla napsahti. Spielbergin käsittelyssä kasku kasvoi lähes täydeksi kauhuksi, joka saa suosimaan junamatkustamista. Elokuva noteerattiin jo aikanaan, sillä pienellä budjetilla televisiolevitykseen tehty elokuva keräsi kiitosta, pääsi teatterilevitykseen Euroopassa ja vauhditti lupaavan ohjaajan uraa.
 
Elokuvan päähenkilö David Mann (Weaver) on matkalla kaupungista toiseen, sillä hänen on ehdittävä tärkeään tapaamiseen. Matkan varrella eteen pölähtää hirveää löyhkää tupruttava säiliörekka, joka matelee Davidin tiellä. Kiireinen David saa tuota pikaa huomata, että ohitus oli virhe: hitaalta näyttävästä rekasta löytyykin turbovaihde ja takaa-ajon piina vie molemmat kuskit kuolemanvaaraan.

Maantieraivosta kertovan elokuvan idea on suorastaan nerokas, sillä yksinkertaisesta takaa-ajosta rakentuu melkoisen piinallinen trilleri. David-parkaa jahtaavasta rekkakuskista vilahtaa vain käsi ─ itse auto kasvaa persoonaksi ja tarinan varsinaiseksi kasvottomaksi pahikseksi. Elokuvassa ei myöskään liikoja jaaritella, vaan hahmoja ja puhetta on varsin vähän. Romurauta ja maantiepöly puhukoon puolestaan! Jännityselementeissä on kiehtovasti jo jotain samaa kuin Spielbergin ensimmäisessä hittielokuvassa Tappajahaissa (1975), vaikka kokonaisuus ei vielä olekaan aivan yhtä mestarillinen.

Pisteytys: 7/10

maanantai 13. joulukuuta 2021

LUUKKU 13 ─ 50 vuotta sitten (Kuolema Venetsiassa, 1971)

In all the world, there is no impurity so impure as old age.
 
Aikakone saapuu viisikymppisten synnyinvuoteen 1971. Puolen vuosisadan juhlaa viettävät muun muassa Tampereen Näsinneula, Qatarin valtio ja John Lennonin Imagine-albumi. Jos mielii matkata vuoteen 1971 elokuvien avulla, matkalipuksi käy vaikkapa tositapahtumiin perustuva draama The Post (2017) tai "tositapahtumiin perustuva" kauhuelokuva Kirottu (2013). Päivän elokuvassa rokki ja proge eivät soi, sillä sen tarina sijoittuu viime vuosisadan alun onnellisiin vuosiin.
 

Morte a Venezia - Kuolema Venetsiassa
Ohjannut Luchino Visconti
Italia & Ranska 1971, 130 min.
Draama
Pääosissa: Dirk Bogarde, Mark Burns, Björn Andersén


 
 
Eletään 1900-luvun rauhallisia alkuvuosia, kun kuolemansairas säveltäjä Gustav von Aschenbach (Bogarde) saapuu kuvankauniiseen Venetsiaan. Mies on omistanut elämänsä täydelliselle kauneudelle ja sen etsimiselle, oli kyse sitten sävelestä, maisemasta tai nuorista kasvoista. Kaupunki täyttyy yläluokkaisista turisteista ja tyylikkäistä ihmisistä, mutta köyhiltä kaduilta leviävä koleraepidemia uhkaa sivistystä, kauneutta ja kuolemattomuutta.
 
Kuolema Venetsiassa (engl. Death in Venice) perustuu Thomas Mannin samannimiseen novelliin (1912) ja elokuva on jopa kuvattu samassa hotellissa, jossa Mann tarinaa työsti. Kauneutta käsittelevä tarina todella on valtava esteettinen nautinto! Belle époquen ajanjaksoon liittyy vahvan romanttinen haikailu, joka elokuvassa saa täyttymyksensä. Ah tuota nuoruuden kaihoa, menetetyn onnen ajan saavuttamattomuutta... Gustav Mahlerin sävelillä täyttyvä, äärettömän viipyilevä kuvaus keskittyy sairaalloisen Gustavin voimakkaisiin kokemuksiin, joihin ei voi olla eläytymättä.

Gustavin hellien tunteiden kohteeksi kohoaa nuorukainen Tadzio (Andersén). Antiikin ihanteista asti kumpuava nuorukaisen vartalon ihannointi jää arvoitukseksi: onko kyse lähinnä menetetyn nuoruuden ylistämisestä vai homoeroottisesta katseesta, joka kohdistuu alaikäiseen poikaan? Luchino Viscontin mukaan kyse ei ollut romantiikasta vaan puhtaasta rakkaudesta ja kauneuden ihailusta, mutta elokuva jättää silti tulkinnan kiusaannuttavan avoimeksi. Nuoren Björn Andersénin ihailu räjähti elokuvan myötä valtaviin mittasuhteisiin ja teinipoikaa vietiin kuin pässiä narussa. "Maailman kauneimmasta pojasta" on vastikään tehty dokumentti The Most Beautiful Boy in the World (2021), joka kuvaa riipaisevasti elokuvateollisuuden armottomuutta.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

LUUKKU 12 ─ 60 vuotta sitten (Navaronen tykit, 1961)

Heil, everybody.
 
Elokuvavuosi 1961 muistetaan parhaiten New Yorkiin sijoittuvista romanttisista elokuvista: Aamiainen Tiffanylla leikittelee arjen glamourilla ja West Side Story tanssahtelee slummikortteleissa. Vuoden erikoisuuksiin taasen lukeutuu Marlon Brandon ainoa ohjaustyö, omalaatuinen lännenelokuva Vihan riivaama. Oma suosikkini vuoden filmeistä on italialais-ranskalainen , joka vie Milanon kaduille ja yksinäisiin juhliin. Päivän hittielokuvassa kuitenkin suunnataan Välimerelle, jossa jylisee ja paukkuu.

 
The Guns of Navarone - Navaronen tykit
Ohjannut J. Lee Thompson
Iso-Britannia & USA 1961, 158 min.
Sota, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Anthony Quayle, Gregory Peck, Anthony Quinn, David Niven


 
Alistair MacLeanin samannimiseen romaaniin (1957) perustuva toimintaelokuva sijoittuu Välimerelle toisen maailmansodan taisteluihin. Kreikan edustalla sijaitsevalla Navaronen saarella valtaa pitävät natsien massiiviset tykit, joiden tuhoaminen on todettu täysin mahdottomaksi. Kuusihenkinen sotilasjoukko on liittoutuneiden viimeinen toivo: miekkoset pyrkivät soluttautumaan natsien tukikohtaan paikalliset partisaanit apunaan, vaikka tehtävä on vaaroja täynnä.
 
Navaronen tykit alkaa rauhallisesti, mutta hiljalleen tapahtumat vyöryvät yhä jännittävämpään suuntaan. Onnistuuko tehtävä, onko joukossa luopio ja saavatko natsit soluttautujat kiinni? Alun rauhallisuus on perusteltu, sillä keskeiset hahmot saavat tilaa kasvaa. Siitä huolimatta elokuva kaipaisi roimasti tiivistämistä, vaikka tarinan loppupuolella kelloa ei enää maltakaan vilkuilla. Komeissa merimaisemissa kuvattu filmi on kaunista katseltavaa ja Oscar-palkitut efektit ovat aikansa mittapuulla onnistuneita, vaikka eivät enää erityisesti säväytäkään.
 
Vuotensa huippumenestysten joukkoon lukeutuva Navaronen tykit tehtiin isolla budjetilla ja valtavat olivat elokuvan tulotkin. Puhtaan viihteellinen sotaseikkailu ei pyri muistelemaan sotatapahtumia, vaan tarina on täysin fiktiivinen: mitään Navaronen saarta ei oikeasti ole olemassa ja koko operaatiokin on täysin kuvitteellinen. Totta ja tarua yhdistävä Navaronen tykit muistuttaa hieman lajityyppinsä suurta klassikkoa Kwai-joen siltaa (1957), mutta tästä tarinasta uupuu syvällisyyttä. Toverihenkeä, isoja paukkuja ja menevää hupia kaipaaville filmi taatusti maittaa edelleen.

Pisteytys: 6/10

lauantai 11. joulukuuta 2021

LUUKKU 11 ─ 60 vuotta sitten (Hunajan maku, 1961)

-The dream is gone. -But the baby's real.

Vuosi on 1961 ─ Juri Gagarin lensi avaruuteen, John F. Kennedy aloitti presidenttikautensa ja The Shirelles -yhtye kysyi, vieläkö lemmit mua huomenna. Kysymys on hyvä, sillä vuosi oli ilmapiiriltään kireä: Kuubassa kylmä sota kuumeni ja Berliinissäkin kaivettiin piikkilanka-aidat esiin. Päivän elokuvassa ei suurvaltapolitiikkaa tuumita, vaan keskitytään yhden pienen ihmisen arkisiin kohtaloihin.

A Taste of Honey - Hunajan maku
Ohjannut Tony Richardson
Iso-Britannia 1961, 101 min.
Draama
Pääosissa: Rita Tushingham, Murray Melvin, Dora Bryan
 
 
 
 
Jo (Tushingham) on 17-vuotias teini, jolle koulunkäynti ei maita ja kotielämä vielä vähemmän. Äiti (Bryan) ei hyväksy tyttärensä miessuhteita, mutta vaihtaa itse äijiä kuin sukkia. Uusi siippa haluaa Jon pois kuvioista, joten nuori nainen muuttaa omilleen ja vaihtaa koulunkäynnin työhön. Erään lyhyen suhteen tuoma hetkellinen onni johtaa epätoivottuun raskauteen, eikä Jon apuna ole ketään muuta kuin kämppäkaveri Geoffrey (Murray).

Hunajan maku edustaa aikakautensa kitchen sink -brittidraamoja, joissa kuvataan työväenluokkaista arkielämää mahdollisimman realistisesti. Elokuva on aito ja karu, mutta ei säälittelevä tai inhorealistinen. Synkkiä tapahtumia keventää ajoittainen komediallinen sävy iloisine musiikkeineen; hetkittäinen hunajan maku ja pako masentavasta arjesta. Rehellinen teos menestyi palkintogaaloissa, kahmi liudan Baftoja ja oli peräti ehdolla Kultaisen palmun saajaksi.
 
Tony Richardsonin työläisperhekuvaus nostaa esille tavallisia ihmisiä, joita valkokankaalla ei kuitenkaan aikanaan nähty ─ eikä nyt niin hirveästi vielä nykypäivänäkään. Yksinhuoltajan ja homon lisäksi elokuvassa nähdään mustan ja valkoisen suhde, joka vielä aikanaan herätti paheksuntaa (ks. samasta aiheesta Arvaa kuka tulee päivälliselle, 1967). Elokuva on monella tapaa edelläkävijä, mutta muutamat repliikit ja arvot tuntuvat nykypäivänä vaivaannuttavilta. Aikansa tuotteina ne ymmärtää.

Pisteytys: 8/10

perjantai 10. joulukuuta 2021

LUUKKU 10 ─ 70 vuotta sitten (Quo Vadis, 1951)

I command you to stop loving me!

Päivän luukusta paljastuu elokuvavuoden 1951 ehdoton ykköshitti ja mahtavin spektaakkeli. Antiikkidraama oli vuoden suurin kassamagneetti, mutta Oscareilla mitaten vuoden menestyjiä olivat näytelmäklassikkoon perustuva draama Viettelyksen vaunu, Gene Kellyn tähdittämä musikaali Pariisin lumoissa sekä George Stevensin Amerikka-trilogian aloittava Paikka auringossa. Näiden klassikoiden lisäksi aikansa elokuvahistoriaa kuvaavat osuvasti esimerkiksi scifiklassikko Uhkavaatimus maalle ja Alfred Hitchcockin kultakauden alkusysäys Muukalaisia junassa.

Quo Vadis
Ohjannut Mervyn LeRoy
USA 1951, 171 min.
Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Robert Taylor, Deborah Kerr, Peter Ustinov



 
Keisari Neron (Ustinov) valtakauden (54─68) Roomaan sijoittuva elokuva dramatisoi jylhin sävyin aikansa synkeitä tapahtumia. Kristittyjen vainot kulminoituvat Rooman paloon, jonka syy vieritetään vainottujen harteille. Kärjistyvien tapahtumien kulisseissa ihmiset silti löytävät toinen toisensa: armeijan komentaja Marcus Vincius (Taylor) rakastuu kristittyyn vankiin Lygiaan (Kerr), joka puolestaan lämpenee eriuskoisen miehen lemmelle hitaasti.

Quo Vadis oli vuoden 1951 ykköshitti, joka keräsi lippuluukuilla ison potin ja syytä olikin, sillä elokuvan tekoon paloi myös melkoinen määrä rahaa. Kahdeksan Oscarin ehdokas ei kuitenkaan lopulta napannut yhtäkään palkintoa, vaikka lavasteiden, musiikkien tai Peter Ustinovin väkevän tulkinnan olisi voinut kuvitella yltävän voittoon. Hulppeat lavasteet, suuret joukkokohtaukset ja Technicolor-kuvaus tekevät filmin katselusta edelleen nautinnollista. Tarina etenee jouhevasti, vaikka muutamat paasaavat kohtaukset hieman puuduttavat. Niistä olisi ollut helppo leikata, mutta eihän suurfilmi sitten tietenkään olisi pakollisen kolmituntinen spektaakkeli.

Nobel-palkitun Henryk Sienkiewiczin samannimiseen romaaniin (1896) perustuva kertomus pohjaa todellisiin tapahtumiin. Tulkinnat edustavat omaa aikaansa, eikä keisari Neroa nykytiedon valossa kuvattaisi enää samanlaisena. Toki mukana on tarkoituksellista fiktiotakin. Kuvitteellisuutta edustaa eritoten romanssijuoni, joka tuntuu nykypäivänä piinallisen vaivaannuttavalta kaikessa 1950-lukulaisuudessaan. Elokuvan ansioksi laskettakoot, että autenttisuuteen pyrkivää aikalaiskuvaa on ansiokkaasti pyritty tutkimaan: esimerkiksi elokuvan musiikit säveltänyt Miklós Rózsa hyödynsi musiikkiteemoissaan antiikin ajalta säilyneitä nuottien fragmentteja.

Pisteytys: 7/10

torstai 9. joulukuuta 2021

LUUKKU 9 ─ 70 vuotta sitten (Idiootti, 1951)

In this world, goodness and idiocy are often equated.

Sota-aika jää taakse ja matka jatkuu vuoteen 1951. Ellei lähipiirissä ole ketään seitsemänkymppisiään viettävää, voi vuotta 1951 muistella vaikka liikennevaloissa seisoskellen: tuleviin olympalaisiin valmistautuva Helsinki nimittäin sai ensimmäiset valonsa syksyllä 1951. Samana vuonna Suomessa julkaistiin ensimmäinen Aku Ankka -lehti ja Jenkki-purkka löysi tiensä kauppojen hyllyille. Sivuun jääkööt silti Paasikiven ja Kekkosen Suomi rillumarei-sävelineen, sillä päivän elokuva sijoittuu sodasta toipuvaan Japaniin.

Hakuchi - Idiootti
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1951, 166 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Masayuki Mori, Setsuko Hara, Toshirô Mifune



 
Hokkaidon luminen talvi kätkee kinostensa keskelle lämpimiä tunteita ja räiskyvää draamaa. Sotatraumoista kärsivä naiivi mies Kinji Kameda (Mori) tapaa karkealuontoisen Denkichi Akaman (Mifune), joka on rakastunut Taeko Nasuun (Hara). Tilanne synnyttää erikoisen kolmiodraaman, joka pohtii puhdassieluisten, aidosti hyvien ihmisten karua kohtaloa julmassa maailmassa.

Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani Idiootti (1868) on filmatisoitu useita kertoja, vaikka monimutkainen, ihmisyyttä käsittelevä tarina ei ole helpoin kuvattava. Akira Kurosawan tavoitteena oli taltioida romaani yksityiskohtaisesti valkokankaalle, mutta hän siirsi kertomuksen ajankohtaisesti sodanjälkeiseen Japaniin. Talvisessa tarinassa on kiehtovat puitteet ja muutama komea kohtaus, mutta kokonaisuus on sekava ─ samaan aikaan hidastempoinen ja hätäinen. Mestaritkin kompuroivat joskus.

Idiootti (engl. The Idiot) syntyi kahden mestariteoksen väliin, Rashomonin (1950) jälkeen ja ennen Ikirua (1952). Dostojevski-projekti oli muhinut Kurosawan mielessä jo pitkään, mutta edes idean huolellinen hauduttelu ei tehnyt työstä helppoa. Studio puuttui peliin kesken kaiken ja elokuvasta saksittiin julmasti miltei puolet pois. Koskaan tuskin saadaan tietää, olisiko lähes viisituntinen kokonaisuus ollut tasapainoisempi, mutta tämäkin versio tuntuu pahasti ylipitkältä. Elokuva pitäisi nähdä joko täydessä mitassaan tai siitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä lyhyempi. Aikalaisarvostelut eivät olleet Idiootille suopeita, vaikka ajan saatossa teos on saanut osakseen myös arvostusta.

Pisteytys: 5/10