Här börjar äventyret - Täällä alkaa seikkailu (1965)

Ohjannut Jörn Donner 

Suomi & Ruotsi 1965, 84 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Harriet Andersson, Matti Oravisto, Claude Titre

 

Olen väsynyt sinuun ja tähän pikkukaupunkiin.

 

Keskikesän kukkeassa Helsingissä kaivataan, rakastetaan ja riudutaan. Ruotsalainen muotisuunnittelija Anna Englund (Andersson) on saapunut kaupunkiin tapaamaan rakastettuaan, arkkitehti Toivo Pajusta (Oravisto). On aika asettaa piste lyhyelle mutta kiihkeälle suhteelle, sillä Annan kintereillä kulkee pitkäaikainen heila, ranskalainen liikemies Jacques (Titre). Intohimot vetävät puoleensa ja jättävät silti etäälle ─ kenet Anna valitsee?

Täällä alkaa seikkailu kuvaa tyylikkäästi aikakautensa Helsinkiä kansainvälisyyden ja suomalaisuuden ristipaineessa. Elokuvassa puhutaan monia kieliä ja Helsinki toimii kohtaamispaikkana, mutta juro suomalaisuus pilkistää muutamissa hetkissä taka-alalta. Elokuva on kiinnostava pari toiselle saman vuoden Helsinki-filmille Onnenpeli (1965): molemmat teokset kuvaavat rakkautta kesäisessä pääkaupungissa, jolla on tarinassa keskeinen rooli. Yhteistä on myös vaikuttuminen ranskalaisesta uudesta aallosta, joskin tunnelma on aivan erilainen. Onnenpeli on kepeä ja Donnerin visio puolestaan raskas, täynnä Michelangelo Antonionin elokuvien vieraantuneisuutta (esim. Yö, 1961)

 

Vaikka Jörn Donnerin Helsinki-kuvaelmassa on hienot hetkensä, tarinana elokuva ei ole erityisen mieleenjäävä. Tympeintä on dialogi, joka on toisinaan lähes koomisen kömpelöä. Moni kriitikko on kiinnittänyt huomion samaan kiusallisuuteen ja osa aikalaiskommentaattoreista piti elokuvaa pitkäveteisenä. Elokuva sai toki kehujakin, ja Täällä alkaa seikkailu palkittiin muun muassa valtion elokuvapalkinnolla sekä käsikirjoitus-Jussilla. Kansainvälisyyttä korostava elokuva pääsi levitykseen maailmalle, vaikka kansainvälistä hittiä siitä ei tullutkaan. Kotimaassa lippuluukuilla kuitenkin kävi iloinen kassakoneen kilkatus ja haikeasta kaupunkiromanssista tuli varsin suosittu.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU 13 - 50 vuotta sitten (Naisenkuvia, 1970)

Perkele!

Tänään aikakone laskeutuu Kekkosen valtakuntaan, vuoden 1970 Suomeen. Viisikymmentä vuotta sitten lottoarvonnat löysivät tiensä kioskien kautta kotisohville ja muksujen räpylät tarrasivat ensimmäiseen Aku Ankan taskukirjaan. Maailmalta kajahti ällistyttäviä uutisia: Beatlesit hajosivat ja Apollo 13 oli lähellä samaa kohtaloa. Eipä auta muu kuin päästää pulisongit rehottamaan, vääntää Irwiniä isommalle ja lähteä Donnerin Jörkan matkaan!

 

Naisenkuvia

Ohjannut Jörn Donner

Suomi 1970, 90 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Jörn Donner, Ritva Vepsä, Kirsti Wallasvaara

Pornofilmejä tekevä Pertti (Donner) on juuri palannut Suomeen Yhdysvalloista, mutta ammattia on vaikea harjoittaa auttamattoman vanhoillisessa maassa. Näyttelijöitä on hankala löytää ja sensorit läähättävät kannoilla! Silti Pertti tempautuu työhönsä ja ajautuu itsekin mukaviin seksiseikkailuihin, siis siinä samalla kun elää tuttavapiirinsä kanssa ihan tavallista kolmekymppisten elämää.

Skandaalinkäryinen Naisenkuvia jäi tietenkin sensorien hampaisiin. Ruotsista Suomeen palannut Jörn Donner (1933─2020) tekee avoimesti pilkkaa suomalaisesta ahdasmielisyydestä, ja lopputulos osoittaa satiirin osuneen maaliin. Naisenkuvia osuu kiinnostavaan taitteeseen Donnerin tuotannossa: se jatkaa aiempien pehmopornon suuntaan vivahtavien filmien sarjaa (mm. Mustaa valkoisella, 1968), mutta kurkistaa jo kohti yhteiskunnallisempaa elokuvaa (mm. Perkele! Kuvia Suomesta, 1971).

 

Ilman aikalaiskontekstiin tutustumista elokuva jäänee kömpelöksi toilailuksi, ja tuntuupa osa huumorista hieman tahattomaltakin komiikalta. Kritiikki on kuitenkin nasevaa ja ylipäätään aikansa elämänmenon kuvaamista on hauska seurata. Vaikka 1960-luku usein muistetaan seksuaalisen(kin) vapautumisen aikana, tavallinen arki Kekkoslandiassa oli hyvin etäällä ylioppilastalon valtauksista ynnä muusta radikalismista. Sen osoittaa tämänkin filmin tulenkatkuis-humoristinen sanoma!

Pisteytys: 7/10

Fanny och Alexander - Fanny ja Alexander (1982)

Ohjannut Ingmar Bergman

Ruotsi, Ranska & Länsi-Saksa 1982, 188 min.

Draama

Pääosissa: Bertil Guve, Gunn Wållgren, Jan Malmsjö, Jarl Kulle, Allan Edwall

Let us be happy while we are happy.

 

Ekdahlin teatterisuvun jäsenet ovat jälleen kerran kokoontuneet joulunviettoon isoäiti Helenan (Wållgren) luokse. Nuoren Alexanderin (Guve) ja hänen Fanny-sisarensa osalta leikin ja laulun täyttämät päivät ovat pian ohitse, sillä isä Oscar (Edwall) menehtyy yllättäen. Äidin uusi avioliitto ankaran piispan (Malmsjö) kanssa vie avoimen taiteilijaperheen lapset vieraaseen ympäristöön, jossa oman isän muisto ei jätä Alexanderia rauhaan. 

 

Alun perin tv-sarjaksi luotu Fanny ja Alexander jäi Ingmar Bergmanin viimeiseksi valkokangastyöksi. Myöhemmällä urallaan Bergman ohjasi vielä kourallisen tv-elokuvia ja dokumentteja, mutta tätä täyteläistä periodifilmiä voitaneen silti pitää Bergmanin ohjausuran sinettinä ja hyvästijättönä. Elokuva niitti ilmestyttyään maailmanlaajuista menestystä, ja teos palkittiin muun muassa neljällä Oscarilla. Parhaan vieraskielisen pystin pääsi noutamaan tuottaja Jörn Donner, joten sikäli elokuvaan liittyy ripaus (sangen vaatimatonta) suomalaista Oscar-historiaa.

Fanny ja Alexander käsittelee useita niistä keskeisistä teemoista, joita Bergman on elokuvissaan toistuvasti nostanut esille. Draaman aihioissa korostuvat varsinkin heijastumat Bergmanin omasta kipeästä isäsuhteesta sekä kyynisen kitkerät ajatukset uskonnosta. Kolkko piispankartano luo järkyttävän kontrastin sille hauskuudelle ja lempeydelle, jota Ekdahlien lämmin koti on tulvillaan. Vastinparien elokuvassa koetellaan myös todellisuuden rajoja, kun kerronta läikähtää hetkittäin unitodellisuutta henkivien maagisten kokemusten puolelle. Sadunomaisuus tuntuu takaavan, ettei mitään pahaa lopulta voi tapahtua. Upeasti luotuun maailmaan tekisi mieli upota.

Pisteytys:

10/10