Voyage in Italy - Matka Italiaan (1954)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia & Ranska 1954, 97 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Ingrid Bergman, George Sanders

Are you sure you know when I'm happy?

Eron partaalla häilyvä aviopari (Bergman & Sanders) matkustaa Italiaan setvimään edesmenneen sukulaisen perintöasioita. Vaimo kuluttaa aikaa kiertäen nähtävyyksiä, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla. Tarinan pääparille tämä matka on elämän käännekohta, ja samaten koko filmi on tietyllä tapaa merkittävä teos elokuvahistoriassa. Matka Italiaan (Viaggio in Italia) on antanut varhaisen sysäyksen ranskalaiselle uudelle aallolle, jonka keskeisinä taustavaikuttajina italialaiset neorealistit toimivat. Uuden aallon katsotaan "virallisesti" alkaneeksi vasta vuonna 1959, kun François Truffaut'n mestariteos 400 kepposta sai ensi-iltansa.

Roberto Rossellinin elokuvaa ei voi sanoa puhtaan neorealistiseksi, mutta tuttu realismin ote on läsnä hieman uusin vivahtein. Näkökulma on kääntynyt voimakkaasti sisäänpäin: yhtäältä fokus suuntautuu yhteisöstä kohti yksilöä, toisaalta se kaivautuu syvemmälle ohjaajan omaan mielenmaisemaan. Kuolevaa rakkautta käsittelevä, lähes melodraamaan vivahtava elokuva on kylmä ja kolkko, mutta taustalta löytyy myös helliä tunteita ─ ainakin kulisseista. Rossellini ja päätähti Ingrid Bergman olivat elokuvan teon aikaan naimisissa, vaikka erosivatkin muutamaa vuotta myöhemmin. Matka Italiaan oli pariskunnan kolmas yhteinen elokuva ja kaksi muuta teosta syntyi vielä myöhemmin.

Vaikka Matka Italiaan on erinomainen teos, merkittäväkin, mestariohjaaja Rossellinin tuotannossa se tuntuu keskinkertaiselta. Tarinassa on jokusia hieman kankeita ratkaisuja ja lisäksi koko elokuva kärsii muutamista teknisistä heikkouksista, eritoten tönkkö, hetkittäin suorastaan naurettava dubbaus häiritsee katselukokemusta. Ongelmista huolimatta elokuvassa on paljon kauneutta ja syvyyttä. Matka Italiaan herättää myös piinallista Italia-kuumetta ja toimii vetovoimaisena nojatuolimatkana.

Pisteytys:
8/10

Paisà - Vapauden tuli (1946)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1946, 126 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Carmela Sazio, Robert Van Loon, Benjamin Emanuel

I'm a hero now.

Italia toisen maailmansodan aikaan. Paisà - Vapauden tuli kertoo kuusi tarinaa sotaa käyvästä kansasta, tai pikemminkin kansoista, jotka taistelevat yhdessä natseja ja fasismia vastaan. Elokuvassa seurataan eri äidinkieltä puhuvien ja eri maiden kansalaisten yhteisymmärryksen syntymistä ja toisaalta tarkastellaan myös niiden eroja, kuten kielimuuria ja aluksi piinaavaa epäluuloa. Näyttämönä on sodan kourissa riutunut Italia, jossa siviilit ja sotilaat kiihkeästi toivovat sodan loppua.

Roberto Rossellinin toinen neorealistinen teos jatkaa edellisvuonna valmistuneen Rooma - avoin kaupunki (1945) -elokuvan viitoittamalla tiellä. Tyylillisesti ja visuaalisesti Paisàn on edeltäjänsä kanssa samankaltainen, joskin dokumentaarisempi. Tässä elokuvassa kaikki näyttelijät esimerkiksi ovat kuvauspaikoilta löytyneitä amatöörejä. Kokonaisuus muodostaa ainutlaatuisen realistisen sotakuvauksen, joka todella menee ihon alle ja jää pitkäksi aikaa muhimaan aivolohkoihin. Sodan ja inhimillisyyden kuvaamisen lisäksi Paisà on fasismia vastustava poliittis-yhteiskunnallinen kommentaari. Eli monessa mielessä tärkeä elokuva edelleen.

Ensikatselulla Paisà ei iskenyt ihan samalla tavalla, kuin Rooma - avoin kaupunki. Siispä katsoin sen uudelleen, ja johan tämä huikea elämys avartui paremmin - joskin edelleen tuo Rossellinin edeltävä teos kolahtaa kovemmin. Elokuvan muoto on omalaatuinen, joten ymmärrettävästi se voi ensinäkemältä tuntua hankalalta. Siitä huolimatta ja juuri siksi elokuva on kuitenkin syytä nähdä. Erinomaisen avartava kokemus!

Pisteytys:
10/10

Roma, città aperta - Rooma - avoin kaupunki (1945)

Ohjannut Roberto Rossellini
Italia 1945, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Anna Magnani, Aldo Fabrizi, Marcello Pagliero, Francesco Grandjacquet

"All roads lead to Rome, Open City." -Jean-Luc Godard

On vuosi 1944 ja natsit ovat miehittäneet Rooman. Vastarintaliike toimii aktiivisesti: Giorgio Manfredi (Pagliero) pakenee Gestapon käsistä ja piileskelee ystävänsä Francescon (Grandjacquet) asunnossa. Francescon tuleva vaimo Pina (Magnani) järjestää ruokaa nälkäisille naapureille, hänen nuori poikansa osallistuu muiden lasten kanssa pommiattentaattiin ja myös pappi (Fabrizi), jonka on määrä vihkiä Pina ja Francesco, avustaa partesaaneja välittämällä viestejä ja rahaa.

Elokuvan tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa. Robert Rossellinin olikin alunperin määrä ohjata kaksi dokumenttia, joista toisen aiheena olisi ollut vastarintaliikkeessä toimineen papin teloitus ja toinen taas olisi tarkastellut lasten osuutta vastarintaliikkeessä. Nuoren ystävänsä Federico Fellinin ja käsikirjoittaja Sergio Amidein ehdotuksesta Rossellini päätyi kuitenkin yhdistämään aiheet fiktiiviseksi melodraamaksi, jossa on vahva realismin tuntu. Ei ollut helppoa työstää elokuvaa sodan runtelemassa Roomassa, jonka kukkuloilla natsien saappaiden uhkaava kopina vielä kaikui etäisesti. Sodan lopuilla myöskään rahaa tai laadukkaita kuvaustarvikkeita ei tietenkään juuri ollut, joten oli tyydyttävä minimalistisiin puitteisiin - tarina kertoo, että filmimateriaali olisi ostettu mustasta pörssistä. Haastavista kuvausolosuhteista huolimatta, tai jopa niiden ansiosta, syntyi upea elokuvahistorian merkkiteos, josta tuli milteipä välittömästi italialaisen neorealismin kulmakivi.

Rooma - avoin kaupunki on kiehtova historiansa ja estetiikkansa puolesta. Se on vahvasti antifasistinen yhteiskunnallinen kommentaari, ja tämä taustaideologia ohjaa ylivoimaisesti elokuvan muotoa ja kerrontaa. Autenttisuuden estetiikka näkyy vahvasti esimerkiksi siinä, että elokuva on tehty kaduilla, eikä studiossa. Se on myös kuvattu käsivaralla ja luonnonvalossa, moni sen näyttelijöistä on naapurustosta poimittuja amatöörejä tai muutoin tuntemattomia näyttelijänalkuja. Elokuvan realistinen muoto ja kerrontakieli on omalaatuista ja upeaa, sillä se tuo sotatodellisuuden lähelle erikoisella tavalla. Nämä ihmiset todella kokivat sodan ja kotikaupunkinsa valtauksen: tavalliset kaduntallaajat, lapset, vanhemmat, puolisot, naapurukset. Ihmisiä on teloitettu ja kidutettu vailla armoa tai inhimillisyyttä, lapsia on jäänyt orvoiksi ja perheitä kodittomiksi. Mutta silti - tämäkään sota ei lopettanut kaikkia sotia, kitkenyt fasismia tai ehkäissyt moraalin rappeutumista. Neorealismia, "vapautuksen koulukuntaa", tarvitaan taas.

Pisteytys:

10/10