Lust for Life - Hän rakasti elämää (1956)

Ohjannut Vincente Minnelli & George Cukor 

USA 1956, 122 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Kirk Douglas, James Donald, Anthony Quinn

 

I'm not afraid of emotion.

Vimmainen biografia kertoo taidemaalari Vincent van Goghin (Douglas) aikuiselämästä. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Vincent elää kiihkeää uskonnollista vaihettaan ja lähtee saarnaajaksi noenmustaan kaivosyhteisöön. Taiteilijuus kuitenkin vie voiton: tavallisen työläisen kuvaukset vaihtuvat pian värikkäinä väräjäviin maisemiin, mutta samalla murenee taiteilijan mieli.

Pääosaa näyttelevän Kirk Douglasin kiihkeä ja fyysisesti taipuisa roolityö säväyttää. Taiteilijasta piirtyy kuva suurten tunteiden miehenä, joka näki värit kirkkaampina ja väreilevämpinä kuin moni muu. Roolista tuli Oscar-ehdokkuus ja voittokin olisi ollut ansaittu. Itse biografia perustuu Irving Stonen samannimiseen romaaniin (1934), joka on tosipohjaista fiktiota. En ole van Gogh -asiantuntija, mutta elokuva vaikuttaa pääpiirteissään realistiselta tulkinnalta taiteilijan vaiheista. Kaikkea elokuva ei halua tai ehdi käsitellä: esimerkiksi van Goghin myöhempi uskonnonvastaisuus ei tule esille. Muitakin vastaavia nyansseja riittänee, mutta kaikkea elokuvaan ei toki mahdukaan.

Hän rakasti elämää sai ilmestyessään pääasiassa ylistäviä arvioita kriitikoilta. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta voitto tuli Anthony Quinnille sivuosasta Paul Gauguinina, van Goghin kiivaana taiteilijakollegana. Sittemmin filmi on noteerattu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Vincent van Goghin värikäs ja traaginen elämä on innoittanut muitakin elokuvantekijöitä. Taidemaalarin vaiheista kertovat muun muassa upea animaatio Loving Vincent (2017) ja Willem Dafoen taitavas taiteilijatulkinta Van Gogh - ikuisuuden porteilla (2018).

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 12 ─ 60 vuotta sitten (Navaronen tykit, 1961)

Heil, everybody.

 

Elokuvavuosi 1961 muistetaan parhaiten New Yorkiin sijoittuvista romanttisista elokuvista: Aamiainen Tiffanylla leikittelee arjen glamourilla ja West Side Story tanssahtelee slummikortteleissa. Vuoden erikoisuuksiin taasen lukeutuu Marlon Brandon ainoa ohjaustyö, omalaatuinen lännenelokuva Vihan riivaama. Oma suosikkini vuoden filmeistä on italialais-ranskalainen Yö, joka vie Milanon kaduille ja yksinäisiin juhliin. Päivän hittielokuvassa kuitenkin suunnataan Välimerelle, jossa jylisee ja paukkuu.

 

The Guns of Navarone - Navaronen tykit
Ohjannut J. Lee Thompson

Iso-Britannia & USA 1961, 158 min.

Sota, Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: Anthony Quayle, Gregory Peck, Anthony Quinn, David Niven

 

Alistair MacLeanin samannimiseen romaaniin (1957) perustuva toimintaelokuva sijoittuu Välimerelle toisen maailmansodan taisteluihin. Kreikan edustalla sijaitsevalla Navaronen saarella valtaa pitävät natsien massiiviset tykit, joiden tuhoaminen on todettu täysin mahdottomaksi. Kuusihenkinen sotilasjoukko on liittoutuneiden viimeinen toivo: miekkoset pyrkivät soluttautumaan natsien tukikohtaan paikalliset partisaanit apunaan, vaikka tehtävä on vaaroja täynnä.

 

Navaronen tykit alkaa rauhallisesti, mutta hiljalleen tapahtumat vyöryvät yhä jännittävämpään suuntaan. Onnistuuko tehtävä, onko joukossa luopio ja saavatko natsit soluttautujat kiinni? Alun rauhallisuus on perusteltu, sillä keskeiset hahmot saavat tilaa kasvaa. Siitä huolimatta elokuva kaipaisi roimasti tiivistämistä, vaikka tarinan loppupuolella kelloa ei enää maltakaan vilkuilla. Komeissa merimaisemissa kuvattu filmi on kaunista katseltavaa ja Oscar-palkitut efektit ovat aikansa mittapuulla onnistuneita, vaikka eivät enää erityisesti säväytäkään.

 

Vuotensa huippumenestysten joukkoon lukeutuva Navaronen tykit tehtiin isolla budjetilla ja valtavat olivat elokuvan tulotkin. Puhtaan viihteellinen sotaseikkailu ei pyri muistelemaan sotatapahtumia, vaan tarina on täysin fiktiivinen: mitään Navaronen saarta ei oikeasti ole olemassa ja koko operaatiokin on täysin kuvitteellinen. Totta ja tarua yhdistävä Navaronen tykit muistuttaa hieman lajityyppinsä suurta klassikkoa Kwai-joen siltaa (1957), mutta tästä tarinasta uupuu syvällisyyttä. Toverihenkeä, isoja paukkuja ja menevää hupia kaipaaville filmi taatusti maittaa edelleen.

Pisteytys: 6/10

Lawrence of Arabia - Arabian Lawrence (1962)

Ohjannut David Lean
Iso-Britannia 1962, 216 min.
Sota, Draama, Seikkailu, Biografia
Pääosissa: Peter O'Toole, Alec Guinness, Anthony Quinn, Omar Sharif, Jack Hawkins

I pray that I may never see the desert again.

Kairossa palveleva omapäinen brittiupseeri T. E. Lawrence (O'Toole) komennetaan uusiin tehtäviin Arabian niemimaalle. Ensimmäisen maailmansodan kiemurat näkyvät myös Lähi-idässä, jossa Englanti taistelee arabiliittolaistensa rinnalla Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Uuteen tehtäväänsä mieltynyt Lawrence johdattaa arabijoukot valloittamaan Akaben kaupungin, ja voitonhuumassa hän innostuu tavoittelemaan yhä uljaampaa menestystä ─ sankaruudella on kuitenkin kova hintansa.

1940-luvulla elokuvauransa aloittaneen David Leanin (1908─1991) ura koki huippukautensa 1950─1960-luvuilla. Toista maailmansotaa kuvanneen Kwai-joen sillan (1957) menestyksen jälkeen syntyi tositapahtumiin pohjautuva Arabian Lawrence, joka on noussut vielä edeltäjäänsäkin suurempaan suosioon. Elokuvia yhdistävät kunnianhimoiset sotasankarit, tai ainakin sellaisiksi pyrkivät urhot. Lopulta sankaritekojen takaa kuitenkin paljastuu armottomasti kaiken uhoamisen ja verenvuodatuksen kohtuuttomuus. Arabian Lawrencessa korostuu myös siirtomaavallan järjettömyys. Leanin mestariteos on sittemmin innoittanut nuoremman polven ohjaajia, tunnetuimpana Arabian Lawrencen fanina muistetaan useimmiten mainita Steven Spielberg.

Arabian Lawrence huomioitiin kymmenellä Oscar-ehdokkuudella, joista se lopulta voitti täysin ansaitusti seitsemän pystiä (mm. paras elokuva, kuvaus, musiikki). Jännittävän tarinan ja sitä tunteikkaasti tulkitsevien näyttelijöiden ohella Arabian Lawrence on henkeäsalpaava visuaalinen elämys. Tästä on kiittäminen kuvaaja Freddie Youngia, joka taltioi ällistyttävästi loputtomat aavikkomaisemat ja suuret joukkokohtaukset, mutta myös liki huomaamattomat yksityiskohdat ja ilmeiden värisävyt. Visuaalisuutta täydentää Maurice Jarren loistokas musiikki. Päästäpä näkemään Arabian Lawrence joskus isolta valkokankaalta!

Pisteytys:

8/10

La Strada - Tie (1954)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1954, 108 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Silvani

You want to go with Zampano?

Voimamies Zampano (Quinn) ostaa eräältä köyhältä äidiltä apulaisekseen ujon Gelsominan (Masina). Epäsuhtainen parivaljakko liittyy sirkukseen, mutta pesti jää lyhyeksi. Zampano menettää malttinsa irvailevan akrobaatin (Basehart) vuoksi ja joutuu putkaan. Gelsominalle tarjoutuu tilaisuus paeta julman uhittelijan palveluksesta, mutta hän päättää jäädä.

Gelsomina on ainutlaatuisen sympaattinen ja rakastettava hahmo, omassa lajissaan suorastaan elokuvahistorian mieleenpainuvimpia. Federico Fellinin vaimo Giulietta Masina tekee upean roolityön. Vaikka elokuva on kaikkien keskeisten henkilöidensä kannalta täysi tragedia, se käsittelee nuhjuisia kulkureitaan lempeästi ymmärtäen. Haikeana soiva Nino Rotan musiikki kruunaa kokonaisuuden. Tunnussävelmästä tuli itsessäänkin hitti: Suomessa laulua on levytetty useat kerrat nimellä Tie tai Tie mittaamaton, ensimmäistä kertaa Vieno Kekkosen tunnelmallisena tulkintana (1956). Sivumennen voin paljastaa rakastavani suomalaista jazziskelmää vähintään yhtä paljon kuin Fellinin elokuvia.

Federico Fellini (1920─1993) toimi toisen maailmansodan jälkeen käsikirjoittajana (esim. Rooma - avoin kaupunki, 1954) ja siirtyi ohjaajaksi vuonna 1950. Kansainvälinen läpimurto koitti La Stradan myötä. Fellinin neorealismi vaihtui hiljalleen kohti yhä omaleimaisempaa ilmaisua. Tie osuu vielä ohjausuran alkupuolelle, mutta edustaa silti jo tätä näkemyksellistä käännettä Fellinin tuotannossa: neorealismin elementit yhdistyvät varsin kiinnostavasti sadunomaiseen fantasiaan, maailman ihmeelliseen kauneuteen. Köyhien kurjat kohtalot eivät niinkään vie pohtimaan suuria, rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaan pikemminkin yksilöiden kykyä osoittaa lähimmäisenrakkautta. Kertomuksessa ihmiselon järjettömyys ja järjellisyys kumpuavat molemmat rakkauden epätasapainosta ─ jokaisen täytyisi saada tulla rakastetuksi, ja jokaisen täytyy saada rakastaa.

Pisteytys:

10/10