Once Upon a Time... in Hollywood (2019)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA, Iso-Britannia & Kiina 2019, 161 min. 

Draama

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie

 

It's official, old buddy. I'm a has-been.

 

Eletään vuotta 1969 ja Hollywoodissa puhaltavat uudet tuulet. Western-tähti Rick Dalton (DiCaprio) kamppailee uransa suunnan kanssa ja pelkää kaiken olevan ohitse. Sentään Dalton saa kokea tähteytensä hiipumisen luotetun stunttimiehensä, apulaisensa ja ystävänsä Cliff Boothin (Pitt) kanssa. Quentin Tarantinon periodikuvauksen päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta heidän ympärillään avartuu koko todellinen aikakauden Hollywood tunnettuine tekijöineen, hitteineen ja katastrofeineen.

 

Once Upon a Time... in Hollywood on pitkä mutta silti sopivan viipyilevä aikamatka. Sävyt ovat nostalgisia, vaikka aiheet sinänsä osoittavat yhden puolen elokuva-alan (tai taiteilijuuden) ikuisesta raadollisuudesta. Toisaalta Rick Dalton on varsin mehevästi toimeentuleva mies, jonka surkuttelu saa jopa hieman koomisia piirteitä. Boothin hahmo antaa sopivaa perspektiiviä. Ajankuvana Once Upon on tyylikkään näköistä ja viimeiseen asti viilattua aina musiikkeja, asuja ja sivuhahmoja myöten. Yksityiskohtia on lukemattomia, eikä edes pari katselukertaa vielä riitä kaiken havainnointiin.

Quentin Tarantinon menestyksekäs ura elokuvaohjaajana lähenee loppuaan, sillä Tarantino on itse julistanut tekevänsä vain kymmenen elokuvaa. Ohjaajan laskutavan mukaan Once Upon a Time... in Hollywood on filmeistä yhdeksäs, eli jotain lienee vielä takataskussa. Tässä elokuvassa on jo hitunen synteesin makua, sillä 1960-luvun elokuvamaailma vaikutteet näkyvät jo Tarantinon aiemmissakin töissä. Elokuva menestyi odotetulla tavalla eli erinomaisesti. Erityisen hyvin suosiota sai Brad Pitt onnistuneesta sivuroolistaan, tienaten muun muassa Oscarin ja Baftan. Kultaisen palmun ja parhaan elokuvan Oscarin kisailuissa Once Upon jäi rannalle, mutta Tarantinon viimeisellä filmillä lienee vielä mahdollisuus jättipottiin. Ainakin panokset ovat korkealla.

Pisteytys: 8/10

Django Unchained (2012)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 2012, 165 min.

Lännenelokuva, Toiminta

Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson

 

How do you like the bounty hunting business?

 

Muutamaa vuotta ennen Yhdysvaltain sisällissotaa eräs orja hautoo kostoa Texasin plantaasien varjossa. Vapauteen tiensä taisteleva Django (Foxx) lyöttäytyy yhteen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzin (Waltz) kanssa ja opettelee tappamisen elkeet. Djangon tavoitteena on löytää ja vapauttaa vaimonsa, ja määrätietoisen matkan varrella valkoiset pahantekijät saavat ansionsa mukaan.

Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva on jälleen yksi kostonmusta pastissi-ilottelu. Tarantino toistaa itseään niin paljon, ettei elokuva oikein tuo repertuaariin mitään uutta. Edes jännitteen kasvatuksen tyylikeinot eivät täytä tehtäväänsä, mutta toki blaxploitaation ja spagettiwesternin liitossa on komeat hetkensä. Kontroversiaali huumori on vaikea laji, minkä vuoksi Tarantinon viihteellistä näkökantaa on ymmärrettävästi kritisoitu: tekeekö elokuva oikeutta orjuudesta kärsineille vai revitteleekö heidän kustannuksellaan? Jälkimmäinen tuskin on elokuvan tavoite, päinvastoin, mutta kostofantasia jättää laimeamman tunnun kuin samaan ideaan nojaava Kunniattomat paskiaiset (2009).

Django Unchained menestyi näyttävästi lippuluukuilla ja palkintogaaloissa. Käsikirjoitus, joka ei saa minua innostumaan, sai paljolti kehuja ja jopa Oscar-palkinnon. Ylistyksen aiheeksi on nostettu myös elokuvan näyttelijät, jotka hoitavat tonttinsa hyvin. Sen verran suosittu Djangon tarina on ollut, että jatkoa on uumoiltu ja kaivattu. Tiettävästi Tarantinon crossover-sarjakuvaan Django/Zorro (2015) perustuva elokuva on päässyt esituotantoasteelle, mutta Tarantinoa tuskin nähdään ohjaajanpallilla.

Pisteytys: 6/10

Inglourious Basterds ─ Kunniattomat paskiaiset (2009)

Ohjannut Quentin Tarantino

Saksa & USA 2009, 153 min.

Seikkailu, Draama, Toiminta, Sota

Pääosissa: Brad Pitt, Christoph Waltz, Mélanie Laurent, Daniel Brühl

 

We in the killin' Nazi business.

Toisen maailmansodan taistot jylläävät Euroopassa. SS-eversti Hans Landa (Waltz) metsästää juutalaisia, mutta saa vastaansa meren takana kootun amerikanjuutalaisten kostokomppanian, jota johtaa luutnantti Aldo Raine (Pitt). Suuta soittavat ja aseita laulattavat sotaukot eivät ole ainoita verenhimoisia: erästä pariisilaista elokuvateatteria hoitava Shosanna (Laurent) hautoo omaa tulenkatkuista iskuaan teatterikulisseissa.

Quentin Tarantinon sotaseikkailussa maalaillaan vaihtoehtohistoriaa pikimustan huumorin sävyin. Elokuva rakentuu ohjaajalle tutusta genresekoittelusta ja tyylivaikutteista. Jenkkien hurja joukko sivauttaa Eurooppaan ripauksen western-tunnelmaa ja Shosanna tuo mieleen François Truffaut'n Viimeisen metron (1980). Elokuva rakentuu useammasta luvusta, jotka ovat tarantinomaisen pitkiä yksittäisiä kohtauksia. Pitkä tarina pitää tymäkästi otteessaan, vaikka hetkittäin tuntuu, ettei hienoinen tiivistys olisi ollut suureksi haitaksi. Jännitteiden kasvatusta täytyy silti ihailla.

Kunniattomat paskiaiset löi liekkejä lippuluukuilla ja Christoph Waltz puhdisti palkintopöytiä minkä kerkesi. Waltzin oivan karmaiseva pahis-eversti on Tarantinon hirveimpiä ja parhaimpia hahmoja, jota Waltz tulkitsee pöyristyttävän niljakkaasti. Mitä taitoa! Kunniattomat paskiaiset keräsi lisäksi palkintoehdokkuuksia ja kehuja tarinansa, ohjauksensa sekä hienon epookkimiljöön ansiosta. Näin tyylikkäissä maisemissa kelpaa odottaa vääjäämätöntä panosten pamahtamista.

Pisteytys: 8/10

Kill Bill: Volume 1 (2003)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 2003, 111 min.

Toiminta

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Daryl Hannah

So I suppose it's a little late for an apology, huh?

Kuulan kalloonsa saanut nainen (Thurman) herää pitkästä koomasta. Mustamambana ja morsiamena tunnettu salaperäinen tappaja vetreyttää voimansa, päivittää asearsenaalinsa ja laatii listan: on aika kostaa. Quentin Tarantinon Kill Bill on ihastuttavaa populaarikulttuurilainaa ja viihteellistä verisuihkua. Jatko-osa Kill Bill: Vol. 2 (2004) rauhoittaa esiosan taisteluhurmaa, syventää tarinaa ja vie yhden naisen sodan lempeään päätökseensä.
 

Tarantinolle uskollisella tyylillä Kill Bill lainaa innostuneesti mitä erilaisemmista viihde-elokuvan lajityypeistä. Spagettiwestern ja samuraitarinat sulautuvat toisiinsa saumattomasti: yhdistelmä ei ole mitenkään satunnainen, sillä eritoten Akira Kurosawan legendaariset teokset ovat ennenkin innoittaneet Hollywoodin länkkäri-ohjaajia. Kill Billissä on lisäksi monia pieniä viitteitä tuttuihin klassikoihin, joiden bongailu on oma hupinsa. Oheisessa kuvassakin näkyvä Bruce Lee -asu on sittemmin muokkautunut pikemminkin ikoniseksi Kill Bill -asuksi.

Kill Bill on kerännyt ansaittuja kehuja tyylistään, joka on filmin valttikortti musiikkeja myöten. Rytmikäs kerrontakin toimii, ja varsinkin päähenkilön kaikkivoipaisuus on toteutettu uskottavasti. Kill Bill ei tarinaltaan nouse aivan Pulp Fictionin (1994) terävyyden tasolle, mutta ei sille paljoa häviäkään. Kokonaisuus kasvaa täyteen mittaansa vasta kakkososan katsomisen myötä: siksi onkin vaillinaista, että 1001-listalla on käväissyt ainoastaan tämä avausteos (ja sekin on poistettu vuonna 2005). Olisiko lopputulos mestarillisin, jos molemmat filmit olisi saatu editoitua yhdeksi napakaksi kokonaisuudeksi? Se jää arvoitukseksi, mutta tuplaratkaisukin toimii.

Pisteytys: 8/10

Pulp Fiction ─ Pulp Fiction: Tarinoita väkivallasta (1994)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 1994, 154 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Samuel L. Jackson, John Travolta, Bruce Willis, Uma Thurman

Say 'what' again, I dare you!

Quentin Tarantino teki läpimurtonsa omaperäisellä verilöylyfilmillään Reservoir Dogs (1992), jonka suosion myötä seuraavan elokuvan panokset kasvoivat. Odotukset lunastettiin, sillä Pulp Fiction muistuttaa tyydyttävällä tavalla edeltäjäänsä, mutta on juoneltaan vielä kutkuttavampi ja kaikin puolin hiotumpi. Tarantinomaiset elementit ovat paikoillaan: jännitteet rakentuvat herkullisesti ja kaikessa on mukana roima silaus mustaa, roisia huumoria. Populaarikulttuurin lainat istuvat tarinaan tyylillä.

 

Pulp Fiction kertoo epälineaarisessa järjestyksessä kolme tarinaa, jotka kietoutuvat lopulta toisiinsa. Uraansa lopetteleva nyrkkeilijä (Willis) sekaantuu rikollisiin bisneksiin. Toisaalla pari kriminaalia (Jackson & Travolta) kuljettavat mystistä salkkua ja seikkailevat kumpikin tahoillaan. Tarinankerronta on mestarillista, sillä hahmojen persoonat sekä tapahtumien syyt ja seuraukset paljastetaan katsojalle vähittäisinä vihjeinä ja esimerkiksi näennäisesti järjettömän dialogin kautta.

 

Mehukas elokuva voitti ansaitusti Oscarin käsikirjoituksestaan ja Cannesissa Tarantinolle ojennettiin Kultainen palmu. Pulp Fiction muodostui nopeasti yhdeksi 1990-luvun ikonisisimmista elokuvista, josta on riivitty läjäpäin analyyseja ja ideoita toisiin filmeihin. Tarantinon ohjausprojektit jatkuivat huumaavassa nosteessa, John Travolta sai hiipuvalle uralleen uutta puhtia ja räävitön Samuel L. Jackson teki lopullisen läpimurtonsa. Melkoinen merkkiteos!

Pisteytys: 9/10

Natural Born Killers ─ Syntyneet tappajiksi (1994)

Ohjannut Oliver Stone

USA 1994, 119 min.

Rikos, Toiminta, Draama

Pääosissa: Woody Harrelson, Juliette Lewis, Tom Sizemore, Robert Downey Jr.

It's just murder.

Massamurhaajapariskunta Mickey (Harrelson) ja Mallory (Lewis) rellestävät estoitta ja tv-kamerat seuraavat verijälkiä ahnaasti. Lopulta kaksikko päätyy vankilaan, mutta se ei suinkaan ole leikin loppu: edessä on jälleen uusi taistelu ja entistä jännittävämpi reportaasi. Syntyneet tappajiksi on psykedeelisesti kuvattua väkivallan hurmiota. Rikkinäisten ihmisten tarinassa on ahdistavan surullinen tausta, mutta koko kertomus on kääritty pikimustaan huumoriin.

Omaperäinen toimintapaukku on Quentin Tarantinon käsikirjoittama ja Oliver Stonen ohjaama satiiri. Elokuvan keskeisenä tavoitteena on osoittaa, miten media tekee murhaajista kuuluisia. Ironista ja ennen muuta surullista, että Syntyneet tappajiksi on innoittanut monia surmatöihin julkisuuden toivossa. Elokuvan idea tuo mieleen pari vuotta aiemmin ilmestyneen mokumentin Ammatti: tappaja (1992), jossa murhaajaa seurannut kuvausryhmä ajautui itsekin mukaan veriseen hulluuteen. Tässä elokuvassa visuaalisuus on runsaampaa ja kaikki astetta villimpää ─ mutta myös sekavampaa.

 

Syntyneet tappajiksi on leikattu hengästyttävästi mutta taidolla. Kuvakulmat ja -tyylit vaihtuvat äkkiväärästi kuin kaukosäätimestä painaen. Kanavasurffailun tunnelma herättää väkisinkin miettimään, mitä väkivaltaviihde ja tyhjänpäiväinen kuvavirta tekevätkään ihmismielelle. Uuvuttava sekoilu iskee tehokkaasti, vaikka loppupuolella elokuva muuttuu hieman turhan jankkaavaksi ja yllätyksettömäksi; mitään uutta sanottavaa ei enää ole, mutta murhattavia riittää loputtomasti.

Pisteytys: 7/10

Reservoir Dogs (1992)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 1992, 99 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Michael Madsen, Chris Penn, Steve Buscemi

He's fuckin' driving around with a cop in his trunk!

 

Joukko salanimien taakse kätkeytyviä rikollisia toteuttaa pankkiryöstön mafiapomon toimeksiannosta. Jotain menee keikalla pieleen, sillä kytät iskevät paikalle ja luodit laulavat. Verisissä jälkiselvittelyissä tunteet kuumenevat: kuka porukasta on kyttä, kuka uskollinen kelmi? Epälineaarisesti etenevä tarina kuvaa keikkaan valmistautumista ja sen puintia, mutta itse ryöstöön ei filmiä tuhlata.

Reservoir Dogs on nokkelasti rakennettu verilöyly, jossa punaisena pulppuavaa nestettä ei säästellä. Quentin Tarantinon (1963─) varhaisteos sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 1992. Verinen ja vauhdikas Reservoir Dogs oli välitön menestys ja Tarantinon omaperäinen, mustalla huumorilla kuorrutettu tyyli herätti innostusta. Moni elokuvan elementti on mukana ohjaajan myöhemmissäkin filmeissä, mutta kekseliään riehakas Reservor Dogs on Tarantinoa raikkaimmillaan.

Yksi tarantinomainen piirre on älytön mutta hauska paskanjauhaminen, jonka varjolla tarina etenee vaikka lausutuissa sanoissa ei ole järjen hiventäkään. Konnien machoileva vitsinheitto on tarkoituksella idioottimaisen kärkästä ja sinällään typerä uhoaminen huvittaa, vaikka vitsit ovat osin jo turhan nuhjuisia. Ironisestikin viljelty n-sana ja homottelu jääkööt edelliselle vuosituhannelle, oli konteksti mikä hyvänsä. Muuten elokuva on ikääntynyt tyylillä. Viittaukset populaarikulttuuriin, eritoten elokuviin, ja entisajasta inspiroitunut soundtrack ovat osa Tarantinon elokuvien viehätystä, ja näistä tehokeinoista saadaan nauttia myös Reservoir Dogsissa.

 

Pisteytys: 8/10