14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu II: Kuolema kulkee talossa (1965)

That's what I'm here for, to look after all of you.

Kauhukuu matkustaa ajassa vuoteen 1965. Päivän elokuva on mehevä jännäri, jossa päästään kuristavan ahdistaviin tunnelmiin. Muina vuoden kauhukuuluisuuksina mainittakoot ahdinkoa maalaileva, Roman Polanskin Inho (1965), joskin ohjaajan jälkimaine aiheuttaa vielä elokuvaakin suurempia puistatuksia. Hieman hilpeämpää camp-tunnelmaa kaipaaville sopii katsottavaksi Orgiat hautausmaalla (1965), joka huokuu omalaatuista ajankuvaa.

 

The Nanny - Kuolema kulkee talossa
Ohjannut Seth Holt

Iso-Britannia 1965, 91 min.

Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Bette Davis, William Dix, Jill Bennett

 

 

 

Pienen sisarensa murhasta epäilty Joey-poika (Dix) palaa kotiin vietettyään kaksi vuotta häiriintyneille lapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Kotiinpaluu on vaikea, sillä siellä odottaa perheen pitkäaikainen lastenhoitaja (Davis) ─ joka on Joeyn mielestä murhan todellinen syypää. Päivät kuluvat, uusi arki ei asetu uomiinsa ja lopulta jännitys sakenee sietämättömäksi...

Psykologiseen kauhuun luottava trilleri saa katsojan epäilevälle kannalle. Bette Davisin taidokkaasti tulkitsema nanny on herttainen rouva, jonka katseessa ja hellässä hymyssä häilähtää jo alun alkaen jotain omituista. Joey ei ole avuton poikanen, vaan kouluvuosien kovettama selviytyjä, ajoittain suorastaan julma ja ilkeä. Miten surmatyö todellisuudessa meni? Kun arvoitus lopussa ratkeaa, katharsis on värisyttävä ja riipaiseva.

Kuolema kulkee talossa tuo mieleen Bette Davisin mestariteoksen Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962), joka kuitenkin on monella tapaa monisäikeisempi ja upeampi kauhutrilleri. Tämän elokuvan tapauksessa kokonaisuus sitä paitsi kärsii tehottomasta rytmistä, sillä mehukkaisiin lopputapahtumiin päästään turhan hitaasti. Varsinkin Davis-faneille tämä paranoiaa väläyttelevä nanny-filmi on silti ehdottomasti näkemisen väärti.

Pisteytys: 7/10

Brick (2005)

Ohjannut Rian Johnson

USA 2005, 110 min.

Rikos, Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Lukas Haas, Emilie de Ravin

 

I'll call you if whatever.

High school -nuorten kellareissa kukoistaa huumebisnes ja koulunkäynti on pelkkää etäistä taustakohinaa. Erakkoelämään mieltynyt Brendan (Gordon-Levitt) joutuu sukeltamaan sekopäiseen teinirihmastoon, sillä hänen ex-tyttöystävänsä Emily (de Ravin) on pahassa pulassa. Nuorten alamaailman rikoskiemurat avautuvat, mutta Brendan ei peräänny tai pelkää.

Rian Johnsonin (s. 1973) esikoisohjaus Brick on tarinaltaan, dialogiltaan ja hahmoiltaan täyttä film noiria. Erikoista on kuitenkin tarinan sijoittuminen 2000-luvun high schooliin, olkoonkin, että koulu todella jää vieraaksi todellisuudeksi. Muistutukset opiskelijaelämästä ovat suorastaan pieniä vitsejä. Yhdistelmästä syntyy hieno, omaperäinen tunnelma: eipä taida yhdessäkään toisessa elokuvassa olla samanaikaisesti high school -draamaa, koleaa trilleriä ja ohutta, unenomaista utua kaiken yllä. Lopulta tunnelma jää hieman liian kolkoksi ja etäiseksi, vaikka erikoisuus viehättääkin.

Sundancessa ensi-iltansa saanut Brick vastaanotettiin positiivisesti, ja elokuva toi Johnsonin uralle hyvää nostetta. Vuosien varrella Brick on kohonnut lähes kulttimaineesen, sen verran erikoinen on elokuvan tunnelma. Sittemmin Johnsonin uran suurimmat hitit ovat olleet Star Wars: Episode VIII - The Last Jedi (2017) ja Veitset esiin (2019) ─ ura Star Warsien parissa tiettävästi tulee vielä jatkumaan ja Veitset esiin -murhakomediasarjan tuorein osa saa ensi-iltansa tänä vuonna. Uran alkupäästä mainittakoot vielä aikamatkustusscifi Looper (2012), jonka pääosassa kovistelee Brickin tapaan Joseph Gordon-Levitt. Katselun väärti sekin.

 

Pisteytys: 7/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Idän pikajunan arvoitus, 1974)

Why? Why? Why? Why?

 

Elokuvavuoden 1974 suurin hitti oli katastrofifilmi Liekehtivä torni (1974), jonka perässä tulivat nauruhermoja härkkivät parodiat Villiä hurjempi länsi (1974) ja Frankenstein Junior (1974). Vuotensa suurin Oscar-menestys oli Kummisetä osa II (1974), joka muuten sopii mainiosti katsottavaksi uudenvuodentunnelmissa. Kuluva vuosi on ollut viisikymppisten tähtien juhlaa: Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Penélope Cruz ja Olivia Colman monien muiden joukossa! Päivän elokuva kiidättää murhamysteerin pyörteisiin, jota meille näyttelevät aikansa nimekkäät filmitähdet.

 

Murder on the Orient Express - Idän pikajunan arvoitus
Ohjannut Sidney Lumet

Iso-Britannia 1974, 128 min.

Mysteeri, Rikos

Pääosissa: Albert Finney, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, Sean Connery

Orient Express -pikajuna tekee lähtöä Istanbulista, määränpäänään Lontoo. Yksi matkustajista on kuuluisa etsivä Hercule Poirot (Finney), joka ei ehdi levätä laakereillaan. Junassa nimittäin tapahtuu murha, jonka tekijän etsiminen lankeaa Poirotin pienten harmaiden aivosolujen huoleksi. Onko syyllinen joku matkustajista?

Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen menestysromaaniin (1934). Kirjailijan laajasta, suositusta tuotannosta on tehty valtava määrä erilaisia televisio- ja elokuva-adaptaatioita, joista vanhimmat ovat jo lähes satavuotiaita. Tämä elokuva on Christie-filmeistä nimekkäimpiä, eikä ihme, sillä näyttelijäkaarti on melkoinen legendojen ensemble.

Jännittävä mutta silti kepeän sävyn säilyttävä mysteeri on kelpoa salapoliisiviihdettä. Eritoten näyttelijät ovat hyviä: mieleenjäävimpiä ovat Lauren Bacall ja Ingrid Bergman, joka palkittiin osastaan Oscarilla ja Baftalla. Harva Christie-filmatisointi on saanut osakseen vastaavia palkintoja. Samaan ei yltänyt edes Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoitus (2017), vaikka se menestyikin erinomaisesti lippuluukuilla.

Pisteytys: 7/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Laukaus pimeässä, 1964)

I believe everything and I believe nothing.

Päivän luukussa hypätään erään vuoden 1964 hittifilmin pyörteisiin. Oheisen elokuvan lisäksi vuotensa suurmenestyksiä olivat satufilmatisointi Maija Poppanen (1964), Oscareita kahminut musikaali My Fair Lady (1964) sekä jännityksentäyteinen Bond-leffa 007 ja Kultasormi (1964).

Klassikoiksi muodostuneita kuusikymppisiä ovat myös eritoten mustan huumorin mestariteos, edelleen ajankohtainen Tohtori Outolempi (1964) ja haikean romanttinen musikaali Cherbourgin sateenvarjot (1964). Mikäli mielii matkata ympäri maailmaa, upeita elokuvia piisaa. Ukrainaan vie Menneitten sukupolvien varjot (1964), Brasiliaan saattelee Musta jumala, valkoinen paholainen (1964) ja Japanissa ilahduttavat Dyynien daami (1964) sekä Onibaba (1964).

 

A Shot in the Dark - Laukaus pimeässä
Ohjannut Blake Edwards

Iso-Britannia & USA 1964, 102 min.

Komedia, Rikos, Mysteeri

Pääosissa: Peter Sellers, Elke Sommer, Herbert Lom

 

 

 

 

Rikoskomedia Vaaleanpunainen pantteri (1963) osoittautui yleisömenestykseksi, joten filmille leivottiin nopeasti jatko-osa. Sen päärooliin nostettiin katsojien suosikki, Peter Sellersin näyttelemä täystohelo etsivä Jacques Closeau. Vaikka tuotantotahti oli kaikin puolin vauhdikas, Laukaus pimeässä osoittautui suureksi yleisömenestykseksi, jolle kriitikot olivat vähintäänkin suopeita.

Laukaus pimeässä sijoittuu Pariisiin, jossa etsivä Closeau tutkii teollisuuspampun kartanossa tapahtuvia murhia. Syyttävä sormi osoittaa väistämättä kartanon sisäkön (Sommer) suuntaan, mutta Closeau ummistaa silmänsä... Maria-sisäkkö nimittäin on perin viehättävä. Miten rikos mahtaa ratketa? Ainakin Closeaun omaperäiset työskentelytavat saavat poliisijohdon epätoivon partaalle.

Humoristinen etsivätörttöily on säilyttänyt hyvän maineensa ja se on usein mainittu pantteri-sarjan parhaimpana osana. Hahmot ovat omaan makuuni ehkä hieman turhankin liioiteltuja karikatyyreja, vaikka se toki lajityyppiin sopii. Sittemmin suositulle elokuvaparille on tehty seitsemän jatko-osaa ja pari uusintafilmatisointia 2000-luvulla. Sarjan ekan osan alkuteksteissä seikkailee animoitu pantterihahmo, joka tästä filmistä uupuu ─ vaaleanpunainen kujeilija palasi kuitenkin myöhempiin elokuviin ja sai jopa oman animaatiosarjansa (1964─1977).

Pisteytys: 7/10

The Lighthouse (2019)

Ohjannut Robert Eggers

USA & Kanada 2019, 109 min.

Draama, Mysteeri, Kauhu

Pääosissa: Robert Pattinson, Willem Dafoe

 

If I had a steak... I'd fuck it.

 

Kaksi miestä rantautuu syrjäiselle, säänpieksämälle majakkasaarelle avomerellä Uuden-Englannin edustalla. Yksinäisen saaren asukkaiksi saapuvat konkari, merimiestarinoiden kertoja Thomas Wake (Dafoe) sekä ensikertalainen Ephraim Winslow (Pattinson), jolla on synkkä menneisyyden salaisuus taakkanaan. Saaren jylhässä yksinäisyydessä mielen mustimmat syöverit avautuvat, armoton meri syöksyy sisään, ja taruolennot muuttuvat lihaksi ja vereksi.
 

Robert Eggersin (s. 1983) hykerryttävä kertomus on täynnä salaperäisiä myyttejä. Selkeimmin havaittava on Prometheus-taru, johon on rakennettu selkeitä yhtymäkohtia elokuvan loppupuolella. Tarina sukeltaa hienovaraisesti kauhun puolelle, vaikka hetkittäin kerronnassa on jopa koomisia sävyjä. Kaiken monimuotoisuuden solmii yhteen elokuvan tyylikäs visuaalinen ilme: näyttävä mustavalkokuvaus ja mykkäkaudelta tuttu, nykyisin harvinainen kuvasuhde. Ne sopivat elokuvan tapahtuma-aikaan 1890-luvulle, jolloin filmit olivat jo aivan lähitulevaisuutta. The Lighthouse on mystistä, hieman pelottavaa kauneutta.

 

The Lighthouse on Eggersin toinen kokopitkä ohjaustyö. Esikoinen The VVitch (2016) on 2010-luvun parhaita kauhuelokuvia ja samaa sarjaa jatkaa tämäkin teos. Kolmas elokuva The Northman (2022) on hienoinen notkahdus laadukkaasti alkaneella uralla, liiallinen sukellus Hollywood-suurkoneiston persoonattomuuteen. Toivottavasti pian ensi-iltansa saava Nosferatu nostaa Eggersin jälleen omalle tasolleen. Jokainen tähän saakka ilmestyneistä elokuvista on kuitenkin menestynyt hyvin: The Lighthouse huomioitiin esimerkiksi Cannesissa FIPRESCI-palkinnolla. Oscareissa ehdolle pääsi vain kuvaus ─ ällistyttävää, etteivät Robert Pattinsonin ja Willem Dafoen ilmiömäiset roolityöt saaneet edes ehdokkuutta. Onko Eggersin majakka liian kaukana valtavirrasta?

Ehdin katsoa The Lighthousen aikanaan tuoreeltaan ja naputtaa siitä tuolloin pitkän tekstin, mutta helpostipa syntyi näemmä toinenkin. Edellisarvio täällä.

Pisteytys: 8/10

Hereditary - Pahan perintö (2018)

Ohjannut Ari Aster

USA 2018, 127 min.

Kauhu, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Toni Collette, Milly Shapiro, Alex Wolff, Gabriel Byrne

Is there something on your mind?

 

Kaksi peräkkäistä kuolintapausta on liikaa mille tahansa perheelle. Grahamin perheen tapauksessa karmeiden menetysten takaa kuitenkin paljastuu outoja salaisuuksia, jotka vaikuttavat liian kieroutuneilta ollakseen totta. Perheen äiti Annie (Collette) uppoutuu tutkimaan yliluonnollisia jälkiä, vaikka muu perhe kärsii. Ari Asterin (s. 1986) esikoisohjaus kierrättää kauhukonventoita ja luo niistä riemastuttavalla tavalla jotain aivan uutta.

Hereditary ei turhia selittele, mutta varsinkin toisella katselukerralla noituusriittien salat käyvät ilmi ja kaoottinen loppu selittyy helpommin. Toisaalta elokuva tarjoaa yliluonnollisille tapahtumille muitakin selitysmalleja: onko kyseessä mielenterveyden horjuminen, liiallinen päihteidenkäyttö vai pelkkä kuvitteellinen miniatyyrileikki? Mukana on hienoinen mustan huumorin vivahde, joka toimii eritoten kauhukliseitä hentoisesti toisintavissa kohtauksissa. Ahdistava tunnelma säilyy silti kautta linjan.

Katsoin Hereditaryn ensi kerran aivan tuoreeltaan (ks. teksti täältä), kun filmiä ei vielä oltu lisätty 1001-listalle. Ensikatselu miellytti, mutta vielä enemmän hämmensi. Tällä kertaa viihdyin mainiosti ─ tälle filmille kannattaa näemmä antaa hieman aikaa ja pari katselukertaa. Erinomaisen tarinan lisäksi varsinkin Toni Colletten roolisuoritus romahtavana perheenäitinä on loistava. Kriitikot ovat jo ehtineet tituleerata filmin ja Asterin uuden ajan kauhun airueiksi, vaikka toistaiseksi esikoisfilmi saattaakin olla uran paras tähän saakka. Monet ovat riemuinneet folkpastissi Midsommarista (2019), mutta viimeisin ohjaus Beau is Afraid (2023) on herättänyt ylistyksen lisäksi myös häkellystä. Seuraava elokuva on jo työn alla, mutta vielä visusti salattu sisällöltään.
 

Pisteytys: 9/10

Mother! (2017)

Ohjannut Darren Aronofsky

USA 2017, 121 min.

Mysteeri, Draama

Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris

 

Stop, they're ruining everything!

Pariskunta remontoi tulipalossa kärsinyttä kotiaan. Mies (Bardem) on kirjoitusblokista kärsivä runoilija, joka nauttii kuitenkin puolisonsa (Lawrence) ehdottomasta rakkaudesta ja janoaa valokeilassa paistattelua. Eräänä päivänä taloon saapuu kutsumattomia vieraita, joiden läsnäolo vaikuttaa naiseen ja mieheen eri tavoin. Nopeasti tapahtumat vyöryvät hallitsemattomiin suuntiin.

Mother! on painajaismainen elokuva ─ ei laadultaan, mutta tunnelmaltaan. Jennifer Lawrencen liioitellusti tulkitsema hahmo on jatkuvasti tapahtumien keskipisteessä, joihin hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista kontrollia. Siksi elokuva etenee kuin uni, johon kuuluvat yllättävät äkkikäännökset ja epätodellinen ahdinko. Elokuva ei ole varsinaista kauhua, mutta se sisältää paljon groteskia ja ahdistavaa kerrontaa. Temaattisesti Mother! käsittelee epätasapainoista parisuhdetta, jonka kuvaus sekoittuu jopa raamatulliseen tarinaperinteeseen.

 

Ristiriitaisilla arvioilla tuomittu Mother! on Darren Aronofskyn tyylille uskollinen elokuva. Ahdistava  tunnelma, hienoinen epätodellisuus ja tarkoituksellinen vaikeaselkoisuus ovat ohjaajan tavaramerkkejä. Mother! ei kuitenkaan ole aivan niin onnistunut ja varma kuin samaa tyyliä edustavat Unelmien sielunmessu (1998) tai Black Swan (2010). Piinaava tunnelma kyllä rakentuu taidokkaasti yksinkertaisin tehokeinoin, mutta lopulta paha uni muuttuu miltei tahattoman koomiseksi hurlumheiksi. Tematiikka jää lopulta liian hämäräksi ja tyhjänpäiväiseksi.

Pisteytys: 6/10

Blade Runner 2049 (2017)

Ohjannut Denis Villeneuve

USA, Kanada & Espanja 2017, 164 min.

Scifi, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Harrison Ford, Jared Leto

You look like a good Joe.

 

Orjuutettujen replikantti-androidien keskuudessa kytee kapinan siemen. Joukko lainsuojattomia replikantteja piileskelee Los Angelesin ankeudessa, mutta heitä jahtaa blade runner -poliisi K (Gosling). Kaupungin slummimaiset korttelit, romahtaneet talot ja loputtomat neonmainokset kielivät hitaasti kuolevasta planeetasta ja ihmisyyden vääjäämättömästä lopusta ─ tai muutoksesta.

Scifiklassikko Blade Runnerin (1982) jatko-osaa odotettiin jännityksellä. Onnistunut lopputulos yllättää positiivisesti, vaikka esiosan veroinen Denis Villeneuven teos ei olekaan. Elokuvien välissä on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta silti niiden tunnelmassa ja cyberpunk-estetiikassa on paljon samaa kylmyyttä. Temaattisesti molemmat elokuvat käsittelevät ihmisyyttä ja sen katoavaisuutta. Onko androidi ihminen? Aihetta tutkitaan monipuolisesti, vaikka mahtipontisen mittainen elokuva hieman vesittää teemaa. Mystinen, hidas filosofisuus tuntuu hetkittäin hieman ontolta.

Visuaalisesti komea Blade Runner 2049 oli kriitikoiden mieleen. Samoin elokuva teki komean voitollisen tuloksen, mutta siitä ei kuitenkaan tullut vuotensa megahittiä. Ei sinänsä ihme, sillä elokuva on melko erilainen kuin suosituimmat scifi-toimintaelokuvat. Filmi kuitenkin jää elokuvahistoriaan vähintään siksi, että se toi kuvaajalegenda Roger Deakinsille (s. 1949) viimeinkin uran ensimmäisen Oscarin. Tyylikkään kuvauksen ohella Blade Runner 2049 on kerännyt palkintoja eritoten efekteistään. Aika näyttää, vieläkö androidien saagalle nähdään jatkoa elokuvamuodossa. Paraikaa työn alla on, ajan hengen mukaisesti, tv-sarja Blade Runner 2099.

Pisteytys: 7/10

Arrival (2016)

Ohjannut Denis Villeneuve

USA & Kanada 2016, 116 min. 

Scifi, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker

 

Language is the foundation of civilization.

 

Kielitieteilijä Louise Banks (Adams) hälytetään apuun, kun valtavat avaruusmonoliitit laskeutuvat maan pinnalle. Banksin tavoitteena on löytää kommunikointiyhteys muukalaisten ja maan asukkaiden välille. Tehtävä on vaikea, sillä edes oman kotiplaneettamme ihmiset eivät kykene puhumaan keskenään avoimesti saati ymmärtämään toisiaan. Mitä avaruuden tulokkaat meistä haluavat?

 

Rauhallisesti etenevä scifielokuva tutkii kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota. Arrival osoittaa yksinkertaisin keinoin, että sanavalinnoilla on merkitystä. Elokuvan edetessä keskeisemmäksi teemaksi tosin nousee aika. Jo elokuvan alussa on nähty välähdyksiä Banksin muusta elämästä, äitiydestä ja lapsen menettämisestä. Tarinalinjat kietoutuvat toisiinsa lopussa. Minusta Arrival olisi paljon kiinnostavampi, jos se keskittyisi enemmän kommunikaatioon, mutta tarina on kyllä toimiva näinkin. Vain aivan lopussa aikakikkailu tuntuu hieman lattealta. Kokonaisuus ei silti kärsi liikaa.

 

Arrival sai ilmestyessään suitsutusta parhaana scifielokuvana aikoihin, mikä on kyllä aivan ansaittu tunnustus. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta vain yksi voitto, sekin parhaista äänitehosteista. Kiistämättä elokuvan äänimaisema ja Jóhann Jóhanssonin sävellykset luovat tunnelmaa taidokkaasti. Efektit ovat samoin päteviä, eikä elokuva onneksi pyöri vain niiden ehdoilla. Denis Villeneuve on sittemmin siirtynyt maan kamaralta avaruuteen: Dyyni-elokuvakin (2021) filosofoi ja mietiskelee, mutta on vielä Arrivaliakin näyttävämpi ja massiivisempi kokonaisuus.

Pisteytys: 8/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Memories of Murder, 2003)

Did you see his face?

 

Vuoden 2003 kuumia puheenaiheita olivat SARS-virus, Irakin sodan loppurytinät ja Suomessa pääministerieroon johtanut Irak-vuoto. Samana vuonna seurattiin Suomen ensimmäistä Idols-ohjelmaa, Pikku G:n Räjähdysvaara (2003) möi multiplatinaa ja klubien hämärässä villitsi Beyoncén Crazy in Love. Päivän elokuvassa matkataan Etelä-Koreaan. Samalle vuodelle sattui pari muutakin menestyksekästä eteläkorealaista ensi-iltaa: hurmeinen kostotoiminta Oldboy (2003) sekä rauhallisesti filosofoiva Viisi vuodenaikaa (2003). Aika kova kolmikko!

Salinui chueok - Memories of Murder

Ohjannut: Bong Joon-ho

Etelä-Korea 2003, 132 min.

Rikos, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Song Kang-ho, Kim Sang-kyung, Roe-ha Kim

 

 

 

 

 

Pienessä maaseutukylässä liikkuu sarjamurhaaja, joka tappaa nuoria naisia sateisina iltoina. Paikalliset poliisivoimat ovat ymmällään, eivätkä perinteiset kuulustelukeinot tuota tulosta. Lopulta paikalle saapuu Soulista saakka rikostutkija (Sang-kyung), jonka menetelmät aiheuttavat paikallisten koppalakkien keskuudessa hämmennystä ja kiukkua.

Bong Joon-hon toinen kokopitkä elokuva on kuin monta filmiä samassa paketissa. Tarina on synkkä rikostrilleri ja piinaava murhamysteeri, mutta silti ajoittain täysi komedia ja farssi. Ennen kaikkea Memories of Murder on hahmotutkielma, jossa korostuvat ihmisten väliset suhteet ja erot. Tyylilajit vaihtelevat hämmästyttävän taitavasti ja tasapainoisesti, lähes huomaamatta.

Memories of Murder tarkastelee kaupungin ja maaseudun sekä perinteisen ja modernin eroja. Poliisien vallan oikeutus nousee myös tärkeäksi teemaksi. Aiheissa riittää edelleen ajankohtaisuutta! Elokuvaa on syystäkin ylistetty, vaikka siitä ei tullutkaan suurta kansainvälistä hittiä. Uutta nostetta ja näkyvyyttä elokuvalle kuitenkin on tullut Joon-hon Oscar-palkitun Parasiten (2019) jälkimainingeissa.

Pisteytys: 8/10

The Cabin in the Woods (2011)

Ohjannut Drew Goddard

USA & Kanada 2011, 95 min.

Komedia, Kauhu, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Kristen Connolly, Chris Hemsworth, Fran Kranz, Richard Jenkins

 

 

Do not read the Latin!

Joukko opiskelijakaveruksia suuntaa viettämään vapaapäiviään ränsistyneelle metsämökille. Jokainen kauhuelokuvia katsonut tietää, että siitä ei hyvä seuraa, mutta tällä kertaa taustalla on jotain todella epätavallista. Enempää tarinasta ei ole syytä tietää, sillä yllätykset ovat kutkuttavan hauskoja ja hilpeänkarmean mysteerin avautumista on mukavinta seurata vailla ennakkotietoja.

Kauhukomedia on vaikea laji, mutta The Cabin in the Woods on malliesimerkki lajityypistään. Joss Whedonin (s. 1964) ja Drew Goddardin (s. 1975) käsikirjoitus on hykerryttävän hyvä, sillä elokuva onnistuu olemaan sekä karmaiseva että hauska ─ parhaimmillaan jopa molempia yhtä aikaa. Vaikka filmi ei muuta teekään kuin kierrättää kauhukliseitä, se kuitenkin onnistuu rakentamaan niistä jotain aivan uutta. Vitsiä väännetään eritoten kauhugenren konventionaalisuudesta ja lopulta siitä, miksi tällaista tusinakauhua ylipäätään katsotaan vuodesta toiseen.

The Cabin in the Woods on käsikirjoittajana ja tuottajana paremmin tunnetun Goddardin esikoisohjaus. Sittemmin Goddard on ehtinyt ohjaamaan vain yhden elokuvan, kehutun ja katsojaa hämäävän rikosrainan Bad Times at the El Royale (2018). The Cabin in the Woodsin ystäville täytyy erityisesti suositella Goddardin tuottamaa ja osin ohjaamaa sarjaa The Good Place (2016─2020), joka luottaa varsinkin alkupuolellaan katsojan yllättämiseen.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu V ─ Erämaa (2003)

Bare dra hjem! Lähde kotiin!

 

Tänään tarvotaan syvälle synkkään norjalaiseen metsään. Pohjoismaisissa kauhuelokuvissa on jotain kodikkaan tuttua, vaikka monet ammentavat vaikutteitaan Hollywoodista. Omaperäistä pohjoisen melankoliaa löytyy ainakin seuraavista filmeistä:

Ruotsalaiseen mielenmaisemaan viettelevät kauhulassikot Ajomies (1921), Häxan (1922) ja yön pimeinä tunteina valvottava Suden hetki (1968). Uudemmista filmeistä kotoisaa koleutta luihin ja ytimiin puhaltaa vampyyrielokuva Ystävät hämärän jälkeen (2008). Tanskalaiseen kauhuun johdattaa Lars von Trierin tv-sarja Valtakunta (1994), joka sai vastikään jatkoa uuden kauden (2022) muodossa. Suomi-kauhuista maininnan arvoisia ovat eritoten Valkoinen peura (1952) ja Pahanhautoja (2022). Toisinaan Hollywood-parodia on hauskaakin, tästä ovat esimerkkeinä kotimaiset, komediallisia vivahteita vilauttavat kauhut Bodom (2016) ja Night of the Living Dicks (2021).

 

 

Villmark - Erämaa
Ohjannut Pål Øie

Norja 2003, 85 min.

Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Bjørn Floberg, Kristoffer Joner, Eva Röse

 

 

 

 

Tv-ryhmä lähtee erämaahan pohjustamaan tulevaa reality-sarjaa. Metsämökin lähellä tapahtuu kummia ja läheisestä lammesta löytyy ruumis, mutta niistä huolimatta ryhmän pomo Gunnar (Floberg) piiskuroi alaisiaan säälimättömin elkein. Erämaassa (engl. Dark Woods) vaara vaanii kaukaisessa korvessa, jossa kännykästä katoaa kenttä ja sivistynyt maailma on kaukana. Metsän pelko on ikiaikainen kauhuaihe, jota on hyödynnetty taiteessa ja tarinaperinteessä vuosisatoja.

 

Elokuvissakin metsämökit ovat tuttuja kauhutekojen tapahtumapaikkoja: Evil Deadin (1981) kamera-ajoista ja The Blair Witch Projectin (1999) haahuilusta on havaittavissa selviä vaikutteita, mutta Erämaa on silti omanlaisensa metsämysteeri. Hyytävyys kuitenkin kärsii siitä, että tarina on turhauttavan päämäärätön. Toisaalta haahuilu erottaa elokuvan Hollywood-tusinatavarasta, sillä joka käännettä ei osaa ennakoida ─ mutta kunnollista ryhtiä kerronta silti kaipaisi. Erämaa sai kotimaassaan aikanaan mukavaa suosiota ja sille tehtiin myöhemmin jatko-osa Villmark 2 (2015).

Pisteytys: 6/10

The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

Ohjannut David Fincher

USA, Ruotsi & Norja 2011, 158 min.

Rikos, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer

Rape, torture, fire, animals, religion. Am I missing anything?

Toimittaja Mikael Blomkvist (Craig) saa erikoisen toimeksiannon vauraalta vanhukselta. Blomkvistin on määrä tutkia vuosikymmeniä sitten kadonneen sukulaistytön arvoitusta, vaikka jäljet ovat kylmenneet aikapäiviä sitten. Tapaukseen sotkeutuu taitava hakkeri Lisbeth Salander (Mara), jolla on samanaikaisesti omat ongelmansa setvittävinään. Menneisyyteen haudattu ja nykypäivässä piiloteltu naisviha on aika tuoda näkyviin, lopultakin.

Stieg Larssonin koukuttavan Milliennium-trilogian avausosaan (2005) perustuva Hollywood-filmatisointi on jo toinen kirjan pohjalta tehty elokuva. Ensimmäinen ruotsalaisversio Miehet jotka vihaavat naisia (2009) tavoittaa kirjan tunnelman, mutta hahmot jäävät puolitiehen. Hieman sama vaivaa tätäkin elokuvaa. Harmi, että hahmot jäävät ohuiksi, mutta ainakin hyytävä juoni jyskyttää eteenpäin armottomana ja koleana. Synkkä talvinen tarina ei yllä David Fincherin parhaimmistoon, mutta pitää katsojan riittävän tukevasti penkissä.

The Girl with the Dragon Tattoo sijoittuu Tukholmaan, kuten alkuperäisteoskin. Ratkaisu tuntuu persoonallisemmalta kuin amerikkalaistetun version tekeminen, mutta jokin tässäkin hiertää. Ehkäpä englantia puhuvat ruotsalaiset tuntuvat hassulta lähinnä Pohjoismaissa. Se taas on täysin oma preferenssini, ettei Daniel Craig sovi minusta Blomkvistin rooliin mitenkään. Vaikka suhtaudun Fincherin jännäriin hieman penseästi, sen vastaanotto on ollut pääosin sangen hyvä. Suosion innoittamana jatko-osista huhuttiin aikanaan, mutta suunnitelmat ovat tainneet hautautua ikiroutaan.

 

Pisteytys: 6/10

Das weiße Band ─ Valkoinen nauha (2009)

Ohjannut Michael Haneke

Saksa, Itävalta, Ranska, Italia & Kanada 2009, 144 min.

Draama, Mysteeri

Pääosissa: Christian Friedel, Burghart Klaußner, Ulrich Tukur

My God, why don't you just die?

 

Pienessä saksalaiskylässä eletään herran pelossa ja nuhteessa. Kylän asukkaita piinaavat selittämättömät onnettomuudet ja pahoinpitelyt, joille ei löydy syyllisiä saati silminnäkijöitä. Vuosikymmenten kuluttua eräs opettaja (Friedel) muistelee tätä kummallista vuotta, viimeisiä rauhan aikoja ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vaikka kylän sattumuksille ei koskaan löytynyt selitystä, edelleen opettaja uumoilee kylän lasten liittyneen tapahtumiin tavalla tai toisella.

 

Michael Haneken draamassa on painostava tunnelma. Valkoinen nauha (engl. The White Ribbon) on ulkoisilta puitteiltaan erilainen kuin Haneken monet muut elokuvat, mutta teemoiltaan ja sävyiltään se istuu ohjaajan pohdiskelevaan tuotantoon. Elokuva käsittelee hienovaraisesti kaltoinkohtelua, väärää valtaa, pahuuden juurisyitä ja näistä kaikista kumpuavia ristiiritoja. Piinkova ankaruus varjostaa arkea, mutta uusi aika uusine sotineen tekee tuloaan, eivätkä lapset sopeudu vanhan maailman kuriin.

 

Kultaisella palmulla palkittu Valkoinen nauha sai ansaitusti erinomaisia aikalaisarvioita. Niissä huomioitiin eritoten taidolla rakennettu tarina, mutta visuaalisuuskin vaatii kehunsa. Mustavalkoinen elokuva on nimittäin kuvattu kauniisti: tarkasti piirtyvät otteet kadonneesta maailmasta herättävät tunteen satavuotiaiden valokuvien tai filmien katselusta. Kuvien takaa paljastuva maailma vetää vastustamattomasti puoleensa, vaikka tarinan ahdinko ainoastaan syvenee.

Pisteytys: 8/10

The Bourne Ultimatum ─ Medusan sinetti (2007)

Ohjannut Paul Greengrass

USA & Saksa 2007, 115 min.

Toiminta, Trilleri, Mysteeri

Pääosissa: Matt Damon, Joan Allen, Edgar Ramírez

 

Jesus Christ, that's Jason Bourne!

 

Robert Ludlumin menestyneisiin agenttiromaaneihin perustuva Jason Bourne -elokuvasarja kertoo muistinsa menettäneestä salamurhaajasta. Medusan sinettiä edeltävät elokuvat Medusan verkko (2002) ja Medusan isku (2004), joissa itseään etsivä Jason Bourne (Damon) pääsee identiteettinsä jäljille ja saa huomata, että hänen hengellään on kova hinta. Tässä elokuvassa ajojahti kiihtyy ja miehen alkuperän mysteeri viimein ratkeaa.
 

Bourne-sarja on kerännyt komean määrän toimintaviihdettä kaipaavia katsojia. Siksi sarjaa ei lopetettu menestyneeseen kolmososaan, vaan jatkoa on toistaiseksi tullut parin filmin verran (2012, 2016). Sarjassa on Bondeista tai M:I-sarjasta tuttuja takaa-ajoja, kaahausta, tiukkoja tilanteita ja kiitämistä milloin minkäkin mysteerin perässä ympäri maapalloa. Tarinassa on aukkoja, mutta varsinkin tässä kolmososassa vauhti on niin kovaa, ettei katsoja ehdi jäädä miettimään logiikkaa.

Medusan sinetti on tyylikkään intensiivinen toimintaelokuva, mutta ei lopulta kovin mieleenjäävä. Kolmikosta tämä filmi on ehkäpä kuitenkin paras, vaikka juonensa puolesta sitä ei kehtaa kehua. Elokuvan voittamat Oscarit puhuvat puolestaan: leikkaus ja äänitekniikka toimivat saumattomasti. Kertaviihteenä  sarjan kolme osaa pitävät takapuolen mukavasti penkissä, mutta eivät herätä järin suurta mielenkiintoa jatkaa enää seuraavien filmien pariin. Eiköhän tämä ole jo nähty.

Pisteytys: 6/10

The Constant Gardener ─ Uskollinen puutarhuri (2005)

Ohjannut Fernando Meirelles

Iso-Britannia & Saksa 2005, 129 min.

Draama, Mysteeri, Romantiikka

Pääosissa: Ralph Fiennes, Rachel Weisz

Tessa was my home.

Brittidiplomaatti Justin Quayle (Fiennes) lähtee Keniaan tuoreen Tessa-vaimonsa (Weisz) kanssa. Tessa on Amnesty-aktivisti, joka pyrkii määrätietoisesti parantamaan afrikkalaisten elinoloja ja taistelemaan korruptiota vastaan. Taistelu johtaa lopulta Tessan kuolemaan ja hiljalleen Justinille paljastuu, millaiseen rikosvyyhtiin Tessa on päässyt käsiksi. Rauhallinen diplomaattiluonne murenee, kun etsinnät vaimon jäljillä kiihtyvät ja rehellinen oikeudentaju viimein ottaa miehestä vallan.

Uskollinen puutarhuri kuvaa Afrikan kaksia kasvoja. Parhaimmillaan ne välähtävät kuvassa lähes yhtä aikaa: valkoisten luksusresortit ja kauniit puutarhat ovat aivan slummien vieressä. Rikollisuus ja korruptio puolestaan kietoutuvat ylikansallisten suuryhtiöiden valtaan. Fernando Meirelles käsitteli slummitodellisuuksia jo elokuvassaan Jumalan kaupunki (2002), mutta brasilialaisfilmin eloisuudelle ja iskevyydelle Uskollinen puutarhuri ei aivan vedä vertoja. Tarina on silti rehellisyytensä vuoksi varsin hyvä: karmivaa, että sillä on jopa löyhä pohjansa todellisuudessa.

Elokuvan onnistumisiin lukeutuvat näyttelijäsuoritukset. Ralph Fiennesin rooli on hauskasti hyvin samanlainen kuin Englantilaisessa potilaassa (1996), mutta ei kuitenkaan laisinkaan vanhan toistoa. Rachel Weiszin kipakka rooli palkittiin muun muassa Baftalla ja sivuosa-Oscarilla. Uskollisen puutarhurin monista onnistumisista huolimatta en aivan päässyt elokuvan imuun, vaikken sitä osaa mitenkään moittiakaan. Kertomus herätti silti kiinnostuksen tarttua joskus John le Carrén samannimiseen romaaniin (2001), johon elokuva perustuu.

Pisteytys: 7/10

The Prestige (2006)

Ohjannut Christopher Nolan

Iso-Britannia & USA 2006, 130 min.

Draama, Mysteeri

Pääosissa: Christian Bale, Hugh Jackman, Michael Cain, Scarlett Johansson, David Bowie

Now you're looking for the secret.

Robert Angier (Jackman) ja Andrew Borden (Bale) ovat taitavia taikureita, joiden työtoveruus muuttuu katkeraksi kaunaksi erään epäonnisen tempun jälkeen. Miehet jatkavat uraa tahoillaan, toisiaan kateellisena vakoillen, kunnes sabotaasi menee liian pitkälle. Draama tiivistyy Bordenin kehittelemän teleporttitempun ympärille, jonka salaisuuden Angier aikoo selvittää vaikka henkensä uhalla.

Christopher Nolanin draaman aikatasot rakentuvat taitavasti. Juoni purkautuu takaperin; ei yhtä kryptisesti kuin Mementossa (2000), mutta ideassa on samoja kaikuja. The Prestige on onnistunut silmänkääntötemppu itsessään, sillä salaisuuksia varjellaan melko loppumetreille. Niiden paljastuessa tosin huomaa sen, mitä tarinan taikuritkin varoittavat: taika raukeaa ja salaisuudet muuttuvat arvottomiksi, kun ne tietää. Se ei silti täysin laimenna intoa katsoa elokuvaa uudemman kerran.

The Prestige ilmestyi melko pian Nolanin ensimmäisen megahitin The Batman Beginsin (2005) perään. Christian Bale oli juuri murissut valkokankaalla Batmanina, ja hän sopii tähänkin jurotusrooliin sikäli näpsäkästi. The Prestige jäi pienemmälle huomiolle kuin menestyksekäs Batman-trilogia, vaikka keräsikin ihan kelvot lipputulot. Elokuva nappasi Oscar-ehdokkuudet lavastuksesta ja kuvauksesta, sinänsä ihan syystä: filmi taltioi hienosti 1890-luvun hämyisen Lontoon, teatterien takahuoneet ja paikoin hulppeatkin esiintymislavat. The Prestige ei ole ikimuistoinen mestariteos, mutta siinä on viihdyttävää tyyliä.

Pisteytys: 7/10

Caché ─ Kätketty (2005)

Ohjannut Michael Haneke

Ranska, Itävalta, Saksa & Italia 2005, 117 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Daniel Auteuil, Juliette Binoche

 

Don't you recognize the building?

 

Pariisilaisten Georges (Auteuil) ja Anne (Binoche) Laurentin leppoisa elämä katkeaa outoihin kirjelähetyksiin. Georgesille toimitetaan videokasetteja, joissa kuvataan hänen kotinsa ja lapsuutenkotinsa edustaa ─ mistä kummasta on kysymys? Videot eivät paljasta juuri mitään, mutta Georgesin alitajunta avautuu. Lapsuuden painajaiset ja haudatut salaisuudet palaavat.

Kätketty pitää mysteerin nimensä mukaisesti piilossa, vaikka katsoja ehtii hetkittäin luulla arvoituksen olevan ratkeamaisillaan. Avoimuus on loistoratkaisu, sillä vain siten tarina pystyy peilaamaan yhteiskunnan kuvaa tai ihmisyyttä ylipäätään. Hyväosaiset nimittäin porskuttavat eteenpäin, vaikka joutuvat kiusallisesti kohtaamaan menneisyyden virheensä. Hiljalleen käy ilmi, ettei Georges ole kykeneväinen hahmottamaan tekojensa seurauksia. Omatunto vaiennetaan yhä uudelleen.

Michael Haneken rauhallinen ja silti intensiivinen draama laajenee yksilöistä yhteisöihin. Viittaukset Algerian sotaan vievät ajatuksia kolonialismiin ja heikompien sortoon. Jälkien korjaaminen on välttämätöntä, vaikka niiden kohtaaminen tuntuisi kuinka kipeältä tahansa. Taitavasti käsikirjoitettu Kätketty sai ensi-iltansa Cannesissa, jossa Haneke palkittiin parhaana ohjaajana. Menestys ei jäänyt pelkästään Ranskaan, vaan teos keräsi kiitosta ja katsojia maailmanlaajuisesti.

 

Pisteytys: 8/10