 |
| As Hårga takes, so Hårga also gives. |
Uhrijuhlan (1973) ja ylipäätään folk-kauhun perinteistä on vastikään ponnistanut kaksi tuoretta kauhuelokuvaa. Samaan aaltoon voidaan lukea muutaman vuoden takainen The Vvitch (2016), joka on kolmikosta oma suosikkini. Elokuvat pohtivat yhteisöjä, joita tutkitaan tuomitsevan ulkopuolisen silmin. Kuka kuitenkaan on lopulta historian oikealla puolella? Yhteistä elokuville on myös vinksahtanut tunnelma ja vahva aavistus siitä, että siloitellun pinnan alla muhii jotain pelottavaa.
Apostle
Ohjannut Gareth Evans
Iso-Britannia & USA 2018, 130 min.
Kauhu, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Dan Stevens, Richard Elfyn, Paul Higgins, Catrin Aaron
Eletään vuotta 1905. Mies nimeltä Thomas Richardson (Stevens) matkaa eristäytyneelle saarelle etsimään sisartaan, jonka hän haluaa pelastaa kumman kultin käsistä. Saarella kristinuskon opit on hylätty, koska asukkaat palvovat jotain vielä vanhempaa jumalolentoa. Salaisuudet paljastuvat Thomasille vähitellen, mutta lopullisen totuuden sijaan hän löytää vain yhä uusia arvoituksia.
Netflix-elokuva Apostle on synkkä Uhrijuhla-versio, joka tuo myös mieleen scifimysteerin Hävitys (2018). Varsinkin loppua kohden Apostle tuntuu yhdistelevän ties mistä haalittuja elementtejä liiankin levottomasti, mutta tarkoituksena on tietenkin hämmentää katsojaa ja viedä tämä tuntemattomalle, pelottavalle maaperälle, joka välillä jopa naurattaa ylitsevuotavaisuudessaan. Pieni huumori tuntuu tarkoitukselliselta ja ainakin kikka toki toimii paremmin kuin ennalta-arvattavat hyppysäikäytykset.
Hitusen yli kaksituntinen Apostle kaipaisi kipeästi tiivistystä, sillä verkkaisesti etenevä tarina ehtii puoliväliin mennessä kyllästyttää. Pelastus löytyy kuitenkin elokuvan loppumetreiltä: yhtäkkiä ruudulle vyöryy niin paljon kaikkea älytöntä, ettei mukana meinaa pysyä. Avoin loppu vähän ärsyttää, mutta toisaalta elokuvaa olisi ollut vaikea päättää mitenkään muutenkaan. Tarkoituksena kai olisi nyt katsoa filmi uudestaan ja vähitellen ymmärtää sen pienet viestit, mutta harmi kyllä, hidastempoista tarinaa ei millään jaksa kokea toistamiseen.
Netflix-elokuva Apostle on synkkä Uhrijuhla-versio, joka tuo myös mieleen scifimysteerin Hävitys (2018). Varsinkin loppua kohden Apostle tuntuu yhdistelevän ties mistä haalittuja elementtejä liiankin levottomasti, mutta tarkoituksena on tietenkin hämmentää katsojaa ja viedä tämä tuntemattomalle, pelottavalle maaperälle, joka välillä jopa naurattaa ylitsevuotavaisuudessaan. Pieni huumori tuntuu tarkoitukselliselta ja ainakin kikka toki toimii paremmin kuin ennalta-arvattavat hyppysäikäytykset.
Hitusen yli kaksituntinen Apostle kaipaisi kipeästi tiivistystä, sillä verkkaisesti etenevä tarina ehtii puoliväliin mennessä kyllästyttää. Pelastus löytyy kuitenkin elokuvan loppumetreiltä: yhtäkkiä ruudulle vyöryy niin paljon kaikkea älytöntä, ettei mukana meinaa pysyä. Avoin loppu vähän ärsyttää, mutta toisaalta elokuvaa olisi ollut vaikea päättää mitenkään muutenkaan. Tarkoituksena kai olisi nyt katsoa filmi uudestaan ja vähitellen ymmärtää sen pienet viestit, mutta harmi kyllä, hidastempoista tarinaa ei millään jaksa kokea toistamiseen.
Pisteytys: 6/10
Midsommar
Ohjannut Ari Aster
USA 2019, 147 min.
Kauhu, Komedia, Mysteeri
Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren
Nuoripari Dani (Pugh) ja Christian (Reynor) sekä joukko Christianin kavereita matkaavat Ruotsiin tunnelmoimaan yötöntä yötä. Paikallisen toverinsa Pellen (Blomgren) opastamana joukko matkaa Hårgan pieneen yhteisöön, joka elää sangen perinteistä elämää kaukana kaupunkien kiusauksista. Hedelmällisen kesäyön juhlallisuudet tempaavat vieraat pelottavalla tavalla mukaansa, mutta myös antavat voimaa hauraalle Danille, joka lähti matkalle toipuakseen vanhempiensa kuolemasta.
Tarinan punaisena lankana kulkee tasapaksu ja kömpelöllä komedialla siivitetty erodraama, mutta sen ympärillä häilyy vinksahtanut absurdius. Tässä Midsommar kiistämättä onnistuu, sillä useita kertoja elokuva naurattaa ja yököttää yhtä aikaa. Katsojan hämmentäminen ja epävarmuudella leikittelyn taktiikat ovat kaavamaisen tuttua Ari Asterin esikoisesta Hereditarysta (2018). Kiusallisesti mieleen hiipivät myös tyyten toista genreä edustavat Oscar-hitit La La Land (2016) ja The Shape of Water (2017) ─ klassikoista tilkkutäkkimenetelmällä koottuja paketteja jokainen.
Midsommarin folk-tunnelmointia on ammennettu selkeimmän esikuvan Uhrijuhlan lisäksi ainakin neuvostoklassikosta Menneitten sukupolvien varjot (1964) ja niin monesta muustakin lähteestä, ettei edes pari katselua taida riittää kaiken bongaamiseen. Tarinan kivijalka rakentuu silti yhdysvaltalaisesta kauhuperinteestä, jota varsinkin sieniä imeskelevät (tarkoituksellisen?) tyhjänpäiväiset hahmot huono-onnisella kauhumatkallaan edustavat. Midsommar on visuaalisesti hulppea kokonaisuus, mutta sisällön puolesta jenkkikauhun ja eurooppalaisen folkin sekoitus jää aika ontoksi. Perimmäiset ideat menetyksen tuskasta ja yhteisön voimasta hukkuvat joko ei-niin-oivaltaviin vitseihin, ylitsevuotavan kukkeaan estetiikkaan tai ylisuuriin lainakaapuihin. Eri elementtien sekametelisoppa jättää lopulta jälkeensä vain yhtäaikaisen ähkyn ja tyhjyyden.
Midsommarin folk-tunnelmointia on ammennettu selkeimmän esikuvan Uhrijuhlan lisäksi ainakin neuvostoklassikosta Menneitten sukupolvien varjot (1964) ja niin monesta muustakin lähteestä, ettei edes pari katselua taida riittää kaiken bongaamiseen. Tarinan kivijalka rakentuu silti yhdysvaltalaisesta kauhuperinteestä, jota varsinkin sieniä imeskelevät (tarkoituksellisen?) tyhjänpäiväiset hahmot huono-onnisella kauhumatkallaan edustavat. Midsommar on visuaalisesti hulppea kokonaisuus, mutta sisällön puolesta jenkkikauhun ja eurooppalaisen folkin sekoitus jää aika ontoksi. Perimmäiset ideat menetyksen tuskasta ja yhteisön voimasta hukkuvat joko ei-niin-oivaltaviin vitseihin, ylitsevuotavan kukkeaan estetiikkaan tai ylisuuriin lainakaapuihin. Eri elementtien sekametelisoppa jättää lopulta jälkeensä vain yhtäaikaisen ähkyn ja tyhjyyden.
Pisteytys: 6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti