Orphée - Orfeus (1950)

Ohjannut Jean Cocteau
Ranska 1950, 95 min.
Fantasia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean Marais, François Périer, María Casares, Marie Déa

What does marble think when it's being sculpted?

Orphée (Marais) on työlleen intohimoisesti antautunut runoilija, joka ajautuu kuoleman maahan metsästäessään elämän tarkoituksesta kertovia säkeitä. Tapahtumasarja saa alkunsa runoilijoiden kahvilassa, jossa Orphée todistaa kiivaan yhteenoton. Saattaessaan vakavasti loukkaantunutta nuorta runoilijaa sairaalaan, huomaa Orphée pian matkaavansakin kuoleman kartanoon ja muistojen jättömaille. Runoilija uppoutuu pakkomielteisesti kuoleman pauloihin, eikä huomaa oman vaimonsa Eurydicen (Déa) lipumista manalan porteille.

Fantasiamaailmassa liikkuva runollinen Orfeus perustuu antiikin taruun, mutta vain löyhästi. Jean Cocteaun mielikuvitus vie tarinan uusiin ulottuvuuksiin ja liki surrealistiseen unien maailmaan, josta totuutta on vaikea löytää. Jo pelkkä erikoinen tarina itsessään tempaa mukaan eriskummalliseen labyrinttiinsa, mutta myös visuaalisesti Orfeus häikäisee. Mikäli mielii katsoa alkuperäiselle tarulle uskollisemman elokuvan, on syytä nähdä myös Musta Orfeus (1959), jos toki antiikin maailmasta on tuossakin elokuvassa siirrytty 1900-luvun Brasiliaan.

Orfeus on keskimmäinen osa Cocteaun Orfeus-myyttiä käsittelevää trilogiaa, jonka muut osat ovat Runoilijan veri (1930) ja Orfeuksen testamentti (1960); jälkimmäinen jäi Cocteaun viimeiseksi elokuvaksi. Tämän elokuvan erityisteemoiksi Cocteau on itse nimennyt elokuvalle muutamia pääteemoja, joista kiinnostavimmalta tällä katselukerralla tuntui taiteilijaksi kasvamisen ─ tai taiteilijaksi kuolemisen ─ prosessi. Herkullisen filosofista elokuvaa voisi analysoida loputtomiin, mutta kaunista filmiä voi myös ilolla katsoa, vaikka ei jaksaisikaan uppoutua liian syvälle ajatusten suohon. Tarinan syvät pohjavirrat ja niiden käsittely omaperäisessä fantasiamaailmassa ovat tuttua Cocteauta jo elokuvasta Kaunotar ja hirviö (1946), joskin tämä elokuva on vakavampi ja vähemmän sadunomainen.

Pisteytys:

9/10

Z - hän elää! (1969)

Ohjannut Costa-Gavras
Ranska & Algeria 1969, 127 min.
Rikos, Draama, Trilleri
Pääosissa: Yves Montand, François Périer, Jacques Perrin, Pierre Dux

Our system is not an "-ism." This is a democracy.

Z - hän elää! on poliittinen trilleri, joka kommentoi sotilasvallankaappauksen aikaa 1960-luvun Kreikassa. Elokuvan alkutilanteessa ydinaseita vastustavien pasifistien kokous on ahdingossa, sillä tiloja ja lupia kokoontumisen järjestämiselle ei tahdo löytyä. Tapahtumat vyöryvät nopeasti eteenpäin ja lopulta vasemmistolaispoliitikko (Montand) saa surmansa. Poliisien avustama murha lavastetaan "onnettomuudeksi", mutta valheen jäljet ovat lyhyet. Voiko oikeus kuitenkaan voittaa?

Elokuva viittaa tarkoituksella todellisiin hahmoihin ja tilanteisiin, mutta mukana on myös hienoista etäännytystä. Ranskalais-algerialaista tuotantoa oleva filmi kuvattiin Algeriassa ja kielenä on ranska, mutta ajatukset suuntaavat vahvasti Kreikkaan. Kreikkalaissyntyisen Costa-Gavrasin ohjaus pohjautuu maanmiehen Vassilis Vassilikoksen romaaniin Z (1969), ja elokuvan musiikit ovat kreikkalaisen kuuluisuuden Mikis Theodorakiksen käsialaa ─ projekti oli varmasti kaikille perin juurin henkilökohtainen, sillä koko joukko oli 1960-luvulla maanpaossa poliittisten taustojensa tai mielipiteidensä vuoksi.

Z - hän elää! menestyi maailmalla hyvin ja se palkittiin niin Cannesissa kuin Oscar-gaalassakin. Kreikan sotilasjuntta sai negatiivista näkyvyyttä; tämä herättää kiinnostavan ajatuksen siitä, millainen rooli elokuvilla voikaan olla mielipiteiden muokkaajana. Kreikassa filmi tietenkin kiellettiin ja ensi-iltaa saatiin odottaa aina vuoteen 1994 saakka, vaikka sotilasjuntan vuodet olivatkin onneksi ohi jo 1970-luvulla. Elokuvan jännitys ei ole menettänyt tehoaan vuosien varrella, ja sitä paitsi sen aihe on yhä tärkeä puheenvuoro demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Eipä nimittäin ole täysin mahdoton ajatus, etteikö vastaavaa tapahtumasarjaa voisi vielä tapahtua Euroopassakin äärioikeiston tiivistäessä rivejään. Tätä tekstiä kirjoittaessani eletään europarlamenttivaalien viikkoa ja kohtalon hetket tuntuvat jälleen olevan käsillä.

Pisteytys:
8/10

Le Samouraï - Ajojahti (1967)

Ohjannut Jean-Pierre Melville
Ranska & Italia 1967, 101 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Alain Delon, François Périer, Nathalie Delon

Nothing to say?

Palkkamurhaaja Jef Costello (Delon) jää miltei kiinni suorittamansa murhakeikan jälkeen, mutta mies selviää esitutkinnasta lähes puhtain paperein. Epäileväinen poliisipäällikkö (Périer) ei kuitenkaan luovuta Costellon alibista huolimatta. Välinpitämättömyyden ilmapiiri leijuu savusumun tavoin ankeanharmaan Pariisin yllä ja tuntuu kietovan syleilyynsä eritoten vaitonaisen Costellon. Niukka dialogi ei paljasta Costellon tai hänen työnantajiensa motiivia murhalle ja katsojankin mielessä herää väistämättä masentava huoli kaiken turhuudesta.

Ajojahdin (engl. The Godson) maailma on kylmissä värisävyissään ja kaikkinaisessa karuudessaan vieras todellisuus, eikä sen lakonisista hahmoistakaan ole apua arkisen tunnistettavuuden etsinnässä. Jef Costello on yksinäinen ja ilmeetön mies, joka kenties noudattaa epätodellista samuraikoodia kaikissa teoissaan. Kytkeytyykö koko niin kutsuttu tilan poetiikka osaksi vuosikymmenensä suurta vierautumisahdistusta? Zeitgeist eli ajan henki yhdistyy tietoisesti film noirin antisankarien koleaan traditioon: lajityypiltään Ajojahti edustaakin jälkimodernistista neo-noiria.

Ajojahti on omaperäisen eksistentialistinen rikoselokuva, joka on viileydellään inspiroinut monia tulevia elokuvantekijöitä. Tämän vuosikymmenen filmeistä vaikutteita Ajojahdista on saanut eritoten Drive (2011), jonka päähenkilö on pitkälti Jef Costellon kaltainen. Ylipäätään samaa elokuvallista sävyä on helppo löytää useista varsinkin 1970─1980-luvulla suosituista neo-noirin teoksista kuten Blade Runnerista (1982). Suomalaisittain mieleen tulee myös Aki Kaurismäen lempeän humoristinen I Hired a Contract Killer (1990).

Pisteytys:

8/10

The Nights of Cabiria - Cabirian yöt (1957)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1957,  110 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Franca Marzi, François Périer

Mambo!

Cabiria (Masina) elättää itsensä prostituoituna Rooman öisillä kaduilla. Rankka elämä on tehnyt luonnonlapsesta kovapäisen rääväsuun, mutta sisimmältään Cabiria on herkkä ja viaton. Suurta rakkautta etsivä Cabiria tulee hyväuskoisuuttaan huijatuksi yhä uudelleen, mutta lannistumattoman luonteensa ansiosta hän nousee myös aina jaloilleen. Josko seuraava mies olisikin luotettava ja rakastaisi häntä todella?

Giulietta Masinan upeasti tulkitseman Cabirian rakkaudenkaipuuseen on helppo eläytyä voimallisesti, sillä kaikkihan me tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Hetkittäin sama toiveikas sinisilmäisyys valtaa katsojankin mielen, mutta onnellisen lopun kaipuu kääntyy epäilyksi ennen Cabirian havahtumista. Elokuvan loppu on huikea kaikessa lohduttomuudessaankin. Varsinkin epätoivoa seuraava, mielialaa nostattava päätöskohtaus on liikuttavan kaunis.

Cabirian yöt (Le notti di Cabiria) toistelee vielä hiljalleen neorealismin kaikuja, mutta keula on jo kääntynyt kohti uutta. Henkilöhahmoissa on näkyvissä niitä eriskummallisuudessaan ihastuttavia piirteitä, joita Federico Fellinin myöhemmissä elokuvissa esiintyy viljalti. Edellisohjauksen La Stradan (1954) tapaan myös Cabirian yöt palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Molempia elokuvia yhdistävät myös samankaltaiset teemat. Federico Fellinin, Giulietta Masinan ja säveltäjä Nino Rotan yhteistöissä mikään ei voi mennä täysin pieleen, lopputulos on aina suurenmoinen.

Pisteytys:

10/10