Kauhukuu V: Peto (1995)

I want a baby.

Kauhukuu kiihtyy ja ufot laskeutuu! Jos avaruusolentojen aiheuttama riesa ei riitä, ysäritunnelmien ystäville löytyy roimasti muutakin kolmekymppistä katsottavaa. Koleaksi syyselokuvaksi sopii erinomaisesti Seitsemän (1995), jonka groteski jännäritunnelma hyytää ja piinaa sateisina iltoina. Hieman höntimpää kauhuviihdettä kaipaaville saattaisi sopia Dracula: verevä vainaja (1995) tai Halloweenin seutuun asettuva lastenelokuva Casper (1995), joka oli oma suosikkini tenavaiässä. Ellei tässä vielä ole mitään sopivaa katsottavaa, kenties Jim Jarmuschin outoilu Dead Man (1995) vie kaivatulle rajalle ja sen yli.
 

 

Species - Peto
Ohjannut Roger Donaldson

USA 1995, 108 min. 

Scifi, Kauhu 

Pääosissa: Ben Kingsley, Natasha Henstridge, Forest Whitaker, Michael Madsen, Marg Helgenberger, Alfred Molina

 

Avaruusolennon ja ihmisen risteytys, Sil (Henstridge), pakenee tiukasti valvotusta laboratoriosta. Tappava, nopea ja muotoaan muuttava Sil näyttää erehdyttävästi hurmaavalta nuorelta naiselta, joka kiinnittää helposti miesten huomion. Sopivasti Sil onkin tullut lisääntymisikään ja etsii kiihkeästi kumppania täyttääkseen maan. Viisihenkinen tehotiimi lähetetään vaarallisen himokkaan hybridin perään, sillä maapalloa uhkaa väkivaltaisten avaruusolentojen invaasio.
 

Peto on aikansa tulevaisuususkoista tiedehuumaa. Elokuvan alussa voimakkaasti pohjustettu DNA-intoilu tuo mieleen onnistuneemman kuvitelman Jurassic Parkin (1993). Molemmissa elokuvissa tiede näyttää voimansa ja luonto lopulta ylivoimaisen mahtinsa. Tosin tämän elokuvan tapauksessa usko ihmisten ylivertaisuuteen on lopulta vahvemmissa kantimissa; toisenlainen ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Tiedeuskon ohella elokuva nojaa Alienin (1979) ja sen jälkeläisten perintöön, onhan avaruusolennon ulkonäön suunnittelustakin vastannut Alieneista tunnettu kuvataiteilija H. R. Giger. Taiteilija tosin ei saanut urakoida olioiden parissa yksin, eikä hän tiettävästi ollut järin tyytyväinen lopputulokseen, joka muistuttaa kiusallisen paljon Alien-maailmaa.

 

Pätevistä lähtökohdistaan huolimatta Peto on jäänyt verrokkejaan tuntemattomammaksi ja aivan syystä. Tarina on käänteineen enemmän huvittava kuin jännittävä, ajalleen uskollisen tuhnuista naiskuvaa tuskin tarvitsisi edes erikseen mainita. Kummallisesti filmi on silti ihan viihdyttävä, kömpelyyksistä huolimatta tai osin niiden vuoksi. Hauskaa on sekin, että jokseenkin laaduttomassa elokuvassa on suorastaan poikkeuksellinen tähtikaarti. Kenties lupaavan asetelmansa vuoksi Peto menestyi lippuluukuilla erinomaisesti, mutta kriitikot teilasivat. Kirpeä palaute ei estänyt tekijöitä jatkamasta sarjan parissa. Jatko-osia on tullut toistaiseksi kolme (1998, 2004, 2007), mutta niiden suosio luisui nopeasti alamäkeen. Jospa hybridihirviö olisi viimein tuhottu lopullisesti.

 

Pisteytys: 6/10

Arrival (2016)

Ohjannut Denis Villeneuve

USA & Kanada 2016, 116 min. 

Scifi, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker

 

Language is the foundation of civilization.

 

Kielitieteilijä Louise Banks (Adams) hälytetään apuun, kun valtavat avaruusmonoliitit laskeutuvat maan pinnalle. Banksin tavoitteena on löytää kommunikointiyhteys muukalaisten ja maan asukkaiden välille. Tehtävä on vaikea, sillä edes oman kotiplaneettamme ihmiset eivät kykene puhumaan keskenään avoimesti saati ymmärtämään toisiaan. Mitä avaruuden tulokkaat meistä haluavat?

 

Rauhallisesti etenevä scifielokuva tutkii kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota. Arrival osoittaa yksinkertaisin keinoin, että sanavalinnoilla on merkitystä. Elokuvan edetessä keskeisemmäksi teemaksi tosin nousee aika. Jo elokuvan alussa on nähty välähdyksiä Banksin muusta elämästä, äitiydestä ja lapsen menettämisestä. Tarinalinjat kietoutuvat toisiinsa lopussa. Minusta Arrival olisi paljon kiinnostavampi, jos se keskittyisi enemmän kommunikaatioon, mutta tarina on kyllä toimiva näinkin. Vain aivan lopussa aikakikkailu tuntuu hieman lattealta. Kokonaisuus ei silti kärsi liikaa.

 

Arrival sai ilmestyessään suitsutusta parhaana scifielokuvana aikoihin, mikä on kyllä aivan ansaittu tunnustus. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta vain yksi voitto, sekin parhaista äänitehosteista. Kiistämättä elokuvan äänimaisema ja Jóhann Jóhanssonin sävellykset luovat tunnelmaa taidokkaasti. Efektit ovat samoin päteviä, eikä elokuva onneksi pyöri vain niiden ehdoilla. Denis Villeneuve on sittemmin siirtynyt maan kamaralta avaruuteen: Dyyni-elokuvakin (2021) filosofoi ja mietiskelee, mutta on vielä Arrivaliakin näyttävämpi ja massiivisempi kokonaisuus.

Pisteytys: 8/10

The Last King of Scotland (2006)

Ohjannut Kevin Macdonald

Iso-Britannia & Saksa 2006, 123 min.

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: James McAvoy, Forest Whitaker

I am the father of this nation, Nicholas.

Nuori skottilääkäri Nicholas Garrigan (McAvoy) kaipaa seikkailua, jota hän lähtee etsimään Ugandasta. Eletään 1970-luvun alkua ja maassa valtaan on nousemassa upseerismies Idi Amin (Whitaker). Sattuman oikusta Garrigan päätyy tulevan presidentin henkilääkäriksi ja uskotuksi mieheksi. Aluksi makea elämä ja Aminin kansansuosio hivelevät Garriganin mieltä, mutta ajan saatossa presidentin julkisuuskuva rapistuu jopa Garriganin silmissä.

Tositapahtumiin pohjautuva The Last King of Scotland pureutuu Afrikan maiden kaoottiseen itsenäistymisaikaan. Kolonialismin perintöjä jatkaen tarkastelukulma on valkoisen miehen ihmettely, vaikka muitakin ratkaisuja olisi kenties voinut keksiä.  Forest Whitakerin näyttelemä diktaattori oli aivan todellinen hirmuhallitsija, mutta hänen lääkärinsä on fiktion tuotetta. Tohtori Garrigan on kuitenkin tarinan päähenkilö ja välttämätön tarkkailija, mutta jokseenkin yksiulotteisena ja yksinkertaisena hahmona hän on samalla elokuvan suurin heikkous.

The Last King of Scotland toi Whitakerille ansaittuja palkintoja paneutuneesta roolityöstä: Oscarin, Baftan, Golden Globen ja monta muutakin. Whitakerin roolin ohella filmiä on kehuttu käsikirjoituksestaan. Tämä hieman kummeksuttaa, sillä Garriganin ohuehkon hahmon ohella koko Afrikka-kuvaus on todella yksiulotteista. Vaikka fokus on ja saakin olla diktaattorissa, olisi tarinaan ollut tärkeää saada muitakin sävyjä. Afrikan moninaisuutta ja afrikkalaisten omaa toimijuutta olisi tavoittanut helposti, jos skotlantilaisen nuorukaisen sijaan tarkkailijaroolissa olisi kuka tahansa ugandalainen. Jännitteensä puolesta tarina silti etenee jouhevasti ja siksi pöljänkin päähenkilön puolesta jännittää. Diktatuurin syventyessä pelko kasvaa.

Pisteytys: 5/10

The Crying Game (1992)

Ohjannut Neil Jordan

Iso-Britannia, Japani & USA 1992, 112 min.

Trilleri, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Stephen Rea, Jaye Davidson, Forest Whitaker

Details, baby. Details.

IRA-sotilas Fergus (Rea) saa tehtäväkseen vahtia kidnapattua vankia Jodya (Whitaker). Yksitoikkoinen vahtivuoro johtaa miesten ystävystymiseen. Kun Jody saa surmansa ja brittiarmeijan joukot hyökkäävät IRA:n tukikohtaan, Fergus pakenee Lontoon hälyyn ja etsii käsiinsä Jodyn tyttöystävän Dilin (Davidson). Tuota pikaa kaksikko ryhtyy tapailemaan, vaikka Fergusia painaa salainen IRA-menneisyys ja osallisuus Jodyn kuolemaan.

 

Vaikeiden valintojen äärellä tuskaileva trilleri on rakennettu pätevästi, sillä surumielinen jännitys kantaa alusta loppuun. The Crying Game ei menestynyt kotimaassaan Isossa-Britanniassa, mutta elokuva kohosi kuitenkin maailmalla arvostelumenestykseksi. Useissa palkintogaaloissa edustanut elokuva palkittiin lopulta käsikirjoitus-Oscarilla ja Baftoissa filmi julistettiin vuoden 1992 parhaaksi brittielokuvaksi. Hieno lopputulos teokselle, jonka alku vaikutti tahmealta epäonnistumiselta.

The Crying Gamea on ärsyttävästi markkinoitu suurella yllätysmomentilla, jonka aion nyt paljastaa, koska asialla ei pitäisi olla mitään shokkiarvoa: elokuvassa ilmenee, että eräällä naishahmolla on penis. Ymmärrys sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta on viimeisen vuosikymmenen kuluessa harpponut niin paljon eteenpäin, että representaatiossa on väkisinkin ajan patinaa. Kiusallisimmalta tuntuu mieshahmon raju ensireaktio "paljastukseen", sillä kohtausta on parodisoitu ällöttävästi esimerkiksi Ace Venturassa (1994). Aikaansa nähden elokuvasta löytyy silti monia positiivisiakin puolia. Hahmot eivät ole mustavalkoisia ja heidän välisensä suhteet muuntuvat kiinnostavasti. Identiteettien liukuvuudessa on aitoutta.

Pisteytys: 6/10

Good Morning, Vietnam ─ Hyvää huomenta, Vietnam (1987)

Ohjannut Barry Levinson

USA 1987, 121 min.

Draama, Komedia, Sota

Pääosissa: Robin Williams, Forest Whitaker, Bruno Kirby

Goooooooood morning Vietnam!

Rääväsuinen radiotoimittaja Adrian Cronauer (Williams) saapuu Saigoniin ja astuu Yhdysvaltain asevoimien radioaseman palvelukseen. Moottoriturvan huumori ja riehakkaat musiikkivalinnat kauhistuttavat upseereita, mutta suuri yleisö haluaa lisää. Radioasemalla napit ovat vastakkain myös silloin, kun sodan traagisuudesta järkyttynyt Cronauer vaatii saada kertoa sotauutisia rehellisesti, ilman sensuuria.

Hyvää huomenta, Vietnam on M*A*S*Hia (1970) muistuttava Vietnam-komedia, joka kuitenkaan ei turvaudu ainoastaan koheltavaan huumoriin. Radiotoimituksen seinien tuolla puolen käydään vakavia taisteluita ja yksi pommi räjähtää lopulta ihan tutuilla kulmilla. Cronauerin vitsailu osoittautuu keinoksi pitää yllä sotilaiden mielialaa ja hurtti huumori auttaa heitä selviämään raskaista koettelemuksista. Käsikirjoitus ei ole ikimuistoisen loistava, vaikka tarina tasapainoileekin onnistuneesti revittelevän komedian ja synkkiäkin sävyjä saavan draaman välillä.

Robin Williamsin eheä roolisuoritus sodan kauhut kohtaavana vitsitykkinä on elokuvan parasta antia: tausta stand-up-koomikkona näkyy juontorepliikeissä, joista osa on improvisoituja. Mikä taito! Onnistunut rooli toi Williamsille lopullisen läpimurron eturivin näyttelijäksi ja poiki Oscar-ehdokkuudenkin. On harmi, että sinne tänne ripoteltu seksistinen huumori tuntuu 2020-luvulla sangen ummehtuneelta, vaikka se kuvaakin osuvasti aikaansa ja sotatantereiden äijäkerhoa.

Pisteytys: 6/10