Lolita (1962)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1962, 153 min.
Draama, Komedia, Rikos
Pääosissa: James Mason, Sue Lyon, Shelley Winters, Peter Sellers

We have fun together, don't we?

Kirjallisuudentutkija Humbert Humbertin (Mason) kesäloma New Hamphsiressa tuo mukanaan romanttisia tunteita, jotka muuttavat miehen elämän pysyvästi. Humbert vuokraa loma-asunnon leskirouva Charlotte Hazelta (Winters), joka iskee välittömästi silmänsä karismaattiseen vuokralaiseensa. Kuitenkin Humbertin jakamattoman huomion vie Charloten teini-ikäinen tytär Lolita (Lyon), joka on oleva miehen kohtalo. Humbert avioituu Charloten kanssa vain päästäkseen lähemmäs Lolitaa, ja intohimo vie ukkopolon aina vain oudommille poluille.

Stanley Kubrickin ura on poikkeuksellisen täynnä ylistettyjä teoksia, ja niiden nimekkäässä sarjassa Lolita tuntuu hieman unohdetulta helmeltä. Ellei huomioida Kubrickin uran alkuteoksia 1950-luvun alkupuolelta, Lolita on itselleni viimeinen Kubrick-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Lolitan jääminen muiden elokuvien varjoon voi toki olla vain omaa subjektiivista mutuiluani. Ilmestyessään elokuva oli suuri yleisömenestys, samaten kuin bestselleriksi päätynyt alkuperäisteoskin ─ sangen kontroversiaaleja luomuksia kumpainenkin.

Vladimir Nabokovin samannimiseen romaaniin (1955) perustuva Lolita koetteli aikanaan elokuvasensuuria, vaikka tarinaa onkin siistitty alkuperäisasustaan. Nabokovin teoksessa Lolita on vasta 12-vuotias ja seksuaalisuutta kuvataan huomattavasti avoimemmin. Lolitan toisessa elokuvaversiossa (1997) kirjaa toisinnetaan ymmärtääkseni tarkemmin, vaikka tietenkään uskollisuus alkuperäisteokselle ei ole adaptaatioiden tärkein itseisarvo. Kubrickin Lolitassa kiehtovinta on hersyvien roolisuoritusten ohella mainioin repliikein ryyditetty tarina pakkomielteestä. Musta huumori käväisee hetkellisesti jopa slapstickin puolella, mutta valtaosin elokuva on kieroutunut draama ihmismielessä tapahtuvista käsittämättömistä oikuista. Yksi katselukerta ei riitä Lolitan kohdalla mihinkään, ällisteltävää jäi vielä uusintakierroksellekin.

Pisteytys:

7/10

The Night of the Hunter - Räsynukke (1955)

Ohjannut Charles Laughton
USA 1955, 93 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Robert Mitchum, Shelley Winters, Lillian Gish, Billy Chapin

The right hand, friends, the hand of love...

Keskellä 1930-luvun syvintä lama-aikaa köyhä perheenisä sortuu ryöstämään pankin, eikä kuolonuhreilta säästytä. Ennen väistämätöntä pidätystä mies ehtii piilottaa saaliin lastensa räsynukkeen ja vannottaa näitä pitämään salaisuuden. Kun mies on hirtetty, lankeaa leskeksi jäänyt äiti Willa (Winters) muukalaiseen, kaukaa tulleeseen saarnaajaan Harry Powelliin (Mitchum). Mies ei ole mikään herran enkeli, mutta se selviää vasta liian myöhään.

Robert Mitchum ja Lillian Gish tekevät rooleissaan todella vaikuttavaa työtä. Mitchumin ja Gishin hahmot asettuvat vastakkain kuten saarnaaja-Powellin kädet, joiden avulla hän esittää hypnoottisen kertomuksen hyvän ja pahan kiivaasta kamppailusta. Powellin  kylmän laskelmoiva hahmo aiheuttaa voimatonta ahdistusta, suorastaan lapsenomaista pelkoa, kun taas Gishin näyttelemä, orpolapsia pelastava Rachel Cooper luo ympärilleen lämpöä, turvaa ja järjestystä.

Paremmin näyttelijänä tunnetun Charles Laughtonin (1899─1962) ohjausdebyytti Räsynukke on määritelty ekspressionistiseksi film noiriksi, joskaan sen sullominen genrerajoihin ei ole näinkään yksinkertaista eikä ehkä edes kovin mielekästä. Hetkittäin tarinassa välähtävät ironian ja komedian kepeät sävyt, välillä taas tunnelma on piinaavaa kauhua ja yhtäkkiä suoranaista fantasiaa lasten sadunomaisesta maailmasta. Ehkäpä omalaatuinen ote ja runollinen kerronta olivat syynä siihen, miksi Räsynukke ei ilmestyessään kerännyt kuin häviävän pienen määrän kehuja. Parjattu teos oli totaalinen floppi, ja huonon vastaanoton vuoksi se jäi harmillisesti ohjaajansa ainoaksi teokseksi. Mitä mestariteoksia maailma menettikään!

Pisteytys:

10/10

A Place in the Sun - Paikka auringossa (1951)

Ohjannut George Stevens
USA 1951, 122 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Montgomery Clift, Elizabeth Taylor, Shelley Winters

Did you promise to be a good boy?

Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1926) perustuva Paikka auringossa kertoo köyhistä oloista ponnistavasta nuorukaisesta George Eastmanista (Clift), joka saapuu kaupunkiin paremman elämän toivossa. George pääsee töihin rikkaan setänsä tehtaaseen ja piristää yksinäistä elämäänsä yhden illan kielletyllä työpaikkaromanssilla muuan Alicen (Winters) kanssa. Pian George kuitenkin tapaa elämänsä rakkauden, vauraan perheen tyttären Angelan (Taylor). Georgen pahaksi onneksi Alice on raskaana ja vaatii Georgea viemään hänet vihille. Alicesta on päästävä eroon, mutta miten? Vastaus kysymykseen valkenee Georgelle, kun hän kuulee radiosta eräästä hukkumistapauksesta.

Paikka auringossa on George Stevensin Amerikka-trilogian avausosa. Ajatuksia herättävän trilogian myöhemmät osat, jotka niin ikään löytyvät 1001-listalta, ovat Etäisten laaksojen mies (1953) ja Jättiläinen (1956). Avausosassa nähdään amerikkalaista unelmaa tavoitteleva George, joka ei karta kovaa työtä. Hänellä kun on viimein mahdollisuus rikastua, rakastua ja ylipäätään pyrkiä elämässä eteenpäin - siihen elokuvan nimen mukaiseen paikkaan auringossa. Yhteisön paine ja toisaalta omat virhevalinnat johtavat hänet lopulta hirmutekoihin, eikä ryysyistä rikkauksiin -tarina tällä kertaa toteudu. Mutta toteutuuko oikeus? Onneksi nykypäivänä aviottomien lasten synnyttäminen tai lasten synnyttämättä jättäminen ei ole enää yhtä pöyristyttävää kuin tämän elokuvan ilmestyessä - vaikka kukapa tuota Yhdysvaltain politiikan takaperoisuutta osaisi tarkalleen ennustaa. Ehkä tästäkin elokuvasta tulee taas ajankohtainen. Puistatus. Dreiserin romaanikin muuten perustuu tositapahtumiin. Sen pohjalta on tehty muitakin tulkintoja, kuten Josef von Sternbergin ohjaama An American Tragedy (1931).

Elokuva voitti peräti kuusi Oscaria ja kaikkinensa ehdokkuuksia oli yhdeksän. Paikka auringossa sai osakseen valtavasti kiitosta, ja esimerkiksi Charlie Chaplin ylisti elokuvaa heti sen nähtyään. Ei ihme, sillä tässä draamassa on myös niitä hyveitä, joita Chaplin viljeli omissa filmeissään. Paikka auringossa on kuvattu kauniisti, ja sen tarina on riipaiseva. Jokin elementti tai sellaisen puutos kuitenkin erottaa elokuvan loistavista mestariteoksista. Kiinnostavaa onkin, että elokuvan maine on sittemmin hiipunut, ja myöhempien aikojen kriitikot ovat nostaneet aikakaudelta mieluummin esiin tyyten muita teoksia. Stevensin trilogiassa Paikka auringossa on myös tainnut hieman jäädä jälkimmäisten osien varjoon. Hyvä draama tämä silti on. Katsoohan elokuvan jo vain ikonisten Montgomery Cliftin ja Elizabeth Taylorin vuoksi, vaikkei elokuva oikeastaan kummankaan osalta ole se uran säkenöivin suoritus.

Pisteytys
7/10

Winchester '73 - Kohtalon ase (1950)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1950, 92 min.
Lännenelokuva, Toiminta
Pääosissa: James Stewart, Stephen McNally, Shelley Winters

The gun that won the West.

Lin McAdam (Stewart) voittaa ampumakilpailussa jalon aseen, Winchester '73 -kiväärin. Tiukassa kisassa toiseksi jäänyt Dutch Henry Brown (McNally) kuitenkin anastaa tuliluikun ja livistää pakoon. McAdamilla on jo valmiiksi kana kynittävänä Brownin kanssa, joten ajojahti alkaa vikkelästi. Brown joutuu pakomatkallaan luopumaan arvokkaasta kivääristä, joka päätyy melkoiseen seikkailuun. Lopussa koittaa tietenkin vanha kunnon kaksintaistelu, ja ase kohtaa jälleen oikean omistajansa.

Ammuskelua ihannoiva elokuva ei meinannut heti sytyttää minua kovin suureen ylistyslauluun ja pyöräyttelin silmiäni ensimmäisen kliseisen intiaaniherjan kohdalla. Mutta sitten alkoi tapahtua myös hyviä asioita: komeita maisemia, vauhtia ja vinkuvia luoteja, McAdamin salaperäinen kauna Brownia kohtaan... Lopputulemana täytyy todeta, että onhan tämä kerta kaikkiaan näkemisen arvoinen raina. Tarinaa kerrotaan sen verran kiinnostavalla tavalla, että anti-pyssysankarikin jaksaa seurata kiväärinmetsästystä silmä kovana. Itse ampuma-ase nimittäin nousee suorastaan yhdeksi elokuvan hahmoista, sillä sen kautta käydään läpi kaikki länkkärigenren kliseet aina intiaanihyökkäyksistä saluunoiden uhkapelipöytiin. Eri ihmisten käsissä ase herättää intohimoja ja lähes sokeaa hulluutta.

Juoneltaan hieman erikoinen länkkäri on pohjimmiltaan hyvin klassinen genrensä edustaja. Niinpä Winchester '73 - kohtalon ase löytyy usein listoilta, joissa rankataan kaikkien aikojen lännenelokuvia. Filmi on myös eräänlainen merkkipaalu sekä päätähden että ohjaajan uralla. Ensinnäkin Stewart palasi elokuvan myötä westernien pariin reilun vuosikymmenen tauon jälkeen; edellinen kerta oli elokuvassa Ei mikään enkeli (1939). Toisekseen Winchester ' 73 - kohtalon ase aloitti James Stewartin ja Anthony Mannin yhteistyön, joka jatkui halki vuosikymmenen. 1950-luvulla Stewart oli päätähtenä yhteensä kahdeksassa Mannin elokuvassa, joista kuusi oli lännenelokuvia. Näistä yhteistyön hedelmistä ovat Kohtalon aseen lisäksi 1001-listalle päässeet westernit Teräskannus (1953) ja Muukalainen Laramiesta (1955). Loppuknoppina mainittakoon, että vuonna 1950 Stewart nähtiin toisessakin länkkärissä: Delmer Davesin ohjaama Katkaistu nuoli sai ensi-iltansa vain noin viikon verran Kohtalon aseen jälkeen.

Pisteytys:
8/10