11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

Kôkaku Kidôtai - Ghost in the Shell (1995)

Ohjannut Mamoru Oshii

Japani 1995, 83 min.

Animaatio, Scifi, Toiminta, Trilleri

Pääosissa: Atsuko Tanaka, Akio Ôtsuka, Kôichi Yamadera

 

 

I guess once you start doubting, there's no end to it.

Ghost in the Shell -mangasarjaan (1989─1991) perustuva anime-elokuva sijoittuu futuristiselle 2020-luvulle. Tietoverkot ovat tulleet kiinteäksi osaksi ihmiskehoja, joita osataan muokata kyberneettisin implantein. Nukkemestarina tunnettu vaarallinen kyberterroristi murtautuu ihmisten mieliin ja muokkaa heidän muistojaan, mutta turvallisuusosasto 9 on hänen jäljillään. Poliisiupseeri Motoko Kusanagin (Tanaka) keho on lähes sataprosenttisesti keinotekoinen ja hänen kollegansakin ovat osittain paranneltuja. Saako teknologian vahvistama yksikkö Nukkemestarin taltutettua?

Kylmänviileä scifitoiminta kuvaa komeasti tyylikkään harmaata mutta ankeaa maailmaa. Surullinen tulevaisuuskuva tuo mieleen Blade Runnerin (1982) sateisen kolkkouden, temaattisestikin elokuvissa on paljon samaa. Ghost in the Shell on hyvin rytmitettyä menoa, mutta siinä on runsaasti tilaa ihmisyyden filosofoinnille. Milloin ihmisyys katoaa kehosta? Onko ihmisyys tietoisuutta? Mikä on muistojen ja todellisuuden suhde? Tällä todellisella 2020-luvulla emme vielä ole aivan tässä pisteessä, mutta tekoälyaihe on polttavan ajankohtainen. Elokuvan kysymykset ovat hyviä.

Ghost in the Shell on teemaansa sopivasti animoitu sekä tietokoneella että käsin piirtämällä. Filmi näyttää tyylikkäältä ja tunnelman viimeistelee erinomainen musiikki. Katsoessa ei ihmetytä, että elokuvalla on laaja kulttimaine! Ghost in the Shell on vaikuttanut voimakkaasti eritoten Matrixiin (1999), jossa on lukuisia yhtymäkohtia animen esittelemiin teemoihin ja tunnelmiin. Cyberpunk-tarina on lisäksi jatkunut omassa universumissaan, jossa on suuri liuta sarjakuvia, elokuvia ja pelejä. Tuorein elokuva on tämän alkuperäisen tarinan Hollywood-remake Ghost in the Shell (2017), joka on saanut osakseen ristiriitaisen vastaanoton.

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu I ─ Godzilla-tupla (1954, 2023)

I knew it. It must be Godzilla.

 

Klassikkomonsteri loiskauttaa kauhukuun käyntiin! Jättiläiskokoisen Godzillan tuhotöistä on ilmestynyt valtava määrä elokuvia, pääasiassa japanilaisen studio Tohon tuottamana. Niistä ruoditaan nyt 50-vuotias esikoinen ja sarjan toistaiseksi tuorein osa. Godzilla on karjunut myös Hollywoodissa. Nyt käynnissä olevan Monsterverse-sarjan osat Godzilla (2014), King of the Monsters (2019) ja Godzilla vs. Kong (2021) ovat tänä vuonna saaneet jatkoa (Godzilla x Kong: The New Empire, 2024).

Valtavien hirviöiden ystäville tuttuja lienevät myös King Kong (1933) ja Cloverfield (2008), joissa rymistellään New Yorkissa. Tasavuosia viettävistä jäteistä on tänä vuonna syytä muistaa The Hostin (2004) outo lonkerohirviö ja kooltaan hieman pienempi mutta silti karmaisevasti vaaniva Mustan laguunin hirviö (1954). Vaan nyt sukeltakaamme rohkeasti Japanin aluevesille!

 

Gojira - Godzilla
Ohjannut Ishirô Honda

Japani 1954, 96 min.

Scifi, Kauhu, Draama

Pääosissa: Takashi Shimura, Akihiko Hirata, Akira Takarada

 

 

 

 

Atomiajan kauhu iskee! Radioaktiivisuuden kasvattama merihirviö Godzilla rantautuu japanilaisten riesaksi. Valtavaksi paisuneen hirviösarjan avauselokuva sijoittuu kylmän sodan ja ydinkokeiden aikaan, mutta sen hälytyssireenit ja rauniokasat nostavat esiin kirveltäviä muistoja sotavuosilta. Atomipommin kipeä muisto kääntyy silti taidokkaaksi viihteeksi. Tarina on jännittävä vaikka rytmiltään se on vielä mukavasti rauhallisempi kuin moni nykyajan katastrofifilmi. Eipä ihme, että elokuvasarjasta on tullut legendaarinen.

Pisteytys: 7/10

 

Gojira -1.0 - Godzilla Minus One
Ohjannut Takashi Yamazaki

Japani 2023, 124 min.

Scifi, Draama, Kauhu, Toiminta

Pääosissa: Munetaka Aoki, Minami Hamabe, Sakura Andô

 

 

 

 

Toho-studion Godzilla-sarjan 37. osa palauttaa sarjan juurilleen. Toinen maailmansota on päättymäisillään, kun merestä nousee outo jättihirviö, johon tavalliset aseet eivät pure. Elokuva on paitsi menevää, tyylikkään näköistä hirviötoimintaa myös kiinnostavaa draamaa. Päähenkilöiden tarinoissa käsitellään sotatraumoja juuri sopivalla syvyydellä: hirviön tuhovoiman ihmettely ei unohdu mutta hahmoilla on merkitystä. Lisäksi on kiinnostavaa katsoa, miten hirviö hoidellaan 1940-luvun teknologialla mielikuvituksellisien scifiviritelmien sijaan. Kerta kaikkiaan onnistunutta hirviöryminää! Elokuva palkittiin hienoista efekteistään ansaitulla Oscarilla.

Pisteytys: 8/10

Ugetsu - kalpean kuun tarinoita (1953)

Ohjannut Kenji Mizoguchi

Japani 1953, 96 min.

Draama, Fantasia

Pääosissa: Masayuki Mori, Eitarô Ozawa, Machiko Kyô

 

Success always comes at a price.

Ugetsu - kalpean kuun tarinoita sijoittuu 1500-luvun Japaniin, jossa riehuu sota. Savenvalaja Genjuro (Mori) ja hänen lankonsa Tobei (Ozawa) lähtevät rosvoja uhmaten myymään Genjuron ruukkuja kotikylää kauemmas. Ahneuden sokaisemat miehet ajautuvat umpikujaan: aaveprinsessa Lady Wasaka (Kyô) viettelee Genjuron ja Tobei hankkii kyseenalaista kunniaa varastetussa haarniskassa ─ molempien miesten vaimot joutuvat maksamaan puolisoidensa erheistä kalliin hinnan.

Kenji Mizoguchin nimekäs mestariteos kuvaa kaoottista, sotaan langennutta maata rehellisesti ja silti kauniisti. Tarina vertautuu sodanjälkeiseen Japaniin 1950-luvulla, jossa moni elämä oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla. Sotaan lähdetään innolla, mutta siitä maksetaan lopulta liian kova hinta. Onnenetsijöiden väistämätön ahdinko koskettaa, sillä suurten rikkauksien sijaan käsiin jää vain kasa tuhkaa. Surumielisyydestä huolimatta Ugetsu on viehättävää katsottavaa. Miljöö on viehättävän autenttinen ja fyysinen näyttelijäntyö täydentää kaunista kuvakerrontaa.

Venetsian hopealeijonalla palkittu Ugetsu menestyi näyttävästi maailmalla, ja se oli myös ehdolla puvustus-Oscarin saajaksi. Voitot ovat kuitenkin vielä melko vaatimattomia elokuvan myöhempään maineeseen nähden, onhan se ohjaajansa kärkiteoksia ja ylipäätään japanilaiselokuvan kultakauden tähtihetkiä. Moni myöhempi ohjaaja (mm. Martin Scorsese ja Andrei Tarkovski) on nimennyt Ugetsun yhdeksi suosikkiteoksistaan. Elokuvan kova maine on helppo ymmärtää, niin vaivattoman kauniisti se onnistuu kertomaan pohjimmiltaan lohduttoman surullisen tarinan elämän armottomuudesta.

Pisteytys: 8/10

Bin-jip ─ Rautakolmonen (2004)

Ohjannut Kim Ki-duk

Etelä-Korea & Japani 2004, 88 min.

Draama, Rikos, Romantiikka

Pääosissa: Hee Jae, Seung-Yun Lee

Why do you keep hiding?

Mainoksia jakava nuorukainen Tae-Suk (Hee) on ottanut tavakseen murtautua matkoilla olevien ihmisten koteihin. Mies ei kuitenkaan varasta ja sotke, vaan auttelee kotitöissä ja toimii luvattomana talovahtina. Eräässä asunnossa hän tapaa yllätyksekseen pahoinpidellyn naisen (Seung-Yun). Kohtaamisesta alkaa lähes sanaton ystävyys ja rakkaustarina, joka kestää kaiken.

Kim Ki-dukin (1960─2020) draama on eriskummallinen elokuva. Tarina on perusrakenteiltaan yksinkertainen, mutta se polveilee taitavasti eri maailmojen välillä. Buddhalainen elämänfilosofia kulkee kertomuksen selkärankana. Mieleen tulee väistämättä Ki-dukin aiempi upea teos Viisi vuodenaikaa (2003), vaikka tapahtumien ympäristö on täysin erilainen.

Rautakolmonen (engl. 3-Iron) sai ensi-iltansa Venetsian filmijuhlilla, jossa teos otettiin vastaan ilahtunein mielin. Kriitikoiden arvostama elokuva ei ollut Ki-dukin ainoa kansainvälinen menestys, sillä samana vuonna ensi-iltansa saanut Samaritan Girl (2004) palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla. Ki-dukin tuottoisalla ja palkitulla uralla on ollut kääntöpuolensa, sillä ohjaaja on saanut vastaanottaa monia väkivaltasyytteitä, jotka heittävät epämiellyttävän varjonsa tämänkin filmin ylle. Eipä Rautakolmonen naiskuvansa ansiosta loista, vaikka onkin monin tavoin taidokas ja mieleenjäävä elokuva.

Pisteytys: 8/10

Lost in Translation (2003)

Ohjannut Sofia Coppola

USA & Japani 2003, 102 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson

I just don't know what I'm supposed to be.

Tokiolaisessa luksushotellissa valvotaan. Elokuvatähti Bob Harris (Murray) on Japanissa kuvaamassa viskimainoksia, mutta kärsii yksinäisyydestä ja unettomuudesta. Hotellin baarissa Bob tapaa Charlotten (Johansson), joka tappaa aikaa odotellessaan valokuvaajamiehensä keikkaputken päättymistä. Kaksikon välille syntyy öinen ystävyys: kumpikin on on tullut elämässään taitekohtaan, jota ympäröivän kulttuurin vieraus entisestään korostaa. Eksyminen on mukavampaa yhdessä.

Lost in Translation on unenomainen välitila jossain yksinäisyyteen vetäytymisen ja toisen ihmisen kaipuun rajalla. Hotellissa elämisen limbo on täydellinen tila kertomukselle, jossa koetaan irrallisuutta maailmasta, arjesta ja omasta itsestä. Elokuva täyttyy välinpitämättömästä haahuilusta ja vetelehtimisestä, mutta tylsyys on kerronnasta kaukana. Harhailua taitavasti tunnelmoiva Lost in Translation jättää miellyttävästi tilaa erilaisille tulkinnoille ja pohdinnoille, joita päähenkilöiden matkassa vellominen herättää.

 

Sofia Coppolan (s. 1971) elokuvaura alkoi verrattain varhain, sillä hänen isänsä Francis Ford Coppola nosti mieluusti tyttärensä pieniin rooleihin elokuvissaan. Nuorempi Coppola seurasi lopulta isänsä jalanjälkiä ohjaajanpallille; Lost in Translation on vasta Coppolan toinen kokopitkä ohjaustyö. Kriitikot ottivat elokuvan vastaan mielihyvin ja Coppolalle ojennettiin parhaan käsikirjoituksen Oscar. Kerronta on tunnelmallista, hauskaa, haikeaa ja hetkittäin sydänalaa lämmittävää. Taitavaa tarinaa tukevat rooleihinsa loistavasti istuvat näyttelijät, tyylikäs kuvavirta ja täydellisen unelias soundtrack.

Pisteytys: 9/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Harakiri, 1962)

The suspicious mind conjures its own demons.

 

Kuusikymmentä vuotta sitten valkokankaiden suurmenestyksiä olivat näyttävä aavikkodraama Arabian Lawrence (1962) ja oikeussaliin lasten silmin kurkisteleva Kuin surmaisi satakielen (1962). Maailma astui agenttiaikaan, kun ensi-iltansa sai ensimmäinen Bond-filmi Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962). Yksi aikakausi myös päättyi, kun tähtinäyttelijä Marilyn Monroe (1926─1962) löydettiin kuolleena kotoaan elokuun alkupäivinä. Vuoden 1962 vauvaedustukseen puolestaan lukeutuivat monet tulevat tähdet, kuten Jim Carrey, Jodie Foster ja Tom Cruise.

Aikansa pirskahtelevaa elokuvahenkeä kuvaavat räväkästi ranskalaiset uuden aallon ikoniset filmit Jules ja Jim (1962), Elää elämäänsä (1962) sekä Cleo viidestä seitsemään (1962). Näiden ohella tahdon mainita erityisinä suosikkeinani omaperäisen filmin Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962) sekä japanilaisdraaman Syksyinen iltapäivä (1962). Viimeksi mainitusta onkin sopivaa kääntää aatokset nousevan auringon maahan, jonne päivän elokuva sijoittuu.

Seppuku - Harakiri

Ohjannut Masaki Kobayashi

Japani 1962, 137 min.

Draama, Toiminta

Pääosissa: Tatsuya Nakadai, Akira Ishihama, Shima Iwashita

 

 

 

Klassikkomainetta nauttiva samuraielokuva Harakiri sijoittuu 1630-luvun Japaniin. Sortuneen klaanin yksinäinen samurai Tsugumo Hanshiro (Nakadai) saapuu riutuneena Ii-klaanin kartanoon ja pyytää avustusta harakiriin, rituaali-itsemurhaan. Pyyntö herättää epäilyksiä ja halveksuntaa, mutta tunteet korvaa pelko, kun Hanshiron salaisuudet äkillisesti paljastuvat.

Harakiri on niittänyt mainetta yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista samuraielokuvista, ja teoksen laatu yltää helposti lajin mestarin Akira Kurosawan tasolle. Yhden miehen taistelu korruptiota ja väärää valtaa vastaan on väkevä ja jännittävä, vaikka elokuva sijoittuu lähes kokonaan yhteen huoneeseen. Yksinkertainen asetelma kasvaa polveilevaksi kertomukseksi ja kokonaisen aikakauden kuvaksi. Aavistelen, että tämä filmi saattaa vain parantua useammilla katselukerroilla.
 

Masaki Kobayashi (1916─1996) tunnetaan japanilaisen yhteiskunnan taitavana kuvaajana. Hänen tuotannostaan tunnetaan parhaiten juurikin Harakiri, jonka lisäksi kansainvälistä mainetta on nauttinut esimerkiksi Kwaidan - kauhun kasvot (1964). Elokuvia yhdistää historia ja kansanperinne, joiden avulla peilataan modernin ajan ajatuksia. Harakirin pohdinnat etiketin noudattamisesta tuntuvat istuvan kiintoisasti myöhempienkin aikojen Japaniin. Jännitteitä pursuava Harakiri oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta himottu pysti meni niin ikään upealle Tiikerikissalle (1963). Kobayashin mestariteoksen saama jälkimaine kantaa onneksi ilman palkintojakin.

Pisteytys: 8/10

Sen to Chihiro no kamikakushi ─ Henkien kätkemä (2001)

Ohjannut Hayao Miyazaki

Japani 2001, 125 min.

Animaatio, Fantasia

Pääosissa: Rumi Hiiragi, Miyu Irino

There is a story deep within my heart.

Chihiro-tyttö (Hiiragi) eksyy kummalliseen henkimaailmaan, jossa ihmishenki on vaarassa. Taikavoimia hallitseva Haru-nuorukainen (Irino) auttaa Chihiron pestautumaan jumalten kylpylään, jossa hän on varmasti turvassa. Chihiron on voitettava pelkonsa ja kerättävä kaikki rohkeutensa, sillä hänen on vielä pelastettava vanhempansa karulta kohtalolta ja kylpylän keittopadoilta.

Henkien kätkemä (engl. Spirited Away) on mestarillinen tarina Hayao Miyazakin mielikuvituksen syövereistä. Maagisessa maailmassa hahmojen hyvyys ja pahuus saavat erilaisia sävyjä, aivan kuten todellisessa elämässäkin. Katsojat ovat löytäneet elokuvasta lukuisia eri teemoja, aina kulutusyhteiskunnasta ympäristöongelmiin ja kaipuusta menneisiin aikoihin. Yksi synkähkö tulkinta on jopa sillä kannalla, että filmi käsittelee prostituutiota. Elokuvan taikamaailma onkin niin monipuolinen, että siitä löytää jokaisella katselukerralla helposti uudenlaisen kulman.

Upean realistinen lapsuuskuvaus oli ilmestyessään suuri menestys. Kotimaassaan Henkien kätkemä oli vuotensa hitti, ja myös ulkomailla elokuva sai suurta suosiota. Muun muassa Kultaisella karhulla ja animaatio-Oscarilla palkittu Henkien kätkemä ponkaisi studio Ghiblin tuottoisimpien filmien kärkeen ja viimeistään sinetöi ohjaajansa maailmanlaajuisen maineen. Sittemmin suuri yleisö on jo osannut odottaa studion uutuuksia kieli pitkällä, ja paraikaa varrotaan, josko mestari-Miyazakin viimeinen elokuva vielä jonain päivänä valmistuisi. Henkien kätkemä pitää omalla listallani ykköspaikkaa Ghiblin tuotannosta, vaikka sille onkin miellyttävän helppoa löytää haastajia.

Pisteytys: 10/10

Yi yi ─ 1 + 2 (2000)

Ohjannut Edward Yang

Taiwan & Japani 2000, 173 min.

Draama

Pääosissa: Nien-Jen Wu, Elaine Jin, Issei Ogata

 

Why are we afraid of the first time?

 

1 + 2 kertoo keskiluokkaisesta taiwanilaisperheestä ja sen kolmesta sukupolvesta, jotka jakavat saman kodin. Perheen isä NJ (Wu) kamppailee tukahdutettujen tunteiden aallokossa: entisen heilan kohtaaminen ja firman ahdinko ajavat miehen pohtimaan tekemiään valintoja. Helpompaa ei ole muillakaan perheenjäsenillä, joista jokainen kokee tahoillaan yksinäisyyttä ja epävarmuutta.

Rauhallinen ja pohdiskeleva perhedraama antaa tilaa ajatuksille. Kukapa ei joskus olisi pysähtynyt tuumimaan tekemiään valintoja ja sitä polkua, jota on tullut kulkeneeksi. 1 + 2 avartaa hellän ymmärtäväisesti inhimillisiä pohdintoja, joita suurkaupunkien tuhannet ja miljoonat yksityiset elämät kätkevät sydämiinsä. Arjen on jatkuttava, vaikka suljettujen ovien takana kuohuu. Kaupunkimiljöön tyylikäs kuvaus korostaa kiehtovalla tavalla yleisinhimillisiä tunteita, niiden yksityisyyttä ja toisaalta samaistuttavuutta; yksin jäämistä ja vieraantuneisuutta.

 

1 + 2 sai ensi-iltansa Cannesissa, jossa Edward Yang palkittiin ohjauksestaan ja filmi oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Yangin pysti oli ansaittu, sillä monien päähenkilöiden ja juonilankojen elokuva on taidolla hallittu kokonaisuus. Näin jälkeen päin palkinnon arvo korostuu siksikin, että elokuva jäi harmillisesti Yangin viimeiseksi kokopitkäksi ohjaustyöksi. Teoksessa on samaa filosofista henkeä, melankoliaa ja ylisukupolvisia aineksia kuin Yangin läpimurtoteoksessa Kirkkaampi kesäpäivä (1991). Molemmat ovat suuria elokuvia ohikiitävästä arjesta. Mikäpä sen tutumpaa ja kauniimpaa!

Pisteytys: 8/10

Sanma no aji ─ Syksyinen iltapäivä (1962)

Ohjannut Yasujirô Ozu

Japani 1962, 113 min.

Draama

Pääosissa: Chishû Ryû, Shima Iwashita, Keiji Sada

In the end, we spend our lives alone.

 

Shūhei Hirayama (Ryû) on leskimies, jonka kolme lasta ovat hyvää vauhtia aloittamassa omaa, vanhemmista irrallista elämäntaivaltaan. Tytär Michiko (Sada) on Shūhein kotiapuna, mutta Shūhei ryhtyy oma-aloitteisesti järjestämään Michikolle avioliittoa ─ tapahtuuhan se ennemmin tai myöhemmin. Pidättyväisen herrasmiehen ympärillä on vanhoja ystäviä ja välittäviä lapsia, mutta yksinäisyyden tunne kalvaa, eikä löydä purkautumistietään.

 

Syksyinen iltapäivä (engl. An Autumn Afternoon) sijoittuu sodanjälkeisen, taisteluista toipuneen nousukauden Japaniin. Sota elää edelleen keski-ikäisten ja vanhojen miesten muistoissa, mutta aika vyöryy eteenpäin ja unohtaa raunioihin jääneet pommitusten uhrit. Elokuvan tunnelma on rauhallinen ja arkinen, ja siten liikuttavan kaunis. Yhtä lailla tavallista ja silti ihmiselämää mullistavaa on se, miten vanhemman on jonain päivänä päästettävä irti lapsistaan ja tehtävä itsensä tarpeettomaksi.
 

Yasujirô Ozun viimeinen teos on samalla tavalla haikea ja lempeästi toivoa luova kuin kuulas syyspäivä. Kuvat ovat täyteläisen kauniisti sommiteltuja, eikä kamera Ozun tyylille uskollisesti heilahda kertaakaan. Syksyinen iltapäivä palaa monella tapaa Ozun nimekkäimpään elokuvaan Ensimmäinen matka (1953). Molemmat ikääntymistä käsittelevät elokuvat ovat suurien tunteiden äärellä, mutta rauhoittavat. Syksyinen iltapäivä kuitenkin löytää tasapainon perinteiden ja nykypäivän välillä, niiden välille on solmittu rauha.

Pisteytys: 10/10

Tetsuo (1989)

Ohjannut Shin'ya Tsukamoto

Japani 1989, 67 min.

Kauhu, Scifi

Pääosissa: Tomorô Taguchi, Shin'ya Tsukamoto

Together, we can turn this fucking world to rust!

Maailman tunnetuin Iron Man on Marvelin supersankari, mutta tässä Shin'ya Tsukamoton (1960─) metallipainajaisessa kohdataan erilainen ja pelottava rautamies. Tetsuon (englanniksi myös Tetsuo: The Iron Man) maailmassa rauta valtaa erään miehen kehon, eikä ihmismieli pysty hallitsemaan koneen tahtoa: metallifetissi muuttuu metallin peloksi, eikä muutosta voi paeta.

Japanilaista bodyhorroria ja cyberpunkia yhdistävä Tetsuo on erikoista gorea. Mahtavan kiivaalla rytmillä etenevä filmi vie katsojan kauhumatkalle mekaaniseen helvettiin, jossa koneet ottavat  vallan luonnosta ja ihmisestä. Elokuvan tekokin oli varsinainen kärsimysnäytelmä, sillä filmiä kuvattiin minimibudjetilla ohjaajan asunnossa  peräti puolitoista vuotta. Väsynyt kuvausryhmä harveni lopulta lähes olemattomiin, mutta jotenkin lopputulos saatiin purkitettua.

Tetsuo löysi yleisönsä filmijuhlilta, joissa se sai positiivisen vastaanoton. Tsukamoton elokuvat ovat innoittaneet Hollywoodissakin esimerkiksi Quentin Tarantinon ja David Fincherin filmeihin. Kenties Tsukamotokin on saanut vaikutteita valtameren tuolta puolen, koska elokuva muistuttaa Eraserheadin (1977) ja Videodromen (1983) kummaa tunnelmaa. Sittemmin Tetsuolle on tehty kaksi jatko-osaa (1992, 2009), jotka ovat menestyneet niin ikään kelvollisesti. Kulttimaineestaan huolimatta Tetsuo on poistettu 1001-listalta vuonna 2005, minun mielestäni ihan syyttä suotta!

Pisteytys: 8/10

Ringu (1998)

Ohjannut Hideo Nakata

Japani 1998, 96 min.

Kauhu, Mysteeri

Pääosissa: Nanako Matsushima, Hiroyuki Tanabe

 

Four people died from watching this videotape!

 

Kirotun videonauhan urbaanilegenda naurattaa teinityttöjä, kunnes kauhujuttu osoittautuukin todeksi. Toisen uhrin täti, toimittaja Reiko Asakawa (Matsushima) ryhtyy sinnikkäästi selvittämään nuorten todellista kuolinsyytä. Reiko saa jäljitettyä videokasetin ja ratkoo vähitellen sen paljastamia kuvavihjeitä. Ehtiikö hän katkaista kirouksen ennen kuin kuolo korjaa?

Japanilaiskauhun klassikko luottaa kotimaansa perinteisiin traditioihin, mutta tuo pelottavat kauhuhahmot moderniin VHS- ja lankapuhelinaikaan. (Jos elokuva tehtäisiin nyt, filminauhalla eläneen kummituksen olisi syytä perustaa Tiktok-tili.) Ringun tarina on hieman hölmö, mutta silti juoni on myös jännittävä ja kiinnostava. Tunnelma on aidosti hyytävä, eikä arkajaloiksi itsensä tunnustavien ole syytä uppoutua karmivan mysteerin pyörteisiin ainakaan yksin pimeässä.

Mukavasti menestynyt Ringu on sittemmin saanut kuusi jatko-osaa, joista avausosan maine on kantanut pisimälle. Ringu-sarja on kasvattanut kulttimainetta maailmanlaajuisesti, vaikka "lännessä" taidetaan tuntea parhaiten Hollywood-remake The Ring (2002) jatko-osineen. Joka tapauksessa Ringun myötä alkoi japanilaiskauhun buumi, joka oli voimakkaimmillaan 2000-luvun alussa. Seuraava iso hitti oli Kauna-elokuvasarja, josta Ringun tapaan tehtaillaan jatko-osia edelleen niin Japanissa kuin Yhdysvalloissakin. Suositut sarjat ovat saaneet jo yhden crossover-filminsä Japanissa (Sadako vs. Kayako, 2016), lieköhän pian Hollywood-versiokin tulilla?

Pisteytys: 7/10

Mononoke-hime ─ Prinsessa Mononoke (1997)

Ohjannut Hayao Miyazaki

Japani 1997, 134 min.

Animaatio, Seikkailu, Fantasia

Pääosissa: Yōji Matsuda, Yuriko Ishida, Yūko Tanaka

The world is cursed.

Nuorukainen nimeltä Ashitaka (Matsuda) joutuu taistoon riivatun demonin kanssa ja saa kantaakseen ikävän kirouksen. Ashitaka lähtee etsimään parannuskeinoa kaukaisen metsän jumalilta, mutta ihmisen ei ole enää helppoa kulkea metsässä herättämättä epäluuloa. Susijumalten kasvattama ihmislapsi San (Ishida) on sydämistynyt ihmisiin, jotka ovat aiheuttaneet eläimille ja jumalille hallaa.

Prinsessa Mononoke (engl. Princess Mononoke) on kaunis animaatio metsien muinaisista taruista. Luonnonsuojeluteemaltaan elokuva yhtyy Ghibli-studion aiempaan fantasiaan, Tuulen laakson Nausicaän (1984), jossa taistellaan leviävää saastemerta vastaan. On pohjattoman surullista, että elokuvien aiheet ovat tulleet vain kipeämmin ajankohtaisiksi. Filmit toki tuovat myös lohtua, sillä tässäkin tarinassa on sentään ripaus toivoa. Kauniisti animoidut metsät äänimaisemineen ihastuttavat ja käsikirjoitus viehättää: edes pahikset eivät ole yksiulotteisia.

Hayao Miyazaki ja Isao Takahata perustivat Studio Ghiblin vuonna 1985, ja hiljalleen studio on kohonnut yhdeksi Japanilaisen animaation tunnetuimmista tuottajista. Prinsessa Mononoke oli valtava hitti kotimaassaan, mutta maailmalla se otettiin vastaan vielä hieman hillitymmin, joskin ylistäen. Studion maine kuitenkin kiiri ja tuore yhteistyö Disneyn kanssa edisti menestystä. Studion seuraava iso elokuva Henkien kätkemä (2001) sai jo huomattavasti suuremman näkyvyyden. Siinäkin on temaattista jatkuvuutta, sillä ihmisten ja jumalten on aika tavata jälleen.

Pisteytys: 8/10

Smoke (1995)

Ohjannut Wayne Wang

Saksa, Japani & USA 1995, 112 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Harvey Keitel, William Hurt, Harold Perrineau

Time creeps in its petty pace.

Tupakkakauppias Auggie Wrenin (Keitel) liike Brooklynissa on kulmakunnan kavereiden kohtauspaikka. Auggien kesäpäivät muuttuvat entistäkin hikisemmiksi, kun entinen heila tulee kylään ja väittää Auggien olevan hänen teinityttärensä isä. Samaan aikaan kaupan asiakas ja Auggien ystävä, kirjailija Paul Benjamin (Hurt) tutustuu teinipoika Rashidiin (Perrineau), joka kaipaa isähahmoa. Kuka pelastaa ja kenet?

Smoke on tavallisten tarinoiden kudelma. Ihmiskohtalot kietoutuvat taitavasti toisiinsa ja henkilöiden välillä vallitsee lämmin luottamus, vaikka palturiakin puhutaan suut ja silmät täyteen. Isät, lapset ja yksinäiset, kaikki sattuman yhdistämät sielut kannattelevat kauniisti toisiaan. Pieniä tarinoita kuunnellessa ajantaju hämärtyy ja todellisuuskin hieman taipuu. Kylläpä onkin kauniin korutonta tavallisen elämän kauneutta, suoraan New Yorkin pölyisiltä kaduilta! Savuakaan ei sovi unohtaa, sillä nimeä enteilevästi sitä piisaa. Elokuvaa katsoessa huomaa, että entisaikanakin monien ihmisten taskuun piirtyi neliönmallinen jälki: ei kuitenkaan älypuhelimesta, vaan tupakka-askista.

Kirjailija Paul Austerin (1947─) käsikirjoitus on savuisen tunnelmallinen sekä tarkka ja lempeä. Wayne Wang (1949─) puolestaan kuljettaa mukavasti polveilevaa kertomusta taitavalla rytmillä. Kansainvälisenä indie-tuotantona valmistunut elokuva puri katsojiin ja kriitikoihin, ja elokuva menestyi Berliinin filmijuhlilla saakka. Monista tarinoista ja näyttelijöiden improvisoimista keskusteluista syntyi nopeasti jatko-osa Blue in the Face (1995), joka ei kuitenkaan saavuttanut Smoken veroista ylistystä.

Pisteytys: 8/10

Chun gwong cha sit ─ Happy Together (1997)

Ohjannut Wong Kar-wai

Hongkong, Japani & Etelä-Korea 1997,  96 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Leslie Cheung, Tony Chiu-Wai Leung

Turns out that lonely people are all the same.

Pariskunta Ho (Cheung) ja Lai (Leung) lähtevät Argentiinaan pelastamaan suhteensa. Lai kaipaa elämäänsä pysyvyyttä ja tahtoisi vakiintua, mutta Ho nauttii vauhdista ja irtosuhteista. Lomamatkan aikana loppuvat rahat ja into yrittää. Ho ja Lai eroavat, mutta eivät pääse täysin irti toisistaan. On-off-suhteen kipu syntyy epäilystä, kateudesta ja erilaisista odotuksista.

Happy Together vie romanssin vieraalle maalle, mutta lomafantasian sijaan matka paljastaakin arjen realismin. Väkeviin tangoihin heijastuu koko kipeä rakkaustarina: intohimo ja vetovoima, samassa tunnevyöryssä viha, kaipuu ja rakkaus. Suurten tunteiden skaala kulminoituu valtavaan vesiputoukseen, jonka voimaa ei voi padota. Monimutkaiset tunteet ovat realistisia ja hahmot moniulotteisia. Siksi Happy Together on erinomaisen hyvä LGBT-elokuvaksi, jossa homous ilmenee normaalina, vaivattomana asiana, eikä varsinaisena ongelmien kulminaatiopisteenä.

Wong Kar-wain tyylikkään haikea draama edustaa jo ohjaajan vakiintunutta esteettistä tyyliä. Samanlaista visuaalisuutta ilmensi jo aiempi menestys Chunking Express (1994). Lisäksi elokuvia yhdistää kaihoisa tunnelma sekä yksinäisyyden ja rakkaudenkaipuun teema, jotka väreilevät muissakin Kar-wain teoksissa. Vangitsevan tunnelmallinen Happy Together poiki Kar-waille parhaan ohjauksen palkinnon Cannesissa ja elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys: 8/10

Dead Man (1995)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA, Saksa & Japani 1995, 121 min.

Lännenelokuva, Draama, Seikkailu

Pääosissa: Johnny Depp, Gary Farmer

Every night and every morn, some to misery are born.

 

Arka kirjanpitäjä William Blake (Depp) matkustaa junalla halki Yhdysvaltojen. Pienestä pääteaseman kaupungista ei lopulta löydykään luvattua pestiä ja kaiken lisäksi William päätyy vahingossa tappamaan miehen. Karkumatkalla vastaan tulee mies nimeltä Nobody (Farmer), joka uskoo Williamin olevan samannimisen runoilijan reinkarnaatio. On aloitettava valmistelut, jotta William voidaan johdattaa takaisin henkimaailmaan omiensa pariin.

Jim Jarmuschin elokuvaa on luonnehdittu psykedeeliseksi westerniksi tai acid westerniksi, ja sehän filmiiin sopii, sillä kutkuttavat länkkärielementit soinnuttavat erikoista tarinaa taitavasti. Tummasävyistä huumoriakin on mukana. Äänimaisema sekä Neil Youngin säveltämät laulut tulevat iholle ja tyylikäs mustavalkokuvaus syventää varjot kotikatsomoon saakka. Tarina on sinällään hyvin yksinkertainen, mutta enempää ei tarvitse. Ansiokasta on sekin, ettei amerikkalaisia alkuperäiskansoja kuvata perinteisissä pahisrooleissa vaan huomattavasti monimuotoisemmin.

 

Dead Man on saanut kerrontaansa inspiraatiota William Blaken runoudesta. Mystikko-runoilijan säkeitä lausuu innokkaasti Nobody, jonka rooli olisi useimmissa elokuvissa olla pelkkä "villi". Tässä tarinassa hänellä on monia rooleja, persoonia ja valtavasti tietoa. Williamin hahmo puolestaan ei tunne nimikkorunoilijansa, ei osaa käsitellä aseita eikä tunne henkimaailman kutsua. Hahmot ovat toistensa vastinpari, mutta heistä tulee myös ystävät. Cannesissa ensi-iltansa saanut Dead Man jakoi kriitikoiden mielipiteitä, mutta ylistyksettä se ei ole jäänyt. Elokuva oli jopa ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Lännenelokuvan lajia viehkosti kehittelevä teos on minusta Jarmuschin parhaita ohjaustöitä, ellei jopa paras.

Pisteytys: 8/10

The Crying Game (1992)

Ohjannut Neil Jordan

Iso-Britannia, Japani & USA 1992, 112 min.

Trilleri, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Stephen Rea, Jaye Davidson, Forest Whitaker

Details, baby. Details.

IRA-sotilas Fergus (Rea) saa tehtäväkseen vahtia kidnapattua vankia Jodya (Whitaker). Yksitoikkoinen vahtivuoro johtaa miesten ystävystymiseen. Kun Jody saa surmansa ja brittiarmeijan joukot hyökkäävät IRA:n tukikohtaan, Fergus pakenee Lontoon hälyyn ja etsii käsiinsä Jodyn tyttöystävän Dilin (Davidson). Tuota pikaa kaksikko ryhtyy tapailemaan, vaikka Fergusia painaa salainen IRA-menneisyys ja osallisuus Jodyn kuolemaan.

 

Vaikeiden valintojen äärellä tuskaileva trilleri on rakennettu pätevästi, sillä surumielinen jännitys kantaa alusta loppuun. The Crying Game ei menestynyt kotimaassaan Isossa-Britanniassa, mutta elokuva kohosi kuitenkin maailmalla arvostelumenestykseksi. Useissa palkintogaaloissa edustanut elokuva palkittiin lopulta käsikirjoitus-Oscarilla ja Baftoissa filmi julistettiin vuoden 1992 parhaaksi brittielokuvaksi. Hieno lopputulos teokselle, jonka alku vaikutti tahmealta epäonnistumiselta.

The Crying Gamea on ärsyttävästi markkinoitu suurella yllätysmomentilla, jonka aion nyt paljastaa, koska asialla ei pitäisi olla mitään shokkiarvoa: elokuvassa ilmenee, että eräällä naishahmolla on penis. Ymmärrys sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta on viimeisen vuosikymmenen kuluessa harpponut niin paljon eteenpäin, että representaatiossa on väkisinkin ajan patinaa. Kiusallisimmalta tuntuu mieshahmon raju ensireaktio "paljastukseen", sillä kohtausta on parodisoitu ällöttävästi esimerkiksi Ace Venturassa (1994). Aikaansa nähden elokuvasta löytyy silti monia positiivisiakin puolia. Hahmot eivät ole mustavalkoisia ja heidän välisensä suhteet muuntuvat kiinnostavasti. Identiteettien liukuvuudessa on aitoutta.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU 9 ─ 70 vuotta sitten (Idiootti, 1951)

In this world, goodness and idiocy are often equated.

Sota-aika jää taakse ja matka jatkuu vuoteen 1951. Ellei lähipiirissä ole ketään seitsemänkymppisiään viettävää, voi vuotta 1951 muistella vaikka liikennevaloissa seisoskellen: tuleviin olympalaisiin valmistautuva Helsinki nimittäin sai ensimmäiset valonsa syksyllä 1951. Samana vuonna Suomessa julkaistiin ensimmäinen Aku Ankka -lehti ja Jenkki-purkka löysi tiensä kauppojen hyllyille. Sivuun jääkööt silti Paasikiven ja Kekkosen Suomi rillumarei-sävelineen, sillä päivän elokuva sijoittuu sodasta toipuvaan Japaniin.

Hakuchi - Idiootti

Ohjannut Akira Kurosawa

Japani 1951, 166 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Masayuki Mori, Setsuko Hara, Toshirô Mifune

 

Hokkaidon luminen talvi kätkee kinostensa keskelle lämpimiä tunteita ja räiskyvää draamaa. Sotatraumoista kärsivä naiivi mies Kinji Kameda (Mori) tapaa karkealuontoisen Denkichi Akaman (Mifune), joka on rakastunut Taeko Nasuun (Hara). Tilanne synnyttää erikoisen kolmiodraaman, joka pohtii puhdassieluisten, aidosti hyvien ihmisten karua kohtaloa julmassa maailmassa.

Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani Idiootti (1868) on filmatisoitu useita kertoja, vaikka monimutkainen, ihmisyyttä käsittelevä tarina ei ole helpoin kuvattava. Akira Kurosawan tavoitteena oli taltioida romaani yksityiskohtaisesti valkokankaalle, mutta hän siirsi kertomuksen ajankohtaisesti sodanjälkeiseen Japaniin. Talvisessa tarinassa on kiehtovat puitteet ja muutama komea kohtaus, mutta kokonaisuus on sekava ─ samaan aikaan hidastempoinen ja hätäinen. Mestaritkin kompuroivat joskus.

Idiootti (engl. The Idiot) syntyi kahden mestariteoksen väliin, Rashomonin (1950) jälkeen ja ennen Ikirua (1952). Dostojevski-projekti oli muhinut Kurosawan mielessä jo pitkään, mutta edes idean huolellinen hauduttelu ei tehnyt työstä helppoa. Studio puuttui peliin kesken kaiken ja elokuvasta saksittiin julmasti miltei puolet pois. Koskaan tuskin saadaan tietää, olisiko lähes viisituntinen kokonaisuus ollut tasapainoisempi, mutta tämäkin versio tuntuu pahasti ylipitkältä. Elokuva pitäisi nähdä joko täydessä mitassaan tai siitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä lyhyempi. Aikalaisarvostelut eivät olleet Idiootille suopeita, vaikka ajan saatossa teos on saanut osakseen myös arvostusta.

Pisteytys: 5/10

Naked Lunch ─ Alaston lounas (1991)

Ohjannut David Cronenberg

Kanada, Iso-Britannia & Japani 1991, 115 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Peter Weller, Ian Holm, Judy Davis, Roy Scheider

 

Exterminate all rational thought.

 

Tuholaistorjuja William Lee (Weller) saa yhteydenoton erikoiselta jättikuoriaiselta. Peräpäästään puhuva ötökkä esittäytyy Leen pomoksi, joka odottaa jatkossa Leen toimittavan hänelle tärkeitä raportteja. Agentiksi ajautuvan Leen tehtävänä olisi murhata oma vaimonsa Joan (Davis), joka on pahassa hyönteismyrkkykoukussa. Sattumalta murha onnistuu ja Leen täytyy paeta Välitilaan.

Beatkirjailija William S. Burroughsin tunnetuin romaani Alaston lounas (1959) on huumetripeissä hourailua ja tajunnanvirtaista yhteiskuntakritiikkiä. Tämä elokuva perustuu kirjaan vain osittain ja on lisäksi surrealistinen kertomus Burroughsin romaanin synnystä. Ajatusten vapauttamisen ja mielen kontrolloinnin teemat kuvaavat kiinnostavasti kirjoittamista, joka on elokuvan keskeinen aihio. Teemoihin on kudottu paljon muutakin, kuten Burroughsin kirjassaan käsittelemää homoseksuaalisuutta. Suhde seksuaalisuuteen on sinänsä ilahduttavan mutkatonta, vaikka esitystavassa onkin oman aikansa yksipuolisuutta ja stereotyyppejä.

 

Ellottavan ötökkäkauhun mestari David Cronenberg on visioinut täysin järjettömän maailman taitavasti, sillä lähdeteos ei ole helpoimmasta päästä edes lukea. Hieman scifiltä maistuvassa elokuvassa on ripaus film noirien tunnelmaa: juoni on kiehtovan käsittämätön kuin Syvässä unessa (1946), mutta oudoiksi olennoiksi muuttuvine kirjoituskoneineen tarina on vielä älyttömämpi. Riemukkaan kummaa tunnelmaa tahdittaa vapaasti tempoileva jazz. Ötökkäpulverin tarjoama hallusinointitrippi ei ole kaikkien makuun, mutta matka on taatusti mieleenpainuva.

Pisteytys: 7/10

Hotaru no haka ─ Tulikärpästen hauta (1988)

Ohjannut Isao Takahata

Japani 1988, 89 min.

Animaatio, Sota, Draama

Pääosissa: Tsutomu Tatsumi, Ayano Shiraishi

September 21, 1945... that was the night I died.

Studio Ghiblin surumielinen animaatio käsittelee lapsuutta sodan jaloissa. Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuvassa kertomuksessa ilmapommitukset polttavat kaupunkeja tuhkaksi. Nuori Seita (Tatsumi) ja hänen pikkusiskonsa Setsuko (Shiraishi) ovat jääneet kodittomiksi ja vailla vanhempia, eikä sukulaisten huomastakaan löydy heille myötätuntoa.

Tulikärpästen hauta (engl. Grave of the Fireflies) perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen romaaniin (1967), joka on osin omaelämäkerrallinen muisto hänen oman pikkusisaruksensa nälkäkuolemasta. Liikuttavan tarinan ohjasi elokuvaksi animemestari Isao Takahata (1935─2018), ja Tulikärpästen hauta muistetaan hänen arvostetuimpana työnään. Upeasti animoitu teos keskittyy isoveli-Seitan kohtaamaan julmaan todellisuuteen ja toisaalta siihen sadunomaiseen maailmaan, jota Seita yrittää siskolleen ylläpitää. Lasten julma kohtalo selviää jo elokuvan alussa, mutta lopussa on surumielistä onneakin.

Kaunis, mutta loputtoman surullinen animaatio on aiheeltaan yleismaailmallinen ja puhutteleva. Viattomien kärsimykset sodan jaloissa kuvataan sen verran hellästi, että elokuvan kykenee katsomaan useammankin kerran ilman lamaannuttavaa tuskaa. Mikäli katselu äityy liian tunteikkaaksi, voi mieltään helliä katsomalla perään Studio Ghiblin Totoron (1988), joka julkaistiin yhtä aikaa Tulikärpästen haudan kanssa. Elokuvat ovat keskenään erilaisia tunnelmaltaan, mutta molemmissa käsitellään lapsuuden taianomaisuutta traagistenkin aikojen keskellä. Mestariteoksia kumpainenkin.

Pisteytys: 10/10