Seven Brides for Seven Brothers - Seitsemän veljeksen morsiamet (1954)

Ohjannut Stanley Donen
USA 1954, 103 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Howard Keel, Jane Powell, Russ Tamblyn

Well, it wouldn't hurt you to learn some manners, too!

Tapahtuipa Oregonissa 1850-luvulla sellainen tapaus, että salskea miekkonen nimeltään Adam (Keel) löysi itselleen niin mieluisan vaimon (Powell), että jopa myös hänen kuusi veljeään päättävät hankkia itselleen samanlaiset. Koska porsasteleville urhoille ei meinannut muuten löytyä morsmaikkuja, turvautui joukko kuulemaansa legendaan: elleivät naikkoset tule miekkosten luo, täytyy miekkosten turvautua naisenryöstöön! Adamin vaimo Milly tosin olisi suosinut pikemminkin tapakasvatusta...

Katsoin elokuvan neljä vuotta sitten, jolloin katselun jälkitunnelmat olivat yhtä ristiriitaiset kuin nytkin. Linkki aiempaan arvioon on tässä. Värikäs musikaali on tunnelmaltaan niin hilpeä ja kornin rajamailla uskaliaasti tasapainotteleva, että jopa tarinan seksismi on kuin hupsua hattaraa. Erikoinen tunnelma syntynee juuri tämän kaltaisista ristiriidoista. Elokuvassa roomalaisen mytologian kertomus sabiinitarten ryöstöstä kohtaa Lumikin (1937) viattoman tunnelman. Kaiken lisäksi raittiiseen ulkoilmaan ja jylhiin metsiin sijoittuva elokuva on kuvattu lähes kauttaaltaan studiossa muovikukkien keskellä. Mikäli hassuja kombinaatioita ryhtyy etsimään, saattaa karskien metsämiesten sekä solakan voimistelun ja tanssin yhdistelmä tuntua yllättävältä. Tämän vuoksi myös koreografi Michael Kidd oli alkuun elokuvan suhteen epäileväinen, mutta toteutti lopulta mitä mainioimmat tanssinumerot. Ja miksipä uroot eivät voisi olla myös siroja ja kevyitä!

Vuosi 1954 toi mukanaan Elviksen, Rock Around the Clockin sekä jälleen jokusen sienipilven Tyynellämerellä. Seitsemän veljeksen morsiamet ei voisi olla kauempana vallinneesta todellisuudesta, mutta kuitenkin se on kiinni ajassaan; ehkä osin todellisuuspakona, mutta myös räikeän muovisena ajankuvana. Elokuva menestyi ilmestyessään hyvin ja se kilpaili peräti parhaan Oscarin palkinnosta. Voiton kisassa tosin vei Elia Kazanin Alaston satama (1954). Musiikki-Oscarin elokuva kuitenkin sai, ja sen kyllä aivan ansaitusti. Sittemmin Seitsemän veljeksen morsiamet on päässyt peräti AFI:n 25 parhaan musikaalin listalle, mutta taas 1001-listalta elokuva on tätä nykyä poistettu. Vaikka filmi onkin täysin omaa luokkaansa, se ei aivan yllä Stanley Donenin suurimpien musikaalien tasolle (esim. Laulavat sadepisarat, 1952). Seitsemän veljeksen morsiamet kalauttaa paksulla plastiikkahalolla päähän ja jättää (nyky)katsojan hieman äimistyneeseen tunnelmaan, mutta siinä samassa myös viihdyttää ylitsetursuavalla naiiviudellaan. Aikamoinen elämys!

Pisteytys:
7/10

Singin' in the Rain - Laulavat sadepisarat (1952)

Ohjannut Stanley Donen & Gene Kelly
USA 1952, 103 min.
Musikaali, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Gene Kelly, Donald O'Connor, Debbie Reynolds, Jean Hagen

What a glorious feeling, I'm happy again!

On vuosi 1927 ja äänielokuvan läpimurto yllättää monet mykkäelokuvatähdet, mukaanlukien Don Lockwoodin (Kelly) ja Lina Lamontin (Hagen). Näyttelijät ryhtyvät työstämään ensimmäistä äänielokuvaansa, mutta Lamontin kimeä ääni on filmeihin täysin sopimaton. Onneksi Lockwoodin tapaama nuori lupaava lahjakkuus Kathy (Reynolds) saadaan ujutettua ääninäyttelijäksi tiimiin. Kathyn ja Donin orastava romanssi tosin ei Lina-diivaa miellytä.

Herkullisen värikylläinen musikaali jatkaa samaa ihanaa fantasiaa, josta saatiin nauttia jo Gene Kellyn edellisessä hittimusikaalissa Pariisin lumoissa (1951). Nyt lopputulos on vielä hiotumpi, ja pitkään loppunumeroonkin on saatu yhä enemmän tunneskaalaa ja räiskyviä värejä. Sanomattakin on selvää, että tanssinumerot ovat upeita ja vertaansa vailla. Tarinakin toimii ja huumori on osuvaa, vaikka välillä vitsit jäävät hieman keskinkertaiselle tasolle. Huumorista vastaa erityisesti Donin pianistiystävä Cosmoa esittävä Donald O'Connor, joka hoitaa filmin hupsuimmat steppinumerot verrattoman vauhdikkaasti.

Huumorin, romantiikan ja häikäisevien tanssinumeroiden ohella elokuva pureutuu ohimennen elokuvahistoriaan. Ensimmäinen äänielokuva Jazzlaulaja (1927) toki mainitaan ja näemme myös pieniä viittauksia muihin aikakauden ilmiöihin. Donin ja Linan teatraalisista mykkäfilmeistä esitetään myös sangen koomisia pätkiä. Kiintoisaa on myös se, että elokuvan kuuluisaakin kuuluisampi nimikkosävelmä on itse asiassa sävelletty 1920-luvun jälkipuolella, mutta tunnetuksi se tuli vasta tämän elokuvan myötä. Laulavat sadepisarat tosin ei heti alkuun ollut aivan saman mittakaavan yleisömenestys kuin esimerkiksi Pariisin lumoissa. Pari Oscar-ehdokkuutta elokuvalle kyllä tuli, mutta suosio jäi verrattain laimeaksi ─ varsinkin, kun tiedämme, millainen maine elokuvalla on nykypäivänä!

Pisteytys:

9/10

On the Town - Ilo irti (1949)

Ohjannut Stanley Donen & Gene Kelly
USA 1949, 98 min.
Musikaali, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Frank Sinatra, Gene Kelly, Jules Munshin

New York, New York, a wonderful town!

Tekisikö mieli tutustua New Yorkiin nähtävyyksiä kotisohvalta käsin? Gene Kellyn, Frank Sinatran ja Jules Munshinin matkassa nähtävyyskierros vetää vertoja ainakin Folke Westille. Tanssi- ja laulutaitoinen kolmikko esittää merimiehiä, joilla on yhden vapaapäivän verran aikaa kiertää kaikki ison omenan nähtävyydet. Alkuperäinen suunnitelma tosin unohtuu, kun Gabey (Kelly), Chip (Sinatra) ja Ozzie (Munshin) löytävät itselleen viehättävät heilat. Seuralaisten kanssa New Yorkin yö muuttuu niin villiksi menoksi, että poliisitkin kiinnostuvat joukkion vauhdikkaista touhuista.

Broadway-näytelmään perustuva, kiittävät aikalaisarviot osakseen saanut musikaali on hieman jäänyt saman ohjaajakaksikon Laulavien sadepisaroiden (1952) varjoon. Musikaalina Ilo irti ei tosin ole paras näkemäni ja onhan siinä joitakin aika pöhköjä kohtauksia, mutta siitä on kaikesta huolimatta helppo pitää. Elokuvan puhtaan naiivi sodanjälkeinen optimismi tarttuu ja kuuden tanssijan hulluttelua seuratessa mieli kevenee. Ammattimaiset viihdyttäjät osaavat asiansa varsinkin tanssikohtauksissa, joten mikäpä jottei tämän riemukkaan energisen musikaalin parissa viihtyisi.

Ilo irti muistetaan myös yhtenä Frank Sinatran parhaista musikaaleista. Joskin on syytä huomata, että Sinatran kuuluisimpiin hitteihin lukeutuva New York, New York -laulu ei ole peräisin tästä elokuvasta. Sen laulun nimittäin alunperin lurautti Liza Minelli elokuvassa New York, New York (1977)  ja Sinatra nosti kappaleen kuuluisuuteen vasta vuonna 1980. Tosin onpa tuo tämänkin elokuvan New York, New York -sävelmä aikamoinen korvamato!

Pisteytys:

8/10