tiistai 31. heinäkuuta 2018

Lolita (1962)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1962, 153 min.
Draama, Komedia, Rikos
Pääosissa: James Mason, Sue Lyon, Shelley Winters, Peter Sellers

We have fun together, don't we?
Kirjallisuudentutkija Humbert Humbertin (Mason) kesäloma New Hamphsiressa tuo mukanaan romanttisia tunteita, jotka muuttavat miehen elämän pysyvästi. Humbert vuokraa loma-asunnon leskirouva Charlotte Hazelta (Winters), joka iskee välittömästi silmänsä karismaattiseen vuokralaiseensa. Kuitenkin Humbertin jakamattoman huomion vie Charloten teini-ikäinen tytär Lolita (Lyon), joka on oleva miehen kohtalo. Humbert avioituu Charloten kanssa vain päästäkseen lähemmäs Lolitaa, ja intohimo vie ukkopolon aina vain oudommille poluille.

Stanley Kubrickin ura on poikkeuksellisen täynnä ylistettyjä teoksia, ja niiden nimekkäässä sarjassa Lolita tuntuu hieman unohdetulta helmeltä. Ellei huomioida Kubrickin uran alkuteoksia 1950-luvun alkupuolelta, Lolita on itselleni viimeinen Kubrick-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Lolitan jääminen muiden elokuvien varjoon voi toki olla vain omaa subjektiivista mutuiluani. Ilmestyessään elokuva oli suuri yleisömenestys, samaten kuin bestselleriksi päätynyt alkuperäisteoskin ─ sangen kontroversiaaleja luomuksia kumpainenkin.

Vladimir Nabokovin samannimiseen romaaniin (1955) perustuva Lolita koetteli aikanaan elokuvasensuuria, vaikka tarinaa onkin siistitty alkuperäisasustaan. Nabokovin teoksessa Lolita on vasta 12-vuotias ja seksuaalisuutta kuvataan huomattavasti avoimemmin. Lolitan toisessa elokuvaversiossa (1997) kirjaa toisinnetaan ymmärtääkseni tarkemmin, vaikka tietenkään uskollisuus alkuperäisteokselle ei ole adaptaatioiden tärkein itseisarvo. Kubrickin Lolitassa kiehtovinta on hersyvien roolisuoritusten ohella mainioin repliikein ryyditetty tarina pakkomielteestä. Musta huumori käväisee hetkellisesti jopa slapstickin puolella, mutta valtaosin elokuva on kieroutunut draama ihmismielessä tapahtuvista käsittämättömistä oikuista. Yksi katselukerta ei riitä Lolitan kohdalla mihinkään, ällisteltävää jäi vielä uusintakierroksellekin.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Dog Star Man (1961─1964)

Ohjannut Stan Brakhage
USA 1961─1964, 78 min.
Avantgarde, Surrealismi
Pääosissa: Stan Brakhage

The man.
Kokeellisten elokuvien uranuurtajan Stan Brakhagen (1933─2003) ykkösteos Dog Star Man on matka syvälle ajatusten syövereihin. Viiteen osaan jaettu elokuva alkaa abstraktiolla, jonka välähtelevät kuvat vaihtuvat vähitellen miltei kerronnalliseen osioon: näemme miehen (Brakhage) könyävän lumista rinnettä ylös koiransa kanssa. Ponnisteluun kietoutuvat uudet oudot kuvat, värit ja visiot.

Perin vaikeaselkoista, mutta siltikin mielenkiintoista Dog Star Mania on luonnehdittu kosmosta kuvaavaksi luomismyytiksi sekä psykologiseksi tarkasteluksi ihmismielen ja ajatusten toiminnasta. Kokonaisuus on nerokas, joskin ensikertalaiselle myös hemmetin raskasta katsottavaa. Brakhagen neljästäsadasta elokuvasta moni on kestoltaan vain minuutteja, joten ehkäpä näinkin kokeellisen yhdysvaltalaiselokuvan katselu olisi helpompaa aloittaa pienemmistä makupaloista. Hämmentävästä kokemuksesta huolimatta mielenkiinto jäi kytemään, joten jospa lyhyempiin teoksiin tutustumalla Brakhagen "visioiden taide" avautuisi kokonaisvaltaisemmin.

Eritoten Dog Star Mania katsoessa mieleen nousi ajatus siitä, kuinka ympäristö vaikuttaa elokuvan kokemiseen. Viihteen vaatimuksella marinoiduissa elokuvateatterin pehmeissä penkeissä Dog Star Man aiheuttaisi lähes kiukkua käsittämättömyydellään, sielun huutaessa sirkushuveja. Sen sijaan aisteja viehättävästi avaava taidemuseo olisi kiinnostava paikka elokuvan katsomiseen ja sen monipuoliseen tutkimiseen muiden teosten ja selitetekstien rinnalla. Kotisohvalla into pysyi laimeahkona ja myönnän huokailleeni aika raskaasti... Kaikenlaisiin savotoihin sitä ryhtyykin, mutta pohtikohan elokuvan mies samaa? Lopulta löysin Brakhagen surrealistisesta luomuksesta itseni.

Pisteytys:
6/10

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Mondo Cane - kova maailma (1962)

Ohjannut Gualtiero Jacopetti & Paolo Cavara
Italia 1962, 108 min.
Dokumentti, Kauhu
Pääosissa: Stefano Sibaldi (kertojaääni)

"Pet Sematary"
Shokkidokumentti Mondo Cane - kova maailma pyrkii osoittamaan ihmislajin brutaaliuden asettamalla vastinpareiksi kuvia eri kulttuureiden kummallisuuksista. Kun Kaliforniassa isäntäväki suree koirien hautausmaalla, Taipeissa hauvat päätyvät lautaselle. Vastakkainasettelun lisäksi nähdään väläyksiä niin Hampurin Reeperbahnin juopottelijoista, krapulasta kärsivistä tokiolaisista kuin myös pääkalloja kiillottavista roomalaisista. Maailman vaarallisimman eläimen, ihmisen, oudot tavat tuodaan elokuvan mukaan esille todenmukaisesti, vaikka moni kohtaus onkin tarkasti sommiteltu tai peräti näytelty.

Kiihkeärytminen dokumentti ällistelee kulttuurisia kuriositeetteja länsimaisesta perspektiivistä, vaikka pyrkiikin kritisoimaan myös omia lähtökohtiaan. Ylipäätään kulttuuri esitetään vain järjettöminä tekoina ilman perusteellista kontekstia ja historiaa. Osa huomioista toki on hauskan osuvia, mutta turhan usein Mondo Cane tuntuu lähinnä eksotisoivalta ja toiseuttavalta tirkistelyltä. Eläimille aiheutetun kärsimyksen katselu on suorastaan piinallista, ja jo siitäkin syystä koko dokumentin soisi loppuvan nopeasti. Visuaalisesti ja musiikin puolesta Mondo Cane onnistuu monin paikoin, mutta vanhentunut sisältö jättää ristiriitaisen olon.

Erikoisella dokumentilla toki on paikkansa elokuvahistoriassa, sillä se loi peräti oman genrensä eli mondo-elokuvan. Maailmanmenoa ihmettelevät mondo-dokumentit tapaavat keskittyä shokeeraaviin aihepiireihin, ja toisinaan elokuvien todenperäisyys on aika huteralla pohjalla. Lajityyppiin lukeutuvat myös niin sanotut pseudodokumentit, joiden ideaa hyödyntävät esimerkiksi monet kauhuelokuvat. Esimerkkinä mainittakoon käsivaralta kuvattu The Blair Witch Project (1999). Mondo Cane menestyi ilmestyttyään siinä määrin hyvin, että se nappasi yhden Oscar-ehdokkuuden ja elokuvalle tehtiin jatko-osa jo seuraavana vuonna. Tuntuu käsittämättömältä, että moinen elokuva oli ehdolla myös Kultaisen palmun saajaksi! O tempora, o mores, kuten voi itse elokuvankin sisällöstä todeta.

Pisteytys:
5/10

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

La Notte - Yö (1961)

Ohjannut Michelangelo Antonioni
Italia & Ranska 1961, 122 min.
Draama
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Jeanne Moreau, Monica Vitti

Tonight I just feel like dying.
Giovannin (Mastroianni) ja Lidian (Moreau) avioliitto on muuttunut välinpitämättömyydeksi ja yhdessäolon rutiiniksi. Yhden vuorokauden aikana kumpikin etsii tahollaan tilaisuutta pettää puolisoaan, siihen kuitenkaan kykenemättä. Paikoilleen jumittuneessa tilanteessa molemmat jäävät lopulta yksin tunteidensa kanssa.

Avioparin kriisiä ja toisistaan vieraantumista käsittelevä jatkaa Michelangelo Antonionin trilogiaa, jonka aloitti katoamismysteeri Seikkailu (1960). Yksinäisyyden teema yhdistää elokuvia, samaten kuin tarkkaan harkitut kuvasommitelmat. on selkeästi edeltäjäänsä vivahteikkaampi ja tarkemmin hallittu kokonaisuus, tai ainakin sen symboliikka avautuu helpommin jo ensikatselulla. Elokuvien samankaltaisuuksiin lukeutuu myös niiden pohdiskeleva luonne: yksinäisyyden ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, vaan se pikemminkin tuodaan katsojan eteen ihmeteltäväksi eri näkökulmista.

Yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat nousevat esille myös tilan ja arkkitehtuurin kuvauksessa. Antonionin "tilan poetiikkaa" on analysoitu kiinnostavasti useissa esseissä ja artikkeleissa (ks. esim. täällä) tarkastellen esimerkiksi sitä, miten Antonionin elokuvien tilat eivät elämästä huolimatta ole aina elettyjä, vaan jollain tapaa outoja ja vieraita. Siinä missä Seikkailu sijoittui karuihin, liki autioihin saariin ja pikkukyliin, Yötä hallitsevat Milanon kadut eli urbaani tila jatkuvine äänineen sekä ihmisvirtoineen. Moderni ihminen on kaupungissa kotonaan kuin kala vedessä, mutta hyytävän kylmä yksinäisyys voi ympäröidä myös toisten ihmisten keskellä tai vierellä.

Pisteytys:
10/10

maanantai 23. heinäkuuta 2018

To Kill a Mockingbird - Kuin surmaisi satakielen (1962)

Ohjannut Robert Mulligan
USA 1962, 129 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Philip Alford, Frank Overton, Robert Duvall

Do you know what a compromise is?
Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen (1960) pohjautuva elokuva kertoo eräästä lapsuuden kesästä 1930-luvun Alabamassa. Kuusivuotiaan Scout Finchin (Badham) isä Atticus (Peck) toimii asianajajana tapauksessa, jossa mustaa miestä syytetään valheellisesti raiskauksesta. Lapsuuden huoleton viattomuus saa ensimmäisen särönsä, kun pikkukaupungin rasismi pääsee rikosjutun ansiosta valloilleen.

Kuin surmaisi satakielen on yhtäältä etelävaltioissa rehottavaan rasismiin pureutuva oikeussalidraama, mutta myös hurmaavan sympaattinen lapsuuskuvaus. Erityisesti elokuva on ikiaikaisen tärkeä kertomus ymmärryksen tarpeesta tai Atticus-isän sanoin "toisen ihmisen kengissä kävelemisestä". Rikosjutun paljastamat julmuudet eivät istu yksiin lapsuuden ennakkoluulottomaan maailmankuvaan, ja paatuneen aikuisenkin oikeudentuntoa kolottaa taatusti. Nykypäivän valeuutisten ja lähdekritiikin puutteen turhauttavalla aikakaudella elokuva osuu jälleen ongelmapesäkkeen ytimeen.

Harper Leen kertomus toimii valkokankaalla aivan yhtä mukaansatempaavasti kuin erinomainen kirjakin. Elokuvasovituksen eläväisyys on suurelta osin mainioiden näyttelijöiden ansiota: lapsinäyttelijät ovat kautta linjan valloittavia ja omasta isyydestään roolityön aineksia ammentavan Gregory Peckin aitous välittyy mitä lämminhenkisimmällä tavalla. Elokuvaversio kolahti nyt jopa enemmän kuin ensikatselulla pari vuotta sitten, teksti edelliskatselusta löytyy täältä.

Pisteytys:
9/10

lauantai 21. heinäkuuta 2018

La Jetée - Kiitorata (1962)

Ohjannut Chris Marker
Ranska 1962, 28 min.
Lyhytelokuva, Draama, Scifi
Pääosissa: Davos Hanich, Hélène Chatelain, Jean Négroni

On the tenth day, images begin to ooze like confessions.
Pariisi on tuhoutunut kolmannessa maailmansodassa ja radioaktiivinen säteily uhkaa elämää koko maapallolla. Entisen suurkaupungin raunioissa, maanalaisissa käytävissä elää joukko sodasta selviytyneitä. Tiedemiehet lähettävät miehen (Hanich) aikamatkalle menneisyyteen ja tulevaisuuteen, tavoitteenaan löytää apua ja pelastaa ihmiskunta täydelliseltä tuhoutumiselta.

Kiitorata on erikoinen elokuva jo muotonsa vuoksi, sillä se koostuu pääasiassa still-kuvista. Huomio kiinnittyy korostetusti leikkauksiin ja kameran kulkuun liikkumattomien kuvien yllä. Tunnelmaltaan elokuva ei kuitenkaan ole pysähtynyt, päinvastoin ─ kuitenkaan liike ei niinkään tapahdu tilassa, vaan ajassa ja nopeasti vaihtuvissa hetkissä. Elokuvaruno pohtii aikaa, sen katoavaisuutta ja myös ihmiskunnan kohtaloa. Kiehtova dystopiatarina on lyönyt leimansa aikamatkustusscifiin: eritoten inspiraatiota Kiitoradasta on ammentanut aikamatkustusklassikko 12 apinaa (1995).

Katsoin Chris Markerin (1921─2012) eriskummallisuudessaan vaikuttavan lyhytelokuvan pari vuotta sitten Yle Teeman elokuvafestivaalin tarjonnasta, teksti ensikatselusta on luettavissa täällä. Nyt toisella katselukerralla runollisen Kiitoradan kuvaamat muistijäljet ja tulevaisuuden kuvat on hieman herkullisempaa ottaa vastaan, kun tietää jo mitä odottaa. Huomioni kiinnittyi tällä kertaa kuvan lisäksi elokuvan yksinkertaistettuun, joskin silti runsaaseen äänimaisemaan. Kun kuvat välähtävät silmien ohi muistojen tavoin, turvallinen kertojaääni (Négroni) ottaa roolin tarinan jatkuvuuden kannattelijana ja muistojen läpi luotsaajana.

Pisteytys:
9/10

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Såsom i en spegel - Kuin kuvastimessa (1961)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1961, 89 min.
Draama
Pääosissa: Harriet Andersson, Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Lars Passgård

Nu se vi ju på ett dunkelt sätt..
Kivisellä Fårölla pieni perhe viettää hidasta kesäpäivää. Leskeksi jäänyt isä David (Björnstrand) on taiteellisesti kunnianhimoinen kirjailija, jota pelkät rojaltit eivät tyydytä ja jo aikuiset lapset jäävät edelleen taiteelle toiseksi. Kertomuksen päähenkilöksi nousee mielisairas Karin (Andersson), joka suistuu yhä syvemmälle vaikean sairautensa syövereihin.

Kuin kuvastimessa
aloittaa Ingmar Bergmanin uskontoteemaisen trilogian, jota jatkavat elokuvat Talven valoa (1963) ja Hiljaisuus (1963). Vastaavaa aihepiiriä Bergman käsitteli jo varsin samankaltaisessa teoksessaan Seitsemäs sinetti (1957). Yhteistä elokuville on myös ihmisen jylhä yksinäisyys ja kivikkoinen miljöö syvine värikontrasteineen; Bergmanin pohdiskeleva maailma on väreistä riisuttuna syvän musta ja kirkkaan valkoinen. Tämän elokuvan päähenkilöt nousevat yksin karuun maailmaan kertomuksen alkukuvassa, ja yksin he myös jäävät sekä suhteessa toisiinsa että johonkin korkeampaan luomisvoimaan.

Yksinkertaisella mutta silti monitasoisella symboliikalla puhutteleva Kuin kuvastimessa luetaan usein Bergman-parhaimmistoon, ja jo ilmestyessään elokuva menestyi Oscarin arvoisesti. Näin ensinäkemältä Kuin kuvastimessa jäi vielä osin etäiseksi, vain puolittain avautuvaksi teokseksi, jos toki riisutussa filosofisuudessaan elokuva tekee väistämättä vaikutuksen. Koruton, hetkittäin jopa piinaavan askeettinen maailmanlopun tunnelma jää ihmeellisesti häilymään ajatuksiin pitkäksi aikaa elokuvan päättymisen jälkeen...

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Splendor in the Grass - Kuumetta veressä (1961)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1961, 124 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Natalie Wood, Warren Beatty, Pat Hingle

Is it so terrible to have those feelings about a boy?
1920-luvun Kansasissa nuoret rakastavaiset Wilma "Deanie" Loomis (Wood) ja Bud Stamper (Beatty) kamppailevat vanhempiensa odotusten ja omien kuumeisten halujensa välillä. Vaikutusvaltaisen perheen vesalle Budille tulevaisuus on pedattu valmiiksi, eikä romanssi sovi hänen isänsä (Hingle) suuriin suunnitelmiin. Deanien kotiväki puolestaan keskittyy varoittelemaan tytärtään esiaviollisten suhteiden turmiollisuudesta. Lopulta haaveiden rakkaustarina murtuu ja pettymys järisyttää herkän Deanien mieltä rankasti. Myös Stamperin perheen onni on vaakalaudalla pörssiromahduksen jälkeen.

Kuumetta veressä käsittelee teini-iän ikuista tuskaa, heräävää ja tukahdutettua seksuaalisuutta sekä vanhempien asettamien odotuksien kanssa painiskelua. Aihe on ajaton, jos toki 1920-luku oli 1960-luvun tapaan omanlaisensa vauhdikkaan nuorisohuuman vuosikymmen. 1920-luvulle etäännytetty kertomus osuu hyvin 1960-luvun alkuun, jolloin hiljalleen kypsytelty nuorisokapina oli jo suoranaisessa räjähdysvalmiudessa. Elokuvan teema ja myös sen englanninkielinen nimi on napattu William Wordsworthin (1770─1850) runon säkeestä, jossa nuoruuden hehkeästä kukasta on jäljellä muisto vain.

Todellisista 1920-luvun kansasilaisista inspiraationsa saanut Kuumetta veressä palkittiin käsikirjoituksestaan Oscarilla, vaikka tarinan kulkua ei aina voi sanoa täydellisen sulavaksi. Rehellisen aidossa kertomuksessa on niin herkkyyttä kuin syvyyttäkin, mutta tarinan hyveet kärsivät kolhuja jokusten puolivillaisten ohjausratkaisuiden vuoksi. Esimerkiksi Deanien mielen horjuminen täräytetään valkokankaalle jokseenkin yksiulotteisesti, vaikka roolistaan Oscar-ehdokkuuteen yltänyt Natalie Wood tekeekin hyvää työtä. Epätasaisuudestaan huolimatta Kuumetta veressä on sangen mukaansatempaava teinidraama, joka jatkaa esimerkiksi Natalie Woodin tähdittämän Nuoren kapinallisen (1955) sekä Elia Kazanin ohjauksen Eedenistä itään (1955) viitoittamalla tiellä.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

West Side Story (1961)

Ohjannut Jerome Robbins & Robert Wise
USA 1961, 153 min.
Musikaali, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Natalie Wood, Richard Beymer, Russ Tamblyn, George Chakiris

Everyone there will give big cheers!
New Yorkin pahamaineisissa slummikortteleissa kaksi nuorisojengiä ottavat toisistaan mittaa. Eurooppalaissiirtolaisten jälkeläisten muodostama Jets tavoittelee katujen ja koriskenttien yksinvaltiutta, mutta Puerto Ricon juuria edustavat Sharksit haluavat myös kulkea kaduilla vapaana. Tanssitaisteluiden ja puukkohippasten taustalla tapahtuu odottamaton romanssi: tuore amerikkalainen Maria (Wood) ja Jets-jengielämän taakseen jättänyt Tony (Beymer) rakastuvat palavasti, mutta joutuvat jengisotien myrskynsilmään.

Musikaaliklassikoksi vakiintuneen West Side Storyn tarinan pohjana on William Shakespearen Romeo ja Julia (n. 1591), jota vauhdikas kerronta hyödyntää juuri sopivan löyhästi ja omintakeisesti. Toki kertomus voisi olla parempikin, eritoten Marian ja Tonyn kliseinen romanssi on hieman turhan imelä. Ikoninen fiftarikuvasto sekä näyttävät laulu- ja tanssinumerot sen sijaan viehättävät väkisinkin paatuneempakin katsojaa, ja elokuvan tunnetuksi tekemää sävelmää mukaillen olo on taatusti parhaimmillaan varsin pretty, witty and gay.

Kymmenellä Oscarilla palkittu West Side Story on etnisten ryhmien kuvaajana aikansa tuotos: nykypäivänä tuntuu jo pöljältä, ettei puertoricolaisten rooleissa nähdä kovin montaa latinonäyttelijää. Ehkäpä tätä epäkohtaa parhaillaan korjataan, sillä Steven Spielbergin uusintaversio West Side Storysta on kirjoitushetkellä casting-vaiheessa. Sitä odotellessa tähänkin ikoniseen klassikkoon on toki syytä tutustua, vaikka sitten matkan varrella ohjaaja Robert Wisen seuraavan hittifilmin Sound of Musicin (1965) viheriöiville niityille.

Pisteytys:
7/10

tiistai 3. heinäkuuta 2018

The Hustler - Suurkaupungin hait (1961)

Ohjannut Robert Rossen
USA 1961, 134 min.
Draama
Pääosissa: Paul Newman, Piper Laurie, George C. Scott, Jackie Gleason

How can I lose?
Eddie Felson (Newman) hallitsee biljardipöytiä ammattilaisen elkein. Fast Eddienä tunnettu biljardihai elättää itsensä tienaamalla rahaa amatööripeleissä huijaamalla, mutta viimein on tullut aika todistaa maailmalle taitojen todellinen taso. Eddie haastaa peliin alan yksinvaltiaan Minnesota Fatsin (Gleason), mutta vuorokauden mittaisen kovan taiston jälkeen häviää katkerasti. Yksinäiseen epätoivoon vaipuva Eddie hakee lohtua jokseenkin samassa jamassa olevasta Sarahista (Laurie) ja yrittää koota itsensä sekä rahansa haastaakseen Fatsin uusintaotteluun.

Suurkaupungin hait vangitsee erinomaisesti urheilun ja uhkapelien jännityksen sekä tarkastelee tietenkin niihin liittyvää voiton ja häviön tematiikkaa. Aihio ei tokikaan pyöri vain urheilun ympärillä, vaan ulottuu elämään laajemminkin. Voittaakseen rakkaassa lajissaan antisankari-Eddien on kypsyttävä henkisesti ja tuon prosessin aikana Eddielle myös avautuu koko pelin mieli ja mielettömyys. Eddien mentoriksi tuppautuu piinkova uhkapeluri Bert Gordon (Scott), jonka suhtautuminen pelaamiseen toisaalta lietsoo Eddietä liian syvälle pelinhimon maailmaan, mutta myös vieraannuttaa hänet sen järjettömyydestä.

Voitonhuuman ja aallonpohjien välillä lainehtiva Suurkaupungin hait otettiin vastaan kehujen kanssa. Yhdeksästä Oscar-ehdokkuudesta draama sai lopulta kaksi pystiä (kuvaus & lavastus) ja menestystä siunaantui niin Kultaisten maapallojen kuin BAFTA-palkintojenkin saralla. Menestys auttoi eritoten päätähti Paul Newmania (1925─2008), jonka ura oli vastikään lähtenyt nousukiitoon. Newman myös palasi Eddien rooliin pari vuosikymmentä myöhemmin, kun Martin Scorsese ohjasi elokuvalle jatko-osan Suuret setelit (1986) ─ tällä kertaa Fast Eddien rooli poiki Oscarin.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Kesäkuun elokuvat 2018

Fiddler on the Roof - Viulunsoittaja katolla
Ohjannut Norman Jewison
USA 1971, 181 min.
Musikaali, Draama, Romantiikka, Historia
Pääosissa: Topol, Rosalind Harris, Norma Crane




Maitomies Tevye (Topol) tuskailee tytärtensä epätavallisia naimakauppoja perinteisiin nojaavassa venäläisessä kylässä. Juonessa on omat yksinkertaisuutensa, mutta mukava kerronta pitää mielenkiinnon yllä. Kuuluisan Broadway-musikaalin filmiversio palkittiin ansaitusti kolmella Oscarilla musikaalisista ansioistaan ja kuvauksestaan. Lisäksi elokuvaa on arvostettu juutalaisyhteisön perinteiden kertojana. Suomessa Viulunsoittaja katolla oli iso hitti ja suosittua tarinaa esitetään edelleen teatteriversioina tämän tästä.

Pisteytys: 8/10

I Vitelloni - Vetelehtijät
Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1953, 104 min.
Draama
Pääosissa: Franco Fabrizi, Franco Interlenghi, Alberto Sordi




Viisi miestä vetelehtii aikuisuuden vastuun ja huolettoman nuoruuden rajamailla italialaisessa pikkukaupungissa. Federico Fellinin draama vivahtaa vielä neorealismin suuntaan, mutta toisaalta tuntuu pikemminkin satiiriselta yhteiskuntakommentaarilta. Kertomus puhuttelee hämmästyttävän monitasoisesti, vaikka onkin pohjimmiltaan yksinkertainen välähdys antisankari-ystävysten ohilipuvista päivistä. Mestarillisen kokonaisuuden kruunaa jälleen kerran Nino Rotan musiikki.

Pisteytys: 10/10

Tulitikkutehtaan tyttö
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 1990, 68 min.
Draama
Pääosissa: Kati Outinen, Vesa Vierikko, Elina Salo, Esko Nikkari



Tulitikkutehtaassa työskentelevän Iiriksen (Outinen) osana on joutua kaikkien sortamaksi, eikä kostokaan hyödytä mitään. Aki Kaurismäen tuotannossa toistuvat yhteiskunnalliset teemat sekä synkkyyden ja mustan komedian vuorottelu. Työläistrilogian päättävä Tulitikkutehtaan tyttö jatkaa ohjaajansa tuttua linjaa, vaikka onkin poikkeuksellisen lohduton ja karu kertomus suoraan pohjoisen maailmankolkkamme synkimmistä syövereistä.

Pisteytys: 8/10