LUUKKU 9 - 70 vuotta sitten (Pikku naisia, 1949)

Let us be elegant or die!

Vuonna 1949 maailma elpyi hyvää vauhtia toisesta suursodasta ja parempien aikojen merkit täyttivät mielet toivekkuudella. Helsingissä Aleksanterinkadun kauppiaat aloittivat näihin päiviin saakka säilyneen joulukatuperinteen, joka piristi sodasta ja rauhankriisistä toipuvia kaupunkilaisia. Päivän elokuva sijoittuu kaukaisemman Yhdysvaltain sisällissodan tienoille, mutta kotirintaman elämä ja nuoruuden toiveikkuus soveltuivat filmin aiheeksi vielä liki vuosisata myöhemminkin. Louisa May Alcottin ikimuistoisesta romaanista Pikku naisia (1868─1869) löydetään yhä uusia tulkintoja, sillä jälleen uusi elokuvaversio on saamassa ensi-iltansa jouluna 2019. Mikäpä sen parempi julkaisuaika, sillä tämä tarina alkaa eräästä joulusta 1860-luvulla.

Little Women - Pikku naisia

Ohjannut Mervyn LeRoy

USA 1949, 122 min.

Draama, Historia

Pääosissa: June Allyson, Janet Leigh, Margaret O'Brien, Elizabeth Taylor

Marshin sisarukset eli vastuullinen Meg (Leigh), vallaton Jo (Allyson), ujo Beth (O'Brien) ja turhamainen Amy (Taylor) varttuvat tytöistä naisiksi 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa. Kasvutarinaan kuuluu sydänsuruja sekä riitoja, mutta myös ensirakkauksia ja ikuista ystävyyttä. Sisarusten elämänpolut johtavat eri suuntiin, mutta suuristakin seikkailuista on turvallista aina palata kotiin saman katon alle.

Kuten todettua, elokuva perustuu Alcottin kuuluisaan romaaniin. Menestynyt kirja sai useita jatko-osia (esim. Pikku miehiä, 1871) ja Marshin sisarusten tarinaa vietiin niin teatterilavoille kuin oopperaankin. Valkokankaalla Pikku naisia on nähty tämän adaptaation lisäksi jo kuudesti. Nykypäivänä parhaiten taidetaan tuntea vuoden 1994 Pikku naisia, joskaan ensimmäistä ääniversiota (1933) ei myöskään olla täysin unohdettu.

Mervyn LeRoyn (1900─1987) ohjaama Pikku naisia on herttainen elokuva, joka myös voitti Oscarin lavasteistaan. Muutoin kerronta ei aivan tavoita kirjan tunnelmaa: hahmot jäävät karikatyyreiksi, tarina etenee hieman nihkeästi ja ylipäätään filmin tyylin soisi olevan vähemmän teatraalinen. Moitteista huolimatta kokonaisuus jää silti plussan puolelle ja elokuva kelpaa tunnelmapalana vaikkapa juuri näin joulusesonkina katsottavaksi.

Pisteytys: 6/10

Mantshurian kandidaatti - The Manchurian Candidate (1962)

Ohjannut John Frankenheimer
USA 1962, 126 min.
Trilleri, Draama
Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury, Janet Leigh

I've been having this nightmare.

Kylmän sodan räjähdysherkkään ytimeen osuva Mantshurian kandidaatti kertoo aivopesun uhreiksi joutuneista yhdysvaltalaissotilaista. Korean sota on juuri päättynyt, ja joukko sotavangeiksi joutuneita sotilaita pääsee viimein palaamaan kotikonnuilleen Yhdysvaltoihin. Kiiltävien mitaleiden lisäksi sota jätti osalle miehistä muistoksi karmean painajaisen, joka toistuu samanlaisena yöstä toiseen. Kapteeni Bennett Marco (Sinatra) ryhtyy selvittämään unien mysteeriä ja mekanismia mielenmuokkauksen takana. Suurimman taakan joutuu kantamaan kersantti Raymond Shaw (Harvey), jonka viholliset ovat ohjelmoineet tehokkaaksi tappokoneeksi.

Keskellä Kuuban ohjuskriisin kiihkeintä vaihetta ensi-iltaan tullut Mantshurian kandidaatti kuvaa hyytävästi kylmän sodan pelon ilmapiiriä. Fokus kohdistuu koko kiistelyn järjettömyyteen ja siihen, kuinka tavalliset ihmiset joutuvat suurvaltojen pelinappuloiksi ja propagandan armoille. Yhdysvalloissa elokuva menestyi mainiosti, kun taas Suomessa arkaluontoiselta vaikuttavaa filmiä ei tohdittu esittää ennen vuotta 1989. Salamurhaakin käsittelevän Mantshurian kandidaatin ajankohtaisuus nousi esille vain reilu vuosi sen ensi-illan jälkeen, kun presidentti John F. Kennedy murhattiin. Filmin lennokas juoni ei kenties ollutkaan täysin tuulesta temmattu...

Richard Condonin romaaniin Mantsurian sankari (1959) pohjautuva elokuva käsittelee oivaltavasti aikakautensa kipupisteitä ja pureutuu lisäksi ajattomiin inhimillisiin tuntoihin, kuten pelkoon ja katumukseen. Frank Sinatra ja Laurence Harvey tulkitsevat tunteikkaasti suurta sisäistä kamppailua käyviä sotilaita, jotka ovat hukkua hypnoosin luomaan harhatodellisuuteen. Mainitsematta ei sovi jättää myöskään Shaw'n häikäilemätöntä äitiä näyttelevää Angela Lansburya, joka nappasi puistattavasta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Poliittisen trillerin klassikkoteokseksi muodostuneesta Mantshurian kandidaatista tehtiin samanniminen uusintaversio vuonna 2004, joskaan Jonathan Demmen filmatisoinnista ei ole syntynyt aivan esikuvaansa vastaavaa ikonista teosta.

Pisteytys:
8/10

Psycho - Psyko (1960)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1960,  109 min.
Kauhu, Mysteeri, Trilleri
Pääosissa: Anthony Perkins, Janet Leigh, John Gavin, Vera Miles

We all go a little mad sometimes. Haven't you?

Marion Crane (Leigh) viettää kuumaa kesäpäivää miesystävänsä Sam Loomisin (Gavin) seurassa, mutta pariskunnan onnea varjostaa heikko taloustilanne. Vielä samana päivänä tilaisuus tekee Marionista varkaan ja 40 000 dollaria mukanaan hän ajaa pakoon kaupungista pelko kintereillään. Yön tullessa rankkasade johdattaa Marionin pysähtymään hiljaiseen motelliin, jossa vieras otetaan vastaan ristiriitaisissa tunnelmissa.

Alfred Hitchcockin kenties tunnetuin teos Psyko yhdistää ohjaajan aiemmalta uralta tutuksi tulleita aiheita aina freudilaisesta mielentulkinnasta lähes täydelliseen rikokseen. Kuvaus, leikkaus ja erilaiset efektit nivoutuvat mestarilliseksi tirkistelyfantasiaksi, jossa katsoja vuoroin seuraa kauhutöitä turvallisen välimatkan päästä ja välillä miltei liian lähellä ─ suihkussa heiluva veitsi pettää katsojan odotukset ja on lävistää valkokankaan. Pelkoa ei voi enää ennakoida ja katsoja on haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin.

Ikoninen kauhuklassikko Psyko on piinaavan jännittävä kerta toisensa jälkeen, eikä sen analysoinnista saa tarpeekseen. Elokuvaa katsoessa on myös hauska tarkastella sitä, miten uraauurtavan Psykon ideat ovat juurtuneet tiukasti myöhempien vuosikymmenten populaarikulttuuriin ja eritoten slasher-kauhuun. Ainoastaan uransa huipulla oleva Hitchcock saattoi vuonna 1960 tuoda suuren yleisön eteen tällaisen määrän alastomuutta, verta ja muita paheita, joutumatta kuitenkaan sensuurirovioille. Psyko määritti suunnan uudelleen.

Pisteytys:
10/10

Touch of Evil - Pahan kosketus (1958)

Ohjannut Orson Welles
USA 1958, 95 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh

A real sweet setup.

Autopommi räjähtää Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla Los Roblesin pikkukaupungissa. Tilanteen sattuu todistamaan meksikolainen huumepoliisi Ramon Miguel Vargas (Heston), mutta hän ei saa selvittää tapausta yksin. Pian paikalle nimittäin vaappuu kaidalta polulta poikennut poliisipamppu Hank Quinlan (Welles), joka ei kaihda keinoja saadakseen tapauksen käsiteltyä haluamallaan tavalla. Perin pohjin korruptoituneen Quilanin jokainen teko kuitenkin johtaa hänet askel askeleelta kohti vääjäämätöntä loppua rappion kyllästämässä kaupunkipahasessa.

Kuvauksellisten ja ylipäätään tyylillisten ansioidensa puolesta Pahan kosketus yltää lähes Citizen Kanen (1941) tasolle, ja tarinassakin on hieman vastaavia jännitteitä. Studiopomoja Wellesin omaperäinen visio ei tietenkään miellyttänyt, joten elokuva kävi läpi melkoisen myllyn ennen sen lopullista julkaisua. 1990-luvulla Pahan kosketus sai viimein arvoisensa kohtelun ja se pyrittiin restauroimaan alkuperäiseen asuunsa Wellesin muistiinpanojen pohjalta. Projektia luotsasi arvostettu leikkaaja ja äänisuunnittelija Walter Murch (mm. Ilmestyskirja. Nyt, 1979).

 

Elokuvan pahan kytän Hank Quilanin sinetöity kohtalo edustaa yhden aikakauden päätöstä, ja myös Pahan kosketuksen on katsottu edustavan film noirien klassisen kauden loppua. Elokuva jäi vieläpä Orson Wellesin (1915─1985) viimeiseksi kokopitkäksi Hollywood-ohjaukseksi, ehkäpä se myös on Wellesin viimeinen suuri mestariteos. 1960─1970-luvuilla Welles ohjasi vielä muutaman elokuvan Euroopassa sekä näytteli ja toimi kertojaäänenä kymmenissä teoksissa. Kuten vain suurelle taiteilijalle sopii, Wellesin elämä oli täynnä draamaa ja myyttisen ihmelapsen kohtalona oli tulla väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Onneksi "edellä aikaansa" olevat taiteelliset ansiot ehdittiin tunnustaa vielä Wellesin elinaikana, vaikka Pahan kosketus huomioitiinkin kunnolla vasta maestron kuoltua.

Pisteytys:
10/10