12. luukku: 60 vuotta sitten (Laukaus pimeässä, 1964)

I believe everything and I believe nothing.

Päivän luukussa hypätään erään vuoden 1964 hittifilmin pyörteisiin. Oheisen elokuvan lisäksi vuotensa suurmenestyksiä olivat satufilmatisointi Maija Poppanen (1964), Oscareita kahminut musikaali My Fair Lady (1964) sekä jännityksentäyteinen Bond-leffa 007 ja Kultasormi (1964).

Klassikoiksi muodostuneita kuusikymppisiä ovat myös eritoten mustan huumorin mestariteos, edelleen ajankohtainen Tohtori Outolempi (1964) ja haikean romanttinen musikaali Cherbourgin sateenvarjot (1964). Mikäli mielii matkata ympäri maailmaa, upeita elokuvia piisaa. Ukrainaan vie Menneitten sukupolvien varjot (1964), Brasiliaan saattelee Musta jumala, valkoinen paholainen (1964) ja Japanissa ilahduttavat Dyynien daami (1964) sekä Onibaba (1964).

 

A Shot in the Dark - Laukaus pimeässä
Ohjannut Blake Edwards

Iso-Britannia & USA 1964, 102 min.

Komedia, Rikos, Mysteeri

Pääosissa: Peter Sellers, Elke Sommer, Herbert Lom

 

 

 

 

Rikoskomedia Vaaleanpunainen pantteri (1963) osoittautui yleisömenestykseksi, joten filmille leivottiin nopeasti jatko-osa. Sen päärooliin nostettiin katsojien suosikki, Peter Sellersin näyttelemä täystohelo etsivä Jacques Closeau. Vaikka tuotantotahti oli kaikin puolin vauhdikas, Laukaus pimeässä osoittautui suureksi yleisömenestykseksi, jolle kriitikot olivat vähintäänkin suopeita.

Laukaus pimeässä sijoittuu Pariisiin, jossa etsivä Closeau tutkii teollisuuspampun kartanossa tapahtuvia murhia. Syyttävä sormi osoittaa väistämättä kartanon sisäkön (Sommer) suuntaan, mutta Closeau ummistaa silmänsä... Maria-sisäkkö nimittäin on perin viehättävä. Miten rikos mahtaa ratketa? Ainakin Closeaun omaperäiset työskentelytavat saavat poliisijohdon epätoivon partaalle.

Humoristinen etsivätörttöily on säilyttänyt hyvän maineensa ja se on usein mainittu pantteri-sarjan parhaimpana osana. Hahmot ovat omaan makuuni ehkä hieman turhankin liioiteltuja karikatyyreja, vaikka se toki lajityyppiin sopii. Sittemmin suositulle elokuvaparille on tehty seitsemän jatko-osaa ja pari uusintafilmatisointia 2000-luvulla. Sarjan ekan osan alkuteksteissä seikkailee animoitu pantterihahmo, joka tästä filmistä uupuu ─ vaaleanpunainen kujeilija palasi kuitenkin myöhempiin elokuviin ja sai jopa oman animaatiosarjansa (1964─1977).

Pisteytys: 7/10

Being There - Tervetuloa, Mr. Chance (1979)

Ohjannut Hal Ashby
Länsi-Saksa & USA 1979, 130 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Peter Sellers, Shirley MacLaine, Melvyn Douglas

I like to watch.

Herra Chance (Sellers) on puutarhuri, joka on viettänyt koko elämänsä erään vanhan herran kotitalossa. Tyylikkäästi pukeutuva Chance on viimeistellystä ulkomuodostaan huolimatta yksinkertainen luonnonlapsi, joka on saanut oppinsa elämästä ainoastaan televisiota katselemalla. Kun Chance joutuu muuttamaan kodistaan, ajautuu hän kuitenkin sattuman kautta yhteiskunnan eliittipiireihin ja itsensä presidentin neuvonantajaksi.

Jerry Kosinskin romaaniin Mukana kuvassa (1970) pohjautuva sympaattinen tarina on pohjimmiltaan väärinkäsityskomedia. Chance on autuaan ymmärtämätön vaikutusvallastaan, eivätkä häntä ihailevat ihmiset hoksaa eksentrisen miekkosen aivan todella olevan luku- ja kirjoitustaidoton puutarhuri, joka haluaisi vain katsella televisiota. Hullunkurinen asetelma johtaa tietenkin aina vain älyttömämpiin ja hilpeämpiin tilanteisiin! Ainutlaatuinen draamakomedia on samaa lämminhenkistä mutta hieman kapinallista lajia kuin Hal Ashbyn varhaisempi teos Harold ja Maude (1971). 

Satiirimainen elokuva kohtelee hahmojaan sydämellisesti, mutta piikittelee täsmällisen osuvasti valtaeliittiä ja television kasvattamia sukupolvia. Päähenkilön yllä kuitenkin leijuu hieman salaperäinen aura, vaikka katsoja tietääkin totuuden ─ tai ainakin kuvittelee niin. Hurmaavan omalaatuinen Tervetuloa, Mr. Chance sai ilmestyttyään kriitikot puolelleen ja tienasi lippuluukuilla sievoisen summan. Tätä nykyä teos muistetaan eritoten hienon roolityön tekevän Peter Sellersin (1925─1980) jäähyväisfilminä, vaikka mies ehtikin tehdä vielä yhden roolisuorituksen ennen kuolemaansa.

Pisteytys:

8/10

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA & Iso-Britannia 1964, 95 min.
Komedia, Sota, Trilleri
Pääasiassa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Slim Pickens

Peace is our Profession.

Salaliittoteorioihin hurahtanut prikaatinkenraali Jack D. Ripper (Hayden) komentaa ydinpommeilla lastatun lentolaivueen kohti Neuvostoliittoa. Kun Ripperin tekoset huomataan, yrittää muu sotilasjohto tehdä kaikkensa käännyttääkseen pommikoneet takaisin. Järkivähänsä kadottanut ja toimistoonsa linnoittautunut kenraali on kuitenkin ainoa, jolla on hyökkäyksen peruutukseen tarvittava koodi. Kiusallinen konflikti poikii sarjan kimurantteja sivujuonteita, ja lopulta koko maapallon kohtalo on sotaa tosissaan leikkivien tunareiden käsissä.

Poikkeuksellisen pitkällä nimellä siunattu Tohtori Outolempi perustuu Peter Georgen vakavaan romaaniin Red  Alert (1958), joka kääntyi Stanley Kubrickin käsissä viiltävän satiiriseksi komediaksi. Elokuva valmistui parahiksi Kuuban ohjuskriisin perään, mutta julkaisua lykättiin vuoden 1964 puolelle John F. Kennedyn murhan vuoksi. 1960-luvun puolivälin tietämillä maailmassa kuohui sellaisella volyymilla, että elokuvan ensi-iltatunnelmiin tuskin osaa täysin eläytyä. Suurvaltapolitiikka toki on yhäkin paikoitellen melkoista farssia, joten Tohtori Outolempi puhuttelee kyllä edelleen.

Tohtori Outolempi tuo mieleen Stanley Kubrickin menestyksekkään sotadraaman Kunnian polut (1957), joka myös alleviivaa sotatouhujen järjettömyyttä. Peter Sellersin huikea kolmoisrooli Yhdysvaltain presidenttinä, saksalaistaustaisena tohtori Outolempenä sekä brittisotilas Lionel Mandrakena sen sijaan muistuttaa Alec Guinnessin moniottelua Robert Harnerin ohjaamassa brittikomediassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) ─ ylipäätäänkin Tohtori Outolempi tuntuu saaneen tiettyjä vaikutteita Ealing-studioiden kuivakan hillittömistä komedioista. Lopputuloksena on nerokas ja pikimusta ydinajan hupijännäri, jonka seurassa kyyninen maailmanlopun odottelu kirvoittaa poikkeuksellisen mehevät naurut.

Pisteytys:
10/10

Lolita (1962)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1962, 153 min.
Draama, Komedia, Rikos
Pääosissa: James Mason, Sue Lyon, Shelley Winters, Peter Sellers

We have fun together, don't we?

Kirjallisuudentutkija Humbert Humbertin (Mason) kesäloma New Hamphsiressa tuo mukanaan romanttisia tunteita, jotka muuttavat miehen elämän pysyvästi. Humbert vuokraa loma-asunnon leskirouva Charlotte Hazelta (Winters), joka iskee välittömästi silmänsä karismaattiseen vuokralaiseensa. Kuitenkin Humbertin jakamattoman huomion vie Charloten teini-ikäinen tytär Lolita (Lyon), joka on oleva miehen kohtalo. Humbert avioituu Charloten kanssa vain päästäkseen lähemmäs Lolitaa, ja intohimo vie ukkopolon aina vain oudommille poluille.

Stanley Kubrickin ura on poikkeuksellisen täynnä ylistettyjä teoksia, ja niiden nimekkäässä sarjassa Lolita tuntuu hieman unohdetulta helmeltä. Ellei huomioida Kubrickin uran alkuteoksia 1950-luvun alkupuolelta, Lolita on itselleni viimeinen Kubrick-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Lolitan jääminen muiden elokuvien varjoon voi toki olla vain omaa subjektiivista mutuiluani. Ilmestyessään elokuva oli suuri yleisömenestys, samaten kuin bestselleriksi päätynyt alkuperäisteoskin ─ sangen kontroversiaaleja luomuksia kumpainenkin.

Vladimir Nabokovin samannimiseen romaaniin (1955) perustuva Lolita koetteli aikanaan elokuvasensuuria, vaikka tarinaa onkin siistitty alkuperäisasustaan. Nabokovin teoksessa Lolita on vasta 12-vuotias ja seksuaalisuutta kuvataan huomattavasti avoimemmin. Lolitan toisessa elokuvaversiossa (1997) kirjaa toisinnetaan ymmärtääkseni tarkemmin, vaikka tietenkään uskollisuus alkuperäisteokselle ei ole adaptaatioiden tärkein itseisarvo. Kubrickin Lolitassa kiehtovinta on hersyvien roolisuoritusten ohella mainioin repliikein ryyditetty tarina pakkomielteestä. Musta huumori käväisee hetkellisesti jopa slapstickin puolella, mutta valtaosin elokuva on kieroutunut draama ihmismielessä tapahtuvista käsittämättömistä oikuista. Yksi katselukerta ei riitä Lolitan kohdalla mihinkään, ällisteltävää jäi vielä uusintakierroksellekin.

Pisteytys:

7/10

The Ladykillers - Naisentappajat (1955)

Ohjannut Alexander Mackendrick
Iso-Britannia 1955, 91 min.
Komedia, Rikos
Pääosissa: Alec Guinness, Peter Sellers, Cecil Parker, Katie Johnson

I wonder if perhaps you'd like some tea?

Professori Marcus (Guinness) on suunnitellut ryöstävänsä rahalastin apunaan neljä ammattikorstoa. Juonien punomista varten joukko vuokraa asunnon herttaisen rouva Wilberforcen (Johnson) yläkerrasta, ja häntä hämätäkseen rikolliset esiintyvät uutterasti harjoittelevina muusikoina. Tietenkin vanha rouva sattuu olemaan hyvin suuri musiikinystävä sekä oikeudentuntoinen ja lainkuuliainen kansalainen, joten rikoksen suunnittelu ja peittely osoittautuu työlääksi puuhaksi. "Rouva Kääkän" murhaaminen välähtää tietenkin miekkosten mieleen, mutta onko sekään lopulta niin helppoa...

Ealing-studion ylistetty komedia on kuvattu värillisenä, mutta sisällöltään se on pikimustaa brittihuumoria. Mehevä asetelma tarjoaa monet naurut roistojen moraalin ja hellyyttävien mummolaumojen kustannuksella! Varsinkin Katie Johnsonin tulkitsema rouva Wilberforce on mitä hurmaavin old lady, jonka kanssa joisin kupposen teetä milloin tahansa. Alec Guinness rosvojen pääjehuna on niin ikään mainio ja tuntuu suorastaan revittelevän oudon professorin roolissaan. Kiinnostavaa on myös nähdä Peter Sellers elokuvauransa alkutaipaleella vielä verrattain tuntemattomana nimenä, kahdeksan vuotta ennen Vaaleanpunaisen pantterin suursuosiota.

Kaikin puolin charmantti Naisentappajat oli BAFTA-palkittu menestys ja myös parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokas. Elokuvaa pidetään edelleen brittifilmien parhaimmistona, eikä missään määrin suotta. Suosittu elokuva taipui myöhemmin muun muassa oopperaksi ja toki siitä on tehty myös uusintafilmatisointi. Coenin veljesten laatima ja Tom Hanksin tähdittämä Ladykillers (2004) sijoittuu 1950-luvun Lontoon sijaan 1800-luvun etelävaltoihin. Uusintakaan ei välttämättä ole täysin huono, mutta tuskinpa se vetää vertoja nerokkaalle alkuperäisteokselle.

Pisteytys:
9/10