Kauhukuu I: Kuoleman jälkeen (1915)

Prove to me that it is you...

Kauhukuun kolea vuodenaika on jälleen saapunut. Luvassa on perinteikkääseen tapaan kahdeksan teemaan sopivaa elokuvatekstiä, joissa piisaa tasavuosikkaita filmejä. Avausosassa matkustetaan elämän ja kuoleman rajamaille ja 110 vuoden takaiseen aikaan. Mikäli tämä elokuva ei vielä täytä klassikonnälkää, syystunnelmiin sopii moni muukin varhaislegenda.

Mykkäelokuvien jatkumoon sopivat parhaiten rikoselokuva Les Vampires (1915) ja kauhudraama Suuren oopperan kummitus (1925). Universalin hirviökavalkadista viehtyneet voivat astella alttarille Frankensteinin morsiamen (1935) kanssa, eritoten, kun Guillermo del Toron Frankenstein (2025) on pian saamassa ensi-iltansa. Synkkää jännitystä maalailevat Noiduttu (1945), Pirulliset (1955) sekä Räsynukke (1955), ja niille kaivattua tasapainoa tuo kevyt mutta kuulaan syksyinen murhakomedia Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955).

 

 

Posle smerti - Kuoleman jälkeen
Ohjannut Jevgeni Bauer

Venäjä 1915, 46 min.

Mykkäelokuva, Draama, Kauhu 

Pääosissa: Vitold Polonski, Vera Karalli

 

 

 

Nuorukainen nimeltä Andrei (Polonski) suree äitinsä kuolemaa, eikä tahtoisi osallistua tovereidensa iloisiin rientoihin. Lopulta Andrei tarttuu jälleen kiinni elämään, osallistuu urheasti juhlatunnelmaana ja rakastuu silmänräpäyksessä kauniiseen Zoiaan (Karalli). Mutta kun Zoiakin yllättäen menehtyy, Andrei katoaa kauas unen ja kuoleman houreiseen maailmaan.

Kuoleman jälkeen (engl. After Death) on hämyisen tunnelmallinen kauhudraama miehestä, joka vajoaa yhä syvemmälle sisäiseen ahdinkoonsa. Unenomaiset yliluonnolliset näyt on toteutettu taitavasti. Elokuva ei kuitenkaan nykykauhun tapaan pelottele vaan pikemminkin suree vääjäämätöntä kuolemaa, menetettyä elämää ja suurta toteutumatonta rakkautta. Andrein kohtaamat aaveet ovat lempeitä, ainoa piina ja riivaaja on rakkaisiin kohdistuva kaipaus.

Mieleenjäävästi toteutettu mykkäfilmi herättää kiinnostuksen ohjaaja Jevegni Bauerin (1965─1917) muuta tuotantoa kohtaan. Mikä mahtoi olla tuottoisan ohjaajan uran paras teos? Sitä on vaikea sanoa, sillä valtaosa tuotannosta on kadonnut tai takuuvarmasti tuhoutunut. Kuoleman jälkeen esittelee joka tapauksessa kiehtovasti varhaista venäläiselokuvaa. Samalla pääsee kurkistamaan Venäjän keisariajan viimeisiin ylellisiin juhliin, joiden loppu oli jo lähellä.

Pisteytys: 7/10

Leviafan - Leviathan (2014)

Ohjannut Andrei Zvjagintsev

Venäjä 2014, 140 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Aleksei Serebrjakov, Elena Lyadova, Vladimir Vdovichenkov

 

I'm staying here.

 

Automekaanikko Kolja (Serebrjakov) elää esi-isiensä mailla eräässä pikkukaupungissa Jäämeren rannalla. Arki teinipojan ja uuden vaimon kanssa rullaa tavallisilla urillaan, mutta kaupunginhallinnon korruptio on omiaan pilaamaan pienen ihmisen arjen. Kaupungin pormestari vaatii Koljan kaunista rantatonttia itselleen ja aikoo ottaa haluamansa joko hyvällä tai pahalla.

Äiti-Venäjän kalutun luurangon paljastava Leviathan kritisoi Kremliä ja Putinin hallintoa. Kuinka puhutteleva elokuva edelleen onkaan! Rauhallisesti etenevä elokuva nostaa sykettä hiljalleen ja antaa aikaa ajatuksille. Vaikka Leviathan parjaa suuria rakenteita, demokratian puutetta ja korruptiota, myös aivan tavalliset ihmiset ovat tärkeitä. Koljan kurja kohtalo sapettaa, vaikka hahmo ei olekaan puhtoinen ja viaton enkeli. Käsikirjoitus on todella hieno! Kehua sopii kuvaustakin, joka taltioi kauniisti arkisen rosoiset huoneet ja komeat mutta kolkot pohjoiset maisemat.

 

Vaikka Leviathania tehtiin valtion tuella, ministeritasoinen vastaanotto oli paheksuva, jopa vihamielinen. Kotimaan kriitikot sen sijaan arvostivat Andrei Zvjagintsevin (s. 1964) rehellistä näkemystä. Lisää menestystä Leviathan sai ulkomailta: Oscareissa elokuva kisasi parhaan vieraskielisen filmin kategeoriassa ja Cannesista tuli käsikirjoituspalkinto. Zvjagintsevin seuraava elokuva ilmestyy toivottavasti lähivuosina. Kansainvälisenä tuotantona toteutettava filmi tulee käsittelemään venäläisen oligarkin edesottamuksia, joten kriittisiä sanoja lienee luvassa jälleen.

Pisteytys: 8/10

Russkiy kovcheg ─ Venäjän arkki (2002)

Ohjannut Aleksandr Sokurov

Venäjä 2002, 99 min.

Fantasia, Historia, Draama

Pääosissa: Aleksandr Sokurov, Sergey Dreyden

 

We are destined to sail forever, to live forever.

Venäjän arkki (engl. Russian Ark) alkaa saapumalla uneen. Kertoja (Sokurov), jonka silmin elokuvaa katsotaan, on tupsahtanut keskelle Pietarin loistokasta Eremitaasia. Hän tapaa toisen ajassa ja salassa kulkevan matkaajan, "Eurooppalaisen" eli markiisi de Custinen (Dreyden), joka on todellisuudessakin elänyt ja jäänyt historiaan Venäjä-moitteistaan. Yhdessä parivaljakko vaeltaa läpi Eremitaasin loiston ja sen 300-vuotisen historian. Yhdestä huoneesta kulkijat tapaavat moderneja museovieraita, toisesta Katariina Suuren tai henkeäsalpaavan upeat tanssiaiset. Taide yhdistää halki aikojen, ja lopulta katsojasta tuntuu kuin eläisi iäti maalauksen sisällä.

Aleksandr Sokurov tutkii elokuvassaan kotimaansa suuruutta ja suuntaa, muttei kritiikittä. Filmi ei ole nostalgiapakoa loiston vuosiin, vaan pakotettua liikettä ajan virrassa: menneeseen on katsottava, jotta ymmärrämme nykyaikaa. Elokuvan päähenkilöt ovat tarkkailijoita, joista varsinkin eurooppalaisdiplomaatti kyseenalaistaa: miksi Venäjä lainaa Euroopalta, virheitä myöten? Onko Venäjä menettänyt mahdollisuutensa todelliseen suuruuteen? Venäjä on yksi suuri teatteri! Venäjän arkki on tietysti kiinni omassa tekoajassaan, eikä se voi nähdä, millaista hallaa Putinin valtakausi on tehnyt Venäjälle. Tulevaisuus on avoin. Sokurov on nauttinut suurta arvostusta kotimaassaan, vaikka viime vuoden sisällä hän on myös kritisoinut Kremliä ja hyökkäyssotaa Ukrainaan.

Filosofisen pohdiskelunsa ja unenomaisen kerrontansa ohella Venäjän arkki on loistelias estetiikassaan. Kuvavirran ansiosta elokuvassa on uskomaton imu ja vetovoima. Asut ja lavasteet ovat häikäiseviä ja lisäävät ihmeiden illuusiota. Hämmästyttävintä on, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla Eremitaasin sokkeloissa, ylellisen kauneuden keskellä. Suurista väkijoukoista tulevat mieleen Sergei Eisensteinin montaasit. Lumoava mestariteos on taatusti yksi kaikkien aikojen parhaita venäläiselokuvia, vaikka lipputuloissa saati palkinnoissa mitaten se ei olekaan mikään maailmanluokan suurteos. Cannesissa ensi-iltansa saanut Venäjän arkki oli ehdolla Kultaiseen palmuun, mutta voitto meni turvallisemmin Pianistille (2002).

Pisteytys: 10/10

Mat i syn ─ Mother and Son (1997)

Ohjannut Aleksandr Sokurov

Venäjä & Saksa 1997, 73 min.

Draama

Pääosissa: Aleksei Ananishnov, Gudrun Geyer

Let's live without people.

 

Mother and Son on draamaelokuva äidin ja pojan välisestä ehdottomasta rakkaudesta. Hoivan asetelma on kääntynyt, sillä poika on varttunut aikuiseksi ja äiti on kuolemansairas. Äiti on saattanut pojan elämään ja kasvattanut hänet, nyt pojan on aika kannatella äitiään kohti kuolemaa. Tarina kuvaa konkreettisesti kaksikon kivuliasta matkaa sairasvuoteelta kuolinvuoteelle.

Kuvaus on eriskummallisen utuista ja unenomaista, voimakkaan fantasiamaista. Mittasuhteet ja ulottuvuudet vääristyvät jatkuvasti ja reunat katoavat sumuun. Tämä edesauttaa vaikutelmaa siitä, että äiti ja poika elävät kaksin omassa todellisuudessaan. Kerronta etenee verkkaan: keskeiset tapahtumat voisi tiivistää viiteen minuuttiin, mutta tunnelmaa ei ehtisi luoda niin nopeasti. Mother and Son on helposti ymmärrettävää symboliikkaa ja tarinana kaunis, jos malttaa olla kärsivällinen.

Erikoiselle teokselle on vaikea keksiä verrokkeja, mutta lähimmäksi tulee nimekäs neuvosto-ohjaaja Andrei Tarkovski (esim. Peili, 1974). Tarkovski toimikin keskeisenä innoittajana ohjaaja Alexander Sokuroville (1951─). Kotimaan ja tyylin lisäksi miehiä yhdistää sekin, ettei kumpikaan ole saanut nauttia ehdoitta isänmaansa valtiollista suosiota, vaikka Mother and Son vielä Venäjällä menestyikin. Tämä elokuva toimi Sokurovin kansainvälisenä läpimurtona, mutta kotimaataan Venäjää Sokurov ei ole jättänyt. Tällä hetkellä se ei ole mahdollistakaan, sillä Sokurovin Kremliin ja Ukrainan sotaan kohdistama kritiikki poiki maastapoistumiskiellon. Miten mahtaa käydä tulevien elokuvien?

Pisteytys: 7/10