keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Willy Wonka & the Chocolate Factory - Jali ja suklaatehdas (1971)

Ohjannut Mel Stuart
USA, Itä-Saksa & Länsi-Saksa 1971,  100 min.
Fantasia, Komedia, Musikaali
Pääosissa: Gene Wilder, Peter Ostrum, Jack Albertson

The suspense is terrible... I hope it'll last.
Roald Dahlin samannimiseen kirjaan (1964) perustuva Jali ja suklaatehdas sijoittuu pikkukaupunkiin, joka on tunnettu salaperäisestä suklaatehtaastaan. Mystinen suklaatehtailija Willy Wonka (Wilder) avaa pitkästä aikaa tehtaansa ovet, mutta vain niille viidelle lapselle, jotka löytävät suklaalevyn kääreestä kultaisen pääsylipun. Paikallisella köyhällä poikaressulla Charliella (Ostrum), tai suomeksi Jalilla, käy kisassa hyvä tuuri. Wonkan tehdas paljastuu varsinaiseksi satumaaksi, mutta herkkujen haavemaa on myös vaaroja ja opetuksia täynnä.

Vaikka Jali ja suklaatehdas on vuosikymmenten kuluttuakin mukaansatempaava fantasiaseikkailu, on mukana jokunen nykypäivälle kumma kuriositeetti. Lihavuuden pilkkaaminen on jo jäänyt muodista ja Umppa-Lumppien pelastajana esiintyvä Willy Wonka on pahimman luokan kolonialisti! Lieköhän tehdastyöläisillä edes työehtosopimusta, pohtii aikuisten elämässä paatunut entinen lapsi. Ajan patina vie filmiltä sen parhaimman terän, mutta muuten omaperäinen maailma, vinksahtanut huumori ja hassut laulut viihdyttävät edelleen. Sanoma lasten kasvattamisen tärkeydestä pitää sekin kutinsa, vaikka keinot asian osoittamiseksi ovat hieman vanhentuneet.

Jali ja suklaatehdas jäi kauas tavoitteistaan lippuluukuilla, vaikka kriitikot eivät elokuvaa aivan lytänneetkään. Nykypäivänä elokuvasta taidetaan parhaiten tuntea Willy Wonka -meemi, vaikka tuskin Dahlin tarinakaan on tyyten unohduksissa. Kertomusta uudelleenlämmitteli Tim  Burton vuonna 2005, hieman alkuperäiselle kirjalle uskollisemmin. Tässä ensimmäisessä elokuvaversiossa luotetaan toki myös pitkälti Dahlin tarinaan, mutta Willy Wonka saa Charlieta suuremman osan ─ eipä siis ihme, että Gene Wilderin räväkkä rooli muistetaan elokuvasta parhaiten. Charlieta näytellyt Peter Ostrum ryhtyi vartuttuaan eläinlääkäriksi, ja niinpä Jali ja suklaatehdas jäi sympaattisen Ostrumin ainoaksi roolityöksi.

Pisteytys:
7/10

maanantai 29. heinäkuuta 2019

The Devils - Paholaiset (1971)

Ohjannut Ken Russell
Iso-Britannia 1971, 111 min.
Historia, Kauhu
Pääosissa: Vanessa Redgrave, Oliver Reed, Gemma Jones

Satan is ever ready to seduce us with sensual delights.
Eletään 1630-lukua ruton ja noitavainojen runtelemassa pienessä Loudunin kaupungissa Ranskassa. Skolioosin piinaama sisar Jeanne (Redgrave) himoaa syvästi kaupungin hyväntekijää, isä Grandieria (Reed), mutta Jeanne ei saa haluilleen täyttymystä. Sen sijaan naisten seurassa viihtyvä Grandier solmii salaisen avioliiton nuoren Madeleinen (Jones) kanssa, mutta isän teot eivät pysy salassa. Isä Grandieria syytetään sopimuksesta Saatanan kanssa ja historiankirjojen lehdille tallentuu karmivia kuvauksia paholaisen riivaamista nunnista.

Tositapahtumiin pohjautuva Paholaiset esittelee vuosisatojen takaisista karmeista sattumuksista oman riivatun versionsa. Jälkipolvet ovat käsitelleet isä Grandierin ympärillä velloneita tapahtumia niin oopperan kuin kirjallisuudenkin avulla, ja Paholaiset on aiheen toinen filmatisointi. Ken Russellin rakentama tulkinta tuntuu karmivalla tavalla unenomaiselta ja epätodelliselta. Riettaasti juhlivat kuninkaalliset, Saatanan riivaamat nunnat ja ruton kuihduttamien ruumiiden läjät edustavat täydellistä rappiota ja kaksinaismoralismin julkeaa päätepistettä.

Ei liene vaikea arvata, että Paholaiset herätti laajalti pahennusta ja keräsi kontolleen K-18-leimoja. Suomessa tiukat sensorit kielsivät elokuvan kokonaan. Katolinen kirkko ei luonnollisestikaan voinut sietää mokomaa rienausta, mutta hassua kyllä, elokuvasta tuli iso hitti Italiassa. Ehkäpä kirkon kritiikki tuntui osuvalta, tai sitten giallo-kauhun maassa raaka elokuva yksinkertaisesti vain vetosi viihteennälkään. Yhdysvalloissa Paholaiset ei liiemmin menestynyt, mutta riivattujen nunnien katselusta tulee väkisinkin mieleen kauhuklassikko Manaaja (1973). Liekö Paholaiset toiminut yhtenä inspiraation lähteenä William Friedkinille?

Pisteytys:
8/10

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Dirty Harry - Likainen Harry (1971)

Ohjannut Don Siegel
USA 1971, 102 min.
Toiminta, Rikos, Trilleri
Pääosissa: Clint Eastwood, Harry Guardino, Andrew Robinson

"Do I feel lucky?" Well, do ya, punk?
Kovaotteinen ja lakia löyhästi tulkitseva rikostutkija Harry Callahan (Eastwood) saa vastaansa Scorpioksi nimetyn murhaajan (Robinson). Scorpio on murhannut kylmäverisesti jo yhden naisen ja vaatii jättimäisiä lunnaita tai muuten surmatöitä on tulossa lisää. Harryn herkästi laulava 44. Magnum ja piittaamattomuus säännöistä johdattavat hänet vastakkain murhaajan kanssa, mutta kaikki poliisivoimissa eivät siltikään arvosta Harryn omapäisiä toimintatapoja.

Likainen Harry edustaa uudenlaisten rikoselokuvien aikakautta, joissa todellinen maailma on kylmäävällä tavalla läsnä. Samana vuonna ilmestyi lisäksi toinen kyttätoiminta Kovaotteiset miehet (1971), joka sekin vahvisti uuden ja raaemman rikosviihteen valtavirtaistumista. Murhatilastot olivat kasvussa eritoten elokuvan tapahtumapaikassa San Franciscossa ja kaiken lisäksi Likainen Harry ammensi näkyvästi inspiraatiota Yhdysvaltoja piinaavista Zodiac-murhista. Sittemmin Zodiac-murhaajan mysteeriä on tutkittu muissakin elokuvissa, joista viimeisin on rikosdraama Zodiac (2007).

Rankkaa toimintaa oli toki nähty valkokankailla jo aiemminkin. Verisimmän elokuvan titteliä piti hallussaan edelleen western Hurja joukko (1969) ja luotien armottomuuteen oli totuttu jo Clint Eastwoodin tähdittämissä spagettiwesterneissä, mutta Likainen Harry kuumensi tunteita ajankohtaisuudellaan. Suomessakin elokuva kiellettiin aluksi kokonaan. Vaikka Likainen Harry herätti pahennusta, se menestyi lippuluukuilla hyvin ja suosio poiki lopulta peräti neljä jatko-osaa (1973─1988). Raa'alle väkivaltaviihteelle on jo 2010-luvulle tultaessa ehtinyt hivenen turtua, mutta se ei vähennä Likaisen Harryn tehoa! Kiinnostavan ja kylmäävän aikalaiskontekstinsa lisäksi tiivistunnelmainen rikosmysteeri nostaa sykettä ja kiistämättä välillä hieman puistattaakin.

Pisteytys:
8/10

torstai 25. heinäkuuta 2019

Il giardino dei Finzi Contini - Finzi-Continin puutarha (1970)

Ohjannut Vittorio De Sica
Italia & Länsi-Saksa 1970, 94 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Lino Capolicchio, Dominique Sanda, Fabio Testi, Romolo Valli

It's better to die young.
Fasismi vyöryy 1930-luvun Italiaan, mutta Ferreran kaupungissa juutalainen Finzi-Continin perhe vetäytyy hulppeaan puutarhaansa ja sulkee uhkaavan todellisuuden muurien taakse. Nuoriso viettää idyllisessä puutarhassa huolettomia kesäpäiviä tennisotteluiden ja pyöräretkien parissa, suurimpana murheenaan toivottomat rakkaussuhteet. Hiljalleen Finzi-Continien muurit käyvät yhä ohuemmiksi ja sydänsurujen sijaan nuoret saavat kantaakseen vakavampia huolia.

Vittorio De Sican yhteiskunnallinen Finzi-Continin puutarha (engl. The Garden of the Finzi-Continis) perustuu Giorgio Bassanin samannimiseen romaaniin (1962). Elokuva nostaa esille toisen maailmansodan karmivat muistot, holokaustit ja juutalaisvainot, jotka ujuttautuvat ahdistavan vaivihkaisesti kertomuksen päähenkilöiden arkeen. Aristokraattien elämässä sota jää helposti taustalle ja taisteluiden unohtaminen on heille suotua luksusta, mutta tällä kertaa edes yhteiskuntaluokka tai vauraus ei sittenkään riitä suojaamaan hyvään tottuneita yksilöitä pahuudelta.

Finzi-Continin puutarha on suurimman osan kestostaan ylimystön ihmissuhdedraamaa, mutta sodan varjo hivuttautuu huomaamattomasti paratiisin ylle. Varsinainen tragedia on säästetty aivan loppuun ja elokuvan päättyessä jäljelle jää vain tulevaisuuden pelko. Lohduton päätös tuo mieleen De Sican neorealistiset klassikot, joissa toivon herääminen ja paremman tulevaisuuden rakentaminen jää katsojan tehtäväksi. Neorealismin klassikko Polkupyörävaras (1948) on sukua tälle elokuvalle myös siksi, että molemmat elokuvat palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Finzi-Continin puutarha ei valloita aivan De Sican varhaisempien mestariteosten veroisesti, vaikka kerrontatapa onkin ainutlaatuinen ja koskettava.

Pisteytys:
7/10

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Deep End - Hyväilysi kosketus (1970)

Ohjannut Jerzy Skolimowski
Iso-Britannia, Länsi-Saksa 1970, 88 min.
Draama
Pääosissa: John Moulder-Brown, Jane Asher

I love her!
Teini-ikäinen Mike (Moulder-Brown) saa ensimmäisen työpaikkansa kylpylästä, jonka yksityisissä kabineteissa asiakkaat vaativat yllättäviä palveluksia. Pestin myötä Mike joutuu astumaan aikuisten maailmaan kypsymättömänä ja epävarmana. Katkeransuloisen lohdun Mike löytää työtoverinsa Susanin (Asher) läheisyydestä, mutta ensirakkaus ei kuitenkaan suju odotusten mukaisesti.

Puolalaisen Jerzy Skolimowskin (1938─) kansainvälinen ohjaustyö nojaa tyyliltään eurooppalaisen uuden aallon perinteisiin. Hyväilysi kosketus edustaa kuitenkin jo jotain uutta, lupailee tulevaa ja ennen kaikkea kuvaa tarkkanäköisesti omaa aikaansa. Kuvattu aikakausi kuuluu esimerkiksi Can-yhtyeen ja Cat Stevensin musiikeissa, mutta Lontoon svengaavuudesta ei tässä karussa maailmassa ole enää tietoakaan. Uusi vuosikymmen rakentaa uudenlaiset rajat vapaalle rakkaudelle ja estottomalle seksuaalisuudelle, mutta murroskauden elokuvassa rajankäynti on vielä aran haparoivaa. Tästä aihiosta ja ajattomasta rakkauden kaipuun teemasta syntyy elokuvan keskeinen jännite.

Hyväilysi kosketus käsittelee nuoruuden tunteiden tulvaa ja 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkipyykkiä onnistuneen arkisesti, vaikka tavallisessa elämässä ei onneksi ylletä ihan näin traagisiin mittasuhteisiin. Elokuvassa on paljon kepeyttä, mutta siitä huolimatta kertomus on pohjimmiltaan ahdistavan julma ja surullinen: lempi muuttuu pakkomielteeksi, kipeiksi valta-asetelmiksi ja karvaiksi pettymyksiksi. Mike rakastuu ihanteeseen ja mielikuvaan, ja samaa tuntuvat jollain tapaa tekevän muutkin elokuvan hahmot pidemmästä elämänkokemuksestaan huolimatta.

Pisteytys:
8/10

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Orphée - Orfeus (1950)

Ohjannut Jean Cocteau
Ranska 1950, 95 min.
Fantasia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jean Marais, François Périer, María Casares, Marie Déa

What does marble think when it's being sculpted?

Orphée (Marais) on työlleen intohimoisesti antautunut runoilija, joka ajautuu kuoleman maahan metsästäessään elämän tarkoituksesta kertovia säkeitä. Tapahtumasarja saa alkunsa runoilijoiden kahvilassa, jossa Orphée todistaa kiivaan yhteenoton. Saattaessaan vakavasti loukkaantunutta nuorta runoilijaa sairaalaan, huomaa Orphée pian matkaavansakin kuoleman kartanoon ja muistojen jättömaille. Runoilija uppoutuu pakkomielteisesti kuoleman pauloihin, eikä huomaa oman vaimonsa Eurydicen (Déa) lipumista manalan porteille.

Fantasiamaailmassa liikkuva runollinen Orfeus perustuu antiikin taruun, mutta vain löyhästi. Jean Cocteaun mielikuvitus vie tarinan uusiin ulottuvuuksiin ja liki surrealistiseen unien maailmaan, josta totuutta on vaikea löytää. Jo pelkkä erikoinen tarina itsessään tempaa mukaan eriskummalliseen labyrinttiinsa, mutta myös visuaalisesti Orfeus häikäisee. Mikäli mielii katsoa alkuperäiselle tarulle uskollisemman elokuvan, on syytä nähdä myös Musta Orfeus (1959), jos toki antiikin maailmasta on tuossakin elokuvassa siirrytty 1900-luvun Brasiliaan.

Orfeus on keskimmäinen osa Cocteaun Orfeus-myyttiä käsittelevää trilogiaa, jonka muut osat ovat Runoilijan veri (1930) ja Orfeuksen testamentti (1960); jälkimmäinen jäi Cocteaun viimeiseksi elokuvaksi. Tämän elokuvan erityisteemoiksi Cocteau on itse nimennyt elokuvalle muutamia pääteemoja, joista kiinnostavimmalta tällä katselukerralla tuntui taiteilijaksi kasvamisen ─ tai taiteilijaksi kuolemisen ─ prosessi. Herkullisen filosofista elokuvaa voisi analysoida loputtomiin, mutta kaunista filmiä voi myös ilolla katsoa, vaikka ei jaksaisikaan uppoutua liian syvälle ajatusten suohon. Tarinan syvät pohjavirrat ja niiden käsittely omaperäisessä fantasiamaailmassa ovat tuttua Cocteauta jo elokuvasta Kaunotar ja hirviö (1946), joskin tämä elokuva on vakavampi ja vähemmän sadunomainen.

Pisteytys:
9/10

lauantai 13. heinäkuuta 2019

M*A*S*H - armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970)

Ohjannut Robert Altman
USA 1970, 116 min.
Komedia, Sota
Pääosissa: Donald Sutherland, Elliott Gould, Tom Skerritt, Sally Kellerman, Robert Duvall

This isn't a hospital! It's an insane asylum!
Lähellä erästä Korean sodan taistelutannerta sijaitsee Yhdysvaltain armeijan kenttäsairaala, jossa ammattitaitoiset kirurgit ja lääkärit pistävät elämän risaiseksi. Vastapainona veriselle ja raaistavalle työlleen ovat ammattimiehet keksineet liudan viihdykettä aina urheilukisoista mitä moninaisimpiin kepposiin, drinkkitarjoilua ja lääkkeiden väärinkäyttöä unohtamatta.

Vietnamin sodan jyllätessä tehty sotaparodia haistattaa pitkät pokkuroinnille, byrokratialle ja kohteliaille fraaseille. Groteskissa sekoilussa on häivähdys Marx-veljesten anarkistista kakofoniaa, mutta vietynä täysin uudelle härskiyden tasolle. Aikanaan raju elokuva oli varsinainen jymymenestys ja se huomioitiin hyvien arvioiden ja lipputulojen lisäksi muun muassa Kultaisella palmulla, parhaan käsikirjoituksen Oscarilla sekä isolla liudalla erinäisiä ehdokkuuksia. Suosio poiki saman tien elokuvalle jatkona samannimisen, niin ikään hitiksi nousseen tv-sarjan (1972─1983).

M*A*S*H jättää jälkeensä kumman ristiriitaisen fiiliksen. On surkeaa katsoa komediaa, joka ei naurata, vaikka ymmärränkin kupletin juonen. Elokuvan ideana on mahdollisimman mauton huumori, sillä raskas työ vaatii raskaat huvit. Idea resonoi nokkelasti sota-ajan kauhujen ja niistä selviämisen kanssa; ajatuksella on toki pohjaa todellisuudessakin. Vaikka tavoitteena ehkä onkin kyseenalaistaa sodan brutaaliuden raaistava vaikutus, kritiikin ääni hukkuu täysin seksististen ja muuten vaan tuhnuisten vitsien valtavirtaan. Kaikelle voi nauraa, mutta ei miten tahansa.

Pisteytys:
4/10

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Tristana (1970)

Ohjannut Luis Buñuel
Espanja, Italia & Ranska 1970, 99 min.
Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Fernando Rey, Lola Gaos, Franco Nero

I wish he'd love me less.
Edesmenneen äitinsä toiveesta nuori Tristana (Deneuve) saa uudeksi holhoojakseen Don Lopen (Rey), paikallisen aristokraatin. Ankara kasvattaja ryhtyy koulimaan Tristanasta itselleen vaimoa, unohtamatta kuitenkaan isällisiä velvollisuuksiaan. Arasta Tristanasta kuoriutuu vähitellen omaa tilaansa hakeva nuori nainen, joka tapaa yöllisillä seikkailuillaan nuoren taiteilijan Horacion (Nero). Miten käy nuorelle lemmelle, kun holhooja on itsekin lapsensa mustasukkainen sulhasehdokas?

Elokuvan asetelma kuulostaa hurjalta, mutta Tristana ja Don Lope eivät ole yksiselitteisen mustavalkoisesti hyviä tai pahoja hahmoja. Molemmat taitavat olla vuorollaan marttyyreita omalla tavallaan. Esimerkiksi Don Lope ei ole pelkkä tyranni ja niljakas ukonrähjä, vaikka elokuvan alkupuolella siltä voimakkaasti vaikuttaakin. Don Lope osaa olla myös lempeä ja puhua köyhien puolesta, mutta hänen viisaat hetkensä eivät riitä anteeksiantoon. Päähenkilöiden valtasuhteet kääntyvät kiinnostavasti päälaelleen, kun elokuvan loppu lähenee.

Valtaa ja kaksinaismoralismia tarkasteleva Tristana ei ole Luis Buñuelin paras elokuva, jos toki siltikin varsin kelpo draama. Jokusista unenomaisista kohtauksista huolimatta Tristana ei edusta ohjaajansa tunnetuinta surrealistista suuntaa, mutta vertautuu mainiosti vuosikymmentä varhaisempaan hyväksikäyttöä käsittelevään draamaan Neitsytsaari (1960). Elokuvan teko aloitettiin itse asiassa jo 1960-luvun alussa, mutta projekti sai odotella kauan valmistumistaan. Tristanan kertomuksessa kaikuvat myös vuosikymmenten takaiset realismin sävyt, sillä elokuva perustuu espanjalaisen realistikirjailija Benito Pérez Galdósin samannimiseen romaaniin (1892).

Pisteytys:
8/10

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Performance (1970)

Ohjannut Donald Cammell & Nicolas Roeg
Iso-Britannia 1970, 105 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: James Fox, Mick Jagger, Anita Pallenberg

I need a bohemian atmosphere!
Chas (Fox) on urallaan hyvin edennyt gangsteri, jonka vapaa-ajan huvit ovat yhtä rankkoja kuin työkin. Kun Chas riitaantuu pomonsa kanssa, hän löytää piilopaikan hämyisestä kellariasunnosta, jonka omistaa julkisuuden valokeilasta vetäytynyt entinen rocktähti Turner (Jagger). Uudesta yhteiselosta tulee entisen tähden viimeinen esitys ─ huumeiden ja seksin täyttämässä rockluolassa Chas lopulta kadottaa itsensä.

Performance on tyyliltään kumma elokuva, sillä se yhdistää rohkeasti gangsterien maailman psykedeeliseen huumetrippiin. Omalaatuisen elokuvan tyylissä häilähtelee pieniä vivahteita uudesta aallosta, undergroundista ja rock-dokumenteista, eikä uusimpien kauhuelokuvien lanseeraamaa runsasta verenvuodatustakaan kaihdeta. Performancen tyyli on sangen ainutlaatuinen, ja ehkäpä siksi elokuva vastaanotettiin vähintäänkin tyrmistyneesti. Tätä nykyä elokuva sentään jo löytyy parhaiden brittifilmien TOP-100-listan puolimaista.

Jos Woodstock päätti hippiajan ja Gimme Shelter (1970) -dokumentissa kuvattu Altamont-festari oli arkun viimeinen naula, meren toisella puolen Performance löi päätepisteen 1960-luvun svengaavalle Lontoolle. Elokuva on kiinni ajassaan tarkastellessaan identiteetin tai minuuden hukkumista sekä vieraantumista. Chasin erikoinen muodonmuutos kovanaamasta boheemiksi hipiksi on hämmästyttävä, ja James Foxin roolisuoritus osuu nappiin. Jos vallankumouksellisen kuluttava elämä käy Chasille liian raskaaksi, on sille vastineensa tosielämässäkin: urallaan uupunut Fox vetäytyi Performancen jälkeen elokuva-alalta kymmeneksi vuodeksi.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Kesäkuun elokuvat 2019

Bohemian Rhapsody
Ohjannut Bryan Singer
Iso-Britannia & USA 2018, 134 min.
Biografia, Draama, Musikaali
Pääosissa: Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee




Bohemian Rhapsody kertoo Queenin solistina tunnetuksi tulleen Freddie Mercuryn (1946─1991) tarinan nuoruusvuosista tähteyteen. Elokuva on teknisesti hienosti toteutettu ja playbackina soitettu musiikki on tietenkin loistavaa, eritoten lopun Live Aid -huipennus on hieno. Ulkoisten seikkojen näyttävyydestä ja tarkasta kopioinnista huolimatta elokuva ei tavoita rock-ikonin luonnetta ja lattea biografia on kaukana Queenin musiikin mahtipontisesta dramatiikasta. Rakenteeltaan Bohemian Rhapsody on yllätyksetön, paikoitellen täysin surkeasti rytmitetty tusinatuote ─ toisin kuin nimikkobiisi ja Freddie Mercury itse.

Pisteytys: 4/10

A Film with Me in It - elämä kuin elokuvaa
Ohjannut Ian Fitzgibbon
Irlanti 2008, 89 min.
Komedia, Rikos
Pääosissa: Mark Doherty, Dylan Moran, Keith Allen




Irlantilainen musta komedia kertoo huonosti menestyneestä näyttelijästä Markista (Doherty), jonka asunnossa sattuu yhtäkkiä liuta kuolemantapauksia. Ehkäpä jonkun mielestä leffa on hauska, mutta itse sain tästä irti vain pari pientä hymähdystä. Elokuva ei kestä puoltatoista tuntia enempää, mutta se tuntuu silti ylipitkältä sketsiltä. Tältä koomikkokaartilta olisi voinut odottaa jotain parempaakin.

Pisteytys: 3/10

The Death of Stalin
Ohjannut Armando Iannucci
Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Kanada & USA 2017, 107 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Steve Buscemi, Michael Palin, Jeffrey Tambor



Tavattoman epäkorrekti, mutta hulvaton poliittinen satiiri The Death of Stalin tarkastelee kuhinaa vallan kulisseissa Stalinin menehdyttyä. Tarina tietenkin pohjautuu tositapahtumiin, mutta aikalaistodellisuuden sijaan elokuva kertoo enemmän nykyajasta ja mahdollisuudesta tarkastella diktatuurin järjettömyyttä huumorin keinoin. Välillä elokuvan vankilamiljööt ja teurastuskohtaukset vetävät mielen apeaksi, mutta sitten murjaistaan taas nopeasti vitsi; lisäksi englanti kielenä ja slapstick-henkinen koominen sävy etäännyttävät vaikeasta aiheesta. Runsas kiroilu tosin toimisi tehokeinona paremmin, jos sitä ei käytettäisi joka toisessa lauseessa.

Pisteytys: 8/10

Lady and the Tramp - Kaunotar ja Kulkuri
Ohjannut Clyde Geronimi, Wilfred Jackson & Hamilton Luske
USA 1955, 76 min.
Animaatio, Seikkailu
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Peggy Lee



Lupsakassa hauvaromanssissa seurataan rotukoira Kaunottaren (Luddy) ja kadulla elelevän piskin Kulkurin (Roberts) yhteistä taivalta. Filmistä muistetaan eritoten ikoninen spagettikohtaus ja viehättävä Bella Notte -sävelmä. Aikansa maailma näkyy ainakin siinä, että sivuosissa nähtävät eläinhahmot perustuvat etnisiin stereotypioihin. Saa nähdä, kuinka asiaa käsitellään tulevassa live-action-versiossa, jonka on määrä saada ensi-iltansa loppuvuodesta 2019.

Pisteytys: 6/10

How the West Was Won - Näin valloitettiin Villi Länsi
Ohjannut Henry Hathaway, John Ford & George Marshall
USA 1962, 164 min.
Lännenelokuva, Seikkailu Draama
Pääosissa: Debbie Reynolds, Carroll Baker, James Stewart, Gregory Peck, Karl Malden



Eeppinen lännen valloituksen tarina seuraa Prescottien perheen vaiheita aina uudisraivaajien ajoista kultaryntäykseen ja sisällissodan taisteluihin. Lopulta Amerikan halkova rautatie vie suvun kohti uutta vuosisataa. Kolmen ohjaajan episodielokuvaa tähdittävät lukuiset eturivin näyttelijät ja Cinemarama-tekniikalla kuvattu filmi on komeaa katsottavaa. Lännen valloitus tosin esitetään kiusallisen kritiikittömänä sankaritarinana ja kertomusta vaivaa muutenkin pinnallisuus: lukuisat kiinnostavat hahmot ehdi päästä kunnolla esille, kun on jo siirryttävä seuraavaan episodiin. Kertomus itsessään olisikin toiminut syvällisemmin vaikkapa tv-sarjana, ja niinpä 1970-luvulla sellainenkin tehtiin.

Pisteytys: 7/10