Dancer in the Dark (2000)

Ohjannut Lars von Trier

Tanska, Ranska, Saksa, Italia & Ruotsi 2000, 140 min.

Draama, Musikaali, Rikos

Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, David Morse, Peter Stormare

 

In a musical, nothing dreadful ever happens.

Maahanmuuttaja Selma Ježková (Björk) yrittää epätoivoisesti tienata rahaa poikansa silmäleikkaukseen. Perinnöllinen, sokeuttava sairaus on Selman suurin suru. Musikaalien haavemaailmat vetävät puoleensa herkkää Selmaa, jonka on vaikea pitää päänsä pois pilvistä. Tragediat seuraavat toisiaan, eikä tämä tarina tule päättymään kuten onnea etsivissä musikaaleissa.

Dancer in the Dark on melankolinen kertomus kurjasta kohtalosta. Toiveikkaita hetkiä ovat ainoastaan Selman kuvittelemat rujot ja eriskummalliset musikaalikohtaukset. Niiden luoma kontrasti on mestarillinen ja miltei koominen, mutta hyvin tummalla tavalla. Muutoin teosta kuvataan heiluvin kameroin kuin dokumenttia: tosielämän ja fantasian raja piirretään selvästi, mutta välillä se hämärtyy. Björkin persoonalliset laulut purskahtelevat ilmoille tunteikkaasti ja ujuttautuvat syvälle sieluun. Albumi Selmasongs (2000) menestyi oivasti, kuten elokuvakin.

Katsoin elokuvan aikanaan melko tuoreeltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Silti olen lykännyt uudelleenkatselua, koska musertava tarina ei houkuttele puoleensa kovin montaa kertaa. Sitä paitsi #metoon myötä on paljastunut, miten vastenmielisissä olosuhteissa päätähti Björk joutui työskentelemään Lars von Trierin harjoittaman ahdistelun vuoksi. Dancer in the Dark jättää ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta niinpä se jakoi aikanaan kriitikoitakin ─ ja rajusti! Silti elokuva sai kruunukseen Kultaisen palmun ja myös Björkin oiva rooli palkittiin Cannesissa. 1001-listalta filmi on poistettu jo 2013, eikä von Trierin uudempia ja vielä sadistisempia filmejä olla ainakaan toistaiseksi liitetty joukkoon. Ehkä hyvä niin.

Pisteytys: 8/10

Belle de Jour ─ Päiväperho (1967)

Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1967, 100 min. 

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Catherine Deneuve, Jean Sorel, Geneviève Page

I'm not asking for your real name.

Kotirouva Séverine Serizy (Deneuve) on pitkästynyt. Parisuhteesta on kadonnut kaikki intohimo ja päivät toistavat itseään; vapautta tarjoavat vain villit fantasiat. Séverine päätyy piristämään päiviään toisella elämällä. Päivisin Séverine tunnetaan Päiväperhona, hienon bordellin himottuna tähtenä. Samppanja virtaa ja ruoskat viuhuvat ─ kummasta elämäntavasta lopulta tulee vallitseva todellisuus?

Päiväperho sekoittaa kiehtovasti unta ja totta, eikä katsoja aina tiedä, mitkä elementit ovatkin vain Séverinen fantasiaa. Surrealismiin vivahtavat kerrontakeinot ovat tuttuja Luis Buñuelin repertuaarista. Tässä elokuvassa unentulkinnat äityvät melko freudilaisiksi seksuaalisuuden kuviksi. Kertomus käsittelee silti kiinnostavasti sosiaalisia rooleja, joiden vuoksi todellinen minuus tai sen tietyt puolet joutuvat tukahdutetuiksi. Porvariston tapakulttuuri on toinen buñuelilainen klassikkoteema!

 

Séverinen hahmon kahtiajakautuneisuus kuvastaa osuvasti naisen yhteiskunnallista roolia ja toimijuuden mahdollisuuksia. Kerronta ei onneksi ole lainkaan sellaista ummehtunutta porsastelua kuin ennakkoon varovaisesti pelkäsin, vaikka tietyt yksityiskohdata toki henkivät aikaansa. Päiväperho ei minusta ole aivan iskevintä Buñuelia, vaikkakin teoksen pienissä mysteereissä riittäisi kutkuttavaa tulkittavaa toiselle jos kolmannellekin katselulle. Maineikas teos on joka tapauksessa katsomisen väärti. Jo elokuvan aikalaismenestys oli kiittelevää ja filmi palkittiin Venetsiassa Kultaisella leijonalla.

 

Pisteytys: 7/10

Le dernier métro - Viimeinen metro (1980)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1980, 131 min.
Draama, Sota, Romantiikka
Pääosissa: Catherine Deneuve, Gérard Depardieu, Heinz Bennent

It takes two to love, as it takes two to hate.

Natsit ovat vallanneet Pariisin ja sota on täydessä vauhdissa, mutta pieni teatteri Montmartressa jatkaa sinnikkäästi toimintaansa. Esityskausi alkaa onnettomien tähtien alla, ja uuden näytelmän menestys voi sinetöidä teatterin kohtalon. Kaiken lisäksi teatterin johtaja, juutalainen Lucas Steiner (Bennent) piileskelee sokkeloisen talon kellarissa. Johtotehtäviä hoitaa hänen vaimonsa Marion Steiner (Deneuve), jolla on omatkin roolinsa näyteltävänään.

Viimeinen metro (engl. The Last Metro) on kertomus sodasta, teatterista ja lopulta myös kolmiodraamasta. Romanssi tuntuu kyllä hieman päälleliimatulta, vaikka osin se avartaakin elokuvan kiinnostavinta puolta: sitä, kuinka näyttämö ja todellisuus sekoittuvat. Teatteriesityksen allegoria viittaa miehitysajan Ranskaan, jossa pärjääminen vaati toisinaan näyttelijän taitoja. Osa elokuvan hahmoista muuttuu näkymättömiksi, toiset liittyvät maanalaiseen vastarintaliikkeeseen ja eräät toteavat selviävänsä parhaiten puhumalla äänekkäästi natsien puolesta. Lopulta esitys muuttuu todeksi, todellisuus esittämiseksi.

Edellämainittujen, hetkittäin korkealentoisiksi kohoavien teemojen lisäksi Viimeinen metro muistelee sota-ajan arkea. Yksi monista näkökulmista on lapsen kokemusmaailma, jota sota-aikana lapsuuttaan elänyt François Truffaut pyrki kuvaamaan omien muistojensa kautta. Ohjaajansa osalta ympyrä sulkeutuu, sillä Viimeinen metro on Truffaut'n viimeisimpiä elokuvia ennen miehen ennenaikaista kuolemaa vuonna 1984. Sotamuistojen runollinen kuvaus vetosi ranskalaisyleisöön, ja Viimeinen metro keräsi jättipotin kotimaassaan arvostettuja César-pystejä. Elokuvan ehdoton tähti on Catherine Deneuve, jonka vahvaa roolia tekee hieman mieli verrata Hanna Schygullan hahmoon elokuvassa Maria Braunin avioliitto (1979).

Pisteytys:

8/10

Tristana (1970)

Ohjannut Luis Buñuel
Espanja, Italia & Ranska 1970, 99 min.
Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Fernando Rey, Lola Gaos, Franco Nero

I wish he'd love me less.

Edesmenneen äitinsä toiveesta nuori Tristana (Deneuve) saa uudeksi holhoojakseen Don Lopen (Rey), paikallisen aristokraatin. Ankara kasvattaja ryhtyy koulimaan Tristanasta itselleen vaimoa, unohtamatta kuitenkaan isällisiä velvollisuuksiaan. Arasta Tristanasta kuoriutuu vähitellen omaa tilaansa hakeva nuori nainen, joka tapaa yöllisillä seikkailuillaan nuoren taiteilijan Horacion (Nero). Miten käy nuorelle lemmelle, kun holhooja on itsekin lapsensa mustasukkainen sulhasehdokas?

Elokuvan asetelma kuulostaa hurjalta, mutta Tristana ja Don Lope eivät ole yksiselitteisen mustavalkoisesti hyviä tai pahoja hahmoja. Molemmat taitavat olla vuorollaan marttyyreita omalla tavallaan. Esimerkiksi Don Lope ei ole pelkkä tyranni ja niljakas ukonrähjä, vaikka elokuvan alkupuolella siltä voimakkaasti vaikuttaakin. Don Lope osaa olla myös lempeä ja puhua köyhien puolesta, mutta hänen viisaat hetkensä eivät riitä anteeksiantoon. Päähenkilöiden valtasuhteet kääntyvät kiinnostavasti päälaelleen, kun elokuvan loppu lähenee.

Valtaa ja kaksinaismoralismia tarkasteleva Tristana ei ole Luis Buñuelin paras elokuva, jos toki siltikin varsin kelpo draama. Jokusista unenomaisista kohtauksista huolimatta Tristana ei edusta ohjaajansa tunnetuinta surrealistista suuntaa, mutta vertautuu mainiosti vuosikymmentä varhaisempaan hyväksikäyttöä käsittelevään draamaan Neitsytsaari (1960). Elokuvan teko aloitettiin itse asiassa jo 1960-luvun alussa, mutta projekti sai odotella kauan valmistumistaan. Tristanan kertomuksessa kaikuvat myös vuosikymmenten takaiset realismin sävyt, sillä elokuva perustuu espanjalaisen realistikirjailija Benito Pérez Galdósin samannimiseen romaaniin (1892).

Pisteytys:

8/10

Les demoiselles de Rochefort - Rochefortin tytöt (1967)

Ohjannut Jacques Demy
Ranska 1967, 120 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia, Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Françoise Dorléac, Jacques Perrin, George Chakiris

Mi fa so la mi re!

Iloinen karnevaali saapuu idylliseen Rochefortin satamakaupunkiin, josta on pian muodostuva yllättävien romanttisten kohtaamisten lemmenpesä. Musikaaliset sisarukset Delphine (Deneuve) ja Solange (Dorléac) eivät kuitenkaan suostu valitsemaan heilakseen ketä tahansa vastaantulijaa, eikä oikeaa lempeä tahdo löytyä mistään. Rakkaus odottaa kuitenkin jo nurkan takana, ja pienten kommellusten jälkeen jokainen armastaan kaipaava saa lopulta osuman Amorin nuolesta.

Eritoten Ranskassa suursuosioon noussut Rochefortin tytöt (engl. The Young Girls of Rochefort) on veistelty samasta puusta kuin Jacques Demyn aiempi teos Cherbourgin sateenvarjot (1964). Musikaaleja ei tietenkään voi olla vertaamatta keskenään. Tässä elokuvassa aivan kaikkia repliikkejä ei lauleta, mutta uutena elementtinä mukana on runsaasti vauhdikkaita tanssikohtauksia ja koreografiaa Hollywoodin tyyliin. Sivuroolissa mukana on sitä paitsi itse Gene Kelly! Uusista täydennyselementeistään huolimatta Rochefortin tytöt ei aivan yllä Cherbourgin sateenvarjojen tasolle.

Rochefortin tyttöjen viehättävässä maailmassa jalat irtoavat maasta helposti, joskin kokonaisuus on hetkittäin hieman liiankin höttöinen. Toki mukana on myös kerrontaa syventävää draamaa ja surullisiakin hetkiä, mutta eritoten tällä aspektilla Cherbourgin sateenvarjot onnistuu paremmin. Pastellivärein maalatussa karkkikauppamiljöössä syttyvät unelmaromanssit ovat tahmean sokerista hattaraa, sillä jopa pikkukaupungissa sattuva paloittelusurma saadaan mahtumaan samaan herkkulaariin! Surullisin tapaus sattui lopulta kulissien takana: pääroolissa laulanut ja tanssinut Françoise Dorléac, Catherine Deneuven tosielämänkin sisar, menehtyi auto-onnettomuudessa vain muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen.

Pisteytys:
7/10

Repulsion - Inho (1965)

Ohjannut Roman Polanski
Iso-Britannia 1965, 105 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Catherine Deneuve, Ian Hendry, John Fraser, Yvonne Furneaux

Have you fallen asleep?

Kauneushoitolassa työskentelevä Carol (Deneuve) asuu sisarensa Helenin (Furneaux) asunnossa Lontoossa, mutta hänen arkensa on kaukana ajalleen tyypillisestä lontoolaisnuorison svengaavasta hurvittelusta. Carol suhtautuu inhoten miehiin ja seksuaalisuuteen, eikä siedä varsinkaan sisarensa miesystävää Michaelia (Hendry). Kun Helen ja Michael lähtevät matkoille, Carol jää asuntoon yksin vain alati kasvava ahdistus seuranaan.

Inhon kertomus antaa olettaa, että silmin nähden traumatisoitunut Carol on kenties aiemmin elämässään joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Suhde kaikkiin miehiin on vaikea eikä yhtäkään miestä kuvata koko filmissä erityisen imartelevassa valossa. Samaan ahdistavuuden tulvaan sekoittuvat myös elämää määrittävät ulkonäköpaineet, joille Carol on töissään jatkuvasti alttiina. Naisnäkökulma on ansiokas ja ajalleen vielä jossain määrin harvinainenkin. Tosin tietäen Polanskin oman hyväksikäyttöhistorian, Inho jättää hieman erikoisen jälkimaun.

Roman Polanskin (1933─) läpimurtoelokuva Inho on runsaan symbolista psykologista kauhua, joka pureutuu tabuihin ja hyödyntää sopivasti säpsäyttäviä kauhuelementtejä. Rujo elokuva meinasi jäädä Suomessa kokonaan esittämättä, mutta pääsi lopulta teattereihin vankalla K-18-leimalla varustettuna. Sittemmin ikäraja on sentään pudonnut viiteentoista. Muutoin Inho menestyi ilmestyessään hyvin ja siivitti Polanskin hyvin alkanutta uraa entisestään. Elokuva noteerattiin eritoten Berliinin elokuvajuhlilla, vaikka Kultaisesta karhusta jäikin käteen vain ehdokkuus.

Pisteytys:

9/10

Les parapluies de Cherbourg - Cherbourgin sateenvarjot (1964)

Ohjannut Jacques Demy
Ranska 1964, 91 min.
Musikaali, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Nino Castelnuovo, Anne Vernon, Marc Michel

Mon amour, je t'attendrai toute ma vie!

Cherbourgin pikkukaupungissa nuoret rakastavaiset Geneviève (Deneuve) ja Guy (Castelnuovo) haaveilevat avioliitosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Algerian sota rikkoo parin pilvilinnan: Guy lähetetään kahden vuoden komennukselle armeijaan ja raskaaksi tullut Geneviève joutuu turvattomaan asemaan. Pitäisikö hänen odottaa Guyta palaavaksi vai suostuako rikkaan kilpakosijan morsiameksi?

Karsastan läpilaulettuja musikaaleja, mutta lajityypin kenties suurimman klassikon ollessa kyseessä tyyliä ei voi kuin kehua. Kaunis musiikki tekee arkisesta tarinasta hieman sadunomaisen, ja juuri siitä maagisesta kosketuksesta elokuvissa usein on kyse. Arjen ja sadun yhdistäminen ei toki ole aivan helppoa ja varsinkin Cherbourgin sateenvarjojen näyttelijät saivat tehdä kovasti töitä. Lauluja nimittäin laulavat eri ihmiset, joten niin Catherine Deneuve kuin Nino Castelnuovokin joutuivat harjoittelemaan rooliaan varten millintarkan huulisynkkauksen.

Viehättävän värikäs Cherbourgin sateenvarjot menestyi lippuluukuilla ja kriitikoiden kynsissä erinomaisesti. Musikaali oli näkyvästi esillä niin Cannesissa kuin peräti kahdessa eri Oscar-gaalassakin, tosin vain Cannesista tuli palkintoja ja niiden joukossa Kultainen palmu. Elokuvan menestys on hieno saavutus, sillä ohjaaja Jacques Demy (1931─1990) oli ohjannut ensimmäisen kokopitkän teoksensa Lolan (1961) vain muutamaa vuotta aiemmin. Lola, Cherbourgin sateenvarjot sekä Demyn seuraava elokuva Rochefortin tytöt (1967) muodostavat temaattisen trilogian ─ koko kolmikko löytyy vieläpä 1001-listalta.

Pisteytys:
8/10