keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Pat Garret and Billy the Kid - Pat Garrett ja Billy the Kid (1973)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA & Meksiko 1973, 122 min.
Lännenelokuva, Draama, Biografia
Pääosissa: James Coburn, Kris Kristofferson, Richard Jaeckel, Bob Dylan

Drinkin' tequila, shittin' out chili peppers and waitin' fer nothin'.
Western-ohjaaja Sam Peckinpahin viimeinen lännenfilmi Pat Garrett ja Billy the Kid on hyvästijättö villin lännen konnille ja sankareille. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjautuen kahden lännenlegendan viimeisestä ajojahdista: Pat Garrett (Coburn) on seriffiksi palkattu vanha cowboy, jonka tehtävänä on nitistää vanha ystävänsä, seutuja terrorisoiva Billy the Kid (Kristofferson).

Elokuvan veriset pyssynpaukuttelut ovat samaa raakuuden kaliiperia kuin Peckinpahin läpimurto Hurja joukko (1969). Aikanaan raakana pidetty Pat Garrett ja Billy the Kid sysättiin kovakouraiseen editointiprosessiin, eikä saksittu elokuva lämmittänyt kriitikoiden mieliä saati sytyttänyt suurta yleisöä. Alkuperäinen ohjaajan versio (122 min.) julkaistiin vasta 1980-luvulla ja sen myötä teos sai viimein mainetta ja kunniaa. Itse jouduin tosin nyt tyytymään 2000-luvun DVD-versioon, joka on jokusta minuuttia lyhempi. Eipä tuo kuitenkaan tuntunut katselua haittaavan.

Pat Garret ja Billy the Kid on parhaimmillaan kaunis ja haikea lännentarina, jota kannattelevat hyvät näyttelijät. Pahitteeksi ei ole myöskään oiva musiikkiraita, josta vastasi yhtä sivuroolia näyttelevä Bob Dylan. Muutamissa kohtauksissa ohjaajan tyyli tuntuu rakoilevan, mutta näyttelijät kannattelevat kertomusta sen hauraimpinakin hetkinä. Syynä hetkellisiin notkahduksiin oli Peckinpahin jatkuva torailu studion kanssa, eikä ohjaajan alkoholiongelmakaan tainnut työntekoa juuri edesauttaa. Kokonaisuutta voi silti pitää hyvin hallittuna ja onnistuneena lännenklassikkona.

Pisteytys:
8/10

lauantai 25. tammikuuta 2020

Badlands - Julma maa (1973)

Ohjannut Terrence Malick
USA 1973, 83 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Martin Sheen, Sissy Spacek, Warren Oates

I can't deny we've had fun though.
Hiekka pöllyää autiomaassa, kun teini-ikäinen Holly (Spacek) ja hänen vanhempi poikaystävänsä Kit (Sheen) pakenevat virkavaltaa. Hollyn isä (Oates) ei hyväksynyt kaksikon lemmenleikkejä, joten Kit päätti tarttua aseeseen ja oppi nopeasti käyttämään sitä turhan huolettomasti. Etelä-Dakotan karuissa maisemissa nuori pari leikkii kotia, jonne tunkeutuvat ulkopuoliset saavat kuulan kalloonsa.

Hollyn ja Kitin tarina sijoittuu 1950-luvulle ja pohjautuu löyhästi tositapahtumiin. Inspiraatiota on varmastikin ammennettu myös 1970-luvulla ajankohtaisista Zodiac-murhista. Rötöskaksikko tuo idealtaan mieleen rikosdraaman Bonnie ja Clyde (1967), mutta tämä teos on samalla sekä julmempi että kauniimpi. Runolliset kuvat ja naiivi kertojanääni pehmentävät tarinaa, joka muutoin voisi olla tukahduttavan synkkä. Pehmeä sävy kaivaa päähenkilöistä esiin herkkyyttä ja haavoittuvuutta, vaikka teot ovatkin täysin häikäilemättömiä. Näin päästään tärkeimmän äärelle: miksi Kit tarttuu aseeseen? Onko syynä tylsyys vai yhteiskunnasta vieraantuminen?

Terrence Malickin (1943─) neo-noir Julma maa on taatusti yksi kaikkien aikojen hienoimpia ohjausdebyyttejä. Syy tähän on tarinan uskomattomassa rikkaudessa, jos toki kaikki elementit pysyvät ihmeellisesti täysin tasapainossa. Julma maa kertoo yhtä aikaa sekä 1950-luvusta että 1970-luvusta, mutta toisaalta vielä 50 vuotta myöhemminkin teos tuntuu ajattomalta. Filmiä on kehuttu myös amerikkalaisuuden tarkkanäköisestä taltioinnista. Ulkopuolisenkin silmin tuo henki on aistittavissa, vaikka sitä ei aivan täysin ehkä osaakaan ymmärtää. Mutta jos Julma maa on ajaton, on se myös niin inhimillinen, ettei elokuvaa ole syytä tulkita yksinomaan amerikkalaisen mielenlaadun kuvauksena. Yksilökeskeisyys, hedonismi ja moraalin rajojen himmeneminen puhuttelevat kyllä taatusti jokaisessa maailmankolkassa.

Pisteytys:
9/10

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

The Harder They Come - Kingstonin kovanaama (1973)

Ohjannut Perry Henzell
Jamaika 1973, 113 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Jimmy Cliff, Janet Bartley, Carl Bradshaw

I'm going to get my share now!
Nuorukainen Ivanhoe "Ivan" Martin (Cliff) muuttaa Kingstoniin etsimään vaurautta ja onnea. Ivan joutuu toistuvasti huijatuksi, ajautuu menestystä etsiessään rikoksen polulle ja päätyy kiellettyihin lemmenleikkeihin. Leveästä elämästä haaveileva Ivan haluaa huipulle heti ja äkkipikaisuuksissaan ajautuu ongelmiin isompien pamppujen kanssa: muusikon uran katkaisee ahne studiopomo ja ganjabisneksetkin menevät puihin, kun Ivan isottelee pomolleen.

Jamaikalainen merkkites Kingstonin kovanaama oli hitti kotimaassaan, mutta menestyi erinomaisesti myös maailmalla. Suosion salaisuus oli keinuva reggae, joka värähteli muun maailman tietoisuuteen filmin suosion siivittämänä. Elokuvassa pääroolia esittää tunnettu reggae-muusikko Jimmy Cliff, jonka laulama nimikkokappale nousi sekin valtavan isoksi hitiksi. Monia muitakin tuttuja sävelmiä kuullaan, ja elokuvan nimeä kantava soundtrack on sekin maineikas. Elokuvassa useaan otteeseen soiva Cliffin toinen hittibiisi You Can Get It If You Really Want on taatusti tuttu useimmille, vaikka reggaeta ei lainkaan kuuntelisikaan.

Jos elokuvan letkeät rytmit olivat muulle maailmalle jotain aivan uutta, Jamaikassa elokuva edusti onnistunutta arkisen elämänmenon kuvausta. Ivanin seikkailut silti lienevät hieman tavallisen pulliaisen kokemuksia värikkäämpiä! Kingstonin kovanaama ei ole kovin ammattimaisesti tehty elokuva, mutta siihen nähden sitä voi pitää aivan kelvollisena teoksena. Elämän nurjat puolet ja blaxploitaatio-henkinen jammailu yhdistyvät filmissä kotikutoisen hauskasti. Teos tosin toiminee parhaiten reggae-skenessä viihtyville, mutta hauskana tunnelmapalana tämän katsoo kertaalleen, vaikka ei normaalisti Jimmy Cliffin ja kumppaneiden tahdissa viihtyisikään.

Pisteytys:
6/10

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Sleeper - Unikeko (1973)

Ohjannut Woody Allen
USA 1973, 89 min.
Komedia, Scifi
Pääosissa: Woody Allen, Diane Keaton

This is what I call a cosmic screwing.
Kaukaisessa tulevaisuudessa, vuonna 2173, Miles Monroe (Allen) herätetään syväjäädytyksestä. Epäonnistuneen leikkauksen vuoksi Miles on joutunut kahdensadan vuoden mittaisille päiväunille ja heti jalkeille päästyään mies on syystäkin pöllämystynyt. Toipumisaikaa ei kuitenkaan juuri anneta, sillä menneisyyden ihmistä odottaa mahdottomalta tuntuva tehtävä. Milesistä leivotaan pikavauhtia salainen agentti, jonka on määrä selvittää julman diktaattorin aikeet.

Woody Allenin (1935─) hilpeä scifikomedia käsittelee huumorin keinoin samoja tulevaisuudenvisioita kuin esimerkiksi elokuvat 2001: Avaruusmatka (1968) ja Kellopeliappelsiini (1973). Komiikka sen sijaan tuo mieleen ennen kaikkia Marxin veljekset: fyysinen slapstick yhdistyy sekopäiseen sanailuun ja lopputuloksena on juuri oikealla tavalla anarkistinen soppa. Mitä vain voi tapahtua ─ ja tapahtuukin! Vaikka elokuva sijoittuu tulevaisuuteen, sisältyy siihen arvatenkin nykymaailmaa kommentoivia vitsejä. Jutut avautunevat yhä oikein hyvin, vaikka filmillä jo hieman ikää onkin.

Unikeko oli aikoinaan ensimmäinen katsomani Woody Allenin elokuva. Siksipä oli hauskaa, että filmi myös on ensimmäinen 1001-listan Allen-teos! Elokuvan juoni oli jo pyyhkiytynyt mielestäni lähes kokonaan, mutta huumorin laatu oli sentään jättänyt muistikuvan. Sepä tässä elokuvassa oikeastaan niin mainiota onkin: tarina ei aina ole erityisen looginen, mutta silti se on hirveän herkullinen alusta kokeilla toinen toistaan hulvattomampia vitsi-ideoita. Tarinan tai (hyvin 70-lukulaisen) miljöön uskottavuudella ei siis sinällään ole väliä, koska tärkeintä on leikki!

Pisteytys:
8/10

torstai 16. tammikuuta 2020

Papillon (1973)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
Ranska & USA 1973, 151 min.
Biografia, Draama, Rikos
Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman

Hey you bastards, I'm still here.
Laivalastillinen pahamaineisia rikollisia saapuu kahleissa Ranskan Guayanaan. Murhaajien ja keinottelijoiden joukossa on syyttömänä tuomittu Henri "Papillon" Charrière (McQueen), joka ei aio jäädä huolella eristettyyn vankilaan mädäntymään loppuelämäkseen. Jo menomatkalla Papillon solmii diilin varakkaan Louis Degan (Hoffman) kanssa. Pakoyritykset johtavat Papillonin ojasta allikkoon, mutta sinnikäs mies ei suostu luovuttamaan vapauttaan.

Papillonin loppuratkaisu on tiedossa, mutta paon toteuttamista on silti jännittävää seurata. Elokuva perustuu Henri Charrièren omaelämäkerralliseen, joskin railakkaasti väritettyyn bestselleriin Vanki nimeltä Papillon (1969). Teoksen käänsi sujuvaksi elokuvakäsikirjoitukseksi Dalton Trumbo. Filmi tarjoaa kuumottavia tilanteita toisensa perään, eikä kahden ja puolen tunnin aikana ehdi mitenkään pitkästyä! Päätähti Steve McQueen on paennut mahdottomasta paikasta aiemminkin elokuvassa Suuri pakoretki (1963), mutta roolisuoritus ei silti ole pelkkää rutiinia.

Katsojia viihdyttänyt Papillon ei aikanaan ollut kriitikoiden suosikki, eikä elokuvaa juuri muistettu palkintogaaloissakaan. Tämä tuntuu kiistämättä nyt hieman yllättävältä, koska Papillonista on vuosien saatossa muodostunut varsinainen vankilapakojen klassikko ja tekijöinäkin on joukko konkareita. Mutta mitäpä noilla pysteillä on väliä, kun suosiota piisaa muutenkin! Klassikon maineesta huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, elokuvasta tehtiin uusintaversio vuonna 2018. En ole nähnyt tuoreempaa Papillonia, mutta ainakin jotain yhteistä elokuvista löytää sitä katsomattakin: uudempikaan versio ei ole saanut aikalaiskriitikoiden suopeutta osakseen.

Pisteytys:
8/10

tiistai 14. tammikuuta 2020

La planète sauvage - Villi planeetta (1973)

Ohjannut René Laloux
Ranska & Tsekkoslovakia 1973, 72 min.
Animaatio, Fantasia
Pääosissa: Jennifer Drake, Jean Valmont

Draag & Om
Villi planeetta (engl. Fantastic Planet) sijoittuu mielikuvitukselliselle Ygam-planeetalle. Oudossa maailmassa elää ihmisen kaltaisia om-olentoja, joiden elintila kuitenkin on uhattuna valtavien draagien vuoksi. Draagit ovat meditointia harjoittavia viisaita humanoideja, jotka pitävät omeja lemmikkeinään. Pienet omien yhdyskunnat kuitenkin yrittävät taistella elintilansa puolesta ─ ovatko draagit kuitenkaan kykeneväisiä huomaamaan heikompiensa todelliset tarpeet?

Tunnelmaltaan omalaatuinen animaatio esittelee kauniin fantasiamaailman, joka tosin on monella tavalla aika pelottavakin. Tarina käsittelee mitä selvimmin valtaa, ja aikanaan sen tulkittiin kuvaavan osuvasti varsinkin Tsekkoslovakian miehitystä (1968) ja sen jälkeisiä vuosia. Muitakin tulkintoja on toki helppo löytää ihmisoikeuksia ja rasismia myöten, ja niinpä elokuvan teema tuntuu lopulta kovin ajattomalta. Villi planeetta taitaa myös kertoa suorasukaisen osuvasti eläinsuhteestamme: ihminen ei olekaan luomakunnan kruunu.

Cannesissa menestynyt Villi planeetta tuo tyyliltään mieleen avantgarde-animaation Heaven and Earth Magic (1962) ja Beatles-hassuttelu Keltainen sukellusvene (1968) lipuu sekin mieleen. Tässä elokuvassa on kuitenkin enemmän selväjärkisyyttä kuin ensiksi mainitussa teoksessa ja toisaalta syvällisempi sielu kuin Beatles-höpöttelyssä. Sitä paitsi eriskummallisen Ygam-planeetan tunnelma jää kiehtovana ja piinallisena pyörimään mielen filmikeloilla kuin draagien maaginen meditaatio. Kuinka oma yhteiskuntamme kohtelee heikompiaan? Ketkä ovat draageja, ketkä omeja?
 
Pisteytys:
8/10

lauantai 11. tammikuuta 2020

Vérités et Mensonges - V niin kuin väärennös (1973)

Ohjannut Orson Welles
Ranska, Iran & Länsi-Saksa 1973, 89 min.
Dokumentti
Pääosissa: Orson Welles, Oja Kodar

Art is a lie that makes us realise the truth.
V niin kuin väärennös (engl. F for Fake) on omaperäinen dokufiktio taidehuijareista ja elokuvaessee taiteesta ylipäätään. Tarkastelun kohteena on menestyksekäs taideväärentäjä Elmyr de Hory ja kokonainen valheiden verkko, joka miehen ympärille on punoutunut. Elokuvan kertojana toimii Orson Welles, jonka omakuvaksi teos hiljalleen tuntuu kasvavan. V niin kuin väärennös lupaa olevansa totta, mutta onko se? Ja kuka oikeastaan onkaan tarinan sankari, kuka konna?

Huijarien lumoissa aivot surisevat ylikierroksilla, sillä taitavassa elokuvassa on arvatenkin useita erilaisia kerroksia. De Horyn tarina on kiinnostava, mutta vielä kiehtovampi on ajatelma taiteen luomista illuusioista. Tässä elokuvassa Welles itsekin luo toinen toistaan kiinnostavampia kangastuksia ja venyttää kiinnostavasti dokumentin sekä totuuden rajoja. Wellesin pyrkimyksenä tosin oli luoda tämän teoksen myötä täysin uudenlainen elokuva, ja siinä mielessä filmin sullominen genrelokeroihin tekee sille hieman vääryyttä.

Orson Welles on loistava kertoja, joka osaa ilmiömäisesti luoda tarinaan jännitteitä ja imua. Karismaattinen mies kerää kuulijoita ympärilleen, vaeltaa tarkoin sommitelluissa otoksissa ja silminnähden nautiskelee valokeilastaan. Taikurina toimiva ohjaajalegenda kertoo huijauksista, joiden mestarillisesta esittämisestä hänet itsensäkin tunnetaan: varhaisin esimerkki on kuuluisa radiokuunnelma Maailmojen sota (1938), joka tunnetusti erehdytti useat kuulijat pitämään satua totena. Tässäkin tapauksessa taika syntyy Wellesin persoonasta ja näyttelijäntaidoista, mutta myös kerrontaa eteen päin vievistä leikkauksista, joista Welles on tunnettu jo Citizen Kanen (1941) ajoilta. Kiehtova elokuva, jonka parissa tulee aivan mielellään huijatuksi!

Pisteytys:
8/10

torstai 9. tammikuuta 2020

The Long Goodbye - Pitkät jäähyväiset (1973)

Ohjannut Robert Altman
USA 1973, 112 min.
Rikos, Komedia, Draama
Pääosissa: Elliott Gould, Nina van Pallandt, Sterling Hayden

I even lost my cat.
Yksityisetsivä Philip Marlowen (Gould) rauhallinen arki katkeaa, kun hän saa kuulla erään ystävänsä olevan epäiltynä vaimonsa murhasta. Poliisien mukaan renttu on häipynyt Meksikoon ja tehnyt siellä itsemurhan, mutta Marlowea epäilyttää. Ei auta muu kuin lähteä itse selvittämään, mitä Meksikossa todella tapahtui. Perillä kohteessa Marlowe pääsee toverinsa jäljille, kunhan ensin sotkeutuu ryyppäävän kirjailijan (Hayden) ja tämän nuoren vaimon (van Pallandt) sekaviin kuvioihin.

Raymond Chandlerin luoma romaanisankari Philip Marlowe on nähty valkokankaalla monen näyttelijän tulkitsemana. Parhaiten tunnetaan Humphrey Bogartin versio elokuvassa Syvä uni (1946). Tässä elokuvassa ei kuitenkaan enää olla kovaksikeitetyssä film noirien maailmassa, vaan unenomaiseen fantasiaan taipuvassa 1970-luvun sekoilussa. Kuvat, paikat, tunnelmat ja tapahtuvat sulautuvat toisiinsa huuruiseksi massaksi. Tuossa maailmassa haahuileva Marlowe on nyt kissaansa hoivaava nuhjuinen pehmo, joka hoipertelee löysästi rikosjutusta toiseen.

On ihan ymmärrettävää, ettei kummallinen rikoselokuva saanut aikanaan suosiota ─ eipä nimittäin ihan heti tule mieleen toista samanlaista teosta! Sittemmin Pitkät jäähyväiset on sentään löytänyt fanikuntansa. Kiistämättä elokuva enemmän naurattaa kuin jännittää, mutta Robert Altmanin luoma maailma on niin erikoislaatuinen, että elokuva imaisee väistämättä mukaansa. Outoiluun on helppo uppoutua ja sen parissa kyllä viihtyy, jos leikkimieltä riittää. Loppukuriositeettina täytyy mainita, että leffassa nähdään nuori Arnold Schwarzenegger pienessä sivuroolissa, vasta uransa toisessa!

Pisteytys:
8/10

maanantai 6. tammikuuta 2020

Amarcord (1973)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1973,  123 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Bruno Zanin, Armando Brancia, Pupella Maggio

A cigarette? It's on me.
Federico Fellinin omaelämäkerrallisista aineksista ammentava Amarcord sijoittuu 1930-luvun Italiaan. Päähenkilö on Titta (Zanin), joka varttuu nuorukaiseksi sympaattisessa italialaiskylässä. Titta raastaa isänsä (Brancia) ja opettajiensa hermoja jatkuvilla poikamaisilla kujeillaan, vaikka miehistymisen aika on jo koittanut. Seksuaalisuuden heräämistä ällistellään poikaporukalla, mutta arat ensikokeilut tuntuvat olevan nuorelle miehelle vielä hieman liikaa.

Temaattisesti Amarcord käsittelee mieheksi varttumista, elämän kevättä ja nostalgiaa. Vaikka elokuva on pääasiallisesti komedia, antaa 1930-luvun alun heräävä fasismi tarinalle synkän sävynsä, samaten aimo annoksen realismia satuun siivilöi päähenkilön perhepiirin kohdannut suru. Amarcord on kauniin unenomainen, mutta myös rujon elämänmakuinen elokuva. Unien ja arjen tapaan mitään kovin selkeää juonta elokuvasta ei löydä. Sen sijaan kertomusta kantavat viehättävästi liioitellut hahmot, joiden piirteistä jokainen varmasti voi löytää jotain tuttua.

Amarcord on kepeän humoristinen muistelo, johon sekoittuu Fellinin aiemmasta tuotannosta tuttua fantasiaa. Osa nuoruusajan tapahtumista on piirtynyt muistiin tarkasti, mutta jokaisen muiston reunat hämärtyvät kuin unessa. Lopulta ohjaaja itsekään ei tiennyt, mikä perustui tositapahtumiin! Ylipäätään koko 1970-luku oli Fellinille nostalgian vuosikymmen, jonka ikimuistoisimmaksi teokseksi nousee juurikin Amarcord. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla palkittu teos keräsi kiitosta arvosteluissa ja oli myös iso kaupallinen menestys. Lopulta Amarcord taisi myös jäädä Fellinin viimeiseksi suureksi elokuvaksi, ja niinpä myös 1001-listalla se on Fellinin viimeinen elokuva.

Pisteytys:
8/10

lauantai 4. tammikuuta 2020

The Sting - Puhallus (1973)

Ohjannut George Roy Hill
USA 1973, 129 min.
Rikos, Komedia, Draama
Pääosissa: Paul Newman, Robert Redford

Not only are you a cheat, you're a gutless cheat as well!
Eletään suuren laman lopun aikoja ja oman onnensa seppien luvatussa maassa leveimmin elävät häikäilemättömät keinottelijat. Kohtalaisen tilipussin tienaajiin lukeutuvat FBI:n jahtaama konkarihuijari Henry Gondorff (Newman) ja tämän nuori, innokas kollega Johnny Hooker (Redford). Vastikään voimansa yhdistänyt kaksikko on uransa suurimman haasteen edessä, kun tavoitteena on vaatimattomasti kaikkien aikojen mahtipontisin keikka.

Veijarikomedia ja rikosklassikko Puhallus on peräti kymmenen Oscarin ehdokas ja seitsemän voittaja. Suosio on helppo ymmärtää, sillä elokuva on tehty kaikin puolin taitavasti. Miljöö on luotu antaumuksella, näyttelijät ovat hyviä ja konstailematon tarina onnistuu yllättämään. Mukavia ovat myös pienet vaikutteet, joita on ammennettu 1930-luvun gangsterileffoista (esim. Arpinaama, 1932). Scott Joplinin Entertainerin (1902) pohjalle rakentuva ragtime-teema nousi muuten sekin aikanaan hitiksi ja kilkattaa päässä hyvän aikaa elokuvan päättymisen jälkeen.

Puhallus jatkaa George Roy Hillin, Paul Newmanin ja Robert Redfordin saumatonta yhteistyötä, josta saatiin nauttia jo elokuvassa Butch ja Kid (1969). Elokuvia yhdistää samankaltainen huumori, selkeälinjaisuus ja ammattitaito, pohjautuvatpa molemmat myös jossain määrin tositapahtumiin. Minulle Puhallus ei kolahtanut elokuvakaksikosta ihan yhtä hyvin, vaikka filmistä ei keksikään mitään moitittavaa. Ehkäpä viime aikoina on tullut katsottua niin huima liuta 1970-luvun alkupuolen rikosleffoja, että aivot kaipaavat jo vaihtelua. Täytynee palata tämän äärelle tauon jälkeen!

Pisteytys:
8/10

torstai 2. tammikuuta 2020

Joulukuun elokuvat 2019

Marriage Story
Ohjannut Noah Baumbach
Iso-Britannia & USA 2019, 137 min.
Draama
Pääosissa: Adam Driver, Scarlett Johansson




Charlie (Driver) ja Nicole (Johansson) ovat ajautuneet avioeron partaalle. Uusi tilanne muuttaa arjen ja tekee kipeää, mutta yhteisen lapsen vuoksi on pakko jaksaa. Tyylikäs ja aito draama saa hienosti eläytymään molempien osapuolten asemaan: Charlie ja Nicole ärsyttävät vuorotellen, mutta saavat myös tasapuolisesti sympatiat puolelleen. Toki käsikirjoituksessa on hieman ylikorostetun selkeästi väännettyjä kahtiajakoja, mutta eipä se minua ainakaan liikaa haitannut. Tarina ei kuitenkaan missään nimessä ole huono, ja erinomaista näyttelijäntyötä on aina ilo katsoa.

Pisteytys: 8/10

A Christmas Prince - Jouluprinssi
Ohjannut Alex Zamm
USA 2017, 92 min.
Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Rose McIver, Ben Lamb




Juorulehden toimittaja Amber (McIver) soluttautuu hoviin, jotta saisi mehukkaita juttuja huliviliprinssistä (Lamb). Romanssihan siinä syttyy. Kaikin tavoin karmea pökäle Jouluprinssi nousi arvaamattomaan suosioon ilmestyttyään. Syynä on elokuvan uskomaton siirappisuus ja kliseisyys, joissa kiistämättä piilee aimo annos tahatonta viihdearvoa. Välillä saa nauraa itsensä tärviölle, kun järjetön elokuva todella vyöryy täydellisen ennalta-arvattavasti toinen toistaan hölmömpiin tilanteisiin. Hittifilmille on tehty jo kaksi jatko-osaakin (2018, 2019).

Pisteytys: 2/10

La città della donne - Naisten kaupunki
Ohjannut Federico Fellini
Italia 1980, 139 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Bernice Stegers, Anna Prucnal



Federico Fellinin Naisten kaupunki (engl. City of Women) vie ohjaajan vakiotähden Marcello Mastroiannin outoon naisten maailmaan. Marcello-nimistä miestä esittävä Marcello etsii unelmiensa naista ja hukkuu surrealistiseen haavetodellisuuteen, joka muuttuu painajaiseksi. Filmi on kiinnostava varsinkin verrattaessa Marcello Mastroiannin seikkailuihin elokuvassa (1963). Vaikka aikansa feminismitulkinnat korostuvat hetkittäin, kertoo elokuva lopulta ohjaajalleen tyypilliseen tapaan pääasiassa Fellinistä itsestään ja hänen elokuvistaan.

Pisteytys: 8/10

Prinsessa Ruusunen
Ohjannut Edvin Laine
Suomi 1949, 99 min.
Fantasia, Romantiikka
Pääosissa: Annika Sipilä, Tuula Ignatius, Martti Katajisto, Siiri Angerkoski, Tarmo Manni



Satuklassikkoon perustuva Prinsessa Ruusunen on kenties paras suomalainen fantasiaelokuva. Näyttävät puvut ja lavasteet loihtivat filmille upean satumaailman, joka ei tunnu hiventäkään vanhentuneelta. Eritoten sivurooleissa nähdään lukuisia nimekkäitä näyttelijälegendoja, jotka hoitavat osansa viehättävästi, mutta vakuuttavasti. Hurmaava elokuva vetää vertoja tunnetummalle satuversiolle eli Disneyn Prinsessa Ruususelle (1959).

Pisteytys: 8/10