La vie d'Adèle ─ Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (2013)

Ohjannut Abdellatif Kechiche

Ranska, Belgia & Espanja 2013, 180 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Adèle Exarchopoulos, Léa Seydoux

 

I have infinite tenderness for you.

 

Teini-ikäinen Adèle (Exarchopoulos) kaipaa rakkautta ja etsii itseään lemmen karikoissa. Hieman yllättäen hän viehättyy sinitukkaisesta nuoresta naisesta, Emmasta (Seydoux), joka osoittaa pian vastarakkautta. Kahden naisen intohimoiseen tarinaan kietoutuu paitsi seksuaalisuus ja aikuiseksi varttuminen, myös kysymykset luokka-asemasta ja naisten erilaisista taustoista.

Adèlen elämä (engl. Blue Is the Warmest Colour) kuvaa taitavan arkisesti rakkaustarinan kaaren nousuineen ja laskuineen. Illuusion rikkovat ainoastaan äärettömän kiusalliset seksikohtaukset, joissa mieskatseen fantasia ottaa vallan. Seksikohtaukset ovat lähes typerryttävän pitkiä, kuten elokuva muutenkin. Pituus puuduttaa, vaikka edellämainittuja intiimihetkiä lukuunottamatta joka kohtauksella ja rauhallisuudella on paikkansa; olisi seksilläkin, jos sitä olisi kuvattu toisin.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on vanhentunut kehnosti, vaikka on siinä edelleen todella hienojakin hetkiä. Adèle Exarchopoulosin (s. 1993) Léa Seydouxin (s. 1985) näyttelijäsuorituksia on ansaitusti kehuttu: eritoten omiin maailmoihinsa katoava Adèle on sisäänpäinkääntynyt mutta kuitenkin kameralle avoin. Valokeilaan nousi myös ohjaaja Abdellatif Kechiche (s. 1960), joka on sittemmin urakoinut rakkautta ja seksiä tihkuvan Mektoub-trilogian (2017, 2019) parissa. Viimeinen osa on vasta työn alla ja sen tuotannossa saattaakin olla melkoisia vaikeuksia, sillä jo kahden ensimmäisen arviot ovat olleet armottomia. Adèlen elämän menestyksestä ole enää apua.

Pisteytys: 5/10

12 Years a Slave (2013)

Ohjannut Steve McQueen

USA & Iso-Britannia 2013, 134 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o

 

I don't want to survive. I want to live.

 

Solomon Northup (n. 1807─1864) oli newyorkilainen muusikko, joka kidnapattiin orjuuteen vuonna 1841. Ihonväristään huolimatta Northup oli syntynyt vapaana, mutta hänellä ei ollut mahdollisuutta todistaa seikkaa etelän orjakauppiaille. Kukapa plantaasinomistaja mustaa miestä auttaisi? Lopulta Northup pääsi vapauteen ja kirjoitti kokemuksistaan muistelmateoksen 12 Years a Slave (1853), joka on toiminut perustana tälle sielua viiltävälle biografialle.

12 Years a Slave on aiheeltaan synkkä ja sen katsominen tekee pahaa monessa kohdassa. Elokuva ei silti ole ylettömän raskasta tai vastenmielistä seurattavaa, sillä draama on rakennettu taitavasti. Katsojaa sentään huojentaa tieto siitä, että Solomonin (Ejiofor) osalta piina on tuleva päätökseensä ─ mutta entä kaikki muut orjat, joilla ei ole samaa etuoikeutta? Steve McQueenin historiadraama on väkevä muistutus maailmassa edelleen vallitsevasta epätasa-arvosta ja sen juurista.

Erinomaiseen suosioon kohonnut elokuva menestyi näyttävästi teattereissa ja kriitikoiden arvioissa. Parhaan elokuvan Oscarin lisäksi akatemiapysti tuli sekä onnistuneesta käsikirjoituksesta että Lupita Nyong'on tunteikkaasta roolisuorituksesta. Chiwetel Ejiofor puolestaan ansaitsi roolistaan Baftan. Vielä kymmenvuotisjuhlavuonnaan 12 Years a Slave on terävä ja mieleenjäävä teos; ehdottomasti edelleen yksi vuoden 2013 parhaimmista elokuvista.

Pisteytys: 8/10

Marraskuun elokuvat 2023

Tunturin tarina
Ohjannut Marko Röhr

Suomi 2021, 77 min.

Dokumentti

Pääosissa: Peter Franzén (kertojaääni)

Dramatisoitujen luontodokumenttien trilogia tulee päätökseensä jylhissä tunturimaisemissa. Taidan olla itse enemmän Avara luonto -lajityypin ystävä, sillä epämääräisestä tarinaperinteestä kaivetut latteudet saavat sormen hakeutumaan kaukosäätimen mute-napille: silloin tosin menettää Panu Aaltion sävellykset, jotka soivat kauniina mutta välillä turhan massiivisina. Onneksi kertojaääntä (Franzén) käytetään säästeliäästi, sillä Tunturin tarina on näkemisen väärti verrattoman kauniisti kuvattuna luontoelokuvana.

Pisteytys: 6/10

The Father

Ohjannut Florian Zeller

Iso-Britannia, Ranska & USA 2020,

Draama

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Mark Gatiss

 

 

 

 

Dementiapotilaan (Hopkins) arjessa sekoittuvat todellisuudet, ajat ja kasvot. Muistisairaan isän maailma on umpisolmussa, mutta häntä näyttelevä Anthony Hopkins on loistavassa vedossa. Upea, liikuttava draama! Arvostelumenestykseksi kohonnut The Father toi Hopkinsille Oscarin, Baftan ja liudan muita palkintoja, eikä oiva käsikirjoituskaan jäänyt pysteittä.

Pisteytys: 10/10

 

Järven tarina
Ohjannut Marko Röhr & Kim Saarniluoto

Suomi 2016, 76 min.

Dokumentti

Pääosissa: Samuli Edelmann (kertojaääni)

 

 

 

 

Järven tarina on suomalaisen järviluonnon taikaan sukeltava dokumentti. Kerronta yhdistää mukavan tasapainoisesti taruja ja tiedettä. Tasapaino on hyvä, vaikka välillä soisi annettavan enemmän ääntä itse luonnolle hiljaisuuksineen ja lauluineen. Orkesterisovitukset dramatisoivat luonnon tapahtumia mahtipontisesti, välillä tyylikkäästi ja toisinaan hieman liioitellusti. Vuodenkiertoa seuraava dokumentti on silti mukavaa katsottavaa. Sarjan paras osa!

Pisteytys: 7/10

 

John Wick
Ohjannut Chad Stahelski & David Leitch

USA, Iso-Britannia & Kiina 2014, 101 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Keanu Reeves, Michael Nyqvist, Willem Dafoe 

 

 

 

 

Entisen palkkamurhaajan (Reeves) kylmänviileä kostoretki ei anna armoa. John Wick on mehukasta toimintaa, luotien sykettä ja klassista kaahailun hurmaa. Oiva toimintapaketti on sittemmin saanut kolme jatko-osaa (2017─2023), mutta sarjan edetessä elokuva-arviot ovat olleet laskusuhdanteessa. Siitä huolimatta tarinaan yritetään puhaltaa uutta eloa, sillä sarjan ensimmäisen spinoffin on määrä valloittaa valkokankaat vuonna 2024.

Pisteytys: 8/10

 

Metsän tarina
Ohjannut Kim Saarniluoto & Ville Suhonen

Suomi 2012, 75 min.

Dokumentti

Pääosissa: Turkka Mastomäki & Christian Ruotanen (kertojaäänet)

 

 

 

Luontodokumenttien trilogian avaava Metsän tarina uppoutuu suomalaisen metsäluonnon taikaan. Minulle tuli hieman yllätyksenä, että kerronta on (koko elokuvasarjassa) tyyliltään tällaista satunnaista nuotiotarinointia. Mistä tarinaperinteistä selostus on koostettu? En hirveästi viehättynyt ratkaisusta ja kerrontaääni tuntuu rasitteelta, mutta visuaalisesti elokuva on kaunista ja kiehtovaa katsottavaa.

Pisteytys: 6/10

 

The Fog - Usva
Ohjannut John Carpenter

USA 1980, 89 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Adrienne Barbeau, Jamie Lee Curtis, Janet Leigh

 

 

 

Mereltä saapuva usva valtaa rannikon pikkukaupungin ja tuo mukanaan kostonhimoiset aaveet. John Carpenterin b-kauhussa tarina kulkee hupaisan kömpelösti mutta viihdyttävästi. Eritoten tarinalle tärkeät sumuefektit näyttävät viehättävän hämyisiltä. Elokuvasta on tehty uusintaversio The Fog (2005), joka ei ole saanut osakseen kummoistakaan suosiota.

Pisteytys: 6/10

24. luukku: elokuvavuosi 2023 osa 2.

I'll be your guide.

Viimeisestä joulupaketista löytyy kaksi loppuvuoden 2023 ensi-iltaa. Elokuvat ovat erilaisia tyylilajeiltaan ja maailmoiltaan, vaan jokin niitä yhdistääkin: molemmissa klassikko tekee paluun ja jättää toiveita tulevista elokuvista samoilta tekijöiltä. Elokuvat luovat uutta, mutta nostalgialta ei vältytä. Se on näinä epävakaina maailmanaikoina ymmärrettävässä suosiossa: oliko ennen kaikki paremmin? Mitä tällä ajalla on annettavanaan, ja mihin menemme seuraavaksi?

 

Eilisestä luukusta paljastuneet Barbie (2023) ja Anna joen virrata (2023) sekä Suomi-koosteen kruunannut Kuolleet lehdet (2023) kurottelevat nekin menneeseen, mutta ovat tukevasti kiinni ajassaan. Vaan millainen elokuvavuosi siintää edessä seuraavaksi? Nostalgiahuurua todellakin piisaa, sillä muun muassa Ghostbustersin (1988), Beetlejuicen (1988) ja Mad Maxin (1979) saavat jatkoa. Minä odottelen mielenkiinnolla Robert Eggersin Nosferatu-filmatisointia, joka näillä näkymin saisi viimein ensi-iltansa vuoden päästä. Vaan lienee vuoden 2024 ensi-iltojen joukossa aivan tuoreita debyyttejä, kertomatta jääneitä tarinoita ja odottamattomia menestyksiä. Kohti tuntematonta ja sen yli!

 

 

The Killer
Ohjannut David Fincher

USA 2023, 118 min.

Toiminta, Seikkailu, Rikos

Pääosissa: Michael Fassbender, Tilda Swinton, Charles Parnell

Alexis Nolentin sarjakuvaan The Killer (1998─2014) perustuva elokuva kertoo palkkamurhaajasta (Fassbender), jonka ampuma harhaluoti aiheuttaa viheliäisen kostonkierteen. Sarjakuvan alkuajoista on jo parikymmentä vuotta, mutta elokuva on vähän ärsyttävänkin korostetusti kiinni 2020-luvussa pakettiautomaatteineen, Wordleineen ja bitcoineineen.

The Killer on ohjaaja David Fincherin ja käsikirjoittaja Andrew Kevin Walkerin kauan odotettu yhteistyö, ensimmäinen sitten erinomaisesti menestyneen rikostrilleri Se7enin (1995). The Killer on kaikessa yksinkertaisuudessaan vetävä toimintaelokuva, jossa on miellyttävä vivahde huumoria ja hienoisia mielleyhtymiä klassikoihin. Eritoten mieleen tulee palkkamurhaajasta kertova Ajojahti (1967), jonka ilmeetön päähenkilö on samaa maata kuin Michael Fassbenderin tulkitsema rutiinimurhaaja. Kokonaisuus sinänsä toimii ja viihdyttää, mutta on myönnettävä, että petyin hieman. Olivatko odotukset vain liian korkealla?

 

Pisteytys: 7/10

 

Kimitachi wa dô ikiru ka - Poika ja haikara
Ohjannut Hayao Miyazaki

Japani 2023, 124 min.

Animaatio, Seikkailu, Fantasia

Pääosissa: Soma Santoki, Masaki Suda, Kô Shibasaki

 

 

 

 

Hayao Miyazakin taianomainen elokuva sijoittuu sodanjälkeiseen Japaniin ja erikoiseen maailmaan, jonne 12-vuotias Mahito-poika (Santoki) ajautuu kumman haikaran (Suda) viettelemänä. Tokion pommitukset jäävät taakse, mutta uudessa maailmassa vaanivat toisenlaiset vaarat. Tarkemman juonen referointi on turhaa, sillä matkan yllättävät, uudet upottavat kerrokset on ihastuttavaa kokea ennakkotiedoitta. Tätä enteilee jo elokuvan minimalistinen markkinointi: pelkkä juliste on lupaus taikaovesta, joka voi kadota hetkenä minä hyvänsä.

Pakahduttavan kauniisti ja yksityiskohtaisesti animoitu maailma tuntuu tutulta jostain etäisestä unesta. Siinä on Miyazakin aiempien filmien magiaa, juuri sitä samaa mestarillista kerronnan taikaa, joista Ghibli-elokuvat ovat tulleet tunnetuiksi. Että tällaisia mestariteoksia vielä tehdään, ja niitä pääsee katsomaan valkokankaalta tuoreeltaan! Poika ja haikara (engl. The Boy and the Heron) ei ole aivan Miyazakin paras teos, mutta silti täydellisen valloittavaa fantasiaa.

Pisteytys: 9/10

23. luukku: Elokuvavuosi 2023 osa 1.

Do you guys ever think about dying?

 

Vuosi 2023 on ollut käärijänvihreä ja barbinpinkki! Alkuvuoden Oscar-huumassa juhlittiin omaperäistä komediaa Everything Everywhere All at Once (2022), kesällä Barbenheimer-ilmiö valloitti katsojat sekä teatterit ja loppuvuodesta olemme saaneet ihastella, kuinka Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet (2023) ihastuttaa katsojia ympäri maailman. Vuoden jälkipuoliskoa on sävyttänyt Hollywoodin näyttelijälakko, joka siirsi monia ensi-iltoja tuota tuonnemmaksi.

Päivän luukusta pärähtää vuoden menestyksekkäin hittielokuva, kesän blockbuster Barbie. Sen vastapainoksi esille nousee pienemmälle huomiolle jäänyt pohjoismainen draama, joka sai ensi-iltansa jo alkuvuodesta. Elokuvia yhdistää yhteiskuntakriittinen, aikaamme terävästi kommentoiva sävy, vaikka filmien lajityypit ovat keskenään sangen erilaisia. Huomisen viimeisessä luukussa luvassa on kaksi loppuvuoden tuoreehkoa ensi-iltaa, joissa haikaillaan mennyttä aikaa.

Ellos eatnu - La elva leve - Anna joen virrata

Ohjannut Ole Giæver

Norja & Suomi 2023, 118 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Ella Marie Hætta Isaksen, Gard Emil

 

 

 

 

Tositapahtumiin perustuvassa draamassa seurataan saamelaisyhteisön kapinaa, kun Norjan hallitus kaavailee vesivoimalan rakentamista saamelaisten maille. Elinkeinot ovat vaarassa tuhoutua ja maiden mukana lanan alle ovat jäämässä kulttuuri, identiteetti ja ihmisoikeudet. Elokuvan fiktiivinen osuus koskee tarinan päähenkilöä, nuorta opettajaa Esteriä (Isaksen), joka etsii omaa ääntään ja kamppailee saamelaisuuteen liitetyn häpeän kanssa.

Anna joen virrata kuvaa tärkeää ja päivänpolttavaa saamelaishistoriaa. Elokuvan tapahtuma-aika on 1970─1980-lukujen taite, josta ei ole kovin pitkä aika. Saamelaisten saama kohtelu puistattaa ja loppu jättää tulevaisuuden avoimeksi. Ehkä näistä ajoista on tultu hieman eteenpäin, mutta taistelu ei ole lähelläkään loppua. Anna joen virrata on tarinaltaan tasapainoinen, vaikka Esterin kasvukertomus on melko tutulla sapluunalla rakennettu. Se ei haittaa, sillä käänteet tempaavat mukaansa. Filmin kruunaa tunnelmallinen musiikki, jonka ovat säveltäneet Ola Fløttum ja Pessi Levanto. Tämän elokuvan rinnalle katsottavaksi sopii toinen pohjoismainen draama Saamelaisveri (2016) sekä tänä vuonna ensi-iltansa saaneet dokumentit Je'vida (2023) sekä Mácchan - Kotiinpaluu (2023).

 

Pisteytys: 8/10

 

Barbie
Ohjannut Greta Gerwig

USA & Iso-Britannia 2023, 114 min.

Seikkailu, Fantasia, Komedia

Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling

 

 

 

 

Pinkissä Barbie-maailmassa on meneillään jälleen yksi unelmapäivä, kunnes Barbie (Robbie) saa oudon inhimillisen ajatuksen omasta kuolevaisuudestaan. Greta Gerwigin Barbie on taitava yhteiskunnallinen elokuva, jossa vilisee riemukas määrä popkulttuuri-viitteitä. Feministisessä tarinassa muovinen unelmamaailma ja todellisuus limittyvät riehakkaan hauskalla tavalla.

Misogynia, patriarkaalisuus ja kapitalismi ovat vakavia aiheita, mutta niiden kritiikistä kasvaa viihdyttävä fantasiaseikkailu. Kapitalismin tuhovoimaa tosin ei juuri nälvitä. Syynä on se, ettei elokuva voi mitenkään kiistää olevansa Mattelin suuri Barbie-mainos. Juuri siksi Barbie ei ole aivan niin intersektionaalinen ja radikaali räjäytys kuin toivoa sopisi, mutta oikein hyvä ja hauska elokuva se on tällaisenaankin. It's Kenough!

Pisteytys: 8/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (The Grandmaster, 2013)

If life had no regrets it would be really boring.

 

Päivän luukusta pölähtää lumipyryä suoraan takavuosien Kiinasta. Ennen tuiskuun puskeutumista muistellaan tovi elokuvavuoden 2013 menestysfilmejä. Vuotensa suurimpia kassamagneetteja olivat niin ikään kuurankukkaiset Frozen (2013) ja Iron Man 3 (2013), eikä niille paljoa hävinnyt Oscar-menestys Gravity (2013). Mainetta ja kunniaa niittivät räävitön kiroilubiletys The Wolf of Wall Street (2013), riipaiseva orjuusdraama 12 Years a Slave (2013) ja häkellyttäväksi hitiksi pyörähtänyt Sharknado (2013). Parina nostona 10-vuotiaiden juhlaparaatiin kohotettakoon kaunis piirrossatu Prinsessa Kaguyan taru (2013), taidokas kylmän sodan draama Ida (2013) sekä aikanaan hartaasti odotettu rakkaustrilogian päätösosa Rakkautta ennen keskiyötä (2013).

 

 

Yi dai zong shi - The Grandmaster
Ohjannut Wong Kar-wai

Hongkong & Kiina 2013, 130 min.

Biografia, Toiminta, Draama

Pääosissa: Tony Chiu-wai Leung, Ziyi Zhang, Chang Chen

 

 

 

 

The Grandmaster uppoutuu kiinalaisen kungfun historiaan. Filosofinen elokuva sijoittuu 1930─1950-lukujen Kiinaan, sotien ja mullistusten vuosiin, jolloin jopa taistelulajien eri koulukuntien välillä oli syvä juopa. Ajanjaksoa tutkitaan yhden miehen kautta: sittemmin Bruce Leen mentorina tunnettu taistelulajimestari Ip Man (Chiu-wai) pyrkii yhdistämään toisistaan erkaantuneet koulukunnat.

Wong Kar-wain kungfu-elokuva nautiskelee lajityyppinsä koreografisista perinteistä, mutta tekee sen ohjaajan tutun tunnelmoivalla, lähes unenomaisella tyylillä.  The Grandmaster on niin tiiviiden lähikuvien elokuva, että välillä on vaikea saada happea. Toisaalta elämys on siksi korostetun aistikas ─ pakkanen puree poskia ja kaatosade lotisuttaa leukoja! Aistielämysten ohella elokuva tavoittaa Kar-waille tyypillisen haikean tunnelman, mutta jää kuitenkin hieman liiankin etäiseksi ja hauraaksi. Vai onko epätyypillinen biografia vain hankala vastaanotettava?

The Grandmaster menestyi oivasti niin Hongkongissa kuin Kiinassa, mutta kansainväliseen suosioon nousseen ohjaajan teosta odotettiin toki muuallakin. Oscareissa elokuva huomioitiin ansaitusti kuvauksen ja puvustuksen ehdokkuuksilla. The Grandmaster ei aivan nouse Kar-wain muutamien muiden mestariteosten rinnalle (esim. In the Mood for Love, 2000), vaikka sen tyyli viehättääkin. Katsoessa olo on hieman haikea ennen muuta siksi, ettei Kar-wai ole ohjannut mitään sitten The Grandmasterin. Pari tv-sarjaa on tiettävästi työn alla, mutta toistaiseksi lienee täysi arvoitus, palaako Kar-wai vielä elokuvien pariin.

Pisteytys: 7/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Mandariinit, 2013)

It's a war over my tangerines.

 

Vähiin käyvät jälleen vuodet ja joulukuun päivät. Tänään ja huomenna asetutaan hetkeksi muistelemaan vuotta 2013. Vuosikymmen on vierähtänyt siitä, kun Nokian puhelimet kaupattiin Microsoftille ja viimeksi valittiin uutta paavia. Samana vuonna uutisissa seurattiin Edward Snowdenin tietovuotoa sekä maanpakoa, somemaailmassa kuohuttivat selfiet sekä twerkkailut ja radiossa pauhasi Cheekin timanttiuho. Päivän elokuvassa palataan erääseen eurooppalaissotaan ja 1990-luvun alkuun. Kuinka ollakaan, että kymmenvuotias elokuva tuntuu jälleen ajankohtaiselta...

 

Mandariinid - Mandariinit
Ohjannut Zaza Urushadze

Viro & Georgia 2013, 87 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Lembit Ulfsak, Giorgi Nakashidze, Misha Meskhi, Elmo Nüganen

 

 

 

Vanha virolaissyntyinen mies Ivo (Ulfsak) elelee maaseudulla nykyisen Georgian alueella. Neuvostoliiton romahduksesta on kulunut muutama vuosi, ja nyt sen jäljiltä itsenäistyneessä Georgiassa käydään veristä Abhasian sotaa. Ivo-papan arkeen tulee uutta haastetta, kun hän ottaa hoiviinsa kaksi haavoittunutta vastapuolten taistelijaa. Verivihollisten on tultava toimeen toipilasaikansa ajan, sillä tämän taatan soppapöytään ei tulla torailemaan.

Mandariinit (engl. Tangerines) on hymyilyttävän sympaattinen sotaelokuva. Tarina kuvaa taitavasti sodan typeryyttä, mutta myös sitä, miksi tappaminen koetaan joskus niin väistämättömän tärkeäksi. Tavalliset rivisotilaat pakotetaan hetkeksi miettimään, olisiko sodalle kuitenkin löytynyt vaihtoehtoja. Herttaisessa maalaismiljöössä sotatapahtumat ovat realistisia: joukkohaudat ja tyhjentyneet talot, ammuskelun äänet ja muutama lähelle osuva tussahdus, eikä mitään Hollywoodin tulipalloja.

Georgialaisohjaaja Zaza Urushadzen (1965─2019) sotadraama nousi huomattavaksi kansainväliseksi menestykseksi. Elokuva on edelleen ainoa baltialainen elokuva, joka on saanut Oscar-ehdokkuuden. Vieraskielisen filmin pysti meni upealle Idalle (2013), joka sekin käsittelee Euroopan sotaisaa lähihistoriaa. Mandariinit ajankohtaistui surullisesti jo vuonna 2014, kun Venäjän ja Ukrainan konflikti leimahti liekkeihin. Päivänpolttavuus ei valitettavasti ole kadonnut vieläkään.

Pisteytys: 8/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Pirates of the Caribbean, 2003)

Why is the rum gone?

Elokuvavuoden 2003 maineikkaimpia kohokohtia olivat Kill Bill (2003), Lost in Translation (2003) ja Oldboy (2003). Kyseenalaisinta mainetta puolestaan niitti legendaarisen huono The Room (2003), jonka tekoprosessista syntyi sittemmin elokuva The Disaster Artist (2017). Vuoden lipputulojen ykköseksi kohosi LOTR-trilogian päätösosa, edelleen komea Kuninkaan paluu (2003). 

 

Vaikka hienoja uusia elokuvia pulpahteli pinnalle, entisen maailman tähtiloisto himmeni: ohjaaja Elia Kazan (mm. Viettelyksen vaunu, 1951) sekä näyttelijät Gregory Peck (mm. Kuin surmaisi satakielen, 1962) ja Katharine Hepburn (mm. Afrikan kuningatar, 1951) menehtyivät. Jotta emme jäisi liian surumielisiin tunnelmiin, johdattelee tämä 20-vuotias hittifilmi vuoristorata-ajelulle ja meren tyrskyihin.

 

 

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl
Ohjannut Gore Verbinski

USA 2003, 143 min.

Seikkailu, Toiminta, Fantasia

Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush

 

 

 

Disneylandin huvipuistolaitteesta innoituksensa saanut Pirates of the Caribbean kiitää mustin purjein Karibianmeren sineen. Kapteeni Jack Sparrow (Depp) tavoittelee tietään takaisin armaan laivansa ruoriin, mutta sen uudella kapteenilla Barbossalla (Rush) on muita suunnitelmia. Merirosvojen juonitteluun sekaantuu tahtomattaan kuvernöörin tytär Elizabeth Swann (Knightley) ja perässä seuraa neitoa lempivä aseseppä Will Turner (Bloom).

Pirates of the Caribbean on kuin huvipuistoajelu itsessään: vauhtia, komeita lavasteita, hupia, naurua ja jännitystä. Ripaus romantiikkaakin ja salasuukkoja vuoristoradan tunnelissa! Viihde-elokuva on toteutettu menevästi, vaikka toisteisella miekankalinalla täytetään liikaa ruutuaikaa. Tarinan käänteet ovat kankeita, mutta tässä lajityypissä se ei ole yletön synti. Pääasia on, että kyydissä riittää hupia.

Mittavaksi ilmiöksi kasvanut elokuva teki merirosvoista jälleen kuumaa tavaraa, ja sittemmin elokuva on saanut jopa viisi jatko-osaa. Elokuvien päätähti Johnny Depp ei ole viime vuosina saanut järin imartelevaa suosiota ja filmisarjan jatko on ollut vaakalaudalla. Mutta mitenpä lopulta käynee, vieläkö Karibialla seilataan ja millä kokoonpanolla? Ehkäpä piraattien olisi aika siirtyä nauttimaan ansaittuja eläkepäiviä ennen kuin dublonit hupenevat ja aarrearkun pohja alkaa paistaa.

Pisteytys: 5/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Memories of Murder, 2003)

Did you see his face?

 

Vuoden 2003 kuumia puheenaiheita olivat SARS-virus, Irakin sodan loppurytinät ja Suomessa pääministerieroon johtanut Irak-vuoto. Samana vuonna seurattiin Suomen ensimmäistä Idols-ohjelmaa, Pikku G:n Räjähdysvaara (2003) möi multiplatinaa ja klubien hämärässä villitsi Beyoncén Crazy in Love. Päivän elokuvassa matkataan Etelä-Koreaan. Samalle vuodelle sattui pari muutakin menestyksekästä eteläkorealaista ensi-iltaa: hurmeinen kostotoiminta Oldboy (2003) sekä rauhallisesti filosofoiva Viisi vuodenaikaa (2003). Aika kova kolmikko!

Salinui chueok - Memories of Murder

Ohjannut: Bong Joon-ho

Etelä-Korea 2003, 132 min.

Rikos, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Song Kang-ho, Kim Sang-kyung, Roe-ha Kim

 

 

 

 

 

Pienessä maaseutukylässä liikkuu sarjamurhaaja, joka tappaa nuoria naisia sateisina iltoina. Paikalliset poliisivoimat ovat ymmällään, eivätkä perinteiset kuulustelukeinot tuota tulosta. Lopulta paikalle saapuu Soulista saakka rikostutkija (Sang-kyung), jonka menetelmät aiheuttavat paikallisten koppalakkien keskuudessa hämmennystä ja kiukkua.

Bong Joon-hon toinen kokopitkä elokuva on kuin monta filmiä samassa paketissa. Tarina on synkkä rikostrilleri ja piinaava murhamysteeri, mutta silti ajoittain täysi komedia ja farssi. Ennen kaikkea Memories of Murder on hahmotutkielma, jossa korostuvat ihmisten väliset suhteet ja erot. Tyylilajit vaihtelevat hämmästyttävän taitavasti ja tasapainoisesti, lähes huomaamatta.

Memories of Murder tarkastelee kaupungin ja maaseudun sekä perinteisen ja modernin eroja. Poliisien vallan oikeutus nousee myös tärkeäksi teemaksi. Aiheissa riittää edelleen ajankohtaisuutta! Elokuvaa on syystäkin ylistetty, vaikka siitä ei tullutkaan suurta kansainvälistä hittiä. Uutta nostetta ja näkyvyyttä elokuvalle kuitenkin on tullut Joon-hon Oscar-palkitun Parasiten (2019) jälkimainingeissa.

Pisteytys: 8/10

18. luukku: 30 vuotta sitten (Uneton Seattlessa, 1993)

It's nice to meet you.

 

Saavumme elokuvavuoteen 1993, jolloin dinosaurukset valtasivat valkokankaat. Vuosi oli menestyksekäs varsinkin kaksi jättimenestystä ohjanneelle Steven Spielbergille. Koko vuoden suurin blockbuster Jurassic Park (1993) ja tunteikas holokaustidraama Schindlerin lista (1993) olivat molemmat vuotensa suuria elokuvatapauksia, ja edustivat näyttävästi seuraavan vuoden Oscar-gaalassa. Vuoden muiden nimekkäiden klassikoiden kaanoniin lukeutuvat Kultaisen palmun voittanut Piano (1993) ja komediahitti Päiväni murmelina (1993). Omiin suosikkeihini kuuluvat omaperäisen veikeä Dear Diary (1993) ja upea kiinalaisdraama Jäähyväiset jalkavaimolle (1993).

 

Vaikka vuosi toi tullessaan ikimuistoisia elokuvia, oli sanottava surullisia jäähyväisiä monille alan legendoille. Maallisen taipaleensa päättivät Audrey Hepburn, Lillian Gish, Vincent Price, Federico Fellini... Loppuvuodesta surtiin vielä nuoren River Phoenixin kuolemaa. Vaan olipa tulevia tähtiäkin jo valmiudessa täyttämään suuria saappaita: debyyttinsä tekivät muun muassa Renée Zellweger (Surutta? Sekaisin, 1993), Matthew McConaughey (My Boyfriend's Back, 1993) ja Jennifer Aniston (Leprechaun, 1993). Vaan nyt sukeltakaamme pehmoiseen ysäriromanssiin, joka sopii mukavasti myös joulutunnelmaan!

 

 

Sleepless in Seattle - Uneton Seattlessa
Ohjannut Nora Ephron

USA 1993, 105 min.

Romantiikka, Komedia, Draama

Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger

 

 

 

 

Leskeksi jäänyt Sam Baldwin (Hanks) ja hänen 8-vuotias Jonah-poikansa (Malinger) opettelevat uutta arkea kahdestaan. Jonah päättää etsiä surulliselle isälleen uuden vaimon radio-ohjelmasta, josta isäpapalle pian tulvii treffipyyntöjä. Ohjelman kuulee juuri kihlautunut Annie Reed (Ryan), joka pohtii tahollaan tosirakkauden olemusta. Miksi yksi hupsu radiosta kuultu viesti mantereen toiselta laidalta ei jätä häntä rauhaan?

Uneton Seattlessa on estetiikkansa, pehmeytensä ja toiveikkaan lempeytensä ansiosta hyvin onnistunutta romanttista komediaa. Jazzahtava soundtrack ja aito huumori täydentävät aavistuksen sadunomaista romanssia viehättävällä tavalla. Ajan patina on pääasiassa positiivista, kotoisan pehmeää 90-lukua: eritoten Tom Hanks ja Meg Ryan tuovat tarinaan oman nostalgialisänsä. Kaksikon kemia toimi sen verran hyvin, että viisi vuotta myöhemmin syntyi romcom Sinulle on postia (1998).

Hittielokuvaksi kohonnut Uneton Seattlessa nappasi pari Oscar-ehdokkuutta ja valloitti katsojansa. Menestystä ei saanut ainoastaan elokuva, vaan siinä esitelty italialainen, vielä verrattain tuntematon tiramisu kohosi suureksi trendijälkkäriksi. Vaikka Oscarit jäivät elokuvalta saamatta, Tom Hanks sai ensimmäisen akatemiapystinsä toisesta vuotensa menestyselokuvasta Philadelphia (1993). Siihen verraten Uneton Seattlessa on kestänyt paremmin ajan hammasta. No joo, mukana on muutamia vanhentuneita vitsejä, mutta valtaosin filmi toimii vallan hyvin edelleen. Tiramisut lautaselle, nenäliinat kainaloon ja sohvalle nautiskelemaan!

Pisteytys: 8/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Surutta? Sekaisin, 1993)

Looks like we're almost outta beer.

Tänään palataan vuoteen 1993, jolloin Suomen lama-ankeus oli syvimmillään. Mahtui vuoteen kulttuuritapahtumiakin: kesällä Naantalissa avattiin uunituore Muumimaailma ja loppuvuodesta vihittiin käyttöön Helsingin uusi oopperatalo. Alkuvuodesta perustettu MTV3-televisiokanava esitti ensi kertaa 90-luvun hittiohjelmaksi kasvavaa Onnenpyörää. Vokaalinmetsästyksen lomassa kotisohvilla seurattiin iltauutisia, joissa tiedettiin kertoa Tsekkoslovakian jakautumisesta, Bill Clintonin presidenttikauden alusta ja rocklegenda Frank Zappan kuolemasta.

Päivän elokuva viekin vielä hieman vanhempaan aikaan, aina vuoteen 1976 saakka. Kulttifilmiksi muodostuneessa teinikohelluksessa on kuitenkin ysäriä ajankuvaa, sillä elokuvassa nähdään pienissä ensirooleissaan monia sittemmin varsin tutuksi tulevia kasvoja. Julkkisbongaus alkakoon!

 

Dazed and Confused - Surutta? Sekaisin

Ohjannut Richard Linklater

USA 1993, 103 min.

Komedia

Pääosissa: Jason London, Wiley Wiggins, Matthew McConaughey

 

 

 

Eletään toukokuun autuaita loppupäiviä Teksasin Austinissa vuonna 1976. Paikallisiin high school -traditioihin kuuluu lukuvuoden päättäminen riehakkain menoin: bileitä järjestetään, kalja virtaa ja roskapöntöt lentelevät. Perinteistä vaalituin on tulevan syksyn freshman-nuorten leikkimielinen kiusoittelu, mutta muutamat ryökäleet eivät osaa lopettaa ajoissa.

Surutta? Sekaisin on tyyliltään Svengijengin (1973) perillinen, mutta ei yritäkään syventyä vastaavanlaiseksi draamaksi. Pohdiskelun tilalla on mahdollisimman paljon villiä biletystä ja tunnistettavan aitoja hahmoja. Soundtrack on oivaa 1970-luvun hittiputkea ja milteipä timanttisinta koko elokuvassa. Tyyten vastuuttomien ja silti niin hellyyttävien nuorten illan seuraaminen palauttaa mieleen tympeitä muistoja teini-iän armottomuudesta ja vaikeudesta sopeutua porukkaan.

Vauhdikas elokuva vetosi aikalaiskatsojiin ja sen maine nuoruussekoilun railakkaana kuvastajana on säilynyt. Sittemmin Richard Linklater teki filmin suosion innoittamana samankaltaista tunnelmaa henkivän teinikomedian Everybody Wants Some!! (2016), joka on jäänyt vähälle huomiolle saamistaan positiivisista kritiikeistä huolimatta. On kyllä helppo ymmärtää, miksi Linklaterin teinisekoilu on muodostunut omanlaisekseen kulttiklassikoksi: been there, done that, tai ainakin seurasin sivusta ja tiedän nämä tyypit. Oi nuoruuden rajaton tyhmyys!

Pisteytys: 7/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Flashdance, 1983)

When you give up your dream, you die.

Vuosi 1983 antoi elokuvamaailmalle Greta Gerwigin, Lupita Nyong'on, Chris Hemsworthin ja Andrew Garfieldin. Vuoden ensi-illoista muistetaan eritoten julma rikosräiskintä Arpinaama (1983) ja kylmän sodan avaruuskilpaa dramatisoiva Valiojoukko (1983). Suurin Oscar-menestys oli katkeransuloinen äiti-tytär-draama Hellyyden ehdoilla (1983), mutta vuotensa komeimmat tulot keräsi kuitenkin Star Wars -trilogian päätös Jedin paluu (1983). Päivän elokuva lukeutuu vuotensa kassamagneettien kovimpaan kärkeen. Tanssikengät jalkaan ja kasaridisko soimaan!

Flashdance

Ohjannut Adrian Lyne

USA 1983, 95 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jennifer Beals,  Michael Nouri, Lilia Skala

Nuori Alex Owens (Beals) työskentelee päivisin hitsaajana ja tanssii iltaisin klubeilla. Alexin suurena haaveena on jonain päivänä elättää itsensä ammattitanssijana, mutta elämä on asettanut nuoren naisen unelmien toteutumisen tielle esteitä. Tanssikouluja käymättömän Alexin kamppailu kohti haaveita vaatii kovaa työtä, ylpeyden nielemistä ja rakkauden ryppyjen sietämistä.

Flashdance on parhaimmillaan räväköissä tanssikohtauksissaan, mutta niiden ympärillä ei ole tarinaa edes nimeksi. Löysä, jännitteetön ja harvinaisen huteralla päämäärällä varustettu juoni tuntuu kertovan pääasiassa mieskatseesta ja sen kautta muotoutuvista naisihanteista. Jos näkökulma olisikin raikas, leffassa olisi jo ideaa, mutta kokonaisuus vaikuttaa vain vanhentuneella kehopuheella ryyditetyltä jumppavideolta. Alex Owens on samaan aikaan siveellinen ja rietas, itsenäinen ja alistuva, ikiaikainen ja nykyaikainen nainen. Hahmossa on kyllä potentiaalia, jonka käsikirjoitus hukkaa täysin.

Nuorisoa villinnyt Flashdance tahkoi kovia lipputuloja ja nousi vuotensa kolmanneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi. Kriitikot tosin lyttäsivät hittifilmin kovin sanoin, mutta se ei nuorta yleisöä haitannut. Elokuvan vaikutusvaltaa ei käy kieltäminen: Flashdance löi leimansa nuorisomuotiin ja elokuvan estetiikasta aistii kaikuja myöhemmissä vuosikymmenen nuorisoelokuvissa (esim. Top Gun, 1986). Elokuvassa parasta on sen tunnuskappale, Irene Caran ikoninen Flashdance... What a Feeling, joka palkittiin parhaan laulun Oscarilla.

Pisteytys: 3/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (Monty Python - elämän tarkoitus, 1983)

Isn't it frightfully good to have a dong?

 

Vuonna 1983 Mario Bros julkaistiin ensi kerran Japanissa, brittiläinen fantasiakirjailija Terry Pratchett aloitti Kiekkomaailma-kirjasarjansa ja laulaja Mike Oldfield tunnelmoi kuunvalon varjossa. Michael Jacksonin moonwalk ja zombielkeet tanssittivat nuorisoa, ja Suomessa kaikenikäisiä innosti lapsitähti Jonna Syksyn sävel -voittokappaleellaan Minttu sekä Ville. Viihdettä ja hyvinvointia oli tarjolla joka lähtöön, mutta samaan aikaan kauhun tasapaino horjahteli: Naton sotaharjoitukset kuumensivat tunteita Neuvostoliitossa lähes ydinsodan partaalle.

Jos mielii tunnelmoida vuotta 1983 elokuvien voimin, tässäpä muutama ajankuvaa maalaileva filmi: rakkauden kesään vievä Call Me By Your Name (2017) sijoittuu italialaiseen huvilaan ja diskohikoiluun, junioreillekin sopiva animaatiojännäri Monsteritalo (2006) tunnelmoi kasarikauhuja ja islantilainen Metalhead (2013) liehuttaa nahkatakkeja ja luukuttaa metallia. Päivän elokuvassa päätetään yksi aikakausi ja lähdetään vielä kerran vanhan kunnon Monty Pythonin matkaan.
 

 

The Meaning of Life - Monty Python - elämän tarkoitus
Ohjannut Terry Jones

Iso-Britannia 1983, 107 min.

Komedia, Musikaali

Pääosissa: John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones

 

 

 

 

Monty Python -koomikkoryhmän sketsimusikaali pohtii nimensä mukaisesti elämän tarkoitusta. Elokuva alkaa hauskalla, Terry Gilliamin ohjaamalla lyhytelokuvalla, jossa vakuutusyhtiön piraatit seilaavat ulapalle. Siihen viitataan myöhemmin elokuvassa, jossa vieraillaan muun muassa katolisen perheen lapsikatraan keskellä, kidutusravintolassa ja tuonpuoleisessa.

Monty Python - elämän tarkoitus on ylettömiksi musikaalikohtauksiksi paisuvia sketsejä, joissa ainakin sivutaan elämän tarkoitusta ja ihmisen eri ikävaiheita. Huumori sivaltaa kaksinaismoralismin vaalijoita, oli kyse sitten kirkosta tai porvarillisesta elostelusta. Ihan joka vitsi ei ole kestänyt aikaa, mutta moni juttu pätee yhä. Sketseistä, animaatiopätkistä ja ylenpalttisesta sekoilusta koostettu elokuva muistuttaa ryhmän tv-sarjan (1969─1974) jaksoa, mutta hieman ylipitkää sellaista.

Monty Python -komediaryhmän lopun aikoja edustava elokuva ei minusta lukeudu poppoon hauskimpiin tuotoksiin. Aikanaan elokuva kuitenkin menestyi mukavasti ja se palkittiin Cannesissa tuomaristopalkinnolla. Erityisen hyvin menestyi laulu Every Sperm is Sacred, joka oli jopa ehdolla parhaan laulun Oscarin ja Baftan saajaksi. Kulttielokuva on sittemmin toiminut innoituksena muille: eräästä oksennusinfernosta tulee heti mieleen Ruben Östlundin Triangle of Sadness (2022).

Pisteytys: 6/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Parhaat vuotemme, 1973)

Can it be that it was all so simple then?

50 vuotta sitten Martin Scorsese teki läpimurtonsa raadollisella rikoselokuvallaan Sudenpesä (1973) ja Terrence Malick debytoi mestarillisella rikosdraamalla Julma maa (1973). Hittilistojen kärjessä keikkui monta sittemmin klassikoksi miellettyä filmiä, kuten hyytävä Manaaja (1973), teininostalgisointi Svengijengi'62 (1973) ja Oscareissa oivasti menestynyt veijarielokuva Puhallus (1973). Päivän elokuva kuuluu vuoden 1973 kuumaan hittikimaraan, mutta sen loisto on sittemmin hieman hiipunut. Vieläkö vanha romanssi on voimissaan?

 

 

The Way We Were - Parhaat vuotemme

Ohjannut Sydney Pollack

USA 1973, 118 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Barbra Streisand, Robert Redford 

Eletään 1930-luvun loppua, kun nuoret opiskelijat Katie (Streisand) ja Hubbell (Redford) tutustuvat. Kaksikko tuntee välitöntä vetovoimaa, vaikka huoleton opiskelijarenttu ja poliittisesti aktiivinen nuori nainen eivät löydäkään yhteistä säveltä. Vuodet vierivät ja aika tuo parin jälleen yhteen, eikä romantiikan taikaa voi enää väistää. Mutta voiko epätodennäköinen suhde koskaan toimia?

Katien ja Hubbellin hahmot ovat karkeasti veistettyjä, mutta ohjauksen ja näyttelijöiden ansiosta pääparin keskinäinen vetovoima toimii. Varsinkin hiljaisista kohtauksista rakentuu salaperäinen lemmenvoima, joka vetää puoleensa kahta tyyten erilaista ihmistä. Kokonaisuutena elokuva paranisi, jos tarinan ainekset ja motiivit olisivat jykevämpiä, mutta kyllä tämä haikeaksi rakkaustunnelmoinniksi välttää tällaisenaankin. Ainakaan aikalaisyleisöillä ei juuri tuntunut olevan valittamista!

Parhaat vuotemme menestyi aikanaan komeasti. Tarinan puolesta menestysreseptiä oli hyödynnetty jo paria vuotta aiemmin filmissä Rakkaustarina (1970), vaikka tämän elokuvan Hollywoodiin ja politiikkaan kietoutuva tarinalinja toki on omanlaisensa lisätwisti. Aikalaisarvioissa erityinen huomio kiinnittyi kertomuksen sijaan elokuvan koskettaviin musiikkeihin, joiden ansiosta filmi pokasi kaksi Oscaria, liudan Grammyja ja muutamia muitakin pystejä. Barbra Streisandin laulama haikean tunteellinen nimikkokappale The Way We Were kipusi vuoden hittilistoille, ja se on taattu korvamato pitkään elokuvan katselun jälkeenkin.

Pisteytys: 6/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Nimeni on Nobody, 1973)

Me?... I am nobody.

 

Onnea viisikymppisille, joiden iloiseen joukkoon lukeutuvat muun muassa Sydneyn oopperatalo ja Kiss-yhtye! Vuosi 1973 toi tullessaan vallanvaihdoksia, uusia tuulia ja vanhoja kiistoja. Pariisin rauhansopimus irrotti Yhdysvallat lopullisesti Vietnamin sodasta, Augusto Pinochetin sotilasjuntta kaappasi vallan Chilessä ja Ruotsissa Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Lähi-idässä puhjennut sota käynnisti öljykriisin, jonka vuoksi Suomessakin kärvisteltiin viileissä huoneissa ja maksettiin totuttua suurempia bensalaskuja.

Päivän elokuvassa lähdetään länteen. Samana vuonna ensi-iltaan tuli muitakin lännenelokuvia, joista nimekkäimpiä ovat Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) sekä Clint Eastwoodin Ruoska (1973) Jos et halua lähteä western-sankareiden matkaan vaan tunnelmoida vanhaa kunnon vuotta 1973, aikakoneesta pörähtää pari napakkaa suositusta: eri lajityyppejä yhdistelevän Pilvikartaston (2012) yksi etappi on vuosi 1973, ja Woody Allenin scifikomedia Unikeko (1973) puolestaan seikkailee sekä vuosissa 1973 että 2173.

 

 

Il mio nome è Nessuno - Nimeni on Nobody
Ohjannut Tonino Valerii

Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1973, 116 min.

Lännenelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Henry Fonda, Terence Hill

 

 

 

 

Villin lännen nopein asesankari on vanha kunnon Jack Beauregard (Fonda), mutta nyt ikääntyvän miehen mainetta nousee haastamaan nuori Nobody (Hill). Nimetön miekkonen yrittää yllyttää idoliaan Beauregardia viimeisiin sankaritekoihin, mutta legendaa houkuttaisi enemmän rauhallinen loppuelämä Euroopan sivistyksessä, kaukana paukkuvista aseista ja saluunatappeluista.

Sergio Leonen tarinaideaan perustuva spagettiwestern kumartaa lajinsa klassikoille. Samalla filmi nauraa makeasti lännenkliseille, vaikka ei olekaan täysverinen parodia. Juoni on melko löperö, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaa on joka tapauksessa niin viihdyttävää seurata. Parhaiten tarina ilahduttaa, jos lännenelokuvien kaanoniin on päässyt kurkistamaan aiemminkin.

Nimeni on Nobody (engl. My Name Is Nobody) menestyi hyvin varsinkin Italiassa, mutta on saavuttanut mainetta maailmanlaajuisesti. Nobodyn riemukas hahmo palasi valkokankaille elokuvassa Nobody on nerokkain (1975), joka menestyi niin ikään mainiosti. Tuo teos jäi lopulta lännenlegenda-Leonen viimeiseksi meriitiksi westernien saralla.

Pisteytys: 8/10

12. luukku: 60 vuotta sitten (Kleopatra, 1963)

You're not supposed to look at me. No one is.

 

Elokuvavuoden 1963 ikonisimpia klassikkoteoksia ovat muun muassa Alfred Hitchcockin hyytävä Linnut (1963), Federico Fellinin unenomainen 8½ (1963) ja Kultaisella palmulla palkittu Tiikerikissa (1963). Sen sijaan ajan villiin underground-huumaan viettelee Scorpio Rising (1963) ja B-leffojen kiehtovia maisemia maalailee mystinen Shokkikäytävä (1963).

Aikansa elokuvatapauksia olivat, lipputuloissa mitaten, päivän elokuva Kleopatra ja edellisvuoden lopuilla ensi-iltansa saanut western Näin voitettiin Villi Länsi (1962). Kassamagneettien kärkeä kärkkyi eilisessä luukussa ilkamoinut Tom Jones (1963), tuo vuotensa Oscar-pystien kahmija. Nyt aikakoneen matka vie 1960-luvun Hollywoodin lavasteloistoon sekä Roomaan ja Egyptiin aikojen taa. Vai kertooko historialliseen miljööseen sijoittuva elokuva kuitenkin enemmän tekoajastaan?

 

 

Cleopatra - Kleopatra
Ohjannut Joseph L. Mankiewicz

USA, Sveitsi & Iso-Britannia 1963, 251 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, Rex Harrison

 

 

 

 

Egyptin kuningatar Kleopatra VII (Taylor) hallitsi maataan pari vuosikymmentä, ennen kuin surmasi itsensä vuonna 40 ennen ajanlaskun alkua. Jälkipolvet muistavat kuningattaren paitsi tarumaisesta kauneudestaan, häikäilemättömästä tavastaan hallita ja vastustaa Rooman valloitusaikeita. Kleopatra perustuu lähtökohdiltaan aikansa tietämykseen todellisen kuningattaren vaiheista, mutta tarina on kuorrutettu fiktiolla. Taisto Egyptin herruudesta maustuu lemmenleikeillä, joita kuningatar harrastaa roomalaishallitsijoiden Julius Caesarin (Harrison) ja Marcus Antoniuksen (Burton) kanssa.

Kleopatra edustaa aikansa massiivisten historiafilmien huumaa. Tuotantoprosessissa kuluja ei säästelty ja kymmenien miljoonien budjetti oli valtava. Alun perin kaksiosaiseksi suunniteltu elokuva typistyi lopulta "vain" muutaman tunnin spektaakkeliksi, josta valtaosa jäi leikkauspöydälle. Siitä johtuu se, että tarinan rytmi on pahasti hukassa. Patsastelevaa kerrontaa on vaikea kehua, mutta rahat eivät kuitenkaan menneet aivan hukkaan: elokuva on visuaalisesti näyttävä ja kokeneet näyttelijät taitavia.

 

Joseph L. Mankiewiczin murheenkryyni on melkoinen kärsimysnäytelmä katsottavaksi, mutta on filmissä kiehtoviakin piirteitä. Kiinnostavimmillaan Kleopatra on kuvatessaan aikansa Hollywoodia.  Historialliset suurelokuvat olivat aikanaan suosiossa, mutta yksi elokuvan vetonauloista taisi kuitenkin olla supertähti Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin tosielämän romanssi. Kaikki ajankuva ei ole järin mairittelevaa: kuten monissa muissakin aikansa historiallisissa filmeissä (esim. Ben-Hur, 1959 tai Arabian Lawrence, 1962) valkoiset näyttelijät ovat pääosissa, kun taas mustat tai ruskeat ihmiset ovat kelvanneet vain orjiksi ja kulisseiksi. Aikalaistodellisuuden heijastumaa sekin, valitettavasti.

Pisteytys: 4/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Tom Jones, 1963)

Ah, Tom ─ you wicked dog.

 

Tanssiaskeleet käyvät vuoteen 1963! Rapakon takaa kantautui vuoden mittaan isoja uutisia: Alcatrazin pahamaineinen vankila suljettiin, Martin Luther King lausui kuuluisat sanansa "I have a dream" ja presidentti John F. Kennedy salamurhattiin. Kulttuurin saralla tapahtui, ja paljon muutakin kuin alkavaa Beatlemaniaa. Briteissä esitettiin ensimmäinen jakso Doctor Who -sarjaa ja Ruotsissa päivänvalon näki Astrid Lingrenin rakastettu satukirja Vaahteranmäen Eemeli (1963).

Vauhdikasta vuotta 1963 vie tunnelmoimaan ajankuvaa taitavasti maalaava Ford v Ferrari (2019) tai demokratiaa puolustava rikostrilleri Z ─ hän elää (1969). Kennedyn murhaa ja sen jälkihöyryjä taas puidaan kiintoisasti elokuvissa Report (1967) sekä JFK (1991). Mutta kuusikymppiset tapahtumat sikseen ─ nyt kiidetään kaukaiselle 1700-luvulle, tosin taatulla 60-luvun veikeällä tyylillä.

Tom Jones ─ hulivilihurmuri
Ohjannut Tony Richardson

Iso-Britannia 1963, 129 min.

Komedia, Historia

Pääosissa: Albert Finney, Susannah York, George Devine

 

 

 

 

Henry Fieldingin samannimiseen klassikkokirjaan (1749) perustuva Tom Jones vie 1700-luvun Englantiin. Nimikkohenkilö Tom Jones (Finney) on ottolapsena varttunut nuorukainen, jonka komeat piirteet vetoavat nuoriin neitosiin. Tomppa ottaa avuistaan kaiken ilon irti, ja onnellisen avioliiton solmimisessa on sattuneista syistä jos jonkinmoisia mutkia ja käänteitä!

Melko kokeellisella tyylillä toteutetussa filmissä historiallinen romanssi kohtaa Benny Hill -henkisen komiikan. Pysäytyskuvat, neljännen seinän rikkominen, yllättävä kohellus ja monenlaiset muksahtelut antavat tarinalle omaperäisen sävyn. Lopputulos on kummasti viihdyttävä, vaikka pääasiassa kiusallisen rasittava. Ohjaaja Tony Richardson (1928─1991) harmitteli jälkeen päin olevansa lopputulokseen tyytymätön, vaikka elokuva nousikin välittömään suosioon.

Aikalaisyleisöt todella pitivät elokuvasta ja jopa niin paljon, että Tom Jones kohosi yhdeksi vuotensa suurimmista hittifilmeistä. Menestys ei jäänyt ainoastaan lippuluukuille: kahdeksan Oscar-ehdokkuuden elokuva voitti neljä pystiä, mukaan lukien parhaan elokuvan pokaalin. Kovasta maineestaan huolimatta Tom Jones on aikojen saatossa vaipunut unholaan. Kävi lopulta niin, että Richardson taisi olla oikeassa. Erikoinen tyyli jäi kuriositeetiksi ja kertanauruksi.

Pisteytys: 5/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Kuinka miljonääri naidaan, 1953)

If you don't marry him, you haven't caught him.

 

Miltä kuulostaisi nojatuolimatka 70-vuotiaiden elokuvaklassikoiden opastamana? Kauas arjen aherruksesta ja kylmästä talvesta vievät parhaimmin lempeän hauska Riemuloma Rivieralla (1953), hikisen jännittävä Pelon palkka (1953) ja romanttisen huumaava Loma Roomassa (1953). Erikoisten tunnelmien etsijöille Afrikan aarre (1953) on passeli hupireissu, ja elokuvataiteen merkkiteoksia arvostava lähtee mieluusti kohti tunteikasta Tokiota Ensimmäisen matkan (1953) viettelemänä.

Vuoden 1953 suurimpien yleisöhittien joukossa olivat muun muassa sota-ajan romanttinen draama Täältä ikuisuuteen (1953), näyttävä lännenelokuva Etäisten laaksojen mies (1953) sekä tämä päivän luukusta kurkkaava kevytmielinen viihde-elokuva. Purjehtikaamme kohti rikkaiden avioliittojen onnellista satamaa! "You know, of course, that diamonds are a girl's best friend..."

 

 

How to Marry a Millionaire - Kuinka miljonääri naidaan
Ohjannut Jean Negulesco

USA 1953, 95 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Marilyn Monroe, Lauren Bacall, Betty Grable, David Wayne, Cameron Mitchell, William Powell

 

 

 

Kolme kevytmielistä mallia haaveilee vauraasta elämästä. Pola (Monroe), Schatze (Bacall) ja Loco (Grable) vuokraavat Manhattanilta suuren ja ylellisen lukaalin, jonka ylläpitoon he toivovat varoja kaksilahkeisilta. Kunkin neidon tavoitteena on näet mahdollisimman vauras avioliitto, jossa rahasta ei tule pulaa. Mutta kuinka ollakaan ─ sydämen ääni hautaa alleen rahakirstun kilinän.

Kuinka miljonääri naidaan on hieman pöhkö mutta silti kepeän hauska romanttinen komedia. Vaikka elokuva ei häikäise juonellaan, tyylikästä kuvavirtaa kelpaa katsoa. Teos on nimittäin ensimmäinen laajalla CinemaScope-tekniikalla kuvattu elokuva: herkullisen värikkäillä ja suurilla kuvilla makustellaan kunnolla. Eritoten aikalaiskatsojia suuret panoraamamaisemat viehättivät, nykypäivänä vastaavat otokset ovat jo arkipäiväistyneet.

Vuotensa suureksi kassamagneetiksi kohonnut elokuva keräsi kiitosta ensisijaisesti visuaalisuudestaan, mutta tarinakin nauratti niin paljon, että sen pohjalta tehtiin 1950-luvulla samanniminen sitcom. Kuinka miljonääri naidaan on tyylikäs Monroe-elokuva, joskaan ei Marilynin ikimuistoisin rooli. Osa on hauska, mutta Lauren Bacall tuntuu olevan tämän filmin karismaattisin tähti. Vuosi 1953 oli kyllä Monroelle kiireinen, sillä tämän teoksen ohella valmistui film noir Niagara (1953) ja jälkipolvien erinomaisesti muistama komedia Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953). Viimeksi mainittu on juoneltaan tämän elokuvan kaltainen, mutta kaikin tavoin sähäkämpi.

Pisteytys: 7/10