5. luukku: 90 vuotta sitten (Grand Hotel, 1932)

Grand Hotel... always the same.

Päivän luukusta tuikkii tähtitaivaan valoa, sillä suuntana on ihailtuja näyttelijöitä kuhiseva berliiniläinen loistohotelli. Elokuva Grand Hotel oli vuotensa suuria yleisömenestyksiä, samaten kuin eilisen luukun Tarzan. Muita vuotensa Hollywood-legendoja ovat Arpinaama (1932), Shanghain pikajuna (1932) ja Olen vainottu kahlekarkuri (1932). Oma suosikkini lienee silti Kummajaiset (1932), joka ei olekaan aivan samanlaista tähtinäyttelijäin kavalkadia kuin edellämainitut.

Vuodessa 1932 kimaltaa ripaus toivoa tulevista tähdistä, sillä sittemmin ikoneiksi kohonneet Ingrid Bergman, Cary Grant ja Katharine Hepburn aloittivat filmiuransa. Kätkyissään kitisivät vauvat nimeltä François Truffaut, Elizabeth Taylor ja Andrei Tarkovsky ─ kaikki nyt jo edesmenneitä legendoja. Sentään 90-vuotisjuhlaansa ovat päässeet vielä viettämään säveltäjä John Williams, näyttelijä Harriet Andersson ja Venetsian elokuvajuhlat. Niiden myötä glamoröösia joulunaikaa ja punaisia mattoja!

Grand Hotel

Ohjannut Edmund Goulding

USA 1932, 112 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Greta Garbo, John Barrymore, Joan Crawford, Lionel Barrymore

Berliinin Grand Hotel on kaupungin suurin, kaunein ja muodikkain hotelli, ja varsinainen julkimoiden, rikkaiden ja heidän seuraansa janoavien paratiisi. Lukittujen ovien takana tapahtuvat salaiset skandaalit: ankarasta rahapulasta kärsivä paroni Felix von Gaigern (Barrymore) hiippailee pihistelemässä jalokiviä ja varastaa myös tähtiballerina Grusinskayan (Garbo) riutuneen sydämen.

Elegantti Grand Hotel on ehtaa vanhaa Hollywoodia. Näyttävä tähti-ensemble ja uraauurtavan kekseliäät kamera-ajot olivat kalliita ja vaativia toteuttaa, mutta molemmat ovat olleet ehdottomasti vaivan väärti. Hieman keskinkertaiseksi jäävä tarina on teoksen ainoa heikkous. Eritoten elokuvan dialogeista on kuitenkin painunut muistiin Greta Garbon kohtalokas repliikki "I want to be alone", jota hän sittemmin siteerasi uransa päätteeksi yhdeksän vuotta myöhemmin, vasta 36-vuotiaana.
 

Grand Hotelin tarjoama lemmenleikkien taika, uhkapelien huuma ja tirkistelynhalu vetivät yleisömassoja teattereihin sankoin joukoin. Katsojia ihastuttanut Grand Hotel oli paitsi kassamagneetti, myös kriitikoiden mieleen. Eritoten pääpari Greta Garbo ja John Barrymore saivat suitsutusta, ja kiistatta karismaattisen kaksikon yhteispeli toimii erinomaisesti. Grand Hotel palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla ja tapaus on sikäli ikimuistoinen, ettei filmi voittanut yhtäkään toista pystiä. Moista suoritusta ei sen jälkeen ole tapahtunut!

Pisteytys: 7/10

What Ever Happened to Baby Jane? - Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (1962)

Ohjannut Robert Aldrich
USA 1962, 134 min.
Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Bette Davis, Joan Crawford, Victor Buono, Maidie Norman

Mama's little angel.

Baby Jane Hudson (Davis) on entinen vaudeville-lapsitähti, jonka ura kääntyy laskuun aikuisuuden kynnyksellä. Sen sijaan hänen sisarensa Blanche (Crawford) kohoaa varjoista Hollywoodin kermaan ja näyttelee lukuisissa klassikoiksi muodostuvissa elokuvissa. Blanchen joutuessa mystiseen auto-onnettomuuteen, myös hänen uransa on auttamattomasti ohi. Hudsonin sisarukset erakoituvat ja unohtuvat, kunnes katkera Jane ryhtyy haikailemaan lapsuutensa päiviä valokeilassa.

Katkeraan ihmismieleen sukeltava Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? on ensiluokkainen trilleri. Jännitys perustuu Janen sisareensa kohdistamaan julmaan vallankäyttöön, jos toki myös unohdetun ja hieman höpsähtäneen Baby Janen kohtalo herättää sääliä. Jane on traaginen antagonisti, jonka mieli ailahtelee lapsekkaasta riemusta katkeroituneen vanhan viskisiepon julmuuteen. Kamera ja valot ovat nokkelasti mukana juonessa, kun Jane paljastaa kulloisenkin mielentilansa.

Baby Jane Hudson on kuin höyrähtäneempi versio Davisin roolityöstä elokuvassa Kaikki Eevasta (1950). Elokuvia yhdistää myös viihdemaailman varjopuoliin tarttuva tarina ja kitkerän musta huumori. On aivan käsittämätöntä, ettei Davis saanut roolistaan Oscaria! Puvustuksensa ansiosta elokuva sentään sai yhden pystin. Davisia ylistetäessä ei sovi jättää kehumatta myös muita elokuvan näyttelijöitä saati roolitusta ylipäätään: Bette Davis ja Joan Crawford eivät olleet erityisen lämpimissä väleissä, joten valmis ristiriita syventää herkullisesti parivaljakon viha-rakkaussuhdetta. Mestarillista kieroutta!

Pisteytys:

10/10

Johnny Guitar (1954)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady

When a fire burns itself out, all you have left is ashes.

Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.

Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.

Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.

Pisteytys:

8/10

The Unknown - Kädetön Alfonso (1927)

Ohjannut Tod Browning
USA 1927, 50 min
Mykkäelokuva, Kauhu, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Lon Chaney, Norman Kerry, Joan Crawford

Men's hands! Eww!

Antonio Zanzin sirkuksen tähti on veitsenheittäjä Alfonso (Chaney), kädetön mies, jolla on synkkä salaisuus. Todellisuudessa Alfonso on etsintäkuulutettu rikollinen, joka vain peittää kätensä kätkeäkseen silmiinpistävän tuntomerkkinsä, vasemman käden kaksi peukaloa. Alfonso on järjettömän rakastunut Zanzin tyttäreen Nanoniin (Crawford), jolle Alfonso tosin on vain hyvä ystävä. Alfonson harmiksi Nanonia liehittelee myös sirkuksen voimamies Malabar (Kerry), jota Nanon ei kuitenkaan saata rakastaa omituisen fobiansa vuoksi - hän ei voi sietää miehen käsiä ympärillään. Tuskallinen kolmiodraama on kuitenkin valmis.

Elokuvan tähtikaarti on vaikuttava. Lon Chaney ja Norman Kerry ovat tuttuja jo Suuren oopperan kummituksesta (1925), heistä erityisesti Chaney loistaa Alfonson roolissa. Huomautettakoon tosin, ettei Alfonson ällistyttävä jalkatyöskentely ole sentään tuhatkasvo-Chaneyn omaa akrobatiaa. Häntä avusti kädetön sijaisnäyttelijä Peter Dismuki. Nanonin roolissa puolestaan sädehtii uransa alkuvaiheissa oleva Joan Crawford, yksi Hollywoodin kultakauden näyttelijälegendoista.

Pelkän juonensa perusteella Kädetön Alfonso vaikuttaa ensiolettamalta hieman hupsulta tekeleeltä. Elokuva on kuitenkin mainio, ja eritoten sirkuksen kiehtova miljöö luo filmille omalaatuisen tunnelmansa. Elokuvan eduksi on kuitenkin todettava, ettei se ollut kovin pitkä. Noin tunnin mittaisena tämä on toimiva pätkä, mutta loppui kerrassaan ajallaan. Kiehtova elokuva, joskaan ei Tod Browningin ykkösteos.

Pisteytys:

7/10