The People vs. Larry Flynt ─ Larry Flynt - minulla on oikeus (1996)

Ohjannut Milos Forman

USA 1996, 130 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Woody Harrelson, Courtney Love, Edward Norton

 

Opinions are like assholes, everybody's got one.

Pornolehti Hustler perustettiin vuonna 1974 ja se ravisteli välittömästi Yhdysvaltain sananvapautta rajuilla sisällöillään. Lehden perustaja Larry Flynt (Harrelson) vaurastui, rakastui ja kehtasi rajattomasti. Sliipattuun Playboy-lehteen verrattuna Hustlerin tabuaiheet johtivat Flyntin moniin oikeusjuttuihin, joissa hän ei säästellyt sanan säiläänsä eikä rahojaan. Flyntin asianajaja, nuori Alan Isaacman (Norton) joutui kovaan koetokseen, mutta mitäpä hän ei tekisi puolustaakseen armaan kotimaansa arvoja! 

Larry Flynt -biografia yhdistelee oikeussalidraamaa mustaan komediaan. Teemoina ovat amerikkalainen unelma, Yhdysvaltojen kuuluisa vapauden eetos ja tässä tapauksessa eritoten sananvapaus. Nykypäivän konservatiivisessa ilmapiirissä vapaus tuntuu vitsiltä, mutta toisaalta miehinen tuhnu se vaan pitää pintansa edelleen. Larry Flyntin ja Hustlerin kyseenalaisuus esitetään lähinnä sananvapaussotana, eikä elokuva tahdo moralisoida. Husterin sisällöt, mitä kaikkea kontroversiaalia siellä sitten olikaan, jäävät sivuosaan vapauden taistossa. Elokuva on toteutettu vetävästi ja kaksituntinen hujahtaa ohi vauhdikkaasti.

Tsekkiohjaaja Milos Formanin Hollywood-ura käynnistyi 1970-luvulla, jota olivat jo edeltäneet tsekkiläisen uuden aallon teokset (esim. Palaa, palaa!, 1967). Larry Flyntin tekoaikoihin Forman oli jo moninkertaisesti palkittu ohjaaja, jonka uran tähtihetkiä olivat olleet muun muassa Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Amadeus (1984). Molemmat elokuvat olivat tuoneet Formanille ohjaus-Oscarin, ja myös Larry Flynt nousi ehdolle. Oscar jäi saamatta, mutta Euroopassa innostuttiin: elokuva pokasi Berliinin Kultaisen karhun, Formanin uran ainoan. Formanin uran elokuvien yhtenäinen teema on vapauden ihanne, jonka ylistys kumpusi nuoruuden neuvostoarjesta. Onpa hyvä, ettei Forman ole enää näkemässä, mitä Yhdysvalloille nykypäivänä kuuluu.

Pisteytys: 7/10

Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Ohjannut Alejandro G. Iñárritu

USA 2014, 119 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Emma Stone

Sixty's the new thirty, motherfucker!

Supersankarielokuvista tunnettu näyttelijä Riggan (Keaton) yrittää läpimurtoa Broadwaylla. Ei kuitenkaan ole helppoa siirtyä massaviihteestä syvälliseen taiteilijuuteen ja vähitellen lajien välinen ero sumenee. Suhteiden paikkailu aikuiseen tyttäreen (Stone), ongelmat näyttelijöiden kanssa ja julkisuuden paineet riipivät Rigganin hermoja. Pian supersankari-menneisyydestä kurotteleva Lintumies kuiskailee riutuneelle miehelle ohjeitaan...

Alejandro G. Iñárritun komediaelokuva kommentoi satiirisesti julkisuutta ja "oikeaa" taidetta. Elokuvan tyyli on omintakeinen, sillä se on kuvattu pitkälti "yhden oton" taktiikalla, mukana välähtelee muutamia hauskoja fantasiaelementtejä ja soundtrackin vinksahtanut rummuttelu lisää kummaa tunnelmaa. Nokkela yksityskohta on sekin, että pääroolia näyttelevä Michael Keaton muistetaan parhaiten Tim Burtonin Batmanista (1989). Riemukas kokonaisuus!

 

Birdmanista tuli tuottoisa nappiosuma, joka lenteli takuuvarmasti voitosta voittoon. Oscareita napsahti neljä, mukaan lukien voitto parhaan elokuvan kategoriassa. Oivan käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi kehua sopii näyttelijöitä, joista mieleen jäävät varsinkin Michael Keaton ja Emma Stone. Menestyselokuvan jälkeen Iñárritu palasi akatemiakisojen parrasvaloihin nopeasti The Revenantin (2015) synkkien tunnelmien myötä. Sen jälkeen uusia teoksia on saatu odotella hartaasti. Hieman Birdmanin komediallis-fantasiamaista tyyliä muistuttava Bardo (2022) ei kuitenkaan ole yltänyt aivan edellisten menestysteosten rinnalle.

Pisteytys: 8/10

Fight Club (1999)

Ohjannut David Fincher

Saksa & USA 1999, 139 min.

Draama

Pääosissa: Edward Norton, Brad Pitt, Helena Bonham Carter

This is your life and it's ending one minute at a time.

Unettomuudesta kärsivä valkokaulustyöläinen (Norton) menettää otteen minuudestaan. Päivät toistavat toisiaan, koti muuttuu IKEA-kuvastoksi, eikä miehellä ole persoonaa. Kummaa apua löytyy kuolemansairaiden tukiryhmien epätoivosta, mutta todellisen suunnanmuutoksen tuo uusi tuttavuus Tyler Durden (Pitt). Tylerin johdolla elämä maistuu taas verelle ja hielle, todelliselle runtelulle. Pelkkä kahden miehen nujuaminen ei Tylerille riitä, vaan hänen missionaan on vapauttaa koko yhteiskunta rakentamastaan rahan, kulutuksen ja tyylin vankilasta.

David Fincherin tappelukerho on rajoja ylittävä draama, jonka kerronta yhdistää mustaa komediaa ja hiljalleen avautuvaa mysteeriä. Elokuvan lopussa totuus revitään auki, joskin vihjeitä siitä tiputellaan pitkin matkaa. Jos niitä ei hoksaa, ainakin seuraava katselukerta on erilainen. Vapauttavaa pelastuksen tunnetta ja onnellista autuutta elokuva ei kuitenkaan katsojalle suo. Fight Clubin tunnelma on alusta loppuun rahtusen ahdistava ankeassa nihilismissään, sillä kerronta pulppuaa nimettömäksi jäävän miehen tuskan puristamasta mielestä.

 

Fight Club on elokuva modernin ajan turtumuksesta, joka puhuttelee osuvasti vielä paria vuosikymmentä myöhemminkin. Elokuvan teema ei tosin välttämättä ole ihan näin yksinkertainen, vaan se jättää tilaa tulkinnoille: kuvataanko maskuliinisuutta satiirisesti vai tosissaan, entä miten elokuva tosiasiassa suhtautuu rakkauteen, kuluttamiseen, väkivaltaan? Varmaa on vain se, ettei katsojaa suojata kolhuilta ja ihmetykseltä. Ilmestyessään Fight Club oli mojova tälli, jonka hämmentävä ravistelu otettiin vastaan positiivisesti. Elokuva ei ollut varsinainen palkintomagneetti eikä vuotensa suurimpia lippukassojen megahittejä, mutta näin jälkeen päin arvioituna sitä on usein pidetty yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista teoksista.

Pisteytys: 8/10